"Elokuvalle ominaista on aika"

– Kerrostuneita tarinoita Romaniasta

Romanialaisen elokuvan johtotähti Cristian Mungiu oli yksi Sodankylän elokuvajuhlien päävieraista. Mungiun neljän pitkän elokuvan mittainen tuotanto keräsi täydet salit. Mungiun tuotanto voidaan jakaa tyylillisesti kahtia: todentuntua tavoitteleviin seurantatragedioihin (4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, 2007, ja Yli vuorten, 2012) sekä parodioihin Romanian kommunistihallinnon byrokraattisista paradokseista (Occident, 2002, ja Tarinoita kulta-ajalta, 2009). Mungiu teki vuosituhannen vaihteessa myös kolme lyhytelokuvaa, joista Zapping (2000) on kekseliäs dystopia Romaniasta orwellimaisena kontrolliyhteiskuntana.

Maanläheisen ja helposti lähestyttävän tarinankertojan uusin elokuva, Yli vuorten, pyörii nyt jo kolmatta kuukautta Suomen elokuvateattereissa. Elokuva perustuu tositapahtumiin: ortodoksipapin manausrituaalin seurauksena kuollut tyttö kohahdutti Moldavian maakunnassa vuonna 2005, ja tapausta käsiteltiin paikallisessa mediassa laajalti. Lukuisten artikkeleiden ja kahden romaanin jälkeen jokin jäi kuitenkin vielä vaivaamaan ohjaajaa. Oliko kaikki tapaukseen liittyvä mietitty läpi? Sormenosoittelua välttävä elokuva saikin tunnustusta Cannesista parhaan käsikirjoituksen ja parhaan naispääosien palkintojen myötä. Vaatimattoman oloinen Mungiu istahti vähälukuisen lehdistön eteen Hotelli Sodankylän ravintolassa ja osoittautui varsin joviaaliksi tarinankertojaksi.

Elokuvasi ovat hyvin realistisia. Millaista oli kasvaa kommunistisessa Romaniassa?

Lapsuuteni oli onnellinen, vaikka pulaa oli milloin mistäkin. Emme saaneet puhua poliittisista aiheista koulussa tai matkustaa Itä-Eurooppaa pidemmälle, mutta minulle oli tärkeämpiä muut asiat: ystäväni ja polkupyöräni. Vasta myöhemmin 1980-luvulla, kun todelliset pulavuodet alkoivat, aloin tuntea ahdistuksen ja oikeudentunnon rapistumisen, mitä yritin kuvata elokuvassa 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää.

Kukaan ei valvonut oikeuslaitosta ja päätökset olivat salamannopeita. Pelko ja epäilykset kasvoivat ihmisten välillä. Selviydyimme kuitenkin huumorin avulla, mutta kommunismin kaaduttua kaikki vitsit hävisivät. Jotkut alkoivat epäillä, että salaisen poliisin erikoisjaosto oli kaikkien näiden vitsien takana.

Miten kirjoitat elokuvasi? Yli vuortenhan sai Cannesissa parhaan käsikirjoituksen palkinnon.

Minun täytyy kertoa jotain siitä palkinnosta. Jokaisella festivaalilla on omat sääntönsä. Sain parhaan käsikirjoituksen palkinnon, koska elokuvan naispääosan esittäjät Christina Flutur ja Cosmina Stratan saivat jaetun parhaan naispääosan palkinnon. Kaikki halusivat palkita tytöt ja hyvä niin, mutta jos elokuvasi saa parhaan naispääosan palkinnon, et voi voittaa parhaan elokuvan palkintoa. Näin ollen, sopuratkaisuna minulle jaettiin parhaan käsikirjoituksen palkinto.

Kerro kuitenkin, minkälainen kirjoitusprosessisi on elokuviesi takana? Valitsetko tietyn aiheen vai alatko kerätä idean palasia ja rakennat niistä pikkuhiljaa?

Etsin tarinoitani uutisista ja elävästä elämästä. Haluan kertoa tarinoita, jotka ovat monitasoisia. Yli vuorten elokuva perustuu tositapahtumaan ja sen sensaatioarvon takana oli vahvoja ristiriitoja, jotka kiehtoivat minua.

Monet ihmiset puolustivat pappia. Hän teki vain sen minkä näki parhaaksi, he sanoivat. Silti elokuvan päähenkilönä ollut tyttö kuoli. Kuollessaan hän oli tyyni ja rauhallinen. Hänellä oli lukuisia mahdollisuuksia lähteä luostarista, mutta hän ei lähtenyt. Jokin sai hänet jäämään. Nämä ristiriidat kiehtoivat minua. Toivon, että ihmiset miettisivät arvojaan katsottuaan elokuvan. Oletko todella miettinyt mihin arvosi perustuvat? Tämä on jotain mitä elokuvat voivat tehdä.

Miten valitset elokuviisi näyttelijöitä?

Etsin näyttelijöitäni pienistä teattereista ja harrastelijoista. Haluan löytää tietynlaisia persoonallisuuksia jokaiseen kirjoittamaani osaan. En usko, että näyttelijät pystyvät vaihtamaan persoonallisuuttaan: he ovat mitä ovat. Yli vuorten sijoittuu Pohjois-Romaniaan, jossa puhutaan tiettyä murretta. Etsin ihmisiä, jotka ovat autenttisia ja pystyvät puhumaan oikeaa murretta.

Onko sinulla jotain tietynlaista metodia, jolla ohjaat näyttelijöitäsi?

Haluan luoda luottamuksellisen suhteen näyttelijöihini. Harjoittelemme pitkään ja näyttelijän tulee osata roolinsa täysin, sillä kuvaamme kohtauksen aina yhdellä otolla. En koskaan leikkaa kesken kohtauksen, joten improvisaatioon ei ole varaa.

Koko työryhmän täytyy toimia täydellisesti yhdessä. Silti jokaisella tulee olla tunne, että he voivat antaa jotain elokuvalle. Näyttelijät ovat aina paljastettuja kameran edessä, joten haluan heidän tuntevan olonsa turvalliseksi. En koskaan anna liian paljon käskyjä, koska haluan pyrkiä luonnollisuuteen.

Kerroit, että kuvaat kohtauksen aina yhdellä otolla. Miten päädyit tällaiseen ratkaisuun?

Jokainen ohjaaja kehittyy. Ensimmäisen pitkän elokuvani Occidentin (2002) jälkeen aloin miettiä elokuvan keinoja kriittisesti. Miksi kuvaamme ja leikkaamme tietyllä tavalla? Elokuvantekijöinä olemme vapaat ajattelemaan, mutta silti sidomme itseämme monin säännöin.

Elokuvalle ominaista on aika. Elokuva on musiikin kanssa ainoa taidemuoto, joka voi näyttää, miten aika kuluu todellisuudessa. Tämän takia en leikkaa kesken kohtauksen. En usko, että ohjaajan tarvitsee manipuloida aikaa tai näyttelijöitään liiaksi. Haluan vain näyttää palasen todellisuutta katsojalle ja antaa hänen tehdä omat päätelmänsä siitä.

En halua esittää mitään valmiiksi pureskeltua tai omia mielipiteitäni. Hollywood-elokuvassa viulut soivat saadakseen katsojan kyynelehtimään. Jos pystyt samaan pelkkien näyttelijöiden kanssa ilman leikkausta, musiikkia tai muita temppuja, voit antaa katsojille jotain paljon todellisempaa. Vaarana on, että alkaa nähdä elokuvan liian käsitteellisesti. Elokuvassa tärkeintä on kuitenkin kertoa tarina.

Eikö yhdellä otolla kuvaaminen ole hankalaa?

Onhan se. Kameran, valo- ja ääniryhmän sekä näyttelijöiden tulee toimia yhdessä ja seurata yhteistä koreografiaa. Kaiken tulee tapahtua luonnollisesti ja oikeassa rytmissä. Emme voi korjata mitään leikkaamossa, vaan kaiken tulee onnistua jo kuvauksissa. Jokaisen oton jälkeen keskustelemme ja yritämme parantaa.

Alussa näyttelijällä saattaa olla viisi eri asiaa, jotka tuntuvat tarpeellisilta tehdä. Lopulta hänen ei ehkä tarvitse tehdä niistä yhtäkään. Jokaisen eleen tulee olla perusteltua ja peräisinkäsikirjoituksesta. Ohjaajan tehtävä on auttaa näyttelijöitä tekemään mahdollisimman luonnollinensuoritus.

Huhun mukaan Yli vuorten elokuvasta olisi kaksi eri versiota. Onko tämä totta?

Ei ole. Sain 210-sivuisen käsikirjoituksen valmiiksi syyskuussa 2011, enkä tiennyt mitä pitäisi ottaa pois. Halusin kuitenkin valmiin elokuvan Cannesiin toukokuuksi 2012. Päätin alkaa etsiä rahoitusta ja valmistella kuvauksia, vaikka kirjoitin vielä käsikirjoitusta uusiksi. Tämä on Kultaisen palmun etuja. Sain järjestettyä elokuvan rahoituksen todella nopeasti, ja jo joulukuussa aloitimme kuvaukset.

Otin leikkaajani mukaan kuvauksiin ja leikkasimme elokuvaa hotellihuoneessa iltaisin kuvausten jälkeen. Lopulta minulla oli materiaalia yli kolme tuntia. Jätin monia kiehtovia kohtauksia kuitenkin pois. Elokuvassa tulee olla vain tarvittavat kohtaukset, jotta elokuvaan syntyy oikeanlainen rytmi. Poisjätettyjä kohtauksia voi katsella sitten dvd:n ekstroista.

Romanialainen elokuva elää eräänlaista huippukautta. Onko muilla ohjaajilla samanlaisia periaatteita kuin sinulla, esimerkiksi leikkauksen suhteen?

Joitain muodollisia yhtäläisyyksiä voi löytää, vaikka kaikki tekevät elokuvia omista lähtökohdistaan. Emme välitä yleisön mahdollisista reaktioista, vaan pyrimme tietynlaiseen realismiin ja rehellisyyteen. Jokaisella ohjaajalla on oma näkemys ja halu kertoa itselle tärkeistä teemoista.

Ovatko elokuvanne suosittuja Romaniassa?

Kun voitin Kultaisen palmun, kaikki halusivat nähdä elokuvani, mutta eivät sen sisällön vuoksi. He olivat ylpeitä palkinnosta, mutta eivät oikeasti kiinnostuneita elokuvastani. Kultaisen karhun Berliinissä juuri voittaneelle Călin Peter Netzerin Child's Poselle kävi samoin. Elokuvat, joita teemme, ovat liian vaikeita paikalliselle yleisölle. Jos on katsonut amerikkalaisia sarjoja koko elämänsä, tällaisten elokuvien katsominen tuntuu kaukaiselta ajatukselta. Elokuvamme ovat suosittuja ulkomaisilla festivaaleilla, mutta eivät kotimaassamme.

Onko siihen joku tietty syy?

Kommunismin kaaduttua yksityiset elokuvateatterit hävisivät. Samalla meiltä hävisi elokuvakatsomisen kulttuuri. Nyt meillä on multipleksejä ja nuori sukupolvi on tottunut katsomaan elokuvansa pieniltä ruuduilta. Elokuvakasvatusta tulisi lisätä. Kävin jopa EU-parlamentissa puhumassa José Manuel Barrosolle, että Unescon yleissopimuksessa säädettyä kulttuurista poikkeavuuden periaatetta [cultural exception] tulisi laajentaa koskemaan elokuvaa, mutta en ole varma ymmärsivätkö he minua. Suurella enemmistöllä asiat ovat hyvin, mutta niillä jotka eivät nauti valtavirtaelokuvasta, pitäisi olla paremmat mahdollisuudet katsoa erilaisia elokuvia.

Suomeksi toimittanut Olli-Pekka Jauhiainen

Lue myös