Birdman valkokangas

Michael Keaton esitti Batmania ensimmäisen kerran elokuvissa vuonna 1989. Näyttelijävalinta herätti paljon kohua. Keaton tunnettiin komedianäyttelijänä ja fanit pelkäsivät, että Batmanista tehtäisiin jälleen vitsi. Studiolle sateli vihapostia, jossa vaadittiin näyttelijän vaihtamista. Ohjaaja Tim Burton pysyi kuitenkin kannassaan ja, kuten yleisö oppi vuonna 2006 hyväksymään blondin James Bondin, myös Keaton lepakkopuvussa osoittautui toimivaksi.

Muutamaa vuotta myöhemmin ilmestyneen jatko-osan synkkyys sai studion potkimaan goottikuvastoon tykästyneen Burtonin elokuvasarjan puikoista. Keaton ei pitänyt suunnasta, johon studio oli sarjaa viemässä ja osoitti tukensa ohjaajalleen luopumalla roolista. Edes tuntuva palkankorotus ei saanut häntä pyörtämään päätöstään. Suoraselkäinen ratkaisu ei kuitenkaan auttanut Keatonin uraa, joka on viimeisen 20 vuoden ajan ollut silkkaa rämpimistä sivuosissa tai poskettoman huonojen komedioiden pääosissa.

Tämä kaikki on hyvä käydä läpi, sillä Michael Keatonin tarina on oleellinen osa Birdmanin viehätystä. Se peilaa hänen uraansa entisenä supersankarinäyttelijänä, joka janoaa vain ja ainoastaan huomiota. Keaton esittää Riggan Thomsonia, jonka ura on ollut laskussa siitä lähtien kun, hän hylkäsi pääroolin Birdman 4:ssä kaksikymmentä vuotta aiemmin. Nyt supersankarit ovat suurempia kuin koskaan ja Thomson tuntee epäonnistuneensa elämässään. Näyttelijä yrittää pysyä relevanttina tuottamalla, ohjaamalla ja esittämällä pääosaa Raymond Carverin lyhytkertomukseen perustuvan näytelmän, mutta pelkää joka käänteessä näyttävänsä teennäiseltä.

Thomsonin omiin demoneihin kuuluu itse Birdman, joka toimii tarinassa eräänlaisena piruna olkapäällä ja yrittää houkutella näyttelijän takaisin Hollywoodiin myymään itseään. Samaa virttä veisaa myös New York Timesin pelätty teatterikriitikko, joka ei voi sietää lahjattomana pitämäänsä Thomsonia, koska näyttelijä edustaa hänelle silkkaa aivotonta viihdettä. Suosion ja arvostuksen välinen ero on yksi elokuvan kantavista teemoista.

Nimirooli tuntuu Keatonille räätälöidyltä mittatilaustyöltä. Sitä on kutsuttu näyttelijän uraa määritteleväksi ja se huomioitiin ansaitusti Oscar-ehdokkuudella, Keatonin ensimmäisellä. Kyseessä on todellinen Hollywood-tuhkimotarina, joka tuo vahvasti mieleen Mickey Rourken uudelleensyntymän, joka huipentui elokuvasta The Wrestler – painija (2008) saatuun Oscar-ehdokkuuteen.

Toisin kuin The Wrestler Birdman ei ole  yhden miehen show. Keatonin lisäksi myös muut näyttelijät tekevät mieleenpainuvaa työtä. Erityismaininnan ansaitsee hillittömän hauska Edward Norton diivamaisena mutta arvostettuna teatterinäyttelijänä. Emma Stone on myös hyvä Thomsonin tyttärenä, joka välittää isästään mutta ei voi sietää hänen itsekeskeisyyttään.

Sivuhahmojen vuoksi elokuva alkaa rönsyillä. Kun tarina vajoaa yhä syvemmälle Riggan Thomsonin synkeään mieleen, alkupuolen tapahtumat ja sivujuonet jäävät ilman ratkaisua. Esimerkiksi Stonen ja Nortonin välisestä kemiasta ei kannata kauheasti innostua, koska sivujuoni ei lopulta johda mihinkään. Nämä ovat kosmeettisia virheitä, jotka olisi voinut hioa pois.

Tästä huolimatta Birdman on yllättävänkin onnistunut irtiotto ohjaaja Alejandro González Iñárritun (Babel, Biutiful) aiemmasta tuotannosta. Se on hauskempi ja tyydyttävämpi kuin mikään, mitä Iñárritu on aiemmin tehnyt. Sisältönsä lisäksi Birdmania voi ihailla myös teknisenä saavutuksena, sillä kaikki leikkaukset on piilotettu ja koko elokuva on saatu näyttämään yhdeltä pitkältä otolta. Taustalla kuullaan jazz-rumpali Antonio Sánchezin tunnelmallista avantgarde-musiikkia.