Rakkauden eri värisävyt kiehtovat Ijästä

Kaikella rakkaudella perustuu Matti Ijäksen alkuperäisideaan, jota hän lähti käsikirjoittamaan Heikki Vuennon kanssa. Tuottajan selvittyä käsikirjoittamaan tulivat myös Auli Mantila ja J-P Passi. Elokuvan idea oli hautunut ohjaajan päässä jo vuosia ja muuttanut muotoaan matkan varrella.

Alunperin tämän piti olla kolmiodraama, jossa on Ansa, luonnonvoiman kaltainen nainen, ja kaksi miestä. Vuosien varrella tämä laajeni laajemmaksi tarinaksi.

Näyttelijöiksi valikoitui ohjaajalle osin tuttuja näyttelijöitä, mutta myös uusia tuttavuuksia. Aikuiset näyttelijät löytyivät helpolla, mutta lapsinäyttelijöitä, jotka ovat amatöörejä ja aitoja pohjoisen asukkeja, jouduttiin etsimään ja koekuvaamaan enemmän.

Hannu-Pekka Björkmanin ja Tommi Korpelan kanssa olen tehnyt töitä aiemminkin, mutta Sampo Sarkolan ja Krista Kososen kanssa en. Lapset löydettiin Rovaniemeltä. Koekuvasimme muun muassa Rovaniemellä, Savukoskella ja Pelkosenniemellä. Pyörittiin vähän niissä paikoissa missä kuvattiinkin.

Elokuvan rahoituksen saamisen luulisi olevan helpompaa jo vahvat meriitit omaavalle veteraaniohjaajalle, mutta kansainvälinen ulottuvuus tuo aina mutkia matkaan, jos ei muuten niin aikataulujen venymisenä.

Ei se hankalaa ollut, mutta aikaa vievää, kun elokuvassa oli aika iso Norja-osuus. Norjalaisen yhteistuotannon kuvioimisessa meni aikaa. Itse kuvauksethan sujuivat tosi hyvin, kaikki Norja-jaksot kuvattiin lähellä Tromssaa.

Elokuvassa Lapin luonto ja tunturimaisemat sekä Jäämeren rannikko luovat tapahtumille jylhät kulissit.

Olen itse liikkunut paljon Lapissa ja tehnyt joitakin elokuvia siellä, tai osan niistä. Kyllä pohjoinen Lappi oli hyvin oleellinen. Norja oli myöskin heti alusta mukana, koska Suomen Lapista on aina menty Jäämeren rannalle kalaa perkaamaan tai sairaita hoitamaan, se on tavallaan ollut lappalaisten pätkätyötä vuosikymmeniä.

Rakkaus on ameebamainen asia

Rakkaus on elokuvassa tavalla tai toisella koko ajan läsnä, yhtenä ihmisluonnon elementtinä, joka ei kumarra modernin yhteiskunnan tehokkuuden ja rationaalisuuden vaateita. Rakkauden eri värisävyt kiehtovat Ijästä.

Näin laajasti en ole rakkautta koskaan käsitellyt. Aina jokaisessa elokuvassa on tavallaan kysymys rakkaudesta tai sen puutteesta, Katsastuksesta lähtien olen sivunnut aihetta, mutta tämä on vähän poikkeava sillä lailla, että tässä ei ole varsinaista päähenkilöä vaan monta päähenkilöä, ja jokaisella on oma suhde rakkauteen. Toisaalta on myös sitten tämä aika oleellinen toinen puoli, rakkaus ilman vastakaikua, ja mitä se voi saada aikaan. Aina rakkaudessa jotain säröjä on, mutta kyllähän tämäkin elokuva päättyy aika positiivisiin sävyihin.

Nykyäänhän rakkaudesta puhutaan jo kemiallisin termein, kemiallisena häiriötilana tai mielenhäiriönä. En oikein sitä maailmankuvaa jaa; minusta rakkautta on montaa eri väriä. Joillekin se on iso asia, joillekin pienempi, sen muodot varioituvat, mutta se on oleellinen kulma ihmisessä. Rakkauden vaje, sen puute, se näkyy. Se muuttaa muotoaan, ei siinä vihakaan ole kaukana. Rakkaus voi kääntyä äkkiä vihaksi tai liialliseksi suojeluksi, se on ameebamainen asia ja sillä lailla mielenkiintoinen.

Elokuvan päähenkilö Ansa, jonka roolin Krista Kosonen hienosti tulkitsee, on ristiriitainen eikä aina kovin miellyttävä hahmo. Viettiensä viemä Ansa on kuin luonnonvoima.

Tietyllä tavalla Ansa on nainen, joka ei oikein kestä arkea, rakastuu helposti, jättää tylysti. Tavallaan jatkuvassa hyväksynnän haussa oleva ihminen, joka on omalla tavallaan hyvin viehättävä, koska hän on hyvin suora ja räiskyvä, mutta omalla tavallaan myös jättää jälkeensä aika paljon ikäviäkin asioita. Sillä lailla se on mielenkiintoinen henkilö, hyvin ristiriitainen. Voi olla, että kaikki naiset eivät pidä tästä henkilöstä.

Itselläni on kokemuksia tämänkin laatuisista henkilöistä omassa elämässäni. Tällaista naistyyppiä on hyvin vähän kuvattu; samalla se on raikas, mutta samalla vähän pelottava. Krista Kosonen selviää hyvin tästä henkilöstä, jota ei liikaa psykologisoida, vaan on kuin luonnonvoima. Lappalaiset ihmisethän elävät hyvin väkevästi kesän, talvella menevät suppuun samalla lailla kuten Ansa, jonka kohtaloon liittyy myös se, että hän on ollut lapsesta asti pätkätyöläinen. Köyhyys ja toimeentulon niukkuus on ollut hänelle koko ajan läsnä, mikä edesauttaa sitä, miksi hän toimii niin kuin toimii.

Myöskään poikaansa kurmoottava uskovainen isä (Hannu-Pekka Björkman) ei ole kovin miellyttävä tapaus, vaikka uskotteleekin itselleen toimivansa jumalan tahdon mukaisesti niin kuin rakastavan vanhemman tuleekin, vitsaa, nyrkkiä ja karsseria säästämättä. Ijäs ei kuitenkaan käsittele elokuvassa lahkolaisuutta, vaan tässäkin tapauksessa rakkauden eri olomuotoja laajalla skaalalla.

Uskonnollisuushan on vain olosuhde tässä elokuvassa, enemmänkin siinä on ongelmana perheellä se, että kaikki tietävät aviomiehen rakastuneen Ansaan, eikä saa vastakaikua rakkaudelleen. Totean vain sen, että ihmiset tekevät suojellakseen lapsiaan aika omituisia tekoja.

Henkilövetoinen ohjaaja

Pitkän päivätyön elokuvien parissa tehneeltä Ijäkseltä on tietenkin pakko kysyä pakollinen kysymys tämän omista suosikeista.

On niitä tietenkin vaikka kuinka paljon, kun minäkin olen jo tämän ikäinen kuin olen. Aina 1960-luvulta ja kauempaakin voi löytää ohjaajia, joita ihailen, mutta ei minulla sellaista ohjaajasuosikkia ole, jonka tuotantoa tutkisin ikään kuin mikroskooppisesti, että mitä hän on tehnyt. Sellaisia nykyohjaajia kuin Mike Leigh ja Ken Loach, heidän elokuvistaan pidän paljon, mutta on lukemattomia muitakin ohjaajia, joista pidän. Mike Leigh'n elokuvia viitsii katsoa useaan kertaan, ei sen takia, että niissä tarinat olisivat jotenkin eriskummallisia, päin vastoin, ne ovat hyvin arkisia, jotkin jopa aika mitättömiä tarinoiltaan, mutta ne ovat näyttelijätyöltään mielenkiintoisia. Henkilöt, joita noissa elokuvissa on, ovat mielenkiintoisia ja ristiriitaisia.

Ijäksen ei tarvinnut paljon neuvoa näyttelijöitään, jotka olivat jo pitkälti sisäistäneet roolihahmonsa ennen kuvausten alkua. Ijäs ei tunnustaudu niinkään tarinavetoisen elokuvan ohjaajaksi, vaan on kiinnostuneempi henkilöhahmoista ja näyttelijäntyöstä, kuten Leigh. Ohjaaja käy näyttelijöiden kanssa läpi hahmot niin, että näyttelijät ovat selvillä hahmonsa dynamiikasta

Tässä elokuvassa kävimme läpi aika tarkkaan tämän. Emme me harjoittelemalla harjoiteltu, vaan lueskeltiin ja mietittiin näitä henkilöitä ihan kaikessa rauhassa, kaikkien keskeisten roolien kanssa. Sitä kautta näyttelijät aika pitkälle tekivät omat kotiläksynsä ja tulivat kuvauspaikalle aika valmiina. Varsinkin aikuisnäyttelijöiden suhteen tämä oli helppo ohjattava, koska näyttelijät olivat vähän niin kuin jo päättäneet, miten he näyttelevät. He olivat hyvin rooliensa sisällä. Lapsien kanssa jouduin tekemään enemmän töitä, koska kumpikaan heistä ei ollut aikaisemmin näytellyt.

En itse pidä itseäni kovinkaan tarinavetoisena ohjaajana, olen ehkä enemmänkin henkilövetoinen, eli ulkoiset tapahtumat eivät ole sanokaamme niin traagisia tai suuria. Tässäkin elokuvassa vältän sellaisia kohtauksia, joihin tavanomaisessa elokuvassa mentäisiin. Jätän näyttämättä ne suurimmat dramaattiset kohdat.

Lue myös