Joulubileet kotikatsomo

Jouluista vankilassa pahiten paitsi jää... Siksi vapautuvalle suurin lahja on joulubileet.
Pepe Loivuori Kakolassa kesällä -87

Joulunvietto on suosittu aihe elokuvissa, ja jouluelokuvat putkahtavat markkinoille joka vuosi yhtä varmasti kuin kesän kevyet sesonkituotteet. Jouluun ladatut odotukset ja sukujuhlien aiheuttamat mentaaliset matalapaineet vievät joskus kuusijuhlan katastrofiin, kuten anarkistisen hauskassa Chevy Chase -klassikossa Joulupuu on kärvennetty (Christmas Vacation, 1989). Jari Halosen Joulubileet on kuitenkin jotain aivan muuta mihin on totuttu.

Joulubileet oli Halosen kolmas kokopitkä elokuva ja se pohjautui ohjaajan omaan pienoisnäytelmään Jätkät (1988). Käsikirjoituksen johdannossa Halonen itse luonnehti elokuvaansa pienimuotoiseksi komediaksi". Tuottajakolmikko Halonen-Tommila-Ahonius oli sama kuin Halosen edellisissä elokuvissa Lipton Cockton in the Shadows of Sodoma (1995) ja Back to the USSR – takaisin Ryssiin (1992).

Kiven sisällä jää paitsi perhejoulusta, ja kun Mike (Antti Reini) vapautuu, päättää hänen veljensä Bona (Jorma Tommila) hyvittää lusitut joulut ja järjestää ikimuistoiset joulubileet. Kaiken pitää olla täydellistä, pukkikin (Oiva Lohtander) on kutsuttu. Sika on myös hankittu, nyt se vain pitäisi teurastaa. Mukaan kutsuttu vanha ystävä Joukka (Rauno Juvonen) ehdottaa, että sika laitettaisiin uuniin, kyllä se siellä kuolee.

Koko juhlaväki on pikkurikollisia, ja oikeastaan yhtä suurta perhettä. Ja kuten perheissä yleensäkin, vanhoja muistellaan, eikä aina niin hyvällä. Mikelle on jäänyt jotain hampaankoloon pieleen menneestä keikasta, eikä joulu suinkaan ole pelkkää anteeksiannon ja ymmärryksen aikaa tässä(kään) perheessä. Joulujuhlissa mopo karkaa pahemman kerran käsistä, ja melskaaminen ajaa kerrostalon inhan kyylän (Jari Halonen) hulluuden partaalle ja ylikin.

Joulubileissä on monta legendaarista kohtausta, kuten joulupukin pönttösaarna ja äijien joulusauna. Varsinainen juonta elokuvassa ei ole, sillä sitä ei tarvita. Joulubileet on enemmänkin performanssi, joka ravistelee katsojaa fyysisellä lähestymistavallaan. Joulubileet tulee suoraan katsojan iholle, etten sanoisi naamalle, ja tätä elokuvaa joko rakastaa tai sitten sitä pitää käsittämättömänä elämöintinä. Joulubileet täyttää kaikki todellisen kulttielokuvan tunnusmerkit, ei vähiten siksi että sitä ei saanut vuosikausiin mistään käsiinsä, ellei joku sitten omistanut televisiosta tammikuussa 1997 nauhoitettua videota.

Vaikka Joulubileistä voi löytää elokuvallisia viitteitä esimerkiksi Delicatessen – herkuttelijoiden yö -elokuvasta (1991), on näkemys ja toteutus kuitenkin omintakeinen ja ehtaa Halosta. Joulubileet ei suinkaan ole mikään halpa vitsi, vaan huolellisesti rakennettu näkemys menneeseen maailmaan jo kuuluvasta suomalaisesta alamaailmasta ja sen edustajista. Elokuvan sisäinen maailma on ehjä ja uskottava, ainoa kauneusvirhe on elokuvan hieman ontuva lopetus. Tuotantoaikataulu ei kengännauhabudjetilla tehdyssä elokuvassa kuitenkaan antanut aikaa enempään improvisointiin. Lopputulos on kuitenkin kokonaisuutena liki täydellisyyttä hipova ottaen huomioon tiukan budjetin.

Kuvakulmat, lavastus, oudon tutut mutta vääristyneet joululaulut ja elokuvan rytmitys tukevat hienosti tunnelmanluontia, ja varsinkin näyttelijöiden panos on merkittävä elokuvan häiriintyneen kokonaisilmeen kannalta. Elokuvan tunnelmaa voi parhaiten kuvata sanalla räjähdysherkkä. Jorma Tommila palkittiin omasta suorituksestaan parhaan miespääosan Jussilla 1997, ja Oiva Lohtander pokkasi parhaan miessivuosan pystin.

Joulubileet on parhaimmillaan kaveriporukassa katsottuna, sillä kulttielokuvia pitää diggailla. Elokuvan voi aivan hyvin ymmärtää ja siitä pitää silkkana sekoiluna, jolle on kiva hörötellä parin kaljan siivittämänä. Joulubileissä on kuitenkin pinnan alla myös tietynlainen haikea, jopa nostalginen pohjavire. Halonen kuvaa elokuvassaan lämmöllä ja suurella sydämellä alamaailman häröilyä, välttäen tosikkomaisuutta ja turhaa synkistelyä. Jouluhan on ilon juhla!