Machokulttuurista komedian keinoin

Juha Vuorisen kirjaan perustuva Juoppohullun päiväkirja saa ensi-iltansa juuri sopivasti uuden vuoden juhlinnan ja niin sanotun "tipattoman tammikuun" alla. Monille jää pitkinä juhlapyhinä putki päälle, ja poliisin kotihälytykset ovat huipussaan, kun aikuiset naukkailevat lahjaviinoistaan turhankin tiuhaan tahtiin. Olikin paikallaan kysyä ohjaaja Lauri Maijalalta tolkuttomasta dokaamisesta kertovan elokuvan mahdollisesta yhteiskunnallisesta kantaaottavuudesta.

Katsoja itse saa siitä sen viestin, jos on saadakseen. Vaikka kyseessä on komedia, minulla on ollut tapana, että kun jotakin teen, niin jotain viestiä pitää olla yhteiskunnalle. Niin itsekäs en halua olla, että kertoisin vain omasta itsestäni.

Elokuvassa kysymys on juomisesta, mutta juominen, ihmisen vajoaminen, harvoin tapahtuu itsestään. Minua kiinnostaa nuorten miesten tarpeettomuuden tunne, mikä sitten johtaa kohtalokkaisiinkin seurauksiin. Se johtaa machokulttuuriin ja äärimmäiseen elämään, jossa eletään täysillä että tunnettaisiin jotakin. Sitä olen yrittänyt lähteä käsittelemään, toki komedian keinoin.

Koko työryhmällä on ollut yhteiskunnallista eforttia pienen ihmisen puolesta. Suomalainen elokuvakin perustuu yleensä siihen, että puhutaan rikkaiden ihmisten seksiongelmista. Nyt lähdetään kurjaliston näkökulmasta. Totta kai toivon, että asia herättää keskustelua, aihe on tärkeä. Mutta jos joku tästä nyt moraalisesti närkästyy, niin sitten ehkä täytyy astua oikeaan maailmaan. Tuo on vain elokuvaa, todellisuus on sitten jotakin ihan toista.

Jokaisella suomalaisella on taatusti mielipide viinasta ja juopottelun autuudesta tai helvetistä; siitä, onko kyseessä Turmiolan Tommin tarjoilema malja vaiko ihana iloliemi, joka poistaa katajaisen kansan estot ja tekee hyvää sielulle ja ruumiille. Esimerkkejä molemmista stereotypioista löytyy lukuisista kotimaisista elokuvista, mutta enemmistönä taitavat kuitenkin olla kuvaukset, joissa nappomies on usein säälittävä reppana ja ikuinen (ja myös itkuinen) pikkupoika, joka välttelee vastuuta kuin krapulaa. Suomalaisen miehen huonoa itsetuntoa on usein tarjottu syyksi kännäämiseen. Yksi tunnetuimmista ja seurauksiltaan traagisimmista alkoholismikuvauksista on tositapahtumiin perustuva Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia, joka vilahtaa myös Juoppohullun päiväkirja -elokuvassa.

Olen pyrkinyt leffassa siihen, että katsoja itse tulkitsee. Kännihän on itse asiassa hirveän kiva asia; se on kivaa, mutta liika on liikaa. Vanha viisaus on, että viina on viisasten juoma, mutta kun se ottaa vallan, hommasta tulee huomaamatta kännistä toikkarointia. Se on jonkinlainen ihanne, että vaan ryypätään ja nussitaan joka mestassa kaikkea mikä liikkuu aamusta iltaan. Tässäkin elokuvassa ehkä osoitetaan, että mitä pidemmälle mennään, niin se on kaikkea muuta. Totta kai kännille pitää voida nauraa, kaikille mahdollisille asioille pitää maailmassa nauraa, mutta valistaen sitä ei voi tehdä.

Kaverilla joka on niin macho kuin voi olla (elokuvan päähenkilö Juha Berg), on sisimmässä kuitenkin se pikkupoika, joka haluaa sitä syliä. Mutta juuri koska se on niin pelottava ajatus, hän tekee kaikkensa, ettei näyttäisi, että on oikeasti heikko. Leffassa on kohta, jossa Juha sanoo, että hän ei osaa mitään. Osaamattomuuden tunnetta sitten täytetään kaikella muulla toiminnalla. Kyllä minä luulen, että se on sellainen pikkupoika. Tunnistan sen henkilön kaikkialta, myös Kalliosta, jossa itsekin asun.

Näytelmäsovituksesta elokuvaksi

Maijala teki kesällä 2010 Turun Linnateatteriin kesäteatteriversion Juoppohullun päiväkirjasta. Kirjailija Juha Vuorinen, joka oli ollut sitä mieltä, että kirjasta ei voisi tehdä elokuvaa, innostui kuitenkin elokuvasovituksesta nähtyään teatteriversion. Asiat alkoivat rullata nopeasti eteenpäin, ja Maijala alkoi työstää käsikirjoitusta. Ohjaaja halusi itse valita näyttelijät päärooleihin.

Totta kai lähtee tekemään siltä pohjalta, että ensimmäinen leffa on se ensimmäinen ja viimeinen. Meillä ei ollut mitään roolituspalvelua, vaan itse tiedän ja tunnen nämä tyypit aikalailla tuttujen kautta. On siellä tuntemattomiakin, mutta töidensä perusteella tuttuja. Ei ollut laajoja casting-tilaisuuksia. Päärooleja varten kokeiltiin muutamaa vaihtoehtoa. Hirveintähän on, että kaikkia lahjakkaita näyttelijöitä ei voinut käyttää. Tulevaa odotellessa!

Voisi kuvitella, että paremmin teatteriohjaajana tunnetun Maijalan vatsassa olisi liihotellut perhosia ensimmäisen elokuvaprojektin aikana, mutta työskentely elokuvan parissa sujuikin yllättävän luontevasti, ja tunnelataus oli positiivinen. Myöskään kirjailijan vierailut kuvauksissa eivät tuoneet lisäpaineita ohjaajalle.

No ihan mahtavalta tuntui. Teatteriin verrattuna leffa on niin totaalista, siellä saa olla sellaisena Brunein sulttaanina, kukkulan huipulla, tehdä jotain sellaista asiaa, joka oikeasti itselle ja työryhmälle merkitsee. Erona teatteriin on katsojamäärä, useita tuhansia katselijoita, mahdollisesti satoja tuhansia, kun haluaa puhua nuorten pahoinvoinnista. Elokuvan kaliiberi on niin mahtava. Ja toisaalta, tietenkin stressasin, että kuinka minä, joka en ole päivääkään elokuva-alan koulutusta saanut, pärjään. Niin huikea jengi siinä ympärillä oli, että pienen alkutotuttelun jälkeen kaikki alkoi mennä hyvin.

Juha Vuorista on kyllä kiittäminen valtavasta luottamuksesta: kun hän on tullut katsomaan, on tuntunut, että hän on tehnyt sen mielenkiinnosta eikä suinkaan valvonnan takia. Hän on ehkä ymmärtänyt sen, että kirja on eri asia kuin elokuva.

Juoppohullun estetiikka

Elokuvan rytmisenä tahtilajina on hengästyttävä, paikoin hyperventilaatiota aiheuttava sata lasissa -kaahaus, jossa todella mennään eikä meinata. Moinen kohkaus poikkeaa radikaalisti kotimaisen elokuvan yleisestä linjasta. Yhtenä selittävänä tekijänä voi ehkä pitää sitä, että omintakeisesta ja tunnistettavasta balkanilaisesta tyylistään tunnettu Emir Kusturica on yksi Maijalan suuria suosikkeja. Elokuvaan musiikin säveltäneen Kerkko Koskisen kädenjäljessä saattaa aavistaa balkanilaisia vivahteita.

Tein sovituksen teatteriversioonkin. Lähtökohtaisesti lähdin siitä, että ihan ensimmäiseksi heitetään roskiin teatterikäsikirjoitus ja lähdetään tekemään ihan oikeasti leffakäsikirjoitusta. Niin kävi, ja olen siihen tyytyväinen.

Jonden (pääosaa esittävä Joonas Saartamo) kanssa puhuttiin siitä, että kun elokuvan tyylilaji on hyvin vahva, niin tehdään aika isosti, tehdään paljon. Kuvauksissa Jonde kysyi, että teenkö liikaa, ja sanoin että tee vielä enemmän, vielä överimmäksi. Nähtyään lopputuloksen hän sanoi, että olit Lauri oikeassa. En tiedä voidaanko sitä sanoa teatteri-ilmaisuksi, Suomessa ei vaan olla totuttu siihen, että mennään sata lasissa, ihan fyysisesti. Antaa sen hien näkyä, antaa sen kuolan valua, koska sellaista se elämä on. Tämä ei voi olla kiiltokuvaa. En tiedä onko se teatteria, mutta se on toista kuin elokuvan valtavirta, mitä Suomessa tehdään ja joka perustuu sellaiseen realistiseen "otatko teetä jos minä keitän" -estetiikkaan aika pitkälti.

Kusturica näkyy varmaankin jotenkin siinä meiningissä, että kun tunnetaan, niin tunnetaan ihan helvetin syvältä. Oikeasti saa näkyä, eikä pelkästään kasvoissa vaan myös ruumiissa, fysiikassa. Toisaalta taas jotkin Roy Andersonin jutut näkyvät estetiikassa.

Kyllä jotenkin näen Kahdeksan surmanluotia jonkinlaisena kummituksena. Ihan alusta lähtien mukana on leijunut sen vielä paljon traagisempi kohtalo sillä lailla, että ei se katso ollaanko Kainuussa pienessä torpassa vaiko Helsingissä Vaasankadulla. Sen takia tyylilaji on aika karnevalistinen, koska katson, että Kahdeksan surmanluotia on tragediana tyhjentänyt pajatson, joten nyt täytyy tuoda fantasiaa ja kaikkia muita piirteitä esiin.

Lue myös