Valheella on pitkät jäljet

Elokuvaohjaaja Arto Halonen on joutunut melkoiseen pyöritykseen. Lahden vuoden 2001 MM-hiihtojen ympärille kietoutuva dopingdokumentti Sinivalkoinen valhe herätti odotetusti median mielenkiinnon jo hyvissä ajoin ennen ensi-iltaansa. Lahdesta alkanut lehdistökiertue huipentui syyskuun lopulla Helsinkiin, Kulttuurikompleksi Andorraan, missä Halonen selvitti vielä kerran elokuvansa taustoja ja omia vaikuttimiaan.

Henkilökohtaisesti koin tämän elokuvan tekemisen tärkeäksi siksi, että urheilu on hieno metafora sille, mitä yhteiskunnassa ja sen eri osa-alueilla tapahtuu. Urheilun kautta meidän omat kummallisuutemme ja vääristymämme tulevat mielenkiintoisella tavalla esiin. Olemme kaikki korruptoituneen ja kilpailuhenkisen kulttuurin uhreja. On hurskastelua vaatia urheilua muuttumaan, jos yhteiskunta ei suostu katsomaan peiliin ja yritä muuttaa ensin itseään.

Halonen peräänkuuluttaa avointa ja rehellistä keskustelua doping-kulttuurista. Hänen mukaansa raskaita henkisiä taakkoja kantaneet urheilijat olisivat valmiita siihen, mutta urheilusankareitaan vuoroin pyhittävä, vuoroin tuomitseva yleisö ei.

Olemme luoneet kulttuurin, jossa emme hyväksy rikkeitä sankareiltamme. Vaikka dokumentissa on nostettu esiin yksittäisiäkin urheilijoita, tarkoitus on ollut puhua ennen kaikkea kulttuurin mädännäisyydestä. Urheilijoita on painostettu tietynlaisiin päätöksiin, ja heidän on ollut hyvin vaikea toimia vallitsevan kulttuurin vastaisesti.

Huipulle pesiytynyt ongelma

Arto Halosella itsellään on urheilutausta ja myös omia havaintoja dopingin käytön yleisyydestä.

Harrastin nuorempana sekä koripalloa että yleisurheilua. Tunsin ihmisiä, jotka käyttivät dopingia. Keskustelin asiasta esimerkiksi voimailulajien harrastajien ja jääkiekkoilijoiden kanssa. Lajeissa, joissa dopingin käyttö on yleistä, kaikki tietävät käytöstä – myös ne, jotka eivät itse käytä.

Itse en ollut niin lahjakas, että minulle olisi koskaan edes tarjottu. En tiedä, miten olisin toiminut, jos olisin joutunut siihen tilanteeseen. Voi olla hyvin vaikeaa kieltäytyä, jos tietää muiden käyttävän.

Sinivalkoinen valhe keskittyy erityisesti Lahden tapahtumiin ja niitä edeltäviin vuosikymmeniin, mutta Halosen mukaan dopingin käyttö on edelleen ongelma. Kansainvälisessä huippu-urheilussa siitä on tullut pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

Osa EPO-hormonien johdannaisista ei näy testeissä. Sama pätee anabolisiin steroideihin ja ihmisperäiseen kasvuhormoniin. Uusia aineita tulee koko ajan lisää. Sen vuoksi kulttuuri ei ole katkennut eikä valheen siirtymä pysähtynyt. En usko, että kestävyyttä, voimaa tai nopeutta vaativissa urheilusuorituksissa jaetaan juurikaan mitaleita ilman dopingia.

Dokumentissa on runsaasti kiinnostavaa materiaalia, mutta lehdistö on ollut erityisen kiinnostunut painonnostaja Kaarlo Kangasniemen väitteestä, jonka mukaan hiihtäjä Juha Mieto oli kysellyt häneltä neuvoa anabolisten steroidien käytössä. Halonen toivoo, että keskustelu siirtyisi vähitellen yleisemmälle tasolle.

Ymmärrän kohun, mutta sen laajuus on yllättänyt. Niille, jotka epäilevät journalistisia tai eettisiä lähtökohtiamme, voin kertoa että meillä on useita lähteitä, jotka vahvistavat tämän kulttuurin olemassaolon. Aineiden käyttö on ollut erittäin yleistä, ja maailman huipulla on ollut hankalaa ellei mahdotonta pärjätä ilman dopingia.

Kaveria ei käräytetä

Kahdenkeskisessä haastattelutuokiossa Arto Halonen kertoo dokumentin saaneen alkunsa Jouni K. Kemppaisen Helsingin Sanomien Kuukausiliitteeseen kirjoittamasta artikkelista, jota varten Kemppainen haastatteli perusteellisesti hiihtovalmentaja Kari-Pekka Kyröä.

Tuottaja Iikka Vehkalahti soitti minulle ja kysyi, olinko lukenut artikkelin. Vehkalahti tiesi urheilutaustani ja ehdotti, että tekisin aiheesta elokuvan. Olin itsekin ajatellut, että aihe oli huikea, mutta pyysin kuitenkin miettimisaikaa.

Aloin pohtia, miten Lahden vyyhti taipuisi elokuvaksi. Olin itse henkilökohtaisesti pettynyt siihen, ettei Lahden tapahtumia ollut aikoinaan purettu. Sen sijaan oli lähdetty peittämään sitä valhetta. Se on hirveän ymmärrettävää, koska kaveripiiriä ei haluta pettää. Vastaanotto on niin julma, että se estää avautumisen.

Halonen osasi odottaa ristiriitaista vastaanottoa myös elokuvalleen, mutta ei antanut sen lannistaa itseään.

Tämä nyt vain on aihe, joka on häirinnyt minua pitkään, enkä halunnut elää elämääni käsittelemättä asiaa. Siinä oli riittävästi motivaatiota olla miettimättä liikaa ihmisten mahdollisia reaktioita. Tiesin myös, että osa ihmisistä haluaa tietää totuuden. Se kannusti jatkamaan.

Elokuvassa on selkeä syyllisyyden jakamisen teema. Osoittamalla dopingin käytön rakenteellisuuden ja järjestelmällisyyden Halonen ikään kuin keventää yksittäisten henkilöiden harteille langetettua taakkaa. Tässä mielessä dokumentti on hyvin armollinen.

Kyllähän mekin henkilöimme, mikä on moraalisesti iso kysymys. Mutta henkilöimme ison teeman kautta. Yritämme ikään kuin sanoa, että hei haloo, kaikki käyttivät ja siksi menestystä haluavien oli pakko toimia samoin.

Mika Myllylän kohdalla halusin, että tämä käy elokuvasta erityisen selkeästi ilmi. Tiedän, että Myllylällä oli poikkeuksellinen hapenottokyky jo ennen dopingkokeiluja. Hän oli huippulahjakkuus, huikea urheilija. Ehkä hän sen vuoksi myös syyllistyi niin voimakkaasti.

Luin Myllylän kirjan, jossa hän pohti, mitä muuta hänestä olisi voinut tulla. Urheileminen ja kilpaileminen muokkasivat hänen ajatusmaailmaansa kohtalokkaasti. Hän ei pystynyt enää muuttumaan. Kilpailullisuus voi olla hieno asia, mutta jossain tulee raja vastaan.

Ei yksin suomalaisten häpeä

Viime vuosina ulkomaisissa dokumenteissa on totuttu näkemään trillerimäisesti etenevää kerrontaa, joka yhdistyy usein tutkivaan journalismiin. Suomessa tyyli ei vielä ole lyönyt voimallisesti läpi, mutta Ari Matikaisen keväällä ensi-iltansa saanut Russian Libertine ja Sinivalkoinen valhe osoittavat kansainvälisten vaikutteiden rantautuneen tännekin. Halosen mielestä hänen dokumenttinsa jännittävyys kumpuaa sen aiheesta.

Lahden tapahtumathan olivat jännitysnäytelmä. Oli hienoa lähteä toteuttamaan sitä elokuvaksi ja ottaa kaikki ne absurdit käänteet mukaan.

Dokumentissa ei ole selkeitä hyviksiä eikä pahiksia. Arveluttavimpaan valoon joutuvat ne, jotka kieltäytyivät haastattelusta tai peruivat sen viime hetkellä. Tällaisia henkilöitä oli paljon, heidän joukossaan esimerkiksi Esko Aho ja Marja-Liisa Kirvesniemi. Vaikka kaikilla haastateltaviksi suostuneillakaan ei ole puhtaita jauhoja pusseissaan, haastatteluissa päästään myös pintaa syvemmälle. Esimerkiksi dopingtutkija Tapio Videmanin puheenvuorot ovat järjestään kiinnostavia.

Videmanilla on oma historiansa, jota hän haluaa peitellä – luultavasti siksi, ettei halua paljastaa kavereitaan. Toisaalta Videman on myös yrittänyt tehdä systeemiin muutoksia ja selvittää kansainvälisissä komiteoissa dopingin laajuutta. Hän ei siis ole hyvis eikä pahis, vaan ihminen.

Kun Videman aloitti nuorena lääkärinä 1970-luvulla, ei doping ollut moraalisesti niin paheksuttavaa. Silloin päinvastoin mietittiin innokkaasti, miten urheilusuorituksia voitaisiin tieteen keinoin parantaa. Aikakausi oli ihan toisenlainen tunnelmaltaan ja keskusteluiltaan.

Halosen mielestä on tärkeää asettaa Lahden tapahtumat kansainväliseen kontekstiinsa. Hänen haastattelemansa norjalaislähteen mukaan Norjan dopingkulttuuri on ollut identtinen Suomen kanssa. Sama pätee Ruotsiin ja Venäjään. Italian hiihtourheilusta elokuvassa paljastetaan asioita, jotka eivät ole koskaan olleet esillä saapasmaan omassa mediassa.

Toivottavasti dokumentti synnyttää keskustelua myös muissa hiihtomaissa. Norjassa se saa ensi-iltansa loppuvuodesta. Lähteeni mukaan Norjassa ei olisi enää hiihtosankareita, jos totuus tulisi ilmi.

Lue myös