Keväinen kattaus kotimaista elokuvaa

On taas se aika keväästä, kun Turussa pidetään Suomalaisen elokuvan festivaali. Vuodesta 1992 järjestetty tapahtuma starttaa keskiviikkona 10. huhtikuuta uusissa tiloissa Logomon Move 2 -salissa. Vaikka paikka onkin muuttunut, kulkee sunnuntaina 14.4. päättyvä festivaali muuten totuttuun tapaan. Luvassa on jälleen siivu suomalaista elokuvahistoriaa, joukko kiinnostavia vieraita sekä roimasti iloista tunnelmaa. Tämänkin vuoden ohjelmisto on laaja poikkileikkaus suomalaisesta elokuvasta koko kirjossaan ja juhlistaa näin kotimaisen elokuvan monimuotoisuutta.

Yhtenä teemana tämän vuoden festivaalilla on suomalainen western. Kiehtova yhdistelmä villiä länttä sekä Lapin metsäisiä maisemia on sekoittunut keskenään Aarne Tarkaksen Villi Pohjola -trilogiassa (1955, 1963 ja 1963). Tundra-Taunon ja Vornan veljesten edesottamuksissa on kevyt komediallinen ote ja toisin kuin esimerkiksi perinteisessä suomalaisessa seikkailuelokuvassa, heidän eksoottinen matkanpäänsä ei ole kartalta paikannettavissa. Kultaryntäys ja karun jylhät maisemat tukevat fiktiivisen lännen rakentamista keskelle Pohjolaa yllättävän hyvin. Muina teeman alle asettuvina elokuvina nähdään Spede-komediat Hirttämättömät (1971) sekä Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970). Turkulaista indie-elokuvaa edustaa tässä joukossa ylioppilaskylän Kylä-TV:n tuotanto Kultajuna Fort Montanaan (1985). Syvemmän katseen suomalaiseen westerniin tarjoaa perjantainen Länkkäriseminaari.

Suomalaisen elokuvan läpikotaisin tunteva ja siitä paljon kirjoittanut elokuvaneuvos Kari Uusitalo täyttää tänä vuonna 80 vuotta. Tunnustukseksi saavutuksistaan on festivaali antanut Uusitalolle vapaat kädet valita ohjelmaan omia suosikkejaan. Evakkotytön tarinasta Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957) on matkaa 1800-luvun lopun pukudraamaan Katupeilin takana (1949), mutta se osoittaa, että suomalaista elokuvaa ei voi laittaa samoihin raameihin. Valentin Vaalan Omena putoaa… (1952) tuo valokeilaan Tauno Palon ja Tarmo Mannin säkenöivät koomikonlahjat ja episodimaisesti kulkeva Aarne Tarkaksen Minkkiturkki (1961) taas kieputtaa tarinaansa aikakaudelle epätyypillisellä rakenteella. Draamaa ja komediaa tarjoava Uusitalon Carte Blanche esitteleekin useita suurten suomalaisten elokuvien varjoon jääviä helmiä, jotka oman valokeilansa ehdottomasti ansaitsevat. Ohjelmassa on myös Uusitalon itsensä ohjaama henkilökuva Mannerheim Suomen Marsalkka (1968).

Vaikka leijonanosuus tämän vuoden elokuvista onkin 1950- ja 60-luvun taitteesta, tuovat Veikko Aaltosen fiktioelokuvat niiden rinnalle erilaisen elokuvallisen maailman. Viime vuosina pitkälti dokumenttielokuvien ja televisiotöiden parissa työskennelleeltä Aaltoselta on ohjelmaan valittu hänen tunnetuimpien teostensa lisäksi harvoin nähtäviä lyhytelokuvia ja western-teeman kanssa limittäin kulkeva pitkä esikoiselokuva Tilinteko (1987). Ohjaajan Rakkaudella, Maire (1999) toimi tämänvuotisen festivaalin päätöskuvana. Veikko Aaltonen myös vierailee festivaalilla perjantaista sunnuntaihin.

Festivaalilla keskiviikkona vierailevan Pirkko Mannolan elokuvien kevyt tyttömäisyys tuo oman lisänsä miespainotteisen suomalaislänkkärin rinnalle. Valloittavan kepeä Tyttö ja hattu (1961) on täynnä musiikkia, kuplivaa naisenergiaa, valoa ja romantiikkaa. Aarne Tarkaksen ohjaamissa westerneissä naispääosat ovat yllättävänkin itsenäisiä, mutta Mannolan esittämä Mirja on oma lukunsa ohjaajan henkilögalleriassa. Tämä on myös osoitus Tarkaksen kaupallisten elokuvagenrejen hallinnasta kovasta työtahdista huolimatta.

Teemoitetun ohjelman ulkopuolelta erikoismaininnat ansaitsevat niin mykkäelokuva Pohjalaiset (1925) kuin Valentin Vaalan Laveata tietä (1931). Pohjalaiset jatkaa Suomalaisen elokuvan festivaalin vakaata traditiota säestettyjen mykkäelokuvien esittäjänä. Yllätyksellinen ja tunnelmallinen musiikki on ainutkertainen kokemus, eikä ole pettänyt kertaakaan. Laveata tietä taas on harvemmin nähtyä Vaalaa, joka esitetään tänä vuonna ensimmäistä kertaa alkuperäisen ääniraidan kanssa sitten 1930-luvun. Kadotetun sukupolven harha-askeleet 1920-luvulle sijoittavassa draamassa vievät Helsingistä Pariisiin ja takaisin. Peter von Bagh on katsonut Vaalan ohjauksen olleen ensimmäisiä osoituksia suomalaisen modernin elokuvan kieliopista ja samalla vahva näyte ohjaajan omasta elegantista tyylitajusta ja elokuvallisesta silmästä.

Suomalaisen elokuvan festivaali osoittaa tänäkin vuonna, että suomalaisesta elokuvasta ”yhtenä genrenä” puhuminen ei ole mahdollista. Monimuotoinen valikoima tarjoaa laajan katseen vanhaan ja uudempaankin kotimaiseen elokuvaan. Erilaiset teemat tasapainottavat hienosti toisiaan ja kulkevat limittyneinä läpi ohjelmiston. Kotimaisia elokuvia ei kannata jättää vain television alkuiltapäivien ajanvietteeksi, sillä valkokankaalla tututkin klassikot heräävät eloon uudella tavalla.

Lisätietoja festivaalin kotisivuilta: www.suomalaisenelokuvanfestivaali.fi

Lue myös