Moana palaa aurinkoon

Tämän vuoden Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin dokumenttielokuvan klassikko-ohjaajana pidetyn Robert J. Flahertyn klassikkoelokuvan vuoden 1980 ääniversion Moana with Sound digitaalinen restaurointi. Restauroinnista järjestettiin myös keskustelutilaisuus, jossa keskeisenä tekijänä mukana ollut elokuvantekijä Sami van Ingen esitteli projektia ja keskusteli aiheesta Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Antti Alasen ja Yhdysvaltain elokuva-akatemian elokuva-arkiston Mark Toscanon kanssa.

Robert J. Flahertyn Nanook, pakkasen poika (1922) on elokuvakaanonien perustavaraa: ensimmäinen menestyksekäs pitkä dokumenttielokuva, jota vielä lähes sata vuotta myöhemmin pidetään lajityypin perusteoksena huolimatta siitä, että jo varhain sen romantisoivaa suhtautumistapaa kuvattaviinsa arvosteltiin. Ongelmallista on, että koko dokumenttielokuvan käsitettä ei vielä tuolloin ollut. Sellainen alkoi syntyä vasta Flahertyn seuraavan pitkän elokuvan Moana, auringon poika (1926) jälkeen, kun elokuvan eräässä kritiikissä todettiin elokuvalla olevan "dokumentaarista arvoa". Samaa oli todettu kyllä jo joistain aiemmistakin elokuvista ja laajemmassa merkityksessä sellaista on toki kaikilla elokuvilla, mutta Flaherty ei pyrkinyt näissä elokuvissaan tekemään oikeastaan mitään, mikä sijoittuisi historian kulussa moninaisesti määritellyn dokumenttielokuvan käsitteen alle. Nämä elokuvat ovat käsikirjoitettuja ja näyteltyjä, kaukaisiin paikkoihin ja oikeastaan aikoihinkin sijoittuvia romanttisia fantasioita, joissa näyttelijöinä toimivat Hollywood-tähtien sijaan paikalliset ihmiset.

Nanookin menestyksen myötä tuotantoyhtiö Paramount antoi Flahertylle käytännössä vapaat kädet lähteä tekemään saman tyylistä elokuvaa mihin maailman kolkkaan halusi, ja Flaherty valitsi Savai’i, toisen Samoan pääsaarista, jossa vietti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa yli vuoden huhtikuusta 1923 joulukuuhun 1924. Vuonna 1926 ensi-iltansa saanut elokuva ei ollut edeltäjänsä kaltainen menestys Yhdysvalloissa ja varsin pian tuotantoyhtiö menetti siihen kiinnostuksensa, ja elokuvan restaurointiyrityksiä tehneet ovat saanet havaita tilanteen jatkuneen samana nykypäiviin asti. Euroopassa menestys oli parempi, mutta täältä tulevat tuotot olivat liian pieniä isolle studiolle. Elokuvan julisteessa oli elokuvassa esiintymätön vähäpukeinen samoalaisnainen, mikä etenkin Pohjois-Amerikassa, toisin kuin Pohjoismaissa koettiin paheelliseksi. Ja päinvastoin kuin voisi kuvitella, juuri Pohjoismaissa elokuva menestyi erityisen hyvin.

Flahertyn Hollywood-ura oli tämän jälkeen ohi, vaikka hän vielä pari maineikasta elokuvaa tekikin, tunnetuimpana Louisiana Story (1948). Näihin aikoihin tuotantonsa säilymisestä huolestunut Flaherty myös kyseli uusimman elokuvansa esityskopioita valmistaneelta Paramountilta Moanan negatiivin tilaa ja sai kuulla, että se ei ole enää käytettävissä. Flaherty kuoli vuonna 1951 ja hänen vaimonsa Frances Flaherty piti hänen perinnettään yllä järjestämällä vuosittaisen Flaherty-seminaarin heidän kotitalollaan Vermontissa vuodesta 1955 lähtien. Joka kerta esitettiin jokin Flahertyn elokuva. Francesin kuoltua 1972 edelleen jatkuvaa perinnettä alkoi ylläpitää heidän tyttärensä Monica Flaherty, joka kolmivuotiaana oli ollut perheensä mukana Moanan kuvauksissa Samoalla. Monicalle pelkkä passiivinen ylläpito ei kuitenkaan riittänyt ja hänen kuningasideanaan oli Moanan saattaminen valkokankaalle uudelleen ääniversiona. Sitä varten hän matkusti Samoalle 1975 elokuvantekijä Ricky Leacocin kanssa ja äänitti elokuvaan synkronisen ääniraidan elokuvan alkuperäisten paikallisnäyttelijöiden ja muiden paikallisten kanssa.

Moana with Sound sai ensi-iltansa 1981 ja sen sai varsin positiivisen huomion kymmenillä elokuvafestivaaleilla ympäri maailmaa, joissa Monica kiersi elokuvan kanssa pitkälle 1990-luvulle asti. Monican kuoltua vuonna 2008 sai hänen monta asuinhuonetta täyttäneet kokoelmansa selvitettäväkseen suomalainen elokuvantekijä Sami van Ingen, Robert J. ja Frances Flahertyn jälkeläinen alenevassa polvessa. Hän puolestaan sai idean tämän elokuvan restauroinnista. Materiaali oli varsin huonokuntoista ja sen lähtömateriaali oli alun perinkin ollut vaatimatonta. Monica Flahertya ajoi eteenpäin idealismi, jopa pakkomielle tätä elokuvaa kohtaan, varsinaista elokuvakoulutusta ja restauraatiotyöhön riittäviä varojakaan ei aina riittävästi ollut. Eräs hänen keskeinen tavoitteensa oli tehdä ihailemaansa ja lapsuudestaan muistamaansa samoalaismusiikkia tunnetuksi.

Ääniversion restaurointia varten lähtömateriaalina on ollut parasta 35 mm:n materiaalia, jota on saatavissa. Sami van Ingenin mukaan tarkoituksena on ollut tehdä näyttävä, mutta ei sentään aivan liian siloteltu restauraatio. Tampereen elokuvajuhlilla nähtiin, että tässä on myös erinomaisesti onnistuttu. Sen on Moskovan elokuvajuhlilla kesällä 2014 ensi kertaa esitetyn restauraation vastaanottokin todistanut. Vaikka Moana on elokuvahistorian perusteoksia, siitä on ollut nähtävillä vuosikymmeniä sen verran huonolaatuista kuvaa, että filmin elokuvallinen erityislaatuisuus ei niistä ole välittynyt. Lopputulosta voi sanoa pyrkimyksistä riippumatta lähes jopa silotelluksi, vaikka vertailukohtana olisivat 1920-luvun elokuvien onnistuneimmatkin restauraatiot. Liikkeet ovat hämmästyttävän luonnollisia ja myös ääniraita on sekä teknisesti että sisällöllisesti onnistunut. Kuva paljastaa myös elokuvan tekoprosessin pihdinjälkiä tavalla, joita sitä aiemmin epäonnistuneena dokumenttielokuvana kritisoineet varmaan turhaan ovat hakeneet.

Tunnettua on ollut, että päähenkilön tatuointikuvauksessa tatuoitavana henkilönä on kuvattu useiden eri vaiheen tatuoinnin omaavien henkilöiden selkiä. Sivumennen sanoen tatuointikohtausta pidettiin aikanaan paheellisena ja pelottavanakin, sillä alkuperäisen elokuvan ilmestymisaikoihin vain rikollisilla ja merimiehillä oli tatuointeja. Restauroinnista voi kuitenkin tarkkasilmäinen löytää vaikkapa hellehattujen varjoja. Kuvaamaansa saarta maailman tietoisuuteen tuonutta elokuvaa ei kuitenkaan kuvauspaikoilla ole juurikaan tunnettu. Aikanaan tuotantoyhtiö Paramount järjesti kuvausten aikana elokuvaesityksiä saarelaisille, jotka eivät tuolloinkaan eläneet elokuvan tarinan kuvaamassa myyttisessä menneisyydessä. Eräs saksalainen kauhuelokuva teki sen asukkaisiin niin suuren vaikutuksen, että Golem oli tunnettu ristimänimi saarella. Sami van Ingen puolestaan kertoi Moanan restaurointiprosessin aikana tehneensä elokuvasta dvd-kopiota, joita vei saarelle. Robert J. Flahertyn elokuva näkyy nyt laajemmin kuin koskaan.