Syyllisyyden ja sovituksen äärellä

Taiteen moniottelija Rax Rinnekangas tunnetaan valokuvaajana, kirjailijana sekä dokumentaristina, ja siirtyminen fiktiiviseen elokuvakerrontaan tuntuukin näiden aluevaltausten jälkeen luonnolliselta askeleelta. Toinen pitkä teatterielokuva Veden peili saa ensi-iltansa 19.10.2012. Elokuva on Rax Rinnekankaan mukaan askel perinteisemmän elokuvakerronnan suuntaan. Elokuvaa tehdessään ohjaajalla oli mielessään Michelantonio Antonionin Ammatti: Reportteri (1975).

Koen olevani myös kirjailija, mikä tarkoittaa, että elokuvani ovat hyvin kirjallisuuspainotteisia. Niitä voi sanoa esseistisiksikin elokuviksi, joihin pikku hiljaa tuon dialogia enemmän. Ammattinäyttelijöihin siirtyminen, kuten nyt Veden peilissä, aiheuttaa sen, että elokuva saa pohjan tekstillisestä sisällöstä.

Elokuvassa viitataan venäläiseen runoilijaan, Joseph Brodskyyn (1940–1996), joka Neuvostoliitosta karkotuksensa (1972) jälkeen vietti pitkiä aikoja Venetsiassa, koska se edusti hänelle toista Leningradia".

Viittaukset, jotka tehdään Brodskyyn, liittyvät hänen elämäänsä, mutta itse kertomus ei ole Brodskyn elämästä. Tämä on fiktiivinen kertomus isän ja pojan suhteesta, joka tapahtuu jälki-holokaustisessa tilassa, Suomen jatkosodan varjoissa, perheen sisällä pitkään kyteneissä häpeän tiloissa. Isä, joka on Helsingin yliopiston tutkija, on uskonut natsien aatteeseen ja halunnut edesauttaa sitä kauhean naivistis-romanttisella tavalla. Tämä kertomus ei siis ole millään lailla brodskilainen.

Sitten kun mennään juutalaisuuteen, niin se taas liittyy Brodskyyn, koska tämä oli juutalainen, joka ei oikein kokenut olevansa juutalainen, vaan kalvinistinen, maaton, uskonnoton.

Elokuvassa käsitellään häpeän, syyllisyyden ja sovituksen kysymyksiä sekä konkreettisesti että symbolisella tasolla ihmisen perusolemusta määrittävinä asioina. Syyllisyyden tematiikan käsittely on jatkumoa ohjaajan aiemmasta fiktiivisestä elokuvasta Matka Eedeniin.

Ihmisen erottaa eläimestä yksi asia: meillä on ajattelemisen ja älyllisen erittelemisen kyky, me pyrimme perustelemaan tekomme. Vaistojensa varassa elävällä eläimellä ei ole samaa tarvetta. Ihminen on siitä outo eläin, että me voimme koska tahansa muuttaa elämäämme. Sen seurauksena, koska olemme koko ajan epäkypsiä ja rikkonaisia, joudumme elämässämme itse aiheuttamaan, ja meille aiheutetaan, tilanteita ja tapahtumasarjoja, jotka aiheuttavat meille häpeää ja syyllisyyttä ratkaisuista mitä teemme. Sitä kautta tämä häpeän, niin sanotun henkisen ristin kanto, on ikuista ihmisessä.

Kaupallisessa elokuvakulttuurissa tämä ohennetaan. Sanokaamme että joku on tehnyt jollekin pahaa, niin joku on sitten kostaja sen jälkeen, menee ja tekee kovan teon. Kuitenkin oikeassa elämässä kukaan ei lähde reaktionomaisesti tekemään juuri mitään, vaan kyseessä on pitempiä prosesseja, joissa on monta kerrosta. Vaikutukset tulevat useiden sukupolvien läpi, vähän tällainen niskavuorelainen varjo kulkee siellä taustalla. Minun on vaikea kuvitella yhtään ainoaa ihmistä, joka ei kantaisi omaa ristiään omalle golgatalleen ja etsisi kauneutta, kuin Mephisto ja Faustus yhtä aikaa.

Elokuvassa Lauri Harkko (Hannu-Pekka Björkman) kohtaa muukalaisen, espanjalaisen pianistin Carlos Hermitan (Nacho Angulo) Venetsiassa. Vaikka kumpikaan ei sano sitä kertaakaan ääneen, heillä on eri kokoisina sama asia: vanhempi ja lapsi -suhde. Laurille on tuonut häpeän se, mitä isä on yrittänyt tehdä juutalaisille. Carlos on peittänyt taiteellisen narsisminsa alle sen, että hänen pitäisi tunnustaa isyytensä. Vaikka nämä muukalaiset eivät sano asioita toisilleen ääneen, niin heidän alitajunnassaan on näkymättömällä tavalla se, mikä heidät yhdistää, mikä saa heidät kohtaamaan, avautumaan ja käsittelemään tiettyjä asioita, mihin he kykenevät lyhyen ajan sisällä. Uskon, että tällaiset tavallaan sukupuolettomat kahden ihmisen kohtaamiset ovat tuttuja matkoilta.

Elokuva ei ole teollisuutta

Ammattinäyttelijöiden mukanaolo on ohjaaja-käsikirjoittaja Rinnekankaan mukaan viisainta silloin, kun mukana on runsaasti dialogia. Hän tiesi jo kirjoittaessaan käsikirjoitusta ketkä näyttelijät hän halusi mukaan. Rahoituskin heltisi helpommin kuin ensimmäiseen elokuvaan. Ohjaaja ei koe pieniä budjetteja ja pientä yleisömäärää rasitteena, sillä hänellä on oma epäkaupallinen lähestymistapansa elokuvaan yhtenä taiteen eri olomuodoista.

Kirjoitin tämän juuri näille näyttelijöille. Hannu-Pekka oli ihan alusta asti. Ennen kuin olin kirjoittanut mitään, olin yhteydessä Kalle Holmbergiin, kerroin vain tämän stoorin, ja hän halusi ehdottomasti mukaan.

Nämähän ovat erittäin low budget -juttuja, mutta en häpeile niitä ollenkaan, koska emme tarvitse niin suurta työryhmää. Tässä on tällainen minimalistinen konsepti; tehdään kapeita kertomuksia, mutta sisällä syvyystilassa on tavaraa enemmän. Muutamilla näyttelijöillä, pienillä tiimeillä kokoluokka on hillitty.

Mutta kyllä tässä auttoi Matka Eedeniin -elokuvan saamat erittäin kiittävät arvostelut ja samanaikaisesti heikot katsojaluvut, mutta se jo tiedettiin, että näin se tulee olemaan, joten sekään ei ollut tietyllä tavalla negatiivista, vaan lähtökohta oli enemmän tällainen vakavampi ja intellektuelli.

Olen sitä mieltä että elokuvatarjonnan tulee olla kuin haitari auki, siellä pitää soida kaikki äänet. Emme saa lähteä ajattelemaan että elokuva on teollisuutta. Autoteollisuuden tuotteiden täytyy myydä tai autot ovat epäonnistuneet. Elokuva ei saa mennä samaan konseptiin.

Rinnekangas myöntää, että käsikirjoittajana on kirjoittanut elokuvaan myös itseään.

Mikään ei ole kulkematta itsensä läpi, mutta ei tämä elämäni tarina ole, eikä sukuni.

Katsojien tulee olla kuin Leo Tolstoin vaimo, joka sanoi Leolle luettuaan hänen kirjansa: "En tiedä onko kirjasi hyvä mutta ehkä minä olen niin hyvä lukija."

Lue myös