Me Rosvoloiden matka kirjasta valkokankaalle

Me Rosvolat -elokuvan tuottaja Claes Olsson järjesti lapsille suunnatun romaanikirjoituskilpailun Otavan kanssa. Palkittu romaani oli Siri Kolun kirjoittama Me Rosvolat. Olssonilla oli tarkoitus sovittaa kirja elokuvaksi. Tämä kaikki tapahtui jo 2009, ja ennätti kulua kuusi pitkää vuotta ennen kuin Me Rosvolat saatiin valkokankaalle asti. Me Rosvoloiden jatko-osia saattaa olla tiedossa, mikäli elokuva menestyy, sillä kirjoja on viisi.

Kirjasta oli jo muutamakin käsikirjoitus olemassa ennen kuin Olsson pyysi Marjut Komulaista ohjaajaksi. Aiemmin Olsson ja Komulainen ovat tehneet Koiravarkaat -nimisen lastenelokuvan. Komulainen on myös ohjannut televisiolle draamaa.

Minua pyydettiin lukemaan kirja ja ehdottamaan, millaisen elokuvan siitä tekisin. Ideoitteni pohjalta Olsson pyysi minua myös käsikirjoittamaan.

Käsikirjoituksen tekeminen ja elokuvan muotoon sovittaminen tunnetun kirjan pohjalta ei aina ole niitä helpoimpia tehtäviä, varsinkin jos kirjailija vahtii teostaan mustasukkaisesti eikä anna muuttaa pilkkuakaan. Kirjan henki pitäisi säilyttää, mutta jotain on pakko jättää pois, lisätä, muuttaa ja muokata.

Monasti käy niin, että kirjan jo tunteville ja sitä rakastaville elokuva on väistämättä pettymys, jos se yrittää liian uskollisesti siirtää kirjan tapahtumat valkokankaalle. Jonkinlainen irtiotto alkuperäisestä tekstistä on tehtävä. Käsikirjoitus alkuperäisen idean pohjalta voi olla helpompaa kuin adaptaatio kirjasta valkokankaalle, mutta toisaalta jo valmiiksi hyväksytty kirjallinen tuote tuo paremmin medianäkyvyyttä.

Kyllä se on sikäli vaikeaa, että joutui koko ajan miettimään, mitä pitää mukana ja mitä ei. Kirja on hyvin polveilevainen, siinä tapahtuu kaikenlaista, ja siihen liittyy myös Viljan muistikirjamerkintöjä ja leikkejä, joita Rosvolat leikkivät, ruokareseptejä ynnä muuta, jotka tuovat kirjaan kivaa charmia, mutta joita ei voi ottaa mukaan elokuvaan. Juuri tämän tyyppisiä asioita on jätetty pois, ja juonta on täytynyt tiivistää.

Sain kirjailijalta vapaat kädet, hän luotti siihen, että pyrin tekemään elokuvasta kirjan hengen mukaisen. Olen ottanut myös kakkososasta vähäisen mukaan, ja vähän joutunut lisäämään omianikin, jotta saa juonen pidettyä kasassa.

Maantierosvousta Pohjois-Karjalassa

Me Rosvolat on kuvattu Pohjois-Karjalan kauniin kesäisissä maisemissa Joensuun ympäristössä. Elokuvassa nähdään sellainenkin nykylapsille tuiki tuntematon hökötys kuin puhelinkoppi, jossa on sisällä pyöritettävällä valintalevyllä varustettu kolikko- eli maksupuhelin. Nykyisissä elokuvissa harvemmin nähty puhelinkoppi ei ole sentään aito ja toimiva jäänne myyttisestä menneisyydestä parinkymmenen vuoden takaa, vaan varta vasten elokuvaa varten rakennettu replica.

Nelikymppisillä vanhemmilla onkin nyt oiva tilaisuus kertoa pilteille maailmasta, jossa tapaamiset sovittiin jopa päiviä etukäteen ilman mahdollisuutta jatkuvaan aikataulujen säätämiseen. Mutta miten ihmeessä Komulainen sai selitettyä lapsinäyttelijöille, mistä lasipömpelissä sijaitsevassa puhelinapparaatissa on oikein kysymys?

Lapsinäyttelijä piti opettaa käyttämään puhelinta, hän oli vähän ihmeissään, että mikä tämä on ja miten tätä käytetään.

Rosvoloiden isää Hurja-Kaarloa näyttelevä Kari Väänänen on Marjut Komulaisen vanhoja tuttuja samalta vuosikurssilta. Muita Rosvoloita näyttelevät Lotta Lehtikari ja Jussi Vatanen olivat ohjaajalle uusia tuttavuuksia. Lapsirooleja varten kuvattiin Helsingissä 400 lasta, joista koekuvausten kautta löytyi Rosvoloiden nuorimmaisena eli Kalle Rosvolana nähtävä Mio Määttä. Joensuun castingin 200 lapsen joukosta esiin seulottiin Sirkku Ullgren, joka näyttelee Vilja Vainistoa sekä tämän siskoa näyttelevä Kiia Kokko. Hele Rosvolan rooliin oli hieman vaikeampi löytää sopivaa tyttöä, ja ohjaaja turvautuikin roolituspalveluun, jonka kautta löytyi Ilona Huhta.

Kotimaisen lastenelokuvan vahvuudet ja kunniakkaat perinteet

Nykyisessä informaatio- ja viihdetulvassa elokuvan on pystyttävä jollain lailla lunastamaan paikkansa viihteen kunnian kentillä, olemaan niin kiinnostava, että siitä kannattaa maksaa.

Lastenelokuvan kohdalla kysymys siitä, mitä mahdollisuuksia aikuisella on päästä sisään lasten maailmaan, nähdä mikä lasten mielestä on viihdyttävää ja hauskaa, on entistä relevantimpi. Lastenelokuva ei voi menestyä, ellei siitä löydy jotain lapsia kiinnostavaa ja myös jotain, jonka aikuinen katsoo sujuvasti. Aikuisiltahan ne rahat lippuihin tulevat.

Marjut Komulaisen mukaan kotimaisen lastenelokuvan vahvuudet piilevät tuttuuden tunteessa. Suomalaisessa tarinassa on meille tuttuja paikkoja ja tutut lapsinäyttelijät, joihin voi samaistua. Komulaisen mielestä lastenelokuvat ovat puhetta lapselta lapselle, mutta myös suomalaisen aikuisen tilaisuus nähdä lasten ympäristö, missä he elävät ja mitä asioita lapset joutuvat kohtaamaan. On tärkeää, että elokuvantekijät käsittelevät näitä aiheita. Mutta miten aikuinen oikein voi päästä sisälle lapsen maailmaan, nähdä lapsen silmin?

Täytyy pitää sisäinen lapsi elossa. Vaikka maailma on muuttunut ja lapsille on tullut paljon uusia asioita eteen, täytyy muistaa millaista on olla lapsi. Ja täytyy olla kontaktia lapsiin.

Suomalaiset lastenelokuvat pärjäävät hyvin kansainvälisessä vertailussa ja joka sukupolvella on varmasti omat suosikkinsa, kuten Pertsan ja Kilun seikkailut tai 1970-luvun hienot televisioelokuvat Aikapoika ja mono (1976) ja Villahousupakko (1977). Maarit Komulainen pitää tärkeänä huumorin osuutta lastenelokuvissa. Suosikkielokuvista on yksi ylitse muiden, nimittäin Jack Witikan ohjaama Pikku Pietarin piha (1961), romaanisovitus sekin, jonka Komulainen näki lapsena.

Se kosketti minua, siinä oli jotain outoa ja jännittävää, ja siinä pystyi hyvin samaistumaan päähenkilöön. Se on kaiken lisäksi hyvin kauniisti kuvattu, hieno mustavalkoinen kuvaus, joka sopi elokuvan herkkyyteen ja huumoriin.

Lue myös