Balkanin filmitynnyri ja faabeleita muukalaisuudesta

28. kertaa järjestetty Sodankylän elokuvajuhlat rullattiin läpi sateesta, tuulesta, itikoista ja esitysongelmista huolimatta. Vaikka edellisten viikkojen historialliset helteet olivat jo takanapäin, noin 27 000 kävijää kansoitti Sodankylän elokuvatelttoja viiden päivän aikana.

Lapinsuun loppuunmyydyssä avajaisnäytöksessä pelin avasi italialaisen Marco Bellocchion Nyrkit taskussa (1965). Pasolinin aikalainen ja ystävä kohautti yleisöä kokeellisilla ja monipuolisella tuotannollaan. Alkutahdit näytökselle löi tuttuun tapaan Peter von Bagh toistaen litaniaa elokuvan ja filmiformaatin kuolemasta. Von Baghin mukaan Nyrkit taskussa toimi aikoinaan suurena innoittajana Risto Jarvan tehdessä Työmiehen päiväkirjaansa (1967). Neorealismin ja uuden aallon perinteitä varioiva Nyrkit taskussa on kestänyt aikaa hyvin: sen paternaalisia arvoja satirisoivaa otetta, leikillisyyttä, poikki ja pinoon -leikkauksia ja näyttelijöiden vahvoja performansseja toivoisi näkevän enemmän myös nykyelokuvassa.

Ennen avajaisnäytöstä ehdimme vakuuttua Kirkukissa, Pohjois-Irakissa syntyneen kurdi Hishan Zamanin (s. 1975) sukukoston ja pakolaisuuden harmaita alueita kartoittavasta elokuvasta Before Snowfall. Elokuvakerronnan taloudellisuutta hallitsevalta norjalaiselta ohjaajalta voi vastaisuudessa odottaa paljon. Berliinissä kultaisen karhun voittanut Cälin Peter Netzerin Child's Pose (2013) oli puolestaan tasapaksu tapaus. Elokuvassa henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset tasot yhdistyivät onnistuneesti, mutta televisiomainen kuvaus ja toteutustapa latistivat erittäin henkilö- ja dialogivetoista teosta. Netzerin koruton kuvaus romanialaisista uusrikkaiden korruptiosta on kiusallista katsottavaa. Ottaen huomioon Angela Merkelin viimeaikaiset sammakot maahanmuuttajista voikin kysyä, miksi elokuva palkittiin Berliinissä? Mieleen tulee väistämättä Seppo Rädyn kiteytys entisistä aseveljistämme.

Festivaalin ensimmäisinä päivinä monen vieraan suusta kuultiin samaa virttä: festivaaliohjelmisto on hieman tasapaksu tänä vuonna. Euroopan ulkopuolista elokuvaa oli tarjolla jonkin verran, mutta selkeästi vähemmän ja tasoltaan keskikertaisempana. Kuvaavaa on, että veteraanien Godardin, Greenawayn ja portugalilaisen Edgar Pêran kolmesta episodista koostettu uunituore 3x3D vaikutti lähinnä tilaustyöltä. Pêran toistaessa innottomasti Guy Debordin 50 vuotta vanhoja oivalluksia spektaakkelin yhteiskunnasta, Greenaway ja Godard puolestaan tarjosivat muutamia oivalluksia lukuun ottamatta tasapaksua tavaraa. Visuaalisesti tilkkutäkkimäinen teos muistutti enemmän powerpoint-esitystä kuin elokuvaa, eikä odotettuja 3D-elokuvan mahdollisuuksia päästy tutkimaan kunnolla. ”Eikö mihinkään voi enää luottaa?”, muotoili eräs suivaantunut katsoja.

Brittiläiseltä Peter Stricklandilta puolestaan nähtiin kaksi elokuvaa. Halvemman vuokrahinnan takia Lontoosta Romaniaan muuttaneen Stricklandin visuaalisesti vaikuttava debyyttielokuva Katalin Varga (2009) sisälsi aimo annoksen todentuntuista kostoretkeä. Ääneen keskittyvässä Berberian Sound Studiossa (2012) ohjaaja puolestaan teki mustan huumorin sävyttämiä genre-nyrjäytyksiä.

Yön tullen elokuvateltoissa alkoivat varsinaiset bakkanaalit: Isossa teltassa hoilotettiin Greasen ja Häyrisen Iskelmäketjun tahdissa. Erityisen antoisa elämys oli myös tuplakattaus Bluesia Pieksamäen asemalla ja Pidä huivista kiinni, Tatjana. Talkoolaisten taputukset ja huutelut sulautuivat jouhevasti yleisön räkätykseen. Pienessä teltassa päästettiin puolestaan italialaiset pedot irti. Argenton Suspirian (1977) ja Lucio Fulcin The House by the Cemeteryn (1981) todistaminen sirkusmiljöössä pumppasi näihin gialloklassikoihin aimo annoksen uutta verta.

Ensimmäisten päivien kokemusten perusteella näytti vahvasti siltä, että balkanilaiset dominoivat näitä kemuja. Metin Erksanin elokuvassa Dry Summer (1964) pitelemätön viiksivalloittaja Osman (Erol Taş) polki performanssissaan jalkoihinsa monta spagettiwesternin sankaria. KAVA:n kaupunkisarjat kiertänyt, vankilasta vapautuvien miehien kotiinpaluusta kertova Güneyn ja Görenin Yol (1982), oli niin ikään vahva elämys.

Balkan rintaman kärjessä oli odotetusti festivaalille lauantaina saapuneen Cristian Mungiun neljä elokuvaa. Joviaalin tarinankertojan läsnäolo sähköisti festivaalia kummasti. Hänen uusin elokuva Yli vuorten (2012) näytettiin täydelle salille. Samoin kultaisen palmun voittanut 4 kuukautta, 3 viikkoa ja 2 päivää (2007) keräsi mukavasti yleisöä. Mungiun kaksi muuta esitettyä elokuvaa – Occident (2002) ja Tarinoita kulta-ajalta – ovat parodioita kommunismin ajan urbaaneista legendoista ja paradokseista, joihin lakien tarkka noudattaminen johtaa. Varsinkin Tarinoita kulta-ajalta sai raikuvat aplodit ja yleisö vaati äänekkäästi lisää lopputekstien rullatessa. Romanialaisella elokuvalla pyyhkii erittäin hyvin. Miten se on mahdollista maassa, joka tuottaa noin kuusi elokuvaa vuodessa?

Perjantaina vettä saatiin sitten taivaan täydeltä. Perinteiset ulkoilmajuhlat Kitisenrannan laiturilla jäivät juhlimatta, mutta yrttilämmikkeet napsahtelivat vienosti auki kehojen lämmittämissä teltoissa. Lauantai oli taas alituista auringon ja sadekuurojen vuorovetoa. Yöllä tanssit potkaistiin käyntiin Kitisenrannassa puolen yön jälkeen festivaalibändi Riippurapujen junnaavan ostoskärrypsykedelian myötä. Suomi-iskelmien kieroutuneet sovitukset ja yleisöstä mikkiin hypänneen alkuasukas Juliuksen tiukkatahtinen riimittely upposi viinipulloja kierrättävään ja villisti tanssivaan festarikansaan. Hotelli Sodankylän festivaaliklubilla puolestaan esiintyi festivaalivakio Cleaning Women. Koulun pihalla menneestä muistutti perinteinen haitarimies.

Lauantai-iltana paikalle pääsi vihdoin myös festivaalin päävieras Claire Denis, jolta nähtiin laaja retrospektiivi esikoisohjauksesta Chocolat (1988) aina juuri valmistuneeseen Bastardsiin saakka. Denisin tuotannon tyylilliset erot ovat valtavat: ensiteoksen maneerimaisesta kolonialismin kuvauksesta siirrytään vähitellen kohti myöhempien teosten fragmentaarisia, pyörremyrskyn keskelle asettuvaa kuvausta ja näyttelijäkeskeistä ohjausta. Denisin elokuvissa yhdistyvät äärimmäiset vastakohdat: vähäeleisyys, herkkyys, vulgaarisuus ja fyysinen raakuus. Niiden yhteinen teema liittyy kolonialismin purkautumisen seurauksien tarkkailuun hyvin henkilökohtaisella tasolla. Denisin diasporassa ihmisen kansallisuus, identiteetti, seksuaalisuus ja menneisyys muodostuvat rihmastoksi, jonka vastaanotossa ja kokoamisessa katsojalla on keskeinen tehtävä.

Denisin Trouble Every Dayn (2001) viipyilevä eroottinen kauhu oli monille liikaa. B-luokan kauhuelokuvan käsikirjoitus muuntui vuorotellen joko herkäksi taide-elokuvaksi tai shokeerasi yllättävillä, verta ja brutaalia seksiä tihkuvilla kohtauksillaan. White Material (2009) oli moderni ja fragmenttimainen, mutta ytimeltään klassinen tragedia valkoisesta plantaasiomistajasta, joka yrittää pitää kynsin ja hampain kiinni pääomastaan kapinallisjoukkojen ja vapaustaistelijoiden ristitulessa. Denisin elokuvat saivat osakseen ristiriitaisia kommentteja. Jos Denisiä tarkkaillaan representaation näkökulmasta, on helppoa syyttää häntä Ranskan kolonialismimenneisyyden silottelusta ja romantisoinnista. Denis kuitenkin välttää kaikkia moraalisia arvostelmia ja helppojen tukipisteiden antamista katsojalle. Beau travail (1999) elokuvassa Denis muuntaa Ranskan muukalaislegioonan kurinalaiset liikkeet ja harjoitteet esteettisiksi tanssikoreografioiksi.

Tietynlaisesta välivuosimaisesta tyhjäkäynnistä huolimatta moni kävijä vannoi jälleen: ”Ensi vuonna taas!” Ottaen huomioon männävuosien huikean elokuvallisen tason on pakko myöntää, että itsensä ylittäminen on sangen hikistä puuhaa. Seuraava Sodista odotellessa kannattaa kurkistaa syyskuun alussa käynnistyvien Forssan mykkäelokuvajuhlien tarjonta.

Olli-Pekka Jauhiainen

Lue myös