Komedia on väline käsitellä vaikeitakin asioita

Johanna Vuoksenmaa tunnetaan muun muassa tv-sarjojen Klikkaa mua, Tahdon asia ja Kumman kaa sekä elokuvien Nousukausi ja Onni von Sopanen ohjaajana. Neljännessä pitkässä elokuvassaan 21 tapaa pilata avioliitto Vuoksenmaa käsittelee rakkauden problematiikkaa tyylilleen uskollisesti huumorin keinoin. Pääosissa nähdään joukko Putous-sarjastakin tuttuja nuoria lupauksia, jotka ovat varmasti tämän hetken kuumimpia näyttelijöitä Suomessa, sekä Vesa Vierikon ja Hannele Laurin tuomaa kokemusta ja charmia.

1980-luvulla syntyneiden pääroolien näyttelijöiden kasvot eivät ole vielä ehtineet kulua puhki valkokankaalla, ja tuoreutta elokuvaan lisää vielä se, että Vuoksenmaa on käyttänyt ammattilaisten seassa runsaasti amatöörejä aviopareja kuvaavissa videoklipeissä. Vuoksenmaa käytti runsaasti aikaa ja vaivaa löytääkseen elokuvan henkeen sopivan castingin, vaikka osa näyttelijöistä selvisikin Vuoksenmaalle jo kirjoitusvaiheessa. Pääroolia, erotutkija Sannaa, joka ei usko avioliittoon, näyttelee Armi Toivanen.

Pääroolin kirjoitin Armille jo kaksi ja puoli vuotta sitten, kun olin jo Teatterikorkeakouluaikana bongannut Armin, että siinäpä vasta komediallisesti lahjakas mimmi. Omissa jutuissani vain ei ole ollut hänen ikäiselleen sopivaa roolia, joten heti kun aloin kirjoittaa, Armin naama ilmestyi – ja kirjoitin hän mielessäni.

Armin esittämän Sannan vanhemmat, Vesa Vierikko ja Hannele Lauri, aineellistuivat kirjoitusvaiheessa jo aika varhain, samaten kuin Akun (Hirviniemi) ja Pamelan (Tola) esittämä pariskunta. Arvostan Akun karismaa ja hetkessä oloa suuresti, ja kun oli tällainen vähäeleisempi henkilö, niin minusta siihen oli erityisen hyvä ottaa näyttelijä, jonka pelkkä läsnäolo sähköistää tilanteen.

Miespääosaan eli Aleksin rooliin koekuvasin kymmenkunta miesnäyttelijää yhdessä Armin kanssa. Sovitin Tuhkimolle kenkää, ja Riku (Nieminen) siihen parhaiten solahti. Vähän eri reittejä ja eri ajatusprosessien kautta ovat näyttelijät tähän päätyneet. Ainon rooliin koekuvasin muutamia näyttelijöitä, ja lumouduin Essistä (Hellén) koekuvaustilanteessa, jossa tehtiin aidosti leffan kohtauksia. Armi oli mukana, koska tahdoin maistella sitä, miten syntyisi tällainen uskottava, pitkäaikaisen ystävyyden tuntu. Tuli sellainen tunne, että hitto, löysin jotain.

Äidinkielenä komedia

Läpi Vuoksenmaan tuotannon juoksee punaisena lankana komediallisuus. Hänet tunnetaan humoristisesta otteesta elämään ja tarinoihin sekä lämpimästä tavasta kuvata ihmisiä. Komedian kautta on helpompi käsitellä vaikeitakin asioita, huumorin ei tarvitse välttämättä aina olla pelleilyä ja vitsinauruhuumoria, sanomaakin voi ujuttaa väliin.

Komedia on minun äidinkieleni, se elokuvallinen kieli, jota minun on luontaisinta puhua silloin, kun itse kirjoitan. Se on väline, jolla pystyy pakottamatta tai saattamatta katsojaa hirveän pahoinvoinnin valtaan käsittelemään mitä tahansa aihetta sellaisen keveyden säilyttäen, että vielä pystyy ajattelemaan ja hengittämään.

Elokuvan kaltaista välinettä kun käyttää ja isoja yleisöjä pyrkii tavoittelemaan, niin jos ei pyrkisi sanomaan mitään, olisi se välineen hukkakäyttöä. Ei minulla mitään agendaa tai saarnaa ole, mutta toki on asioita, joita haluan välittää.

Yltiöromanttiset mielikuvat vs. kyyninen rationalismi

21 tapaa pilata avioliitto käsittelee yhden ihmisen mielessä tapahtuvaa painiottelua kyynisen rationalismin ja romanttisen optimismin välillä. Vuoksenmaa uskoo, että jokainen ihminen käy mielessään tällaisen kamppailun jossain vaiheessa elämäänsä.

Päähenkilö käy tällaisen ajatusprosessin läpi konkreettisimmin suhteessa parisuhteeseen, mutta laajemmin ajateltuna suhteessa elämään ylipäätään. Tavallaan Sannan teesit siitä, millä lailla pystyy pilaamaan parisuhteen, sopivat laajemmin ajateltuna myös pilaamaan elämän muutkin ihmissuhteet. Samankaltaisilla keinoilla pystytään tuhoamaan työsuhde tai valtioiden väliset suhteet.

Elokuvillaan Vuoksenmaa haluaa voimaannuttaa katsojia.

Kun ihmiset lähtevät teatterista, toivottavasti he pikkuisen suuremmalla halulla heräisivät seuraavana aamuna elämään, ja hetken aikaa olisi sellainen olo, että onhan tämä tosi nasta juttu, eikä niin, ettei mitään ole enää tehtävissä ja maailma on synkkä ja musta. Kyllä jokainen pystyy jotakin tekemään oman ja toisten onnellisuuden lisäämiseksi.

Parisuhteessa, kuten monessa muussakin asiassa, on vaarallista, jos on kauhean voimakas mielikuva tai odotukset siitä, millaista on oikea ihmisyys, rakkaus, avioliitto, mies tai nainen. Sitten jos yritetään toteuttaa mielikuvaa oikeasta ilman suhdetta substanssiin, että mitä pystyy olemaan ja tekemään, missä kulkevat rajat, mitä oikeasti tarvitsee, niin se on hyvin harhauttavaa kaikissa suhteissa – se, jos leikitään mielikuvien varassa, että mitä oikeasti pitäisi olla. Senpä tähden joskus romanttisten odotusten luominen voi viedä fokuksen oikealta katsomiselta ja kuuntelemiselta, sellaiselta oikealta ihmisten väliseltä kanssakäymiseltä.

Parisuhteista kertovia elokuvia ja romanttisia komedioita pidetään usein vain ja ainoastaan naiskatsojille suunnattuna genrenä, vaikka tiedetään, että esimerkiksi Sinkkuelämää-sarjalla oli paljon vannoutuneita miesfaneja. Ohjaaja ei itse tunnustaudu romanttisen komedian ystäväksi, mutta onko 21 tapaa pilata avioliitto pääosin naispuoliselle yleisölle suunnattu romkom?

Ei tosiaan. Itse asiassa voimakkaimmat positiiviset palautteet koeyleisöiltä ovat tulleet miehiltä. Miehet ovat pitäneet tästä elokuvasta, vaikka se on naisen kirjoittama ja vaikka päähenkilö on nainen. Enemmän uskon yksilöiden välisiin eroihin kuin voimakkaan kategorisesti sukupuolten välisiin eroihin. Kyllä minä uskon, että Sannan henkilöstä voi moni mies löytää itsensä. En ole kirjoittaessani ajatellut kohderyhmää, mutta tietenkin näkökulman määrittää se, että olen keski-ikäinen nainen. Tarinassa on eri sukupolvia, koska asiat kuitenkin koskettavat ihmisiä sukupolvesta riippumatta.

Itse haluan puhua tästä elokuvasta komediana tai draamakomediana. On olemassa hyviäkin romanttisia komedioita, sellaisiakin joista pidän paljon, mutta niitä ei ole hirveän paljon. Niiden henkilöt ja tilanteet eivät ole minulle aina kovin realistisia eivätkä tunnistettavia. Kun ruvetaan realistisiksi, niin silloin usein romantiikka karisee! Itse en tunnustaudu romanttiseksi ihmiseksi, mutta olen kyllä rakkauden kannattaja.

Lopuksi on tietenkin aina paikallaan kysyä ohjaajan omia suosikkeja ja vaikuttajia.

Bergman, Almodovar ja Allen: jos näistä muodostettaisiin kolmikulmainen laidun, voisin olla se lehmä, joka laiduntaa siellä sisällä. Susanne Bierin elokuvia arvostan suuresti, samoin ruotsalaisten Lukas Moodyssonin ja Josef Faresin alkuaikojen duuneja. Tuntuu, että siellä on mahdollisempaa ja luontevampaa puhua asioista kevyesti ilman, että sen täytyisi olla täysin sisällyksetöntä. Woody Allenin To Rome with Love -elokuvan kohdalla mietin, että olisi kiva päästä tuollaiseen pisteeseen. Se oli ihanan anarkistinen ja häikäilemätön. Kun on sen verran kilometrejä takana kuin hänellä, voi tehdä ihan mitä lystää.

Lue myös