Jänis joka tappaa

Kourallinen alkoholinhuuruisia parikymppisiä nuoria kaahaa mökille, ja pian tietenkin estot löystyvät ja raajat irtoavat. Tästä sukupolvikaupalla kauhuelokuvien ystäviä säikytelleestä konseptista on virkannut oman näkemyksensä ronskin huumorin ja pippeliväkivallan nimeen vannova Joonas Makkonen.

Ei kai mökkikauhua enää kukaan vakavissaan tee? Toivottavasti ainakaan ei. Mutta on siinä selkeä markkinanäkökulma, ihmiset tietävät mitä tulevat katsomaan. Itse lähestyn ja lähestyisin jatkossakin aihetta parodian ja huumorin kautta. Ei se ole vakavasti otettuna enää kovin freesiä.

Nimellään sekä yleisöä teattereihin houkuttelevan että eittämättä monen pään pois kääntävän Bunny the Killer Thingin tekijät korostivat lehdistönäytöksen monessa vaiheessa sitä tosiasiaa, että heidän elokuvansa tuotantobudjetti on kyllä tasan miljoona euroa, mutta siinä ei ole setelinkään vertaa Suomen elokuvasäätiön tukea.

Makkonen ja tuottaja jakoivat vision siitä, että tämä elokuva tulisi tehdä mahdollisimman kansainvälisesti. Ohjaajan mukaan elokuvia ei yksinkertaisesti ole syytä tehdä vain Suomen markkinoita silmäillen.

Emme edes hakeneet SES-rahoitusta. Se on hidas ja työläs prosessi, ja vaikka me olisimmekin hakeneet rahaa, niin 110%:lla varmuudella sitä ei olisi irronnut.

Sekä elokuvantekijänä että yrittäjänä katson, että kannattaa ehdottomasti tehdä elokuvia kansainvälisille markkinoille, ei se rajoita millään tavalla.

Kun rahoitusta kv-markkinoilta alettiin Bunnya varten kinuta, niin rajoituksista ei tosiaan puhuttu. Jänismiehen yliaktiivinen meisselikin saa rutkasti valkokangasaikaa, vaikka levittäjän mukaan ”tämä olisikin kaupallisempi elokuva ilman penistä”.

Rajoitusten sijaan levittäjiltä tuli kuitenkin ”vinkkejä”, kuten Makkonen asian muotoilee. Suomen talvinen luonto on eksoottinen, joten sille on aina kysyntää. Henkilöhahmojen olisi syytä praatata ainakin jonkin verran englantia, ettei yleisö joudu kaiken aikaa tuhrustamaan tekstityksiä. Näin ollen alusta asti käsikirjoituksessa oli myös englanninkielisiä roolihahmoja, jotka pakottavat myös supisuomalaiset ihmiset puhumaan ainakin jonkin verran brightonia.

Elokuvia katsojille

Makkosen puheissa vilahtaa taajaan jossain muodossa sana kaupallisuus, joko suoraan tai kontekstissa. Se ei kuitenkaan Makkosen mukaan tarkoita vain palkollisena töitä tekemistä. Bunny the Killer Thing pohjautuukin Makkosen omaan, vuonna 2011 valmistuneeseen samannimiseen lyhytelokuvaan.

Teen elokuvia katsojille. Jokaisella projektilla on selkeä kohderyhmä. Tarkoitukseni ei ole myydä itseäni kapitalismille. Haluan tehdä maksimaalisen hyvän elokuvan kohdeyleisölleni.

Sain valita, mikä olisi ensimmäinen pitkä elokuvani, ja Bunny­-projekti oli sellainen, jonka halusin joka tapauksessa jossain vaiheessa tehdä. Vähän jopa pelkäsin, että joku muu ehtisi tekemään jotain samanlaista Suomessa ensin. En halunnut olla perässä hiihtäjä, vaan mukana ensimmäisessä aallossa.

Ajatus pillun perässä juoksevasta ja sen nimeen tappavasta ja raiskaavasta mutanttijänöstä pullahti Makkosen paperille jo opiskeluaikoina.

Tein leffakoulussa kaksi draamaa, ja ne eivät olleet kovin hyviä, eivätkä edes minun näköisiäni elokuvia. Niiden tyyppisen elokuvan tekeminen ei ollut se syy, miksi tulin opiskelemaan alaa. Aloin yhdistellä vanhoja ideoitani ja niistä tuli Bunny.

Leffan huumorintaju on yhdistelmä sekä arkihuumoriani että käsikirjoitusvaiheessa luonnostaan syntynyttä tekstiä. En sensuroinut sitä lainkaan, sillä jos olisin niin tehnyt, niin sitten tämä ei olisi ollut enää elokuva kenenkään makuun.

Tiukalla budjetilla ja reilun kolmenkymmenen päivän kuvausaikataululla kasaan rutistettua Bunnya ei juuri leikelty. Kun oli varaa kuvata vain se kaikkein tarpeellisin, niin ylimääräistä materiaaliakaan ei juuri kertynyt.

Meillä oli liki jokaisena päivänä tiukka päiväbudjetti, mutta tuottaja ei tuonut sitä stressiä mulle. Katsoin lähinnä kuvauspäivien ja käsikirjoitussivujen määrää, ja kirjoitin sitten sitä mukaa uudestaan, jos ja kun aikaa oli liian vähän. Tiivistin ja tiivistin, ja tulin näin myös säästäneeksi rahaa.

Genre-elokuvia

Suomessa on viime vuosina nähty useita isomman ja pienemmän luokan genre-elokuvia, jotka ovat selvästi tehty sillä silmällä, että niitä voitaisiin katsoa muullakin kuin Helsingin ja Ivalon välissä. Tunnetuin esimerkki tästä ilmiöstä on eittämättä Timo Vuorensolan natsileikittely Iron Sky (2012), kun taas ainakin toistaiseksi unholaan vaipunutta osastoa edustaa esimerkiksi Marko Mäkilaakson zombimurskajainen War of the Dead (2011).

Kysyttäessä Joonas Makkoselta miksi tämän tyyppistä suomalaisesta valtavirtatuotannosta selvästi poikkeavaa elokuvaa on viime vuosien aikana noussut yhä enemmän pinnalle, palaa keskustelu jälleen rahan ympärille.

Kyllä se palo tällaisia elokuvia kohtaan on myös Suomessa aina ollut. Nykyään ei vain ole aivan pakko hakea rahoitusta yhdestä ja ainoasta lähteestä eli elokuvasäätiöstä. Systeemi kun rahoittaa vain tietynlaisia elokuvia.

Ei pelätä heittäytyä elokuvantekoon, kun on muitakin mahdollisuuksia kuitata kulut. Olen suomalaisen elokuvakoulun kasvatti. Siellä on edelleen voimissaan sellainen ajatusmalli, että jos et saa säätiöltä rahaa, niin sitten et voi tehdä elokuvia. Minun mielestäni se ei ole näin.

Lue myös