Peter von Baghin ja Jouko Aaltosen Agit Prop -dokumentti Lauluja utopiasta on ensi-illassa kiertueluonteisesti syys–lokakuussa. Elokuvan idea tuli Peter von Baghilta. Hän oli suunnitellut pitkään dokumenttielokuvaa lauluyhtye Agit Propista.

Petteri ihaili ja arvosti suuresti yhtyettä, sen korkeaa taiteellista tasoa mutta myös johdonmukaista näkemyksellistä linjaa. Petteri tunsi laulajat ja oli juontanut monia konsertteja (kuuluisa punainen villapaita päällään,) joissa Agit Prop esiintyi. Agit Prop on myös suuressa roolissa ohjaamassani poliittisesta laululiikkeestä kertovassa dokumenttielokuvassa Kenen joukoissa seisot (2006), sillä se on poliittisen laululiikkeen lippulaiva. Agit Prop ja koko maasto oli meille tuttu, Jouko Aaltonen kertoo.

”Tämä oli tärkeää tehdä”

Alun perin Aaltosen piti tuottaa ja von Baghin ohjata dokumentti. Von Baghin poismeno syksyllä 2014 muutti suunnitelmia.

Teimme käsikirjoitusta yhdessä ja Petteri ehti tehdä elokuvan haastattelut kesällä 2014. Siinä näkyy ja tuntuu hänen suvereeniutensa haastattelijana. Kun hän tuona syksynä kuoli, projekti jäi minulle. Käytin paljon aikaa materiaalin sulatteluun ja arkistomateriaalin etsimiseen. Viime kädessä leikkaaja Tuuli Kuittisen osuus oli olennainen. Leikkausaika oli pitkä ja päädyimme aina vain pelkistetympään ja puhuttelevampaan muotoon. Emotionaalisesti toimivammaksi ja musiikillisemmaksi. Meillä oli aikaa ja rauhaa tehdä. Elokuva soljuu hyvin eteenpäin.

Uskon, että Petteri hyväksyy tämän. Hänelle oli hyvin tärkeää että teemme tämän elokuvan.

Kaikki Agit Propin jäsenet eivät ole aiemmin suostuneet antamaan haastatteluja. Von Bagh sai kaikki suostumaan. Kun hän kuoli, he huolestuivat että ”jääkö tämä nyt tähän”, mutta helpottuivat, kun elokuvan tekeminen jatkui.

Jouko Aaltonen on nuorempi kuin Agit Propin ikäluokka. Hän tuli opiskelemaan Helsinkiin 1970-luvun loppupuolella – aikana jolloin punk ja poliittinen laululiike kohtasivat. Aaltonen on aina ihaillut yhtyettä, vaikka ei ole ollut mukana laululiikkeessä.

DDR:n arkistoista

Lauluja Utopiasta on musiikkidokumentti neljästä äänestä, jotka soivat yhteen ainutlaatuisella tavalla. Agit Propista tuli poliittisen laulun johtava ryhmä Suomessa ja sen suosio oli suuri myös maailmalla. Se täytti konserttisaleja ja stadioneita. Kun yhtyeen levy julkaistiin Länsi-Saksassa, kutsuttiin yhtyettä ”sosialistiseksi Abbaksi.” Poliittista 1970-lukua seurasi 1980- ja 1990-lukujen hiljaiselo. Moni halusi unohtaa politiikan ja yhtyeen. Agit Prop ei kuitenkaan lopettanut. Vuosituhannen vaihteessa se palasi parrasvaloihin.

Elokuvassa Agit Propin jäsenet kertovat itse tarinansa. Lisäksi mukana on yhtyeen sovittajan ja säestäjän, ”viidennen jäsenen” Eero Ojasen ja toisen keskeisen säveltäjän Kaj Chydeniuksen haastattelut. Kokonaisuutta täydentää runsas ja ennennäkemätön arkistomateriaali, jota on saatu muun muassa DDR:n arkistoista. Peter von Bagh ja Jouko Aaltonen ovat taltioineet Agit Propin esiintymisiä eri vuosikymmeninä.

Arkistomateriaalia on paljon. Minä olin kuvannut yhtyettä eri puolilla Kenen joukoissa seisot -elokuvaani varten, meillä oli siitä käyttämättä jääneitä tilanteita ja konsertteja. Myös Petteri oli kuvauttanut sitä, esimerkiksi maineikkaan come back -konsertin Helsingin Savoy-teatterissa 1996. Agit Prop syntyi tavallaan suoraan kuuluisuuteen, siksi siitä on poikkeuksellisen paljon arkistomateriaalia niin Suomessa kuin kansainvälisestikin.

Erityisen hienoja herkkupaloja löytyi DDR:n arkistoista heti yhtyeen ensimmäiseltä Berliinin vierailulta. Niissä tuntuu ja tuoksuu taito, into, aate ja nuoruus. Sinikka Sokka muistelee, että yleisön joukossa oli silloin myös Angela Merkel.

Agit Prop jatkaa…

Jouko Aaltosen mukaan Agit Propin merkitys on luonnollisesti muuttunut vuosikymmenten aikana, mutta hämmästyttävää on, että yhtye on koko ajan jatkanut ja ollut suosittu 1990-lukua lukuun ottamatta. Se syntyi akuuttiin poliittiseen tarpeeseen ja ponnahti kansainvälisestikin suureen suosioon ja saavutti musiikillisen suvereeniuden poliittisen laulun alueella. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen kysyntä oli vähäisempää, mutta yhtye jatkoi, kuin merkkinä jostakin, ja nousi uudelleen vuosituhannen vaihteessa. Osittain kyse on sukupolvi-ilmiöstä ja nostalgiasta, mutta ei pelkästään siitä. Nuoremmatkin polvet ovat löytäneet yhtyeen. Ja Kaj Chydeniuksen ja Eero Ojasen säveltämistä biiseistä on tullut ikivihreitä klassikoita.

Se sävähdyttää, että Agit Prop on selvinnyt kaikesta. Jatkanut kuin kiusallaan.

Jumalaut, meillä on hyvä bändi! Mitään emme vaihtaisi pois. Olemme olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Koko maailma tuli sylimme, Agit Propin jäsenet Sinikka Sokka ja Kiti Neuvonen summaavat.

Paljon suuria arvoja

Lauluja Utopiasta -dokumenttielokuvan teon myötä tekijät oppivat näkemään kirkkaammin yhtyeen suuren linjan. Myös se, miten se yksittäisenä ilmiönä asettuu historian linjaan ja jatkumoon. Siinä mielessä juuri nyt on tämän elokuvan aika.

Nyt osataan jo katsoa sen pitkää linjaa ja arvostus ylittää puolue- ja sukupolvirajat. Tuotannon joukossa on paljon aikaansa sidottuja biisejä, joiden sanoituksia agitproplaiset eivät enää allekirjoita. Sekin on muuttunut, että mitä merkitsee tunnustautua esimerkiksi kommunistiksi. Mutta siellä on paljon sellaista, joka kertoo keskinäisen solidaarisuuden, heikomman puolustamisen ja työväenliikkeen isoista arvoista, Jouko Aaltonen sanoo.

Omia suosikkejani ovat monet Bertolt Brechtin viisaisiin ja sopivasti moneen suuntaan merkitsevien runojen pohjalta tehdyt biisit. Kun säveltäjä vielä on Eero Ojanen, teos ja tulkinta hipoo täydellisyyttä (Superlatiivi-von-Bagh sanoisi että ylittää täydellisyyden). Ne kestävät aikaa. Niitä tarvitaan nyt ja tulevaisuudessa.

Maailma ei ole valmis

Elokuvan, kuten myös Agit Propin tuotannon, sisältö ja sanoma on juuri se pitkä linja, joka kertoo solidaarisuudesta sekä siitä, että maailma ei ole valmis ja on kamppailtava paremman, oikeudenmukaisemman ja tasa-arvoisemman maailman puolesta. Elokuva kertoo myös ajan riennosta ja sukupolvien kapulan siirtämisestä eteenpäin.

Toivon, että kukin katsoja poimii itselleen tärkeän sisällön, merkityksen ja kokemuksen. Ja paha ei ole sekään, jos jää miettimään Peter von Baghin viimeisiä sanoja elokuvassa.

Olemme aikaan sidottuja ja oman aikamme vankeja, mutta silti on asioita, jotka kantavat yli vuosikymmenten. Tarvitsemme solidaarisuutta, tasa-arvoa ja pyrkimystä eteenpäin. Tarvitsemme utopioita – tarvitsemme lauluja utopioista ja lahjakkaita taiteilijoita jotka niitä laulavat.

Lauluja Utopiasta sai maailman ensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla täpötäydessä pääteltassa. Se esitettiin myös Ilokuva-festivaaleilla Mäntyharjulla elokuun alussa. Vastaanotto on ollut innostunutta.

Lauluille utopiasta oli ja on yhä tilausta.

Elokuvan esitykset: elokuvan Facebook-sivut Agit Prop – Lauluja utopiasta

Kolme vuotta sitten ensi-iltana saanut Ulvilan murhamysteeri niitti kehuja ja toi monien kriitikoiden ja katsojien mielestä tapaukseen uutta näkökulmaa. Anneli Auerin tapauksen jälkeen ohjaaja Pekka Lehto päätti tarttua toiseen Suomea ravistelleeseen rikokseen.

Huumepoliisi Jari Aarniosta ja hänen bisneksistään kertova Paha poliisi raottaa Suomessa ja jopa maailmalla ainutlaatuista tapausta. Miksi ohjaaja Lehto halusi lähteä tutkimaan Aarnion tapausta, jopa dokumentiksi asti?

Siinä haisi jokin. Kun se ukko siellä oikeudessa selitti ja selitti… Eniten häiritsi se, että KRP ei pannut sitä koville. Silloin kun näin, että nyt syyttäjällä on momentti – iske nyt! – niin ei. Tuli vain ”ei muita kysymyksiä”.

Mitä peliä nämä oikein pelaavat? Nyt on pöydällä joku juttu, mistä molemmat puolet tietävät. Nyt leikitään, että mä kysyn sulta nää kysymykset, sä saat kysyä multa nää kysymykset ja mä vastaan sulle näin… Mutta tähän ei kosketa, koska silloin sä paljastut ja mä paljastun, ja se on kyllä huono juttu meille molemmille.

Lehto oli paikalla oikeussalissa. Hän teki alituiseen muistiinpanoja ja kiinnitti erityisesti huomiota Aarnion avainrepliikkeihin. Hän huomauttaa, ettei Aarnio syystä tai toisesta viihtynyt työpaikallaan poliisiasemalla, eikä hoitanut edes päällikölle kuuluvia tehtäviä, kuten työvuorolistojen tekoa. Tämä kaikki selvisi hänelle jo oikeussalissa.

Paha poliisi -dokumentissa paljastetaan myös joidenkin poliisien sivubisneksiä, esimerkiksi strippibaari Lulussa. Lehdon mukaan poliisin palkat ovat aina olleet huonot, erityisesti 1980-luvulla ”helvetin huonot”. Aarnion palkka oli päällikkönä kelvollinen, vaikka se jäikin lähes koskemattomaksi hänen tililleen.

Hän ei koskenut omaan palkkaansa, mutta tekee silti käteiskauppoja 200 000:n edestä. Follow the money johdatti KRP:n Aarnion perään.

Kun rosvo puhuu

Pahan poliisin haastattelut kuvattiin tyhjässä Kakolan vankilassa. Tekijät saivat vankilanjohtajalta luvan tuoda vankeja kuvattavaksi ja haastateltavaksi palkkanaan lautasellinen puuroa. Tai ainakin se oli lähtökohtana – yksi puurolautanen, yksi tarina.

Kaikki dokumenttiin alunperin lupautuneet vangit eivät lopulta suostuneet haastatteluun ja perääntyivät ennen kuvauksia. Lehto työryhmineen sai kuitenkin dokumentissa esiintyvät vangit hyvin mukaan.

Totta kai kun tuli mahdollisuus puhua, he halusivat puhua siitä. Ei se yksinkertaista ollut, varsinkaan kun sanoin heille, että tässä ollaan sitten omalla nimellä ja omalla naamalla.

Lehdolta kysytään usein voiko haastateltuihin luottaa. Hän itse sanoo luottavansa heidän sanoihinsa – onhan Lehto tehnyt mittavan taustatyön tutkiessaan heidän rikoshistoriaansa. Hän kuitenkin myöntää, ettei tarkoitus ole välttämättä pyrkiä absoluuttiseen totuuteen vaan hyvään tarinaan.

Kyllähän minun täytyy olla vakuuttunut, että he puhuvat totta. En kenties voi vakuuttaa ketään muuta siitä, että he puhuvat totta, koska ihmisillä on taipumus epäillä, että kun rosvo puhuu, se ei puhu totta. Minä olen katsonut näiden henkilöiden historiikin, syytteet, esitutkinnan, pöytäkirjat, oikeuskäsittelyn. Nukun yöni hyvin, sillä tiedän, että he puhuvat totta. Minulle totta. Niin paljon kun voin papereista ymmärtää ja henkilön puheesta saada selvää, eihän se absoluuttista voi olla.

On mielenkiintoista, että kysytään voiko näihin rosvojen tarinoihin luottaa, mutta kukaan ei kysy, voiko sen poliisin tarinan luottaa. No, ei siihen tarvitsekaan luottaa, kun ei se puhukaan mitään! Nämä sentään puhuvat. Eikö ole epäilyttävää, että poliisi ei suostu puhumaan duuneistaan?

Ohituskaista urkintayhteiskuntaan

Poliisien toimintavaltuuksien lisääminen ei saa Lehdolta vihreää valoa. Hän muistelee 1990-lukua, jolloin poliisien valeosto-oikeuksia lisättiin. Tämä tarkoittaa sitä, että huumeita saa myydä ja ostaa melko löyhästi.

Kuten Aarnio Pahassa poliisissa nähdyssä haastattelussakin sanoo, on parempi kontrolloida huumekauppaa kuin antaa sen rehottaa. Lehto muistaa, että aikanaan tästä varoitettiin, kuinka toiset lipsahtavat helposti lain toiselle puolelle. Aarnion tapaus osoitti, ettei varoittelu ollut täysin turhaa.

Annetaanko nyt sitten lisää oikeuksia, jotta terroristit saadaan kuriin? Mitä siitä voi seurata? Nyt jo tiedetään, missä nuo maahanmuuttajat asuvat, niistä on henkilölista ja niin edelleen. Eihän nyt enää tarvitse urkkia ketään, kun joka jannu tiedetään. Ei ole tietämättömyyttä, ketkä ovat Suomessa ne 1400 henkilöä, jotka on määrätty poistumaan maasta. Ketä pitää urkkia? Saaraa ja Niiloa kun niiden pitää mennä hakemaan poroja Lapista? En ymmärrä tätä hysteriaa.

Lehto on huomannut tiettyjen poliittisten puolueiden nostaneen Turun tapauksen jälkeen päätään. Nämä puolueet haluaisivat poliisien toimintavaltuuksien lisäämisen läpi ohituskaistalla. Ohjaaja varoittaa, että DDR ja urkintayhteiskunta ei ole siinä tapauksessa enää kaukana. Mutta luottaako Pekka Lehto kaiken tämän jälkeen enää suomalaiseen poliisiin?

Luotan. Ehdottomasti. Minulla on paljon hyviä poliisituttavia ja -ystäviä.

Suositun Napapiirin sankarit -elokuvasarjan kolmannen osan ohjaaja Tiina Lymi ei suostu ottamaan niskoilleen paineita yleisön odotuksista tai aiempien elokuvien menestyksestä. Hän korostaa ohjaajan tehtäväänsä tehdä mahdollisimman hyvä elokuva, sen on riitettävä. Napapiirin sankarit 3 on Tiina Lymin näkemys siitä, mihin aiemmista osista yleisölle tuttujen hahmojen tie on vienyt. Käsikirjoitus on aiempien elokuvien tapaan Pekko Pesosen käsialaa.

Tiina Lymi on itse aiemmin käsikirjoittanut esikoisohjauksena Äkkilähtö-elokuvan sekä episodeja Kohtuuttomuuksia-televisiosarjaan. Hänellä on ohjaajana hyvä käsitys siitä, miten käsikirjoitus elää ja muuttuu kuvausten aikana, varsinkin kun luonnonolosuhteet Suomen Lapin lyhyessä kesässä alkoivat kuvausten aikana muistuttaa lähinnä talvea.

Lymi kertookin pitäneensä ahkerasti palavereja käsikirjoittajan kanssa, ja kuten kuvauksissa usein tapahtuu, käsikirjoituksesta lensi liuskoja myös roskiin. Lappi ja suo asettivat omat rajoituksensa käsikirjoituksen toteuttamiselle, mutta Lymi kääntää haastavat olosuhteet positiiviseksi asiaksi.

Ajattelin, että tämä on hyvä, se pakottaa ajatteluun, jossa minun pitää olla valmistautunut hyvin ja ymmärtää koko ajan, mitä olen tekemässä – syvästi. Se on ohjaajan tehtävä. Jos minun on pakko kertoa tämä kohtaus yhdellä kuvalla, niin mikä on se kuva? Se pakottaa menemään kohti tiukkaa ydintä. Oli kyllä sellaisia päiviä, että kuvasuunnitelma lensi suoraan jontkaan.

Suurelle yleisölle Tiina Lymi on monista elokuvista ja tv-sarjoista tuttu näyttelijä. Ja koska Suomi on pieni maa, ovat Napapiirin sankareiden näyttelijät Lymille työn puolesta jo ennestään tuttuja.

Jussi Vatasen ja Santtu Karvosen kanssa Lymi on tehnyt töitä aiemminkin. Vatanen näytteli pääosaa Lymin esikoisessa Äkkilähdössä, Karvonen taas Lymin Ryhmäteatterille ohjaamassa ja kirjoittamassa näytelmässä. Lymille näyttelijöiden ohjaaminen onkin hyvin luontevaa.

Se on helppoa kuin hengittäminen eikä ennakkosuunniteluun tarvitse uhrata aikaa. Tiedän kyllä mitä näyttelijälle kannattaa sanoa ja mitä ei.

Pahan mielen komediaa

Vaikka Tiina Lymi on kirjoittanut ja ohjannut paljon teatteria, hänen on mahdotonta tehdä puhdasta draamaa tai komediaa. Traagisimpiinkin tapahtumiin löytyy aina jokin komediallinen twisti.

Niinhän on elämässäkin. Jos katsot etäältä jotain kauheaa tapahtumaa, niin onhan siinä myös koomisia piirteitä. Pulassa ja tunnetilassa oleva ihminen on ihan helvetin hauska. Ei sille voi mitään!

Lymille ”pahan mielen” komedia on enemmän hänen juttunsa. Uusin Napapiirin sankaritkaan ei Lymin mukaan ole silkkaa komediaa vaan enemmän kyse on komediallisesti viritetystä draamasta, mustasta komediasta.

Vaikka Lymi ei omien sanojensa mukaan itse kykenisikään puhdasta komiikkaa tai draamaa tekemään, ei se tarkoita, että hän väheksyisi kyseisiä lajityyppejä käydessään itse elokuvissa.

Katsojana nautin niistä. Ihailen tavattomasti uskallusta käsitellä traagisia aiheita ihan sellaisenaan. Viimeksi olin todella vaikuttunut Zaida Bergrothin Miamista, joka on todella hieno elokuva.

Ohjaajan omiin suosikkeihin lukeutuvat niin Quentin Tantinon leffat kuin Lukas Moodyssonin hieno draamakomedia Tillsammans sekä ennen kaikkea lohduton Lilja 4ever, jonka Lymi kertoo vavahduttaneen sieluaan samoin kuin Steve McQueenin parin vuoden takainen 12 Years a Slave.

Kuvaus totaalisesta ihmisarvon riistämisestä kolahti todella syvästi. Itkin niin, että koko penkkirivi tärisi. Olin shokissa vielä pari viikkoa elokuvan nähtyäni.

Bolivialaissyntyinen Jussi Oroza (s. 1966) on elänyt valtaosan elämästään Suomessa ja työskennellyt pitkään dokumenttielokuvien parissa. Parhaiten hänet tunnetaan Ylen Tarinatelttaprojektista, jossa taltioitiin lähes 600 suomalaisten kertomaa tarinaa. Ne nähtiin televisiosarjana (2010–2013) ja konseptia on hyödynnetty myös muualla. Tarinateltan pohjalta Orozan on tehnyt myös ensimmäisen pitkän dokumenttielokuvansa Tarinoiden Suomi.

Oroza kertoo Tarinateltan syntyneen vajaa kymmenen vuotta sitten, kun Ilkka Vehkalahti Ylen Dokumenttiprojektista kutsui dokumentintekijöitä ympäri Suomea esittelemään ideoitaan.

Veljeni Benjamin oli mukana ryhmänsä ”työttömät elokuvantekijät” kanssa ja ehdotti tarinatelttaa. Muitakin ajatuksia oli aluksi mukana, mutta jostain syystä teltta toimi parhaiten: mustat verhot, irtautuminen maailman menosta ja keskittyminen yhteen ihmiseen. Se toimi hyvin. Ihmiset saivat puhdistettua sielunsa ja kerrottua tarinansa – tulla kuunnelluksi.

Tarinateltan kanssa kierrettiin ympäri Suomea ja teltan tulosta ilmoiteltiin paikallismediassa. Orozan mukaan ihmisiä ei ollut vaikea saada telttaan kertomaan tarinoitaan.

Se oli oikeastaan helppoa. Ihmisillä on tarve kertoa ja tulla kuulluksi. Usein telttaan oli jopa jonoa. Teltassa kullekin annettiin yleensä puolisen tuntia aikaa jakaa tarinansa.

Pitkä dokumentti oma projektinsa

Lukuisat teltassa kerrotut tarinat ovat antaneet Suomesta ja suomalaisista moniäänisen kuvan, jonka Oroza halusi jo alkuvaiheessa tuoda myös valkokankaalle.

Ensin sarjan piti tulla vain nettiin, mutta Yle huomasi, että nämä ovat pirun hyviä ja niin tehtiin tv-sarja prime timeen. Saman tien minulle tuli ajatus, että tehdään tästä Tarinoiden Suomi elokuva, pitkä elokuva elokuvateatteriin Suomi 100 juhlavuodelle.

Yhdeksän vuotta valmisteltu elokuva pohjautuu Tarinateltassa kerrottuihin tarinoihin, joista elokuvaan on poimittu kolmisenkymmentä. Kaikkia tarinoita ei ole kuultu sarjassa vaan elokuvaan on kerätty aineistoa myös erikseen. Orozan mukaan elokuva on ollut sarjan rinnalla oma projektinsa.

Elokuva on saatava toimimaan kokonaisuutena. Niinpä lähdin viime kesänä ja myös kesällä 2014 keräämään tarinoita ja aineistoa vain elokuvaa varten.

Elokuva poikkeaa televisiossa esitettävästä sarjasta siinä, että elokuva tarvitsee kokonaistarinan, jonka alla yksittäiset tarinat luovat kokonaisuuden. Kun elokuvan tarina oli mietitty, alkoi iso ja haastava työ sopivien tarinoiden valitsemisessa.

Elokuvaa tehdessä piti ensin päättää, mikä olisi draaman kaari. Ensimmäisenä tulee rakastuminen, syntymä ja lopulta kuolema, lisäksi mukaan piti sisällyttää Suomen historiaa. Tarinoiden valintaprosessi tapahtui sen kautta, kuinka paljon tarina kosketti minua. Jos tarina kolahti, otin sen mukaan ja katsoin mihin se sopii. Kaikista julmintahan on tarinoiden rankkaaminen, kun sinulla on niin paljon tarinoita, kymmeniä tunteja joita haluaisit näyttää.

Kohti parempaa maailmaa

Tarinoiden Suomen tarinat ovat osin karuja ja jopa rajuja. Ne avaavat, mitä eläminen on Suomessa ollut ennen ja nyt. Orozaa itseään koskettivat eniten rakastumista ja kuolemaa käsittelevät tarinat. Dokumentin rikkaus on tarinoiden moninaisuudessa, josta kaikille löytyy samastumispintoja. Jokainen tulkitsee tarinoita tavallaan. Oroza toivoo, että dokumentti saisi ihmiset kuuntelemaan toisiaan, mikä veisi maailmaa edes pienen askeleen verran parempaan suuntaan.

Toivoisin, että elokuva motivoisi ihmisiä jakamaan ja kuuntelemaan tarinoitaan. Sitä kautta me kaikki tulemme näkyviksi, kun meitä kuunnellaan. Se on kommunikaatiota. Siltä osin toivon dokumentin tekevän maailmaa paremmaksi. Mustavalkoisuus ja päälle puhuminen voisivat edes jonkun verran vähentyä.

Tarinateltta ja Tarinoiden Suomi on ollut Orozalle pitkä, mutta antoisa projekti. Se on ollut myös raskas, sillä ihmisten tarinat jättävät jälkensä myös tekijään. Seuraavaksi Oroza aikookin tehdä jotain muuta, keskittyä itseensä.

Kymmenen vuotta on ollut raskas aika prosessoida ihmisten sekä traagisia että onnellisia hetkiä, joten ehkä seuraavan elokuvan teen itsestäni. Sitä ennen olen lupautunut leikkaamaan yhden elokuvan mutta vuodenvaihteen jälkeen aloitan tämän oman projektini.

Zaida Bergroth päätyi ohjaajaksi, koska halusi olla alunperin kuvaaja. Elokuvat, jotka sysäsivät häntä alalle, olivat Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander, 1982), Coppolan Kummisetä-trilogia sekä Kurosawan mestariteokset. Myös Billy Wilder oli tulevalle ohjaajalle tärkeä vaikuttaja. Sen sijaan monien sukupolvensa ohjaajien suosikki Steven Spielberg ei Bergrothille kolahtanut.

Spielbergistä muistuu vain mieleen, kun pyrin elokuvataiteen osastolle ja meidän piti tehdä äänet johonkin sellaiseen kohtaukseen, jossa dinosaurukset hyökkäävät keittiöön. Se on ihan traumaattinen muisto!

Kahdesta eri perheissä kasvaneesta sisaruksesta kertova Miami on Zaida Bergrothin kolmas pitkä elokuva. Hänen kaksi aiempaa elokuvaansa ovat paljon kiitoksia keränneet Skavabölen pojat (2008) ja Hyvä poika (2011). Bergrothin mukaan yhteisenä teemana kaikille kolmelle elokuvalle on perheen sisäisten jännitteiden ja perhesuhteiden käsittely.

Ohjaajalle itselleen elokuvassa täytyy olla jokin häntä itseään askarruttava kysymys, johon hän lähtee hakemaan vastausta. Ongelmalliset perhesuhteet tarjoavat tarttumapintaa. Miamin kohdalla ydinkysymys Bergrothille oli: kuinka rakastaa valovoimaista ja voimauttavaa, mutta samalla vastuutonta ja jopa vaarallista ihmistä?

Itseäni alkaa askarruttaa joku, mitä en oikein ymmärrä, että mikähän on voinut johtaa tietynlaiseen tilanteeseen. Hyvä poika -elokuvassa tiesin lopun ennen kuin alettiin rakentaa käsikirjoitusta. Koska projektit kestävät monta vuotta, täytyy olla jokin tarpeeksi vahva, itseä askarruttava kysymys, jotta sen parissa jaksaa ylipäätänsä olla. Rikkinäisyyteen on helpompi samaistua kuin johonkin täysin eheään ja ongelmattomaan.

Bergrothin edeltävissä elokuvissa on käsitelty enemmän vanhempien ja lasten välisiä suhteita, nyt käsittelyvuoron saa siskosten välinen vuorovaikutus. Projekti on ollut pitkä, kahdeksan vuotta. Ohjaaja kirjoitti pitkään toista käsikirjoitusta, jonka nimi oli Angela. Sille ei kuitenkaan herunut rahoitusta. Tarinaa alettiin rakentaa uudelleen hyödyntäen vanhan käsikirjoituksen elementtejä, ja ohjaaja halusi keskittyä siskosten suhteeseen. Elokuvan toinen käsikirjoittaja Jan Forsström on ollut mukana koko projektin ajan.

Bergroth kertoo, että koko tarina alkoi rakentua Angelan hahmon ympärille. Ensimmäinen sytyke tähän hahmoon oli vuonna 2009 käyty keskustelu Kaarina Hazardin kanssa. Silloin elettiin salarakkaiden” buumia, kun nuoret naiset (eli niin sanotut salarakkaat) tulivat julkisuuteen.

Puhuimme siitä millaisen vihareaktion ne saivat suuressa yleisössä aikaan. Jotain provosoivaa siinä oli, ne ottivat oman tilansa, eivät pyydelleet lupaa. Siinä oli jotain röyhkeää ja itseriittoista.

Zaida Bergrothilla on itsellään kolme sisarta, joten omakohtaista kokemusta ja tarttumapintaa siskojen välisiin suhteisiin löytyy varmasti. Bergrothin mukaan perhesuhteissa on jotain, joka tuntuu ruokkivan hyvää draamaa, sillä näitä suhteitahan ei voi valita, mutta niiden kanssa on silti elettävä.

Leikkiä lajityypeillä

Miami sekoittaa eri lajityyppejä keskenään, vaikka onkin ytimeltään draamaelokuva. Road-movien ja rikoselokuvan tuominen mukaan kevensi ohjaajan mukaan elokuvan muuten liian raskasta tuntua, ja sai ohjaajan itsensä pois omalta mukavuusalueeltaan. Ohjaajan mukaan itsensä haastaminen ja eri lajityyppien sekoittamien toimivat elokuvan itsensä hyväksi ja motivoivat myös Bergrothia itseään antaen uusia eväitä elokuvantekijänä.

Tyylilajikokeilu lähti jostain sellaisesta tarpeesta keventää ja leikkiä. Tiesin, että ydin on siskosten välinen monimutkainen suhde, josta voisi potentiaalisesti tulla vähän raskas, ja myös ehkä vähän kamarielokuvamainen. Kun mukaan tuotiin jännärikuviota ja rikosjuonta, niin sain sen maailman vähän aukenemaan.

Uuden elokuvan kuvaamista hahmoista löytyy särmiä, ja varsinkin vanhempi sisaruksista, Angela, on ristiriitainen ja ailahteleva, ja samalla myös uskottava ja inhimillinen. Bergrothin mukaan Angela (Krista Kosonen) on oman tilan ottava ihminen, joka ei varsinaisesti tarvitse muita ympärilleen, eikä tarvitse muilta hyväksyntää, paitsi myöhemmin elokuvassa, kun Angela päästää siskonsa Annan (Sonja Kuittinen) oikeasti lähelleen ja muuttuu sitä kautta haavoittuvammaksi.

Jostain syystä Angelalla joku kuori on niin kova, että hänellä ei ole tarvetta pikkusiskolle. Angela voi hyötyä Annasta, mutta tämä on vain alku. Asetelma keikahtaa päinvastaiseksi, kun Angelan kuori murtuu.

Nämä ovat tällaisia vähän kyseenalaisia hahmoja, jotka tekevät moraalisesti vähän kyseenalaisia asioita, mutta jollakin tapaa elokuvan voisi nähdä puolustuspuheena. Joku tarve minulla on ymmärtää näitä hahmoja. Angelan hahmosta on tullut minulle hirveän rakas.

Kotimainen ensi-iltaelokuva Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on perinteisten teemojen päälle koottu kesäinen, kepeä ja kipeäkin kokoelma vähän kaikenlaista räjähtävistä morsiuskimpuista merellä kiitäviin motocross-pyöriin.

Kapinoivien nuorten naisten ystävyydestä, suloisen karvaasta teinirakkaudesta ja oman tien löytämisestä kertovassa elokuvassa on paljon tuttua, mutta samalla se ei istu mihinkään genrelokeroon. Siinä ihastus voi oikeasti räjäyttää talon ja jääkiekonpelaaja muuttua katseessa kissanpennuksi.

Ohjaaja Hannaleena Hauru nimittää elokuvaansa genrehybridiksi.

Käsikirjoitus pelaa ehdottomasti romanttisten komedioiden ja seikkailuelokuvien elementeillä, ja myös jonkin verran teinikasvuelokuvien rakenteilla.

Lyhytelokuvista tukea pitkään elokuvaan

Lauri Mäntyvaara -prosessi alkoi Haurun mukaan noin viisi vuotta sitten, kun hänellä oli käsikirjoituksen raakaversio, jolle myönnetty tuki ei saanut jatkoa. Hauru olisi mielestään ollut jo silloin valmis ohjaamaan pitkän elokuvan, mutta rahoitusta odotellessa hän esimerkiksi valmistui taiteen maisteriksi ja ohjasi keskustelua herättäneen lyhytelokuvan Säälistäjät (2014).

Kun rahoitus Lauri Mäntyvaaran tuuheisiin ripsiin sitten löytyi, Hauru sai toteuttaa elokuvaansa vapaasti. Hän arvelee käsikirjoitustyylinsä vaikuttaneen asiaan.

Rahoittajien tai tuottajan osalta ei ole tarvinnut tehdä yhtäkään kompromissia. Valinnat ovat olleet omiani. Olen varmasti aika tuotannollinen käsikirjoittaja siinä, että pystyn suhteuttamaan budjettia siihen, mitä ollaan tekemässä. Tästä on annettava kiitosta lyhytelokuville, joita olen ehtinyt tehdä runsaasti.

Myös Haurun tausta teatterissa näkyy joissakin kohtauksissa ja visuaalisessa ilmeessä.

Teatterimaisuus on tässä elokuvassa sattumaa. Myös köpöestetiikka on lähellä sydäntäni, ja ehkä tähän elokuvaan ja budjettiin se sopii hyvin, Hauru nauraa.

Päähenkilönä yksin saunailtaan jäävä kaveri

Lauri Mäntyvaaran tuuheiden ripsien teemat ovat paljon käytettyjä, mutta ne yhdistyvät elokuvassa raikkaalla tavalla mitään niistä liikaa esiin nostamatta.

Ystävyys, rakkaus, itsensä löytäminen linkittyvät elokuvassa toisiinsa samoin kuin genrehybridiys. Antaisin yleisölle liikaa, jos nimeäisin niistä yhden tärkeimmäksi, Hauru sanoo.

Tarinan näkökulma muuttui käsikirjoitusprosessin aikana. Alunperin Hauru kirjoitti elokuvaa Heidin rakastumisesta, mutta myöhemmin päähenkilöksi muodostuikin ideologiaansa raivokkaasti puolustava Satu, joka jää Heidin rakastuessa yksin kapinansa kanssa.

Piti kirjoittaa ja ymmärtää, että tänhän pitää olla sen altavastaajan tarina. Milloinpa olet kuullut sen parhaan kaverin tarinan, sen joka jää yksin sinne saunabileisiin?

Elokuvassa on viitteitä siihen, että Satulla saattaa olla useita romanttisia kiinnostuksen kohteita. Hauru kertoo halunneensa haastaa elokuvassaan heteronormatiivisen rakkauskäsityksen, mutta ei ilmiselvästi.

Kyllä Satulla ehkä on vaikeuksia juuri sillä hetkellä löytää mitään sen lokeronsa ulkopuolelta. Hän ei löydä muuta kanavaa tunteille kuin sen, jota vastaan ideologisesti taistelee. Mulle Satu uhrautuu ideologiansa vuoksi.

Kissanpennuista ja ystävyydestä

Sekä elokuvan markkinointimateriaali että elokuva itse pursuavat miukuvia kissanpentuja.

Kissanpennut liittyvät visualiseen havaintoon tietynlaisesta ihastumisen tunteesta. Jonkun söpön eläinvauvan kohdalla saattaa lyödä tyhjää, ja yhtälailla jonkun ihastuksen kohdalla saattaa lyödä tyhjää. Tietoisesti olen myös liittänyt seksuaalisen himon ja söpöyden yhteen. Haluan käsitellä seksuaalista himoa huumorin kautta.

Kysymykseen, onko Hauru itse kokenut kuvaamansa kaltaista ihastumista, hän vastaa epäröimättä:

Olen itse Heidi-tyyppinen ihastuja, että niin sanotusti lähtee lapasesta.

Hänen mukaansa myös jälkituotantoryhmä tunnisti hyvin elokuvan kuvaamat ihastumisentunteet.

Elokuvan some-mainonnassa on kysytty ”Miltä ystävyys näyttää?”. Ohjaaja Haurulle se näyttää siltä, miltä Lauri Mäntyvaaran tekeminenkin:

Tämän elokuvan tekemisessä ystävyys näyttää making off -kuvilta. Olen siitä onnellinen, että tosi moni työryhmästä on myös ystäväni.

Myös kaksikkoystävyys karikkoineen on Haurulle omakohtaisesti tuttua.

Aiemmin minun oli vaikeaa hyväksyä sitä, että ystävyydet päättyvät. Se saattaa myös liittyä sellaiseen kerronnalliseen perinteeseen, että ystävyydet ovat ikuisia. Vitut, ystävyydet päättyvät, eikä se välttämättä ole edes negatiivinen asia.

Suomessa halutaan sotamarsalkkoja ohjaajiksi

Suomessa Hauru toivoisi heterogeenisyyttä sekä elokuviin että elokuvantekijöihin. 34-vuotias Hauru on tällä hetkellä Suomen nuorin täyspitkän elokuvan teatterilevitykseen saanut naisohjaaja. Hänen mielestään etenkin ohjaajaksi naisia pestataan edelleen miehiä heikommin

Uskon, että edelleen on asenteita, että pitää jotenkin näyttää sotamarsalkalta, jotta voi pyörittää isoa tuotantoryhmää.

Hauru uskoo, että ohjaamisen suhteen kyse on jäykistä johtajuuskäsityksistä, mutta ongelma näkyy myös elokuvan muilla alueilla, esimerkiksi käsikirjoittamisesta.

Male gazen (miehinen katse) elokuvallinen maailma on niin vahva ja siihen on syntynyt ja siinä on kasvanut, että saatan itsekin vahingossa kirjoittaa kohtauksen näkökulmasta, jota en oikeasti halua.

Tottumukset ovat Haurun mielestä yksi asia, joka rajoittaa elokuva-alan monipuolisuutta:

Huomasin myös, että lukijoilla oli välillä vaikeuksia lukea sellaista näkökulmaa, joka mursi male gaze -ajattelun. Ja muutamilta katsojilta on mennyt koko perusajatuskin ohi. Tuohon liittäisin elokuva-alaa koskevat vaikeudet, eivätkä ne koske vain naisia. Lukijoina ei osata lukea kuin tietynlaista.

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset imi näyttelijänsä syvälle elokuvan maailmaan

Hannaleena Haurun ohjaama Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset ei ole vain ohjaajansa ensimmäinen kerta pitkän elokuvan parissa. Päähenkilöitä, Satua ja Heidiä, näyttelevillä Inka Haapamäellä ja Rosa Honkosella ei myöskään ollut ennestään kokemusta elokuvanäyttelemisestä.

Elokuvassa keskeisessä roolissa olevaa Heidin veljeä Henriä näyttelee Santeri Helinheimo Mäntylä, joka on näytellyt jo esimerkiksi Bodomissa (2016). Nimihenkilö Lauri Mäntyvaaraa näyttelee Tiitus Rantala.

Kaikki näyttelijät löytyivät perusteellisen castingin kautta. Honkonen ja Helinheimo Mäntylä päätyivät sinne tutun roolittajan kutsumina. Haapamäki taas oli tavannut ohjaaja Haurun kerran aikaisemmin lyhytelokuvan kuvauksissa, ja jäänyt tämän mieleen.

Hauru kiittelee elokuvan roolittajaa Anastasia Lobkovskia.

Vasta tämän leffan myötä olen kunnolla tajunnut roolittajan taiteellisen duunin, sen miten tärkeää se on.

Näyttelijöiden välinen dynamiikka tärkeintä

Castingissa yksilösuorituksen lisäksi etenkin näyttelijöiden yhteistyö oli Haurulle tärkeää:

Kommunikaatio ja miten pystyy välittämään ajatuksia, on tosi tärkeää. Loppuvaiheessa oikean nelikon löytämisessä ei ollut kyse enää vain oikeista naamoista, vaan näyttelemisestä, dynamiikasta ja oikeasta rytmistä.

Elokuvassa alaikäistä näyttelevä Inka Haapamäki on nyt 24-vuotias ja Rosa Honkonen 17-vuotias. Ikäero ei kuitenkaan Haurua pelottanut, sillä castingissa tehtiin hyvät koekuvaukset kaksikolle.

Nyt lukiota käyvä Honkonen oli ennen tätä elokuvaa näytellyt viimeksi lapsena musiikkiteatterissa, mutta näyttelijänura voisi kiinnostaa häntä tulevaisuudessa.

Haapamäki opiskelee Aalto yliopistossa lavastusta, eikä hänkään ollut aikaisemmin näytellyt kuin yhdessä lyhytelokuvassa. Haapamäki ei aio elokuvan myötä ainakaan suoraan siirtyä näyttelemiseen, sillä hän ei halua suunnitella tulevaisuuttaan pitkälle etukäteen.

Runsasta variointia

Vaikka Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset onkin melko erikoinen suomalainen elokuva, näyttelijöille ei tullut kuvauksissa vastaan suuria yllätyksiä. Kaikista kolmesta näyttelijästä valmis elokuva näyttää tutulta, vaikka kuvauksissa olikin välillä vaikeaa hahmottaa, mitä kohtauksissa tapahtui.

Muutamat jutut olivat kuvauksissa hämmentäviä, esimerkiksi räjähdykset aukenivat itselle vasta jossain kohtaa, kun ne eivät tapahtuneet kuvauksissa oikeasti, Honkonen kuvailee.

Haapamäen mukaan hänelle ei ollut aina selvää, mitä Hauru tarkoitti, mutta he keskustelivat paljon, ja se auttoi työskentelyssä ja myös syvensi sitä.

Pääosakaksikko harjoitteli roolejaan myös ennen varsinaisten kuvausten alkua. Harjoituksissa syntyi elokuvan markkinoinnissa käytettyä materiaalia, joissa Satu ja Heidi esimerkiksi polttavat morsiuspukuja liekinheittimillä.

Helinheimo Mäntylä kertoo, että myös itse elokuvaa varten kuvattiin monipuolisesti materiaalia:

Hannaleena ei ollut koskaan tyytyväinen heti, vaan halusi varioida, tarkentaa ja syventää. Hannaleena halusi testata ihan eri ajatuksia kuin mitä itsellä oli.

Hahmot elävät myös sosiaalisessa mediassa

Lauri Mäntyvaaran tuuheet ripset on näkynyt nyt kesän aikana tiheään sosiaalisessa mediassa. Se on ollut alusta asti osa elokuvan markkinointia, ja hahmojen elämän laajeneminen somen puolelle on vaikuttanut myös näyttelijöihin.

Tuntuu, että on imetty aika syvälle elokuvan sisäiseen maailmaan. Etenkin some extended -matskujen teko on lisännyt sitä tunnetta, Helinheimo Mäntylä kuvailee.

Näyttelijöistä elokuvan pieneen sometiimiin kuului vain Helinheimo Mäntylä. Kyseessä ei ollut valinta, vaan Haapamäki arvelee nauraen, että tiimiin päätyi joukon luontevin somettaja.

Tiimissä ideoitiin ja kehitettiin somesisältöä ja kuvattiin muutamien päivien ajan lähinnä kännykkäkameroilla, jotta jälki olisi uskottavaa, Helinheimo Mäntylä paljastaa. 

Aalto-yliopiston Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitoksella opiskelevan Olli Ilpo Salosen mukaan ajatus Wendy and The Refugee Neverland -elokuvasta käynnistyi jo vuonna 2010.

Silloin nyt edesmennyt hyvä ystäväni Niko Grandström sanoi minulle, että minun pitäisi tehdä bändielokuva. Soitin silloin bändissä. Niko sanoi, että siitä maailmasta pitäisi tehdä elokuva, koska se oli hänestä hyvin kiehtova. Kun minä elin sitä elämää, en nähnyt sitä vielä silloin niin. Sitten tuli kolmenkympin murrokseni, Olli Ilpo Salonen kertoo.

Murros iski tosi pahasti. Muistin mitä Niko sanoi, miten hän näki bändimaailman, sen kuplan, koska hän ei kokenut kuuluvansa mihinkään taidekenttään. Aloin tunnistaa asioita, joita Niko oli nähnyt – bändimaailman ja yhteiskunnallisen ahdistelun. Esimerkiksi bänditoiminta edustaa monille eskapismia arjesta. Monet ystäväni olivat esimerkiksi kassalla tai varastolla töissä ja samalla haaveilivat bändin menestyksestä. Halusin tehdä siitä elokuvan. Kolmenkympin kriisini tuli ohessa, koska en päässyt sitä pakoon.

Helsinkiläisessä hypermarketissa työskentelevä kolmea kymppiä lähestyvä Krisu (Minka Kuustonen) on Wendy and The Refugee Neverland -bändin laulaja, biisinikkari ja keulakuva. Krisu on päättänyt, että hänellä on tasan vuosi aikaa breikata ja toteuttaa unelmansa. Kuin sattumalta bändi saa loistavan tilaisuuden. Heillä on mahdollisuus päästä esiintymään yhdelle Lontoon isoimmista indie-musafestareista. Heidän olisi nopeasti saatava kasaan esikoislevy ja sitten räjähtäisi.

Krisun ja koko bändin elämä on jo pidempään ollut tämän yhden kortin varassa. Unelmat ovat vihdoin toteutumassa, mutta kolmenkympin murros ei tule ihan kivuttomasti.

Kun elokuvan maailma oli minulle tuttu, kaikki sujui luontevasti. Koska tiesin, että resurssimme olisivat pienet, sijoitin elokuvan siihen maailmaan, josta oli loputtomasti ammennettavaa. Tiesin myös, ettei ideapuolelta resurssit loppuisi. Uskalsin siis lähteä tekemään tätä.

Olli Ilpo Salonen on muusikko, musiikkivideo, tv- ja elokuvaohjaaja. Ennen siirtymistään tv- ja elokuva-alalle Salonen soitti kitaraa Ripsipiirakka-kokoonpanossa vuosina 1998–2005. Hän on ollut mukana myös helsinkiläisessä Bags of Ohoy -yhtyeessä säveltäjänä ja kitaristina. Salonen on työskennellyt musiikkivideo-ohjaajana. Hän on ohjannut videoita muun muassa Vesa-Matti Loirille, Samuli Edelmannille ja Jipulle. Salonen on työskennellyt lisäksi SuomiLOVE-musiikkiohjelman kolmannen kauden ohjaajana. Ohjelma palkittiin Kultaisella Venlalla vuoden 2016 parhaana musiikkiviihdeohjelmana.

”Ihan parasta”

Wendy and The Refugee Neverland on Salosen ensimmäinen pitkä elokuva. Aiemmin hän on tehnyt toistakymmentä lyhytelokuvaa. Sellainen oli nytkin alkujaan suunnitteilla, mutta lopulta Salonen halusi tehdä pitkän elokuvan.

Salonen laittoi kotona post it-lappuja seinälle. Niissä oli hänen ja edesmenneen Nikon ajatuksia siitä millainen elokuva olisi. Hän kirjoitti lapuille avainkohtauksia. Sitten hän tajusi, että kohtauksia oli liikaa ja poisti lappuja. Mietti, miten saisi tarinan kerrottua lyhentämällä.

Otin lappuja pois ja laitoin takaisin: ”Ei tätä voi kertoa ilman tätä kohtausta…” Sahasin edestakaisin vaikka kuinka pitkään. Prosessi oli edennyt siihen vaiheeseen, että olimme saaneet näyttelijöitä mukaan käsikirjoittamaan – Wendy and the Refugee Newerland on ensemble.

Näyttelijät kehittelivät henkilöhahmoja ja dialogia, ennen kaikkea kirjoittivat auki kohtauksia. Se oli ihan parasta. Syntyi uusia ratkaisuja ja ulottuvuuksia. Lopulta kaikesta muodostui symbioosi, mutta niin että siitä välittyy tunne ”omasta kynästä”, maailmasta, jossa elokuva tiiviisti on, ei sivupoluista tai sivujuonteista. Pitkistä dialogeista heitin puolet pois, katsoin, mitä jäi jäljelle ja keskityin ”avainjuttuihin.”

Salonen ei halua selittää ja alleviivata, joten niitä ei elokuvasta löydy.

Annan katsojien muodostaa oman mielikuvansa. En ole samaa mieltä henkilöhahmojen kanssa, eikä katsojienkaan pidä olla samaa mieltä heidän kanssaan. Se avaa sisältöä uudella tavalla.

Krisulle ei kettuilla

Wendy and The Refugee Newerland on Olli Ilpo Salosen MA-lopputyöelokuva Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun Elokuvataiteen ja lavastustaiteen laitokselle. Elokuva on tehty yhteistyössä Teatterikorkeakoulun kanssa.

Parikymmentä Teatterikorkeakoulun opiskelijaa halusi elokuvaan. Aloimme valita heitä, ja työstimme sitten yhdessä käsikirjoitusta. Annoin siihen raameja: ”Tällainen tyyppi.” Ammensimme paljon myös tosielämän tuttavuuksista, yhdistelimme heidän piirteitään.

Minka Kuustonen valikoitui aiemman yhteistyömme kautta. Olemme tehneet lyhytelokuvan, jossa Minka esittää henkilöä, joka yrittää päästä kiinni yhteiskunnan rattaisiin, mutta ei onnistu. Kehittelimme sen henkilöhahmon päälle Krisun piirteitä. Krisusta tuli tyyppi, jolle ei vittuilla. Hän menee asioiden läpi hammasta purren, ja on myös hyvin tunteellinen. Mietin, ketkä olisivat Minkalle parhaita vastanäyttelijöitä. Minka oli siinä suureksi avuksi – hän oli elokuvan pääroolittaja.

Kohtaukset, jotka kuvattiin muualla kuin treenikämpällä, olivat haasteellisia, sillä työryhmä oli pieni. Näyttelijät plus 6–10 henkilöä.

Narikkatorin väkivaltakohtauksen toteuttaminen jännitti: miten otamme torillisen ihmistä haltuumme pienillä resursseillamme? Kaikkea yllättäväähän voi aina sattua. Onneksi se sujui hyvin.

Anna itsellesi lupa

Wendy and the Refugee Newerland on feelgood-indiedraama kolmenkympin kriisistä, menestymisestä sekä oikean suunnan löytymisestä.

Minulle tämän elokuvan suurin sanoma on kolmenkympin murros ja siinä olevat tuttavani. Tuntuu, että yhteiskunta vaatii tiettyjä asioita, vähintään vakituisen työn ja pysyvän asumispaikan, sen ettei ajelehdi. Se on ahdistanut minua ja ystäviäni.

Salonen sanoo, että kaiken ikäisenä – ei vain kolmekymppisenä – on lupa olla hukassa.

En ole antanut itselleni sitä lupaa. Vaikka kaikki olisi hyvin, se voi muuttua hetkessä.

Kun vastoinkäymisiä tulee, moni tuskastuu vaikkapa siihen, ettei anna itselleen lupaa surra. Se on hirveää – olet täynnä surua, mutta et voi antaa sen tulla pintaan, koska se pitää peittää, täytyy esittää ja olla jotain muuta. Se johtaa harvoin siihen, että kaikki padottu purkautuu ennemmin tai myöhemmin hyvällä tavalla. Kolmekymppiä voi olla stressaava vaihe, mutta se on vaan yksi vaihe, siitä pääsee eteenpäin.

Haluan breikata

Menestyminen, breikkaaminen, tositv, unelmien toteuttaminen. Nyt ne ovat yhä hyväksyttävämpiä. Mutta.

Nykypäivänä on paljon mahdollisuuksia päästä ilmiöksi, mutta se kestää vain hetken. Halutaan tähtiin, asemaan, jossa mikrofoni on kädessä ja täysi stadion kuuntelee. Mutta uudet yrittäjät ja ilmiöt jonottavat malttamattomina päästäkseen tilallesi.

Sosiaalinen media on aiheuttanut sen, että ihmiset ajattelevat itsensä ”tuotteina.” Heillä on paljon mainostilaa, jossa he mainostavat itseään. Mutta silti he kokevat usein, etteivät voi olla vapaasti. Tsekkaavat ja vahtivat tykkäysten määrää tai sitä, että heidät merkataan mahdollisimman moneen kuvaan.

Kaikki on ”fastfoodia”, ei ole aikaa kehitellä rauhassa, kun homma pitää räjäyttää nopeasti. Bändien ikä on lyhentynyt, uusia kokoonpanoja tulee. Minäkin huomasin jo bändiaikoinani, että niitä tulee ja menee.

Mene muualle

Salonen haluaa tuoda elokuvassa esiin myös asumisen kalleuden.

Olen aikuisiällä muuttanut noin kerran vuodessa. Helsingissä vuokrataso on mahdoton.

Moni kokee, ettei voi kuulua porukkaan, piireihin, kun heidät työnnetään pois, kauemmas. Halutaan vaikkapa olla keskustassa majailevan indiebändin rumpali mutta se ei ole taloudellisesti mahdollista. Miksi haluaisin sitä, kun minut työnnetään kuitenkin pois, ajatellaan.

Wendy and the Refugee Neverland saa kansainvälisen ensi-iltansa The Norwegian International Film Festivaalilla Haugesundissa Norjassa 22.–25.8.2017. Elokuva esitetään Fokus Norden-sarjassa, joka nostaa esiin uusia pohjoismaisia elokuvantekijöitä.

Olli Ilpo Salonen kehittelee parhaillaan uutta elokuvaa Hermanni Koppalan kanssa. Se on tarina ”hyvin opportunistisista” taksikuskeista, jotka lähtevät Afrikkaan tekemään bisnestä. Tositapahtuma antoi alkusysäyksen.

Tästä täytyy tehdä elokuva, ajattelin heti kuullessani siitä.

Veljekset Thomas ja Peter Laine alkoivat unelmoida elokuvien tekemisestä yhteisen lyhytelokuvaproduktion jälkeen.

Päätimme ryhtyä tekemään pitkää elokuvaa. Aluksi sovimme työnjaon: minä käsikirjoitan, ohjaan ja tuotan, Peter kuvaa ja on toinen tuottaja, Thomas Laine kertoo.

Sarjakuvat olivat olleet Thomas Laineen intohimo, mutta yläasteella lukemattomat sarjakuvat alkoivat käydä vähiin. Sitten hän alkoi katsoa elokuvia, ja siitä lähtien elokuvat ovat olleet suurin intohimo.

Käsikirjoitin Viraalia neljä kuukautta kesällä 2014. Tein sitä johdonmukaisesti. Työstin ja kehitin draaman kaarta, henkilöhahmoja ja kohtauksia. Työnimenä oli Viraalikosketus. Tiesin heti alusta lähtien, mitä halusin. Halusin vangita aikaamme, kuvata virtualisoitumisen ja yhteisöllisyyden ilmiöitä yhteiskunnassamme.

Syksyllä Laine jatkoi arkkitehdin opintojaan.

Viraali tarkoittaa erittäin nopeasti suosituksi tulevaa viestiä tai ilmiötä, joka kiertää henkilöltä toiselle, erityisesti internetissä.

Sosiaalinen media, erilaiset viraali-ilmiöt ja viraalisoituminen vaikuttavat todellisuuteemme uusilla tavoilla. Siihen sopeutuminen saattaa aiheuttaa ongelmia, vaikka samalla ovet avautuvat uusille mahdollisuuksille. Muutosten keskellä ihmisten tarpeet pysyvät kuitenkin muuttumattomina. Tekojemme vaikutukset leviävät ja koskettavat aina myös fyysisesti, vaikka ne tapahtuisivatkin virtuaalimaailmassa. Tätä Laine halusi käsitellä.

Säästöä ja suuria prosesseja

Veljesten elokuva on independent-tuotanto. Se on episodielokuva, joka kuvaa monen ikäpolven edustajia törmäyskursseilla itsensä, toistensa ja uuden virtuaalisen todellisuutensa kanssa. Urbaani Helsinki on näyttämö tarinalle, jossa virtuaalinen ja globaali todellisuus tarjoaa vuoroin haasteita, vuoroin mahdollisuuksia.

Tiesimme jo alkuvaiheessa, että emme saisi elokuvasäätiön tuotantotukea, joten emme edes hakeneet sitä, vaan päätimme tehdä elokuvan itsenäisesti.

Etsimme yhteistyökumppaneita ja aloimme rakentaa pienistä osista suurempaa kokonaisuutta. Esituotanto kesti yhdeksän kuukautta ja siihen kuului muun muassa kuvauspaikkojen varmistamista, koekuvauksia ja roolitusta. Meillä oli monta lankaa käsissämme. Teimme elokuvan kuvakäsikirjoituksen niin, että kuvaukset sujuisivat mahdollisimman tehokkaasti.

Viraali kuvattiin kesällä 2015, neljän kuukauden aikana. Kuvauspäiviä oli 52, enemmän kuin kotimaisissa tuotannoissa yleensä.

Oli halvempaa, kun kuvauspäiviä oli enemmän. Useampi kuvauspäivä mahdollisti lyhyemmät työpäivät, mikä tarkoitti säästöä esimerkiksi työryhmän ruokakustannuksissa. Ja kuvausryhmän pystyi kutsumaan yhteen lokaatioon, eikä yhden päivän aikana tarvinnut tehdä monia siirtymiä.

Kuvasimme myöhemmin vielä viisi päivää, sillä huomasimme tarvitsevamme lisää materiaalia. Elokuvan on leikannut Toni Tikkanen, joka on leikkaajana Vain elämää -sarjassa sekä Arman Alizadin sarjoissa. Leikkausvaihe kesti yli vuoden, koska Toni leikkasi samaan aikaan muutakin.

Jälkituotanto oli kaikkiaan suuri prosessi. Independent-tuotannossa työmäärä on usein suuri, mutta itsenäisessä pientuotannossa on myös etunsa.

On vaikea sanoa, millainen elokuva olisi, jos se ei olisi itsenäisesti tuotettu. Itsenäisesti tuottaessa parasta on, että voi luoda itse omat keinonsa ja kanavansa. Uskon, että sitä kautta ymmärrys elokuvanteosta myös syvenee.

Kuin dokumentti

Viraali esittelee monia uusia kasvoja, näyttelijöistä muun muassa Mika Melenderin ja Vili Korteniemen. Elokuvan rakastavaisia esittävät ammattinäyttelijät Frans Isotalo ja Saga Sarkola.

Ilmoitimme koekuvauksista myös Facebookin näyttelijäryhmissä. Koekuvaukset Dipolissa Espoossa kestivät parisen viikkoa. Frans Isotalo asui koekuvausten aikaan vielä Lontoossa ja hän koekuvasi siellä itsensä. Saga Sarkolan roolitus oli vaativaa, koska olimme harkinneet hänen rooliinsa jo 20 näyttelijää, kunnes lopulta koekuvasimme Sagan ja hän osoittautui nappivalinnaksi.

Elokuvan dokumentaarinen ilme on Laineen mukaan tietoinen valinta, sillä työryhmä oli pieni ja kädet olivat täynnä töitä. 4K-kuvaa oli 4000 ottoa, joka on suurempi määrä kuin yleensä.

Musiikki on elokuvassa tärkeässä osassa.

Minulla oli tarkka musiikkilista. Kun tein käsikirjoitusta, kuuntelin listaa, jotta luomani tunnelma välittyisi myös elokuvaan. Musiikkituottajamme Markus Kärki sävelsi suurimman osan musiikista. Sävelsimme demoja jonkin verran etukäteen, mutta ne eivät lopulta olleet riittäviä, joten musiikki piti tehdä uudestaan. Manasin prosessia monesti, se oli hyvin työläs. Teimme musiikkia aina uudestaan niin kauan kunnes olimme tyytyväisiä. Sävelsimme parhaimmillaan yhdestä kappaleesta kymmenen eri versiota.

Hyvä vastaanotto

Viraali on työllistänyt Lainetta usean vuoden. Mukaan on mahtunut muistorikkaita ja rankkojakin päiviä.

Tämä elokuva on ollut elämäni viimeiset kolme vuotta. Kaikki on ollut niin kokonaisvaltaista ja aikamoista vääntöä. Elämäni rankin päivä oli, kun kuvasimme ryöstökohtausta. Paikalla oli paljon ihmisiä ja hoidin montaa asiaa yhtä aikaa. Se oli pisin päivämme. Äänityksen onnistumisen takaamiseksi ilmastointi täytyi pitää pois päältä vaikka oli kesä. Piti keskittyä, ettei mennyt taju kankaalle.

Viraali sai maailmanensi-iltansa Sodankylän elokuvajuhlilla.

Parhaimpia hetkiä oli, kun saimme tiedon Sodankylään pääsystä. Se oli eräänlainen lunastus: joku taho tunnustaa elokuvamme. Mehän lähdimme tekemään tätä ilman takeita mistään, ja tavoitteemme oli yksi tai kaksi teatteriesitystä. Sodankylässä saimme jopa uusintaesityksen ja tunsimme saaneemme hyvän vastaanoton.

Hyvä paha virtuaalitodellisuus

Thomas Laine ei halua nostaa elokuvasta esiin erityistä sanomaa, hän jättää sen katsojille.

Elokuvantekijänä haluan välttää saarnaamista. Viraalia tehdessäni en halunnut alleviivata mitään tiettyä sanomaa.

Suhtaudun myönteisesti kehitykseen. Teknologian kehitys on vaikuttanut positiivisesti mutta haasteitakin on. Esimerkiksi politiikan popularisoituminen sosiaalisessa mediassa, ja se, miten sillä voi vaikuttaa ihmisiin, on haasteellinen ilmiö. Lopulta senkin voi nähdä uhkana, jos ihmiskunta ei ollenkaan kehittyisi ja kaikki pyörittelisivät peukaloitaan. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki on aina ratkaistavissa.

Omalta osaltaan Laine haluaa kehittyä elokuvantekijänä ja jatkaa elokuvien tekoa. Hän opiskelee myös arkkitehdiksi Aalto-yliopistossa. Tekeillä on diplomityö.

Silti monta uutta elokuvaideaa on mielessä. Seuraava tavoite on saada Suomen elokuvasäätiöltä tukea lyhytelokuvaan tai apurahaa pitkän elokuvan käsikirjoittamiseen.

Mia Halmeen uusi elokuva Joka toinen pari kuvaa avioeroa suomalaisittain. Kolme ex-paria kertoo suhteensa käännekohdista, siitä miten he muistavat tapahtumat eron ympärillä, usein toisistaan poikkeavasti. Heillä on yhteinen menneisyys ja lasten vuoksi myös yhteinen nykyisyys, elämä eron jälkeen.

Aloin tehdä elokuvaa koska ero näkyi kaikkialla. Onhan ollut kauan tiedossa, että joka toinen pari eroaa. Se alkoi näkyä minunkin ympärilläni.

Minua kiinnosti, mitä ihmiset kertoivat eroistaan. He kertoivat siitä myös hyvin yksityiskohtaisesti. Muistot olivat valokuvamaisia. Erossa on ollut jokin ratkaiseva hetki, joskus jo paljon ennen eroa, kirkastumisen hetki, kun oivaltaa esimerkiksi, miten haluaa elää tai kuinka hyväksyy sen, miten toinen haluaa elää. Siinä kiinnosti jokin ”kriittisen hetken kirkastava olo”, Mia Halme kertoo.

Ero monen silmin

Joka toinen pari on elokuva eron hetkistä ja yhteisestä elämästä eron jälkeen, jaetusta vanhemmuudesta. Se kertoo erosta paitsi miesten ja naisten silmin, myös lasten näkemänä ja mummien sivusta kokemana. Ero koskettaa parin lisäksi koko perhettä ja kaikkia heidän lähellään. Arjen palaset menevät uusiksi ja kuvioon tulee mukaan uusia ihmisiä, syntyy uusia perheitä. Elokuva on koskettava, mutta ei surullinen. Erosta löytyy humoristisiakin tilanteita.

Taustahaastattelin monia eronneita elokuvaani varten. Olin erityisesti kiinnostunut siitä, kuinka parit jatkavat elämäänsä, kun heillä on yhteisiä lapsia. Miten he elävät eteenpäin. Hain pareja, jotka joutuvat olemaan tekemisissä toistensa kanssa tai haluavat olla. Sinnittelevät ja joustavat sen eteen.

Vaikka eroa ei olisi itse kokenut, se on tapahtunut jollekin läheiselle – eronneita ja eroa pohtivia on ympärillämme kaikkialla. Suomalaisilla on varaa erota, avioliittoa ei tarvitse enää taloudellisista syistä ylläpitää eikä uskontokaan sido. Silti eroaminen ei ole helppoa. Mikä pitää meidät yhdessä, rakkausko? Tavallisuudesta huolimatta ero voi murentaa identiteetin tai se voi antaa mahdollisuuden muuttua – naisena, miehenä, vanhempana.

Suomalaisia dokumenttielokuvia ei aiheesta ole aiemmin tehty.

Se kertoo ehkä siitä, että ero on tuore ilmiö. Vielä 1980-luvulla erot olivat melko harvinaisia. Erojen tavallistuminen on uutta. Ydinperhehän on historian kulussa melko uusi asia. Suurin osa ihmisistä etsii kumppania ja haluaa elää yhteisössä, mutta yhteiselon muoto vaihtelee.

Eronneita ei ole vaikea löytää

Joka toinen pari-elokuvan parit ovat siinä iässä, jolloin tilastollisesti erotaan eniten. Heidän eroistaan on jo kulunut aikaa. Halme halusi, että he eivät edusta esimerkiksi kuusikymppistä paria, homoparia tai lapsetonta paria vaan ovat ”massamainen henkilöotanta.”

Kolme ex-paria oli sopiva määrä tarinankuljetukseen. He kuvastavat eroa ilmiönä eikä pelkästään yksilötarinana. Elokuvan tekeminen heidän kanssaan on ollut todella antoisaa. Kun on saanut jakaa perusasioita ja pohtia muun muassa rakkauden olemusta.

Halme tuntee työskennellessään olevansa elokuviensa henkilöiden kanssa kuin ystäviensä kanssa. Elokuva luo aina oman maailmansa, joka mahdollistaa paljon.

Suurin haaste on vastuu. Kun ihmiset antautuvat elokuvan maailmaan, minulla on suuri vastuu nähdä asiat, jotka siihen liittyvät, myös seuraukset.

Parien lapset olivat mielellään mukana elokuvan teossa. Lapsille ero ei ole ihmetyksen aihe, koska niin monien kavereidenkin vanhemmat ovat eronneet, mutta tavallisuus ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, etteikö ero monesti satuttaisi lasta tai etteikö toista vanhempaa olisi usein ikävä.

Huumoria arjessa

Mia Halmetta on aina kiinnostanut arki ja sen merkityksellisyys.

Havainnoin paljon arkea. Elämän ”highlightsit” eivät ole lainkaan niin kiinnostavia. En kuitenkaan ole elokuvassa syövereiden perässä, tämä elokuva ei ole traaginen. Halusin siihen huumoria, ja siinä onkin monia hauskoja tilanteita, jotka liittyvät järkkäämiseen ja sähellykseen, mikä eroista seuraa sekä ex-parien erilaisiin muistoihin tilanteista eron hetken ympärillä. Olen aina halunnut pitää mukana arjen huumorin, sillä se on ihaninta.

Myös häpeästä ja peittelystä vapauttaminen on hänestä tärkeää. Sen kautta voi tunnistaa toisen ihmisen, joka on empatian lähtöpiste. Kaikki saavat samanlaiset ”peruspalikat” vaikka elämät näyttäytyvät ulospäin eri tavoin.

Halmeen tavoitteena on ollut, ettei hän tee elokuvaa vain naisten erokokemuksista. Hän tuo esiin molemmat osapuolet. Eron kummankin silmin.

Paljon uutisoidaan siitä, miten isät vieraannutetaan lastensa elämästä, eivätkä he saa huoltajuutta. Siihen on puututtava, mutta se mistä ei uutisoida ja mihin itsekin paljon törmäsin, että isät kertovat eron jälkeen löytäneensä itsensä uudelleen isinä, että heidän vanhemmuutensa on muuttunut. Kun joutuu ottamaan vastuuta eri tavalla, huomaa, että pystyy asioihin ja nauttii siitä.

Meidän pitäisi päästä stereotyyppisistä malleista. Meitä on niin moneen lähtöön. Tämän elokuvan myötä minulle tuli paljon toiveikkaampi olo. Ero on vain yksi vaihe ja sen jälkeen on ”lisää elämää…” , Halme painottaa.

Elokuvan viesti on, että elämä jatkuu. Tutkimusten mukaan erosta selviytymiseen vaikuttaa keskeisesti se, miten yhteiskunta on valmistautunut kohtaamaan avioeroa suunnittelevia, jo eronneita ja heidän perheitään. Asiantuntijoita elokuvan kehittelyn taustalla ovat Suomalainen Eroseminaari, Suomen Kasper, Suomen Uusperheiden liitto ja Väestöliitto.

Ero ei ole tuomittava

Joka toinen pari edustaa Suomea toukokuun alussa Torontossa Hot Docs -festivaalin pääsarjassa, ja kansainvälisen ensi-iltansa se sai jo DOK Leipzig -festivaalilla viime marraskuussa.

Yleisö on kommentoinut elokuvan sopivan kaikille. Eronneille ja niille, jotka tulevaisuudessa eroavat sekä niille, jotka eivät eroa. Kaikenlaisissa perheissä kasvaneille. Lasten ja aikuisten kanssa työskenteleville. Ihmisyydestä kiinnostuneille.

Yksi mieleen jäävin palaute on, että elokuva sopii kaikille. Silloin tuntui, että olen saavuttanut sen, mitä hain. Elokuva on koskettanut niitäkin katsojia, jotka eivät ole eronneet. Monia se on koskettanut sitä kautta, että heidän vanhempansa ovat eronneet. Monille parisuhteessa oleville siinä on ollut tunnistettavia keskustelunaiheita.

Ero on todettava asia, ei tuomittava, Halme sanoo.

Ei turvallisia aiheita

Mia Halmeen edellinen elokuva Ikuisesti sinun (2011) sai Jussi-palkinnon parhaana dokumenttielokuvana ja se palkittiin parhaasta ohjauksesta Visions du Réel -festivaalilla. Halmeen elokuvia on esitetty festivaaleilla ympäri maailman jo viidentoista vuoden ajan.

Hänen elokuvansa liittyvät vahvasti teemaan, jonka me kaikki jaamme: perheeseen. Elokuvissa intiimi ja henkilöitään kunnioittava tarinankerronta yhdistyy tinkimättömään estetiikkaan. Samoin ohjaajana Halme on tinkimätön – yleisö ei tarvitse helppoja temppuja eikä itsestään selviä tai turvallisia aiheita.

Mia Halme työskentelee parhaillaan myös Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitoksella Dokumentaarisen linjan vastuuopettajana.

Helsingin Season Film Festivalin avasi tänä vuonna poikkeuksellinen elokuva. Frantz on François Ozonin seitsemästoista pitkä elokuva, mustavalkoinen ranskalais-saksalainen yhteistuotanto ja 11 César-palkinnon ehdokas. Suomalaisyleisö oli silminnähden liikuttunutta.

Elokuva perustuu Maurice Rostandin näytelmään L’homme que j’ai tué, joka kertoo ensimmäisen maailmansodan jälkeisestä ajasta Saksassa.

Se, että ranskalaissotilas matkustaa Saksaan ja vie kukkia saksalaissotilaan haudalle on kaunis alku tarinalle, hyvin vahva ja voimallinen. Päätin tehdä siitä oman versioni, kunnes tajusin Ernst Lubitschin tehneen siitä elokuvan jo 1930-luvulla (Broken Lullaby).

Ozonia ärsytti, vaikka hän nautti elokuvasta. Myöhemmin hän ymmärsi oman näkökulmansa tarinaan olevan erilainen kuin Lubitschilla.

Tiesin elokuvani olevan erilainen, koska halusin kertoa tarinan saksalaistytön näkökulmasta. Sodan häviäjän näkökulmasta. Se muutti koko tarinan perspektiivin.

Broken Lullabyssa nähtyä vastaavanlaista loppuratkaisua Ozon ei pystynyt kuvittelemaan omalle elokuvalleen tietäen mitä myöhemmin historiassa tapahtui. Kun Lubitsch teki elokuvan, toista maailmansotaa ei vielä oltu käyty.

Lubitschille se oli hyvin pasifistinen ja sodanvastainen elokuva, tapa sulkea aikakausi. Elokuvassa on myös onnellinen loppu. Vastaavanlainen ratkaisu olisi ollut liian ironinen, joten päätin rakentaa elokuvaan tämän ”toisen osan”. Elokuvan rakenne muuttui.

Riskejä ja valintoja

Frantzin mustavalkoisuutta Ozon on joutunut perustelemaan jo ennen kriitikkoja ja katsojia elokuvan tuottajille. Päätös oli ohjaaja-käsikirjoittajalle ilmiselvä, vaikkakin se tuli yllättäen ja nopeasti: vain kahta viikkoa ennen kuvausten alkamista. Myös tarinaan mustavalkoisuus sopi paremmin, koska ensimmäinen maailmansota jätti miljoonien uhrien surevat omaiset ja yleismaailmallisen surun.

Minulla oli tunne, että elokuvasta tulisi realistisempi mustavalkoisena. Kaikki muistomme tältä kaudelta ovat mustavalkoisia: arkistokuvat, valokuvat ja filmit, jotka olemme nähneet televisiosta, ovat mustavalkoisia. Meillä on alitajunnassamme tunne, että nämä ihmiset elävät mustavalkoisessa maailmassa.

Myös kuvauspaikat määrittivät elokuvan värimaailmaa. Täydellisen maiseman saattoi pilata liika värikkyys. Ozon kertoo kuitenkin rakastavansa värejä, mikä on osasyy miksi Frantzissa nähdään myös muutama värillinen kohtaus. Ohjaaja huomauttaa, etteivät värilliset kohtaukset seuraa mitään tiettyä logiikkaa, vaan ovat pikemmin sidoksissa henkilöhahmojen tunteisiin. Ozon myöntää, että tuottajat olivat hermostuneita.

Tuottajani olivat hyvin hermostuneita. Kyseessä oli taiteellinen valinta ja taloudellisesti suuri riski, koska nuoret eivät halua käydä katsomassa mustavalkoelokuvia, eikä televisiokaan mielellään näytä mustavalkoelokuvia. Vakuutin tuottajat siitä, että mustavalkoelokuvat ovat olleet hyvin menestyksekkäitä Ranskassa viime vuosina: The Artist voitti Oscareita, puolalainen Ida oli suuri menestys, kuten myös Michael Haneken Valkoinen nauha…

He (tuottajat) hyväksyivät sen. En usko että heillä oli vaihtoehtoa, koska olin jo päättänyt tehdä elokuvasta mustavalkoisen. He tiesivät sen olevan taiteellisesti oikea päätös. Mitä televisio asiasta ajattelee? En tiedä, eikä oikeastaan edes kiinnosta.

Mainiona henkilöohjaajana Ozon toteaa, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa ohjata näyttelijöitä. Ohjaajan tehtävä on mukautua jokaiselle näyttelijälle sopivaksi, koska jokaisella näyttelijällä on omat tarpeensa.

Ymmärsin tämän kun ohjasin elokuvaa 8 naista, jossa minulla oli edessäni kahdeksan loistavaa näyttelijää. Et ohjaa Isabelle Huppertia samalla tavalla kuin Catherine Deneuvea, joten itseä täytyy muokata. Ja Frantzissa tietysti suhteeni ranskalaiseen Pierre Nineyyn ja saksalaiseen Paula Beeriin oli erilainen.

Tietysti on erilaista ohjata Deneuvea ja Beeriä, heillä on aivan erilainen kokemustaso. On eri asia palkata rooliin kuuluisa tähti tai näyttelijä, jota kukaan ei ole aikaisemmin nähnyt. Kun näet Paulan ensimmäisen kerran, uskot hänen olevan Anna. Kun näet Catherine Deneuven, näet ensimmäiseksi Catherine Deneuven.

Frantzin päätähti, kuvausten aikana vasta 20-vuotias Paula Beer löytyi isojen koekuvausten kautta. Saksalainen hurmasi Ozonin kypsyydellään, karismallaan ja kauneudellaan. Hän oli täydellinen Annan rooliin. Ohjaaja kutsui Beerin Pariisiin koekuvattavaksi tulevan vastanäyttelijänsä kanssa. Heidän kemiansa toimi ja Ozon otti riskin.

Hän on loistava näyttelijä. Vaikka hän tekisi mitä yksinkertaista asiaa, näet hänen sielunsa.

”Täydellisyys on tylsää”

Monipuolinen, tyyliään alinomaan vaihtava Ozon tekee mitä haluaa. Eräs kriitikko kuvasi häntä joskus ”levottomaksi ohjaajaksi”. Jotkut kriitikot yrittävät usein pistää Ozonia tiettyyn muottiin.

Uskon, että yleisö pitää siitä, että muutun. Olen aika monipuolinen ohjaaja, pidän muutoksesta ja erilaisten asioiden kokeilemisesta. En analysoi omaa työtäni, se on teidän kriitikkojen työnne. Ei minun. Kun olen saanut elokuvan valmiiksi, käännän sivua ja siirryn seuraavaan. Kun olen vanha, minulla on aikaa analysoida itseäni, mutta nyt minulla ei ole aikaa.

Ohjaaja kertoo tarvitsevansa ”vaaran tunteen” aina, kun kokeilee jotakin uutta. Ozon myöntää toisinaan epäonnistuvansa uuden ja erilaisen kokeilussa. Virheitä tapahtuu, kuten kaikilla. Näkökulma saattaa kuitenkin muuttua vuosien varrella, ja eilinen epäonnistuminen saattaa näyttäytyä paremmassa valossa, kun elokuvaa katsoo vuosia myöhemmin.

Elokuva ei ole koskaan täydellinen, mikä on hyvä, koska täydellisyys on tylsää. Teen elokuvia hieman samassa hengessä kuin Rainer Werner Fassbinder. Hän teki enemmän elokuvia kuin minä, jopa seitsemän vuodessa. Joskus huonon kohtauksen voi leikata pois, mutta joskus kohtausta tarvitaan ja se on pidettävä, vaikka se ei ollut niin hyvä kuin halusit.

Digitaalinen elokuva saa Ozonilta sekä risuja että ruusuja. Digitaalinen elokuva antaa vapautta ja säästää rahaa, mutta esimerkiksi Frantz täytyi kuvata filmille, koska digitaalinen aikakausielokuva ei ole uskottava. Jälleen haastattelussa palataan samaan kuin aiemmin: kaikki uutismateriaali ja dokumentit on kuvattu filmille, joten ihmismieli pitää filmiä uskottavampana.

Grand désordre

Ozonille tuli yllätyksenä kuinka ajankohtainen elokuvasta lopulta tulikaan. Kun Frantzia kuvattiin, Trump ja Brexit olivat vielä tulevaisuutta. Hän tietää, että elokuvan vastaanotto oli erilainen tilanteen johdosta, muttei tiennyt kuinka poliittinen tai paikkaansa pitävä se todellisuudessa on. Huolettaako tulevaisuus ohjaajaa?

Ranskassa? Ei, kaikki on täydellisesti. [Ozon siemaisee teetä. Nauraa.] Se on suuri sotku. Emme tiedä mitä tapahtuu. Ranskalaiset ovat tietenkin hyvin hermostuneita tilanteesta. Ensimmäistä kertaa populisti ja valkoisen rodun paremmuuteen uskova saattaa nousta presidentiksi.

Tällä ehdokkaalla Ozon tarkoittaa selvästi Kansallisen rintaman presidenttiehdokas Marine Le Peniä. Hän pitää tilannetta häiritsevänä ja uskoo sillä olevan vaikutusta kaikkeen, myös elokuvantekoon. Vahvasti nationalistinen ehdokas on hyvin suojelevainen ranskalaista kulttuuria kohtaan.

Muutos on luultavasti siinä, että tekisimme paljon poliittisia elokuvia häntä vastaan. Ehkä hän leikkaisi elokuvantekijöiden saamaa tukea, hän haluaa ehkä kontrolloida enemmän teollisuutta.

Ozon ei osaa sijoittaa itseään ranskalaisen elokuvan historiaan, mutta uskoo lunastaneen paikkansa ranskalaisessa elokuvassa. Hän pitää itseään onnekkaana, koska saa tehdä mitä haluaa, ja toisaalta pitää etuoikeutettuna kuinka Ranskassa tarjotaan poliittista apua elokuvantekoon.

Linnaa rakentamassa

Ozon kutsuu itseään cinefiiliksi, hän pyrkii katsomaan niin paljon elokuvia kuin mahdollista. Esikuvia kysyttäessä mieleen tulee yksi ylitse muiden, mutta tyylilajisuosikkia ei ole vaikka muutama etäännyttävä genre löytyykin.

Fassbinder oli hyvin tärkeä minulle, kun olin opiskelija. Hän sai tehdä mitä halusi ja hänellä oli vahva energia tehdä elokuvia. Rakastin tapaa, jolla hän kohtasi Saksan historian.

En ole varma länkkäreistä. Tieteiselokuvastakaan en tiedä. Kaikki on mahdollista, olen avoin mahdollisuuksille.

Useampi Ozonin elokuva pohjautuu johonkin kirjaan tai näytelmään. Hän ei silti myönnä lukevansa erityisen paljon, vaikka pitääkin siitä. Hänen seuraava elokuvansa on eroottinen trilleri, sovitettuna Joyce Carol Oatesin romaanista. Ozon myöntää fanittavansa Virginia Woolfia ja useita ranskalaiskirjailijoita, kuten Marguerite Durasia.

Toisinaan elämä tuntuu kuin se olisi Woody Allen -elokuvaa, joskus Bergman-elokuvaa, kun olet masentunut. Sellaista elämä on, ei koskaan samanlaista.

Projektit lähtevät erilaisista lähtökohdista, mutta elokuvantekijällä täytyy olla aina yksi ja sama tekijä: pakkomielle tarinaan jonka haluaa kertoa. Budjetin liika ajatteleminen vie monesti fokuksen pois tärkeistä asioista. Alitajunta täytyy vapauttaa. Epäonnistumisista on keskusteltu, mutta miltä onnistuminen tuntuu?

Olen onnellinen. Mutta en ole pakkomielteinen sen suhteen, toivon aina, että elokuva menestyy niin paljon, että voin edetä seuraavaan projektiin. Fassbinder sanoi jotakin mihin uskon: ura on kuin talo, jokainen elokuva on talon osa ja uran lopussa näkee onko se linna vai pieni talo.

Selma Vilhusen ohjaama Hobbyhorse Revolution voitti Tampereen elokuvajuhlilla Risto Jarva -palkinnon sekä kotimaisten yli 30 minuuttisten elokuvien pääpalkinnon. Elokuva seuraa kolmea nuorta: Aiskua, Elsaa ja Alisaa, joiden elämään keppihevosharrastus on tuonut muutoksen ja jotka uskaltavat elää omannäköistään elämää silloinkin, kun ympäristö ei ymmärrä heille tärkeää harrastusta. Nuoret ovat luoneet keppihevosten ympärille monipuolisen harrastuksen ja nostaneet ilmiön uudelle tasolle.

Syksyllä 2012 ystäväni, elokuvaaja Sari Aaltonen lähetti minulle Facebookissa linkin iltapäivälehden videoreportaasiin keppihevoskilpailuista. Näkemäni kuvat kymmenistä tytöistä hyppimässä keppihevosella vaikuttavan näköisiä esteratoja hämmensi ja viehätti, ja aloin heti etsiä lisää tietoa ilmiöstä. Löysin YouTubesta keppihevostallien käyttäjätilejä ja todella hienoja keppihevosvideoita. Löysin myös Suomen keppihevosfoorumin sen satoine keskusteluineen. Samana iltana tiesin, että elämääni on tullut uusi elokuva, Selma Vilhunen kertoo.

Ilmiössä, johon tuona iltana törmäsin, tuntui yhdistyvän moni minulle läheinen teema. Olin löytänyt tyttökulttuurin, joka kehitti ja vaali monia taitoja ja oli lisäksi tosi hauskaa ja kaunista – ja josta harrastajat eivät saaneet ulkomaailmalta oikein minkäänlaista tunnustusta. Halusin tutkia noita taitoja, kuvata sitä kauneutta ja iloa, jonka näin, ja antaa ilmiölle sen ansaitsemaa kunniaa. Intuitiivisesti ajattelin myös, että ilmiössä on paljon sellaista, josta kuka tahansa meistä voisi oppia ja innostua.

Vilhunen on harrastanut ratsastusta ja käynyt tallilla hoitamassa hevosia ollessaan 9–16-vuotias, parhaimpina aikoina lähes seitsemänä päivänä viikossa. Tuo aika oli hänelle hyvin merkittävää monella tapaa, ei ainoastaan hevosten ja ratsastamisen takia, vaan myös talliyhteisön takia. Sen kanssa hän vietti suuren osan nuoruuttaan.

Iso kynnys päähenkilöille

Elokuvaa varten Vilhunen keskusteli harrastajien kanssa Suomen keppihevosfoorumilla ja etsi halukkaita päähenkilöitä sitä kautta.

Myöhemmin minulla oli myös ilmoitus Hippos-lehdessä, sen kautta löysin Aiskun. Alisaan törmäsin ensi kerran hänen keppihevosvideoidensa ansiosta, ja Elsa ystäviensä Roosan ja Reetan kanssa tuli tutuksi, kun lähdin ensimmäisen kerran kameran kanssa kepparikisoihin. Kuvasin myös muita, mutta pian ymmärsin, että nämä kolme tyttöä ovat elokuvani päähenkilöt.

Alisa ja Aisku pohtivat välillä paljonkin sitä, haluavatko he, että heidän harrastuksestaan saavat tietää kaikki. Alisa pohti pitkään kuvausten aloittamista vielä silloin, kun seurasin jo toisia henkilöitä. Aisku oli kuvausjakson keskivaiheilla jopa katumapäällä, ja jouduin tosissani miettimään sitäkin vaihtoehtoa, että hän ei olekaan mukana elokuvassa. Lopulta kuitenkin heidän oma suhtautumisensa kehittyi sellaiseksi kuin se tänä päivänä on: he ovat ylpeitä harrastuksestaan, ja iloitsevat siitä, että ovat elokuvassa. Elokuvan tekeminen on ollut Aiskulle myös syy tarttua keppihevoseen pitkän tauon jälkeen ja innostua harrastuksesta uudelleen.

Vilhunen kuvasi paljon materiaalia. Hän tarkkailee tilanteita kameransa läpi, etsii täydellistä kuvaa ja täydellistä hetkeä, keskustelee todellisuuden kanssa kuvansa kautta. Hän ei halua lukita elokuvaa liiaksi kuvausvaiheessa vaan mieluummin ”troolaa” elämää kovalevyilleen todella paljon, ja pohtii sitten leikkausvaiheessa millaisen kokonaisuuden haluaa materiaalista tislata niin, että lopputulos olisi jonkinlainen tihentymä hänen näkemästään maailmasta ja ihmisistä. Metodi on työläs, mutta Vilhunen ei voisi toimia toisin. Hän haluaa, että kuvausvaiheessa materiaali on mahdollisimman pakotonta ja virtaavaa. Hän menee päähenkilöiden mukana ja antaa tilanteen viedä.

Päähenkilöiden vanhempien tuki oli tärkeä. Keskustelin paljon heidän kanssaan kuvaamisesta ja siitä, mitä ei kannata kuvata, milloin on hyvä pitää taukoa ja antaa henkilöiden elää elämäänsä rauhassa eteenpäin. Joskus minun oli vaikea luottaa siihen, että vaikka kuvaamisesta on taukoa, elokuvan tarina kantaa.

Voimaa harrastuksesta

Selma Vilhusen mieleen on jäänyt elokuvan tiimoilta monia hienoja hetkiä.

Jokaisena kuvauspäivänä hämmästyin aina uudelleen hyvällä tavalla, opin uutta harrastuksesta ja päähenkilöistäni. Muistelen mielelläni monia hetkiä, esimerkiksi sitä, kun Aisku ja Ada harjoittelivat estekisoihin, pudottelivat esteitä ja nauroivat joka kerran tehtyään virheen, että se oli ”hevosen vika.” Siinä kiteytyi jotain mielikuvituksen ja huumorin vapauttavasta voimasta. Otin siitä hetkestä itsellenikin ohjenuoran omaan tekemiseeni. Joskus on ihan ok sanoa, että jokin oli hevosen vika, kaikki ei ole niin vakavaa.

Vilhunen huomasi pian, että keppihevosharrastajia kiusataan heidän harrastuksensa vuoksi.

Se tuntui pohjattoman epäreilulta ja väärältä: miksi jotakuta, joka tekee jotain niin positiivista, kiusataan ja vähätellään? Miksi ihmiset eivät kestä toisen iloa tai miksi he eivät kestä sitä, että he eivät ehkä ymmärrä kaikkea näkemäänsä? Ajattelin myös, että nämä ihmiset, joista suurin osa on tyttöjä, ravistelevat toiminnallaan joitakin tyttöyden ja naiseuden ahtaita lokeroita, ja ehkä siksi ärsyttävät. He eivät suostu pohtimaan hetkeäkään, miltä he näyttävät tai mitä pojat heistä ajattelevat, vaan he keskittyvät itselleen rakkaaseen harrastukseen ja pitävät hauskaa.

Minulla ei ole pikakeinoja kiusaamisen vähentämiseen. Ajattelen, että kiusaamisen estäminen alkaa poliittisista päätöksistä: jos vaalimme ja rakennamme tasa-arvoisia lähtökohtia lasten ja nuorten kasvamiselle ja kehittymiselle koulussa ja harrastuksissa, se on tärkeää työtä kiusaamisen vähentämiseksi. Aikuisen antama malli on myös tärkeä. Jos aikuiset suhtautuvat toisiinsa katkeruuden ja vihamielisyyden lävistäminä, ja näkevät toiset ihmiset ikään kuin kilpailijoina kaikessa, nuoret varmasti omaksuvat saman tavan katsoa ihmistä. Toisen erilaisuus näyttäytyy uhkana, ja elämästä katoaa ilo.

Vilhunen halusi tuoda elokuvaan myös päähenkilöiden henkilökohtaisia taisteluita, koska hän näki, että heidän harrastuksensa oli suuri tuki vaikeuksissa. Keppariharrastus ikään kuin kannatteli heitä ja myös muita nuoria vaikeiden aikojen läpi. Nuoret ovat luoneet itse itselleen yhteisön ja harrastuksen, jossa he voivat tukea tosiaan ja kehittää itseään. Ja samalla päästä yli ongelmista.

Löydä sisäinen keppihevosesi

Selma Vilhunen toivoo, että elokuva innostaa katsojia löytämään itsestään omat sisäiset keppihevosensa. Että se antaa vapauttavaa voimaa uskoa siihen puoleen itsessä, jossa on iloa ja mielikuvitusta sekä avointa kohtaamista vailla pelkoa ja pätemisen tarvetta.

Olen aina pitänyt leikkimistä tärkeänä, ja aluksi sovittelin tuota näkemystäni tähänkin elokuvaani. Vähitellen kuitenkin ymmärsin, että minun on annettava harrastajien itse määritellä toimintansa. Heille leikki-sanan käyttäminen on ongelmallinen, koska se sisältää helposti vähättelevän sävyn eikä tee oikeutta harrastuksen monimuotoisuudelle. Tässä suhteessa olen joutunut tarkistamaan käsityksiäni.

Koen myös, että olen harrastusta seuraamalla saanut tehokurssin mielikuvituksen merkityksestä. Opin, että mielikuvitusta täytyy vaalia ja kehittää, sitä ei voi pitää itsestäänselvyytenä. Ymmärsin, miten mielikuvituksen jakaminen toisen kanssa on yksi kauneimmista asioista.

Elokuvassa on toivoakseni useampiakin tasoja, eikä sen viesti tyhjene yhteen lauseeseen. Yksi sellainen voisi kuitenkin olla, että sellaistakin mitä ei ymmärrä, voi kuitenkin kunnioittaa.

Luota omaan tekemiseen

Keppariharrastajille Vilhunen haluaa korostaa, että omista taidoista kannattaa olla ylpeä ja iloinen.

Jos luottaa täysillä omaan tekemiseen, silloin kestää myös sen, että toiset ihmiset voivat olla aluksi hämmentyneitä kohdatessaan jotain uutta. Kiusaamista ei tietenkään pidä kenenkään sietää.

Vilhusen elokuvasta saama palaute on ollut innostunutta.

Tuntuu, että elokuvalle asettamani tavoitteet ovat toteutuneet: siitä on saatu paljon iloa ja voimaa.

Keppihevosten jälkeen Vilhunen on tekemässä draamaelokuvaa.

Valmistaudun kuvaamaan Kirsikka Saaren käsikirjoittaman elokuvan Hölmö nuori sydän, joka kertoo 15-vuotiaasta Lennistä, josta tulee isä. Kuvaukset alkavat elokuussa.

Anu Kuivalaisen Sielunmetsä on kokonaan metsään sijoittuva elokuva, jossa nähdään sekä luonnontilaista vanhaa metsää että talousmetsiä ja hakkuun jälkiä – kymmenen tarinaa modernista metsästä. Aihe on ajankohtainen, kiinnostava ja tunteita, sillä metsä ei lepää. Toisaalla puuta kaatuu lompakon täytteeksi, toisaalla tuoreempi metsänomistaja hakee biologisempaa näkemystä.

Onko mahdollista yhdistää metsien aineettomat arvot aineellisiin arvoihin? Metsä on hiljainen luonnontila, jonka pitäisi samalla palvella metsäteollisuuden lisääntyvää puun tarvetta. Vallitseeko metsästä vanhentunut ja aikansa elänyt kuva, kaupunkilaisen kaksinaismoralistinen ajatus metsästä – halu suojella omia mökkipolkuja?

Minullakin oli sielunmetsä, Anu Kuivalainen sanoo ja jatkaa:

Sitä on pala kerrallaan uudistettu viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Lopulta Pohjois-Karjalassa oleva metsä avohakattiin viisi vuotta sitten, aina sielunkotini, pienen mäntykankaalla järven rannassa sijaitsevan kesämökin pihapiirin reunaa myöten.

Olen siinä voimattomuutta herättävässä tilanteessa, että metsä jota rakastin, ei ollut minun. Se on osa elämäni historiaa, mutta minulla ei ollut siihen minkäänlaista valtaa.

Se oli Kuivalaiselle suuren surun paikka.

Rakastin sitä metsää, tunsin jokaisen kiven ja kannon, se oli lapsuuteni metsä. Sen hakkaaminen oli minulle niin suuri suru, että masennuin.

Aloin masennuksen keskellä miettiä, että teen metsästä elokuvan. Aloin ajatella metsää myös muiden ihmisten silmin ja oppia siitä uusia asioita. Sain olla metsässä ja puhua siitä. Elokuvan tekeminen vei viisi vuotta ja prosessi oli hyvin parantava. Nyt katson sitä kaikkea tyynesti.

Kun elokuvan aihe oli niin laaja, mietin, miten rajaan sen. Mitä ja miten käsittelen. Jossain vaiheessa ajauduin vähän harhapoluille, mutta palasin alkuideaani, metsäelämykseen. Ihmisten tarinoihin metsästä.

Metsästä on moneksi

Elokuva sai nimensä Kuivalaisen lapsuuden metsästä, mökkimetsästä.

Hänen edellinen elokuvansa Aranda (2011) käsitteli myös ihmisen ja luonnon suhdetta. Suomalaisten metsäsuhteesta ei ole aiemmin tehty Sielunmetsän kaltaista elokuvaa.

Päähenkilöidensä kautta Anu Kuivalainen avaa monipuolisen, vahvan ja elävän maiseman metsästä sekä käsityksiä siitä, mitä vanha suomalainen sielunmaisema metsä meille tässä ajassa merkitsee. Samalla näemme, mitä metsät tänä päivänä todella ovat. Metsään mennään hiljentymään, hirvestämään, lempimään. Päähenkilöt avaavat metsän merkitystä itselleen, ja arkistomateriaali luo laajemman kansallisen kehyksen: metsästä on moneksi.

Elokuvan päähenkilöinä on suojelijoita, metsänomistajia, lähimetsänsä avohakkuulle menettänyt mökkiläinen, inspiraatiota hakeva taiteilija, hirvestäjä sekä metsästä mielenrauhaa etsivä entinen Venäjän erikoisjoukkojen sotilas. Kaikille heille suomalainen metsä on rakas.

Lähimetsänsä avohakkuulle menettänyt mökkiläinen on Anu Kuivalainen itse.

Mielipiteitä aiheesta

Kuivalaisen mukaan elokuvan päähenkilöt valikoituivat ennakkohaastattelujen kautta.

Kuljin ympäri maata ja etsin ihmisiä, kerroin elokuvaprojektistani ja kyselin. Minut ohjattiin uusien ihmisten luokse. Etsin henkilöitä, joilla olisi mielipiteitä elokuvan aiheesta ja jokin prosessi meneillään sen kanssa.

Pentti Linkola on läsnä Sielunmetsä-elokuvassa uudella tavalla, ei niinkään paasaavana, vaan metsävainajiaan rakastavana hauraana vanhana miehenä.

Olen ollut kuuntelemassa Linkolaa, mutta en tuntenut häntä. Meillä synkkasi heti ja olimme sielunsisaruksia tietyssä mielessä. Oli antoisaa olla Linkolan kanssa. Hänen mielipiteensä ovat hieman pehmentyneet. Hän oli ensi-illassa ja ilahtui kovasti, kun Juha Hurme sanoo elokuvassa, että luontoa pitää auttaa, kun luonto on vähän ressukka.

Sielunmetsää Kuivalainen kuvaa stadilaisen mökkiläisen tekemäksi metsäelokuvaksi, jossa metsä puhuu puolestaan. Oma suruprosessi on kääntynyt ajankohtaiseksi puheeksi metsästä vaihtelevin näkökulmin.

Tämä elokuva on osa suruprosessiani menetettyyn metsään liittyen. Mutta sitä tehdessäni sain myös oppia paljon uutta metsästä, jonka näen nyt paljon monipuolisemmin, metsänhoitoa ja taloudellista merkitystäkin enemmän ymmärtäen. Näen metsän laajemmin.

Kuivalainen kertoo haluavansa elokuvillaan luoda elämyksiä ja vaikuttaa sen kautta ihmisten ajatteluun.

Sain kävellä paljon metsässä ja kantaa kuvauskalustoa. Sain nähdä, että metsämme ovat pääosin talousmetsää, luonnontilaista metsää ei paljon ole.

Mieleeni on jäänyt myös elokuvassa nähtävä hirvestys. Upposin koko ajan johonkin suohon, putosin veteen. Se oli fyysisesti rankkaa. Hirvenliha, tai mikään muukaan, ei tule helposti pöytään.

Uhraammeko metsämme taloudelle?

Metsä on hyvin ajankohtainen aihe. Metsällä on Suomelle iso merkitys. Usein korostetaan taloudellista merkitystä, mutta Kuivalaisen mukaan metsällä on myös muita arvoja.

Suomalaiset tarvitsevat metsää, myös henkisesti. Se puhdistaa, parantaa ja ylläpitää terveyttä. Metsä pitäisi nähdä muunakin kuin metsäteollisuuden kasvavana ylläpitäjänä, kokonaisvaltaisemmin.

Nythän hallitus suunnittelee metsien talouskäytön lisäämistä. Mutta tutkijat ovat sitä mieltä, että se tuhoaa metsän monimuotoisuutta ja lisää ilmastonmuutoksen riskiä. Asioista ollaan montaa mieltä riippuen keneltä kysyy. Suomessa on todella vähän suojeltua metsää, suurin osa on talousmetsää, joka jossain vaiheessa kaadetaan.

Uhraammeko kaikki metsämme taloudelle? Kysyn sitä usein ja haluan tällä elokuvallanikin kysyä.

Metsää voi auttaa esimerkiksi lahjoittamalla Luonnonperintösäätiöön. Luonnonperintösäätiö ostaa lahjoitusvaroin luonnonalueita ja rauhoittaa ne pysyvästi.

Tärkeitä aiheita näkyväksi

Tärkeimmiksi syikseen tehdä elokuvia Kuivalainen on sanonut katsojien tavoittamisen, mahdollisuuden tehdä tärkeitä aiheita näkyväksi sekä palautteen saamisen katsojilta.

Docpoint 2017-festivaalilla ensi-iltansa saanut Sielunmetsä ihastutti yleisönsä ja sai paljon myönteisiä kommentteja: ”Metsä suorastaan tuoksui kankaalta”, ”Kuin olisi saunassa käynyt – puhdistava kokemus.”

Konkaritoimittaja Rauli Virtanen kirjoitti: ”Metsän henkilöistä elokuvassa yksi on ylitse muiden: legendaarinen Pentti Linkola, joka toteaa, että jos hänet pakotettaisiin kaatamaan yli satavuotias puu, hän tekisi mieluummin itsemurhan. Linkolan hillitty läsnäolo ei tarkoita, että elokuva olisi paasaavaa radikalismia, ei, vaan se on tehty rakkaudesta metsään.”

Kuivalaiselle ”dokkari” on elämäntapa, eikä hän haluaisi olla muu kuin elokuvantekijä. Sielunmetsää ennen hän on tehnyt dokumenttielokuvat Orpojen joulu (1994), Musta kissa lumihangella (1999), Saaren vangit (2003) ja Aranda (2011). Kuivalaisen elokuvat ovat saaneet palkintoja niin kotimaasta kuin ulkomailtakin.

Seuraava projekti on jo työn alla.

Teen seuraavaksi elokuvan ikäihmisten rakkauselämästä, hän paljastaa.

Tonislav Hristov on bulgarialainen Suomesta käsin työskentelevä elokuvantekijä, jonka kolmas elokuva Hyvä postimies on dokumentti pienestä bulgarialaisesta kylästä ja siellä järjestettävistä pormestarinvaalista. Ehdolla on myös Ivan-niminen vanha postinkantaja.

Kylän ikärakenne on vanhentunut. Nuoret ovat muuttaneet töiden perässä muualle ja Ivan uskoo, että pakolaisten avulla paikka saadaan jälleen elpymään. Häntä vastassa on pitkätukkainen Halachev, venäjämyönteinen mies, jonka mielestä pakolaiset ovat yhtä pahoja kuin mustalaiset, ja ainoa oikea tie kylän pelastamiseen on internet – niin epämääräiseltä kuin se kuulostaakin.

Ymmärrys ja empatia

Kolme vuotta sitten Hristov kiinnostui pakolaiskriisistä, kun Mustanmeren rannalta löydettiin pakolaislapsen ruumis. Reaktio Bulgariassa oli hyvin sekava. Kenen syytä tämä oli? Samoihin aikoihin Hristovista tuli isä.

Olin hyvin hämmentynyt ja vihainen median reaktiosta. Päätin tutkia aihetta ja etsiä tarinan, josta näkyisi ihmisten hyvyys. Kävin läpi uutismateriaalia ja löysin seitsemän minuutin videon vanhoista naisista, jotka toivottivat pakolaiset tervetulleiksi kyläänsä Bulgariaan, vaikka ilmapiiri siellä oli muuten vihamielinen. Otin yhteyden Facebook-kaveriini, joka oli kotoisin samasta kylästä ja hänen kauttaan sain yhteyden naisiin.

Valitettavasti tarina ei sopinut Hristovin elokuvan aiheeksi. Naiset olivat kohdelleet pakolaisia myötämielisesti, koska he olivat eläneet lapsuutensa toisen maailmansodan aikana ja tiesivät, millaista on paeta kotoaan kriisin keskellä. Hristovin mukaan heidän tekonsa oli reaktio nuoremman sukupolven empatian puutetta kohtaan. Nuoret eivät ole eläneet sodan aikana. He eivät tiedä, millaista on kaivata ymmärrystä, kun on joutunut jättämään kotinsa.

Hristovin mukaan tarina oli hieno, mutta sen kuvittaminen olisi ollut haastavaa. Samassa kylässä Hristov kuitenkin tutustui elokuvansa postimieheen, Ivaniin, ja kuuli hänen aikomuksistaan pyrkiä kylän pormestariksi ja elvyttää sen pakolaisten avulla.

Aihevalinta kuitenkin epäilytti rahoittajia. Jo kolme vuotta sitten pakolaiskriisiä pidettiin kuluneena tarinana.

Monet rahoittajat sanoivat minulle näin: Toni, kolmen vuoden päästä ketään ei kiinnosta sinun elokuvasi.” Aihe oli silloin kuuma ja markkinoilla oli paljon elokuvia samasta aiheesta. Potentiaaliset rahoittajat ajattelivat, että katsojat ovat elokuvan ilmestyessä kyllästyneet aiheeseen. Lopulta asiat kuitenkin kääntyivät ja aihe on tällä hetkellä ajankohtaisempi kuin koskaan.

Fiktionomainen dokumentti

Hyvä postimies on saanut paljon kansainvälistä huomiota sen jälkeen, kun se esitettiin Sundancen elokuvajuhlilla. Se on noteerattu alan suurimmissa lehdissä Varietyssa ja The Hollywood Reporterissa.

Aloimme tehdä elokuvaa kylästä maailman reunalla, jossa on vain 38 asukasta. Haasteena oli saada ihmiset kiinnostumaan siitä, joten teimme elokuvan pienellä budjetilla.

Elokuvamedioissa Hyvä postimiehen aihevalintaa ja Hristovin tyyliä on kiitelty vuolaasti. NoFilmSchool.com -verkkosivustolla elokuvaa hehkutetaan siitä, miten se rikkoo dokumenttielokuvan sääntöjä.

Elokuvassa on dokumentille poikkeuksellisen fiktionomainen tunnelma. Hristov kertoo tehneensä runsaasti taustatyötä kuvausten aikana ja ennen sitä, joten hän on kyennyt suunnittelemaan kohtauksia ennalta. Yleensä dokumentintekijät pyrkivät tallentamaan todellisuutta yksinkertaisesti pitämällä kameran päällä ja kuvaamalla, mutta Hristovin lähestymistapa on ollut erilainen.

Dokumentaristit käyttävät yleensä paljon hahmoja ja yrittävät sekaantua tapahtumiin mahdollisimman vähän. Minä käytän paljon aikaa henkilöiden kanssa, tutustun heihin ja hankin heidän luottamuksensa. Tiedän, millaisia ihmisiä kuvaan, ja mihin suuntaan tarinan pitäisi jossakin kohdassa mennä, ja siksi luon tilanteita, jotta saan kuvaamieni ihmisten tunteet esille. Käytän enemmän aikaa heidän kanssaan elämiseen kuin kuvaamiseen. Se luo fiktion tunteen.

Savun haihduttua

Elokuva kuvattiin alle kahdessakymmenessä päivässä. Kymmenen kuvauspäivää käytettiin vaalitapahtumien tallentamiseen ja myöhemmin kuvausryhmä palasi takaisin paikalle kaksi kuukautta vaalien jälkeen.

Vaalitulosten jälkeen tarvitsin aikaa, koska en tiennyt, miten elokuva päättyy. Kuvausten välissä palasin kylään useita kertoja ilman kuvausryhmää selvittääkseni, mihin suuntaan tarina etenee. En tiennyt, tuleeko tästä täyspitkä elokuva vai 50 minuutin mittainen dokumentti, koska olisin voinut lopettaa elokuvan vaalitulosten julkistamiseen. Lopulta vaalien jälkeen tapahtui niin paljon, että saimme kuvattua elokuvaan kokonaan toisen puoliskon.

Elokuvan vaalikampanjassa on havaittavissa jotain yhtäläisyyksiä Yhdysvaltain presidentinvaaleihin 2016. Sekä Ivan että hänen vastustajansa Halachev haluavat palauttaa kylän menneet suuruuden päivät, mutta heidän keinonsa ovat erilaisia. Halachev janoaa kommunismin ja taantumuksellisten ajatusten perään, mutta Ivan katsoo eteenpäin ja uskoo, että pakolaisten avulla kylä voitaisiin jälleen elvyttää. Tämä on tietenkin sattumaa, mutta elokuvan ajoitus on silti oiva.

En valitse elokuvieni aiheita sen perusteella, kuinka kuuma aihe on tällä hetkellä. Valitsen aiheita, jotka ovat tärkeitä minulle. Aiheita, jotka ovat koskettaneet minua ja jotka pysyvät mukanani ainakin seuraavat kolme vuotta, kun teen elokuvaa.

MRP Matila Röhr Productions tunnetaan viime vuosien menestyneimpien kotimaisten elokuvien listalta löytyvistä Järven tarinasta ja Metsän tarinasta. Molemmat edellä mainituista elokuvista ovat taiteellisella otteella ja kertojan äänellä varustettuja luontodokumentteja ja todellisia menestystarinoita. Myös uusin MRP-yhtiön tuottama elokuva Neljä elementtiä on dokumentti, jossa kaikki neljä klassista peruselementtiä ovat edustettuina.

MRP-yhtiön tuottaja Marko Röhr kertoo produktio saaneen alkunsa ohjaaja Natalie Hallan tullessa esittelemään ideaansa elokuvafestivaalilla Kiinassa. Ohjaajalla oli ajatus neljän elementin ja neljän ihmisen tarinasta. Maa, ilma ja tuli oli jo alustavasti mietittynä, mutta vesi puuttui. Kuinka ollakaan, Hallan ja Röhrin tavatessa tuli puheeksi MPR:n aiemmat vedenalaiset kuvaukset.

Teimme juuri silloin Järven tarinaa, ja näytin hänelle materiaalia. Hän sanoi välittömästi, että teidän täytyy tulla mukaan tähän Neljä elementtiä -leffaan ja kävisikö sellainen, että tekisitte vesiosuuden?

Matila Röhr Productions oli jo aiemmin tehnyt elokuvan vapaasukeltaja Topi Lintukankaasta, ja Röhr lupasi lähteä mukaan, jos löytäisi jostain hyvän naisvapaasukeltajan. Innostuttuaan hankkeesta Röhr ehdotti Hallalle, jos MRP tuottaisi koko elokuvan, osaava tiimikin kun oli jo valmiina. Ohjaajan alkuperäisen idean pohjalta aihetta alettiin kehitellä tuotantoyhtiössä.

Kehittelyvaihe tehtiin MRP-vetoisesti. Olemme tehneet extreme-dokumentteja – extremeä ainakin sillä lailla, että on operoitu äärimmäisen hankalissa olosuhteissa veden alla pohjoisilla arktisilla alueilla. Sparrasimme ohjaajaa sen suhteen, mitä elokuvassa pitäisi olla ja mikä ylipäätään olisi mahdollista. Hänkään ei ole tämän tyyppistä tehnyt aikaisemmin, joten hänellä ei ollut käsitystä siitä, mihin kameran voi oikeasti viedä. Siitä resursseja elokuvan tekemiseen alettiin kasata.

Marko Röhrin oma erikoisalue on vedenalaiset kuvaukset, joita hän on tehnyt jo 25 vuotta. Arktiset alueet kuten Pohjois-Kanada, Grönlanti, Islanti ja Valkoinen meri Venäjällä ovat käyneet tutuiksi kuvauspaikkoina. Jäänalaisia kuvauksia on tehty myös muille tuotantoyhtiöille.

Sillä tavalla tunnen kyllä tuon vesielementin, vaikka muutoin extreme-lajit eivät olekaan kovin tuttuja.

Elokuvan kuvaukset alkoivat pari vuotta sitten ja haastava projekti eteni pätkissä aina olosuhteiden mukaan. Neljä elementin kuvasi Teemu Liakka, joka on ollut MRP:n pääkuvaaja vedenalaisissa tuotannoissa jo vuodesta 2004. Teemu on kuvannut Järven tarinan sekä useita muita vedenalaisia projekteja, ja oli vastuussa myös Norjan viime vuoden Oscar-ehdokkaan eli katastrofielokuvan The Wave vedenalaisista kuvauksista. Marko Röhr suitsuttaa Teemu Liakkaa estoitta, ja kertoo tämän lienevän ainoa kuvaaja maailmassa, joka pystyi kuvaamaan kaikki elementit.

Vedenalaisena kuvaajana hän tällä hetkellä yksi maailman parhaita, mutta myös muut elementit onnistuvat. Teemu Liakan työ on tässä projektissa uskomaton, kun ajattelee, että yksi mies on kuvannut kaiken. Amerikassahan tuossa olisi viisi tai kymmenen kuvaajaa. Toki meillä oli base- ja liitopuku-ukkojen päässä kamera, sinne emme pistäneet Teemua! Mutta aika uskomaton suoritus yhdeltä mieheltä.

Ihmisiä äärirajoilla

Elokuva kertoo ihmisistä äärimmäisten kokemusten ja suoritusten takana, heidän tavoitteistaan sekä siitä, kuinka jotkut pystyvät ylittämään inhimilliseltä tuntuvan rajan – ja pysymään hengissä, jos pysyvät. Kaikki eivät suinkaan selviä hengissä base-hypyistä tai sukellettaessa syvälle ilman happilaitteita, vieläpä jään alla. Jotkut ilmeisesti pystyvät pitämään riskit hallittavina. Yksi elokuvan kuvaamista henkilöistä on suomalainen vapaasukeltaja Johanna Nordblad.

Mielestäni Johanna Nordblad on aivan erinomainen esimerkki siitä, miten hän on vienyt fyysisen suorituksen niin pitkälle, että sukeltaa 50 metriä jään alla uikkareissa. Ei se ole mikään ihmeellinen suoritus hänelle. Se on hänelle hyvin hallittu ja kontrolloitu suoritus. Riskin taso on korkea mutta se on hallinnassa. Ennen kaikkea kyse on ihmisen voimavaroista, kuinka jotkut käyttävät niitä oman intohimonsa ja kutsumuksensa täyttämiseen.

Kaikki elokuvan henkilöt eivät edusta huvin, urheilun tai hulluuden vuoksi rajojensa kokeilemista, mukana on myös luolatutkija ja -pelastaja sekä espanjalainen pelastustyöntekijä ja palomies Pako Rivas. Tämä kaksikko kokee halua haastaa itsensä jatkuvasti, ja on valinnut työnsä sen mukaan. Riskien otto voi olla myös työtä ja muiden auttamista, vaikka siitä itse saisikin endorfiinihumalan.

Onhan tuossa myös paljon syvällisempiä tasoja, esimerkiksi Pakon, pelastuspalomiehen osalta. Vaikka hän onkin oman kertomansa mukaan tuliaddikti, pyromaani, niin hän on kääntänyt sen ihmisten auttamiseksi ja pelastamiseksi. Se on minusta aika hieno ja syvällinen tarina. Tässä on monta tasoa, ja nämä ihmiset pohtivat elämää aika syvällisesti senkin takia, että joka kerta kun menet maan sisään tai sukellat äärimmäisen vapaasukelluksen, niin on mahdollista, että siinä käy huonosti. Hyvin syvällinen elokuva ainakin minun mielestäni.

Dokumentin ja fiktion ero

Dokumentin ja fiktion ero voi välillä olla veteen piirretty viiva. Dokumentti on usein käsikirjoitettu siinä missä draamakin, ja viimeistään leikkaamossa suoraan elävästä elämästä tallennettu totuuselokuvakin saa muodon, jonka katsoja tulkitsee ja täydentää tarinaksi omista lähtökohdistaan.

Marko Röhr myöntää, että raja dokumentin ja fiktion välillä on häilyväinen ja muistuttaa esimerkiksi ranskalaisista elokuvista, kuten Mikrokosmos, Siivekäs muutto ja Pingviinien marssi. Kategoriat eivät ole niin selkeitä kuin annetaan ymmärtää. Röhr haluaakin puhua ennemmin vain elokuvista.

Tämän tyyppisessä elokuvassa, jossa on ihminen pääosassa, niin se on dokumentaarista, sillä ihmisillehän ei laiteta sanoja suuhun. Mutta esimerkiksi Järven tarinan kaltaisessa elokuvassa, jossa ei ole ihmistä ollenkaan, tarinat ovat kirjoitetumpia ja kerrottu ihmisen näkökulmasta. Minulle se on enemmän fiktioelokuvaa. Pidän Neljä elementtiä -elokuvankin elokuvallisia arvoja suurempina kuin dokumentaarisia arvoja.

Dokumentit kotimaisen elokuvan lippulaivoina

Kysyttäessä Neljä elementtiä -elokuvan rahoituksesta Röhr sanoo suoraan, että se on tehty Järven tarinan rahoilla. Noin puolet elokuvan rahoituksesta tuli ulkopuolisilta rahoittajilta, puolet oli omaa. Elokuvat ovat tietenkin aina riskisijoituksia, mutta Röhr ja kumppanit uskovat vakaasti Neljä elementtiä -elokuvan myyntiin sekä ulkomailla että kotimaassa. VOD-palvelut ovat nykyään hyvä levityskanava muiden joukossa, mutta elokuvateattereissa piilee suurin taloudellinen potentiaali.

Tällä hetkellä ihmiset uskaltavat mennä leffateattereihin katsomaan muitakin kuin draamaleffoja. Tämäkin elokuva on suunniteltu puhtaasti elokuvateattereihin. Mielestäni tämä ei television kautta pääse oikeuksiinsa. Tätä katsoessa itsekin vasta ensimmäistä kertaa ymmärsin, miksi joku oikeasti hyppää liitopuvulla.

Elokuva on maailmalla valtavan kilpailtua, ja kotimaisella draamatuotannolla pitäisi olla näyttää jotain todella omaperäistä, jotta sitä voitaisiin myydä onnistuneesti maailmalle. Kotimaisella dokumentilla tuntuu sen sijaan pyyhkivän melko hyvin myös ulkomailla. MPR-yhtiön myyntitilastoissa koreilevat Metsän tarina, Järven tarina sekä Vedenalainen Islanti, 20 vuotta vanha leffa, joka myy edelleen. Dokumentteja on helpompi muunnella eri katselutilanteisiin ja eri katselualustoille. Vanhaa kunnon elokuvateatteria ei ole kuitenkaan vielä syrjäytetty.

Kilpailu elokuvamarkkinoilla on kovaa. Draamoja ei välillä oikein saada myytyä mihinkään. Dokumenttien osalta tilanne on parempi ainakin meidän tuotannoissa. Dokumenteissa täytyy toki muistaa, että niitä on helpompi varioida. Tästäkin on tehty kolmeminuuttisia versioita ja teemme myös 52-minuuttisen tv-version. Draamasta sitä ei voi tehdä sitä. VOD-kanavien räjähdysmäinen lisääntyminen on antanut meille todella paljon mahdollisuuksia, kun pystymme myymään yhä useampaan paikkaan. Summat ovat tietysti tosi pieniä. Tämänkin leffan osalta teatterilevitys on meille taloudellisesti tärkeintä.

Toimittajan sairastumisen johdosta ensimmäinen suunniteltu haastattelu ohjaaja Samuli Valkaman kanssa peruuntui. Onneksi kuitenkin puhelinhaastattelu järjestyi Saattokeikan ensi-illan jälkeiseksi päiväksi. Kahden näennäisesti erilaisen henkilöhahmon tarina sai ohjaajan mukaan innostuneen vastaanoton.

Mistä tämä matka sitten alkoi? Käsikirjoitusta tarjottiin Valkamalle menestyksekkään Ei kiitos (2014) -elokuvan jälkeen. Khadar Ahmedin käsikirjoitus odotti Solar Films-tuotantoyhtiöllä, ja elokuvan tuleva ohjaaja kiinnostui heti – eikä vähiten siksi, että siinä käsitellään päivän polttavia teemoja.

Khadar Ahmedista on tullut Suomessa ensimmäisiä maahanmuuttajataustaisia henkilöitä, joka on ollut merkittävässä taiteellisessa roolissa pitkän fiktioelokuvan tekemisessä. Se on hieno homma.

Saattokeikka ei suinkaan ole Ahmedin ensimmäinen käsikirjoitus. Hän on kirjoittanut esimerkiksi useita lyhytelokuvia, joista osan hän on itse myös ohjannut. Yksi niistä on Me ei vietetä joulua (2014), jonka Valkama muistaa nähneensä ennen Saattokeikkaa, jonka käsikirjoitusta he ryhtyivät yhdessä työstämään eteenpäin.

Projektista

Elokuvan roolituksessa luotetaan uuteen ja vanhaan. Pääosissa nähdään kaksi ääripäätä: Heikki Nousiainen, jonka ura kattaa Jussi-palkinnon lisäksi muun muassa yli 30-vuotisen uran Suomen Kansallisteatterissa, sekä nuori rap-artisti Noah Kin.

Heikki Nousiaisen osalta roolitus meni aika suoraviivaisesti. Meille tuli nopeasti tuottajan kanssa mieleen, että Heikki voisi olla sopiva rooliin. Päätimme kysyä häntä suoraan, soitimme ja annoimme käsikirjoituksen luettavaksi. Katsoimme lähteekö Heikki mukaan, ja hän oli innostunut.

Toisen päähenkilön, nuoren Kamalin rooli oli haastavampi täyttää. Roolitusta edelsi laajat koekuvaukset, jossa käytiin läpi mittava määrä kouluja. Useita hyviä vaihtoehtoja löytyikin, mutta lopulta Valkama muisti Noah Kinin, jonka kutsui mukaan koekuvauksiin.

Hänen musiikkiuransa oli tuttu. Mietin millainen näyttelijä Noah olisi. Oli itsestään selvää, että rooliin täytyy valita amatöörinäyttelijä, koska Suomessa ei ole koulutettuja maahanmuuttajataustaisia näyttelijöitä, jotka olisivat lähelläkään oikeaa ikäryhmää. Noah vakuutti koekuvauksissa ja kemiat Heikin kanssa toimivat todella hyvin.

Aluksi Valkama pohti tarvitseeko näyttelijöitä käsitellä eri tavalla – olihan mukana yksi Suomen kokeneimpia näyttelijöitä sekä muusikko, joka ei ollut näytellyt ennen oikeastaan missään. Ohjaaja kertoo aluksi valinneensakin sanoja hieman erilailla, koska näyttelijät käsittelivät ohjeita omilla tavoillaan. Lopulta Valkama huomasi pääsevänsä toivottuun lopputulokseen lähestymistavasta riippumatta. Hän muistuttaa, että lopputuloksesta lopullisessa vastuussa on kuitenkin ohjaaja.

Ohjaajan tehtävä on pitää lankoja käsissään. Elokuva on ryhmätyötä ja on tärkeää kannustaa kaikkia osallisia tekemään parhaansa. Ohjaajan täytyy yrittää pitää mielessä, millaista elokuvaa ollaan tekemässä ja valita tarjotuista asioista parhaat.

Heijastuksia tähän päivään

Valkaman mukaan uusi draamakomedia on kepeä lähestyminen vakavampiin aiheisiin, kuten ennakkoluuloihin ja rasismiin. Mitä Saattokeikka kertoo Suomesta tänään?

Siinä ei syytetä ketään. Me yritimme mahdollistaa sellaisen ajatuksen, että dialogi, keskustelu, voisi olla yksi mahdollisuus, jotta uskaltaisimme kohdata toisemme ja puhua toisillemme. Tämä on minun ja Khadarin esittämä ratkaisumalli, tai ainakin yksi ajatus tämän elokuvan viestissä.

Toisaalta Valkama muistuttaa, että elokuviin voi mennä myös vain katsomaan kepeää ja viihdyttävää elokuvaa ilman pakottavaa tarvetta miettiä raskaita ajatuksia. Hyvässä tapauksessa Saattokeikka jättää kuitenkin joitakin positiivisia pohdintoja kullekin katsojalle. Onko rivien välistä siis kuultavissa, ettei elokuvasta tarvitse oppia mitään? Valkama naurahtaa.

Minusta ei ole välttämätöntä, että on pakko sanoa elokuvassa olevan tällainen julistus, että näin pitää toimia, mutta samalla meillä tekijöillä on ollut taustalla ajatus kannustaa tällaisiin kohtaamisiin. Asiat näyttäytyvät erilaisina, kun rupeaa tuntemaan toista ihmistä.

Valkama kokee, että viihde tai viihdyttävyys voi olla helppo reitti taiteen luokse. Taiteen tehtävä on tarjota erilaisia ajattelumahdollisuuksia ja uusia näkökantoja aiheisiin, eikä ole niin väliä tuleeko se viihteen vai vakavan kautta. Kuinka Valkama itse kokee suomalaisuuden? Mitä suomalaisuus on?

Jos vastaan tämän elokuvan kautta, niin oma lähtökohtani näihin kahteen hahmoon on se, että meillä on siinä kaksi stadilaista kundia. En yrittänyt lähteä ajattelemaan syvällisesti, miltä tuntuu olla maahanmuuttajataustainen nuori – Kamal on asunut koko ikänsä Helsingissä ja hänen juurensa ovat vain jossakin muualla. Sitten on tämä Veikko, joka on vastaavalla tavalla stadin kundi. Pohjimmiltaan heillä on joitakin eroja, mutta loppujen lopuksi molemmat ovat elokuvan alussa vihaisia ja lopulta huomataankin kuinka lähellä he toisiaan ovatkaan. Suomalaisuus voi olla sitä, ettei ole merkitystä taustalla, mistä tulee.

Turussa kuvataan kansainvälistä elokuvaa meksikolaisnyrkkeilijästä. Kylmyys ja synkkyys saivat ohjaaja Kyzza Terrazasin kuvaamaan elokuvansa Suomessa.

Hymyilevä mies on erittäin hyvä elokuva, ohjaaja Kyzza Terrazas toteaa minulle.

Se on myös elokuva, joka meinasi saada Terrazasin pasmat sekaisin. Hän oli suunnittelemassa elokuvaa nyrkkeilijästä Suomessa jo viime vuonna, kun yllättäen sattui kuulemaan Juho Kuosmasen kokopitkästä.

Ajattelin, että ei helvetti voi olla totta! Onneksemme Bayoneta ei tule olemaan yhtään samanlainen elokuva. On lopulta kiva sattuma, että kävi näin, Terrazas hymyilee.

Turussa on kuvattu nyt muutaman viikon ajan meksikolais-suomalaista yhteistuotantoa nimeltä Bayoneta. Se kertoo nyrkkeilijästä, joka pakenee menneisyyttään Suomeen. Elokuva on ohjaajansa kolmas.

Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen urheiluelokuva. Terrazas kertoo, että nyrkkeily on elokuvassa ikään kuin sivuroolissa. Keskiössä on henkisesti kadoksissa oleva päähenkilö, Bayoneta, joka ulkopuolisena asuu Turun Varissuolla.

Suomi valikoitui sattumalta

Nyrkkeily on Meksikossa suosittu laji ja sen piiriin mahtuu monenlaista elämäntarinaa. Eurooppaan muuttaneiden nyrkkeilijöiden taustoja selvittäessä kävi ilmi, että huipulle nousseillakin henkilöillä on omat kohtalontarinat kannettavanaan.

Osa nyrkkeilijöistä tulee heikoista olosuhteista ja on heikosti kouluttautuneita. Kun opimme eräästä henkilöstä, joka työskenteli Tanskassa, mietimme, että okei. Eurooppa. Idea alkoi kummuta siitä.

Suomi ei ollut kuitenkaan ensimmäinen vaihtoehto kuvauspaikkana. Se tuli lähinnä sattuman kaupalta. Alun perin elokuvaa haluttiin kuvata Oslossa, Norjassa. Sieltä ei kuitenkaan löytynyt samanlaista ammattinyrkkeilijäkenttää kuin Suomesta.

Sitten eräs ystäväni tunsi suomalaisia nyrkkeilijöitä. Rakastan lisäksi Aki Kaurismäen elokuvia. Yksi asia johti toiseen.

Elokuvaa halvempi tehdä Turussa

Kuvausryhmä etsi aluksi paikkaa, joka olisi hahmon kotiseutujen kannalta syrjäinen ja ”eristynyt”. Pian huomattiin, että elokuvaa on helpompi ja halvempi kuvata Turussa kuin Helsingissä.

Terrazas myöntää, että elokuvan tekeminen Suomessa on hyvin erilaista kuin Meksikossa. Eräs haaste tulee siitä, että joudutaan työskentelemään monikielisessä ympäristössä: noin kymmenen kuvaustiimistä tulee Meksikosta ja loput tulevat Suomesta.

Meillä on erilaiset työtavat. Meksikossa elokuvateollisuus on isompi kuin Suomessa. Ajattelemme eri tavalla työprosesseista. Toisaalta, samaan aikaan me kaikki olemme kuitenkin koulutettuja ja tiedämme, mitä pitää tehdä.

Osa suomalaisesta tiimistä on kertonut minulle, että ohjaajat eivät tee täällä kuvauspaikalla kohtausharjoitusta. Se on kuitenkin tärkeää. Me emme tee televisiota ja asiat pitäisi toteuttaa orgaanisesti.

Etujakin Suomessa kuvaamisessa on.

Tuotannon siirtäminen vie tuhottomasti aikaa Meksikossa etäisyyksien ja ruuhkien vuoksi. Täällä kaikki tapahtuu niin nopeasti, koska etäisyydet ovat pieniä, Terrazas kiittelee.

Turusta synkkä ja kolea kaupunki

Turussa on kuvattu viimeisten vuosien aikana paljon elokuvia. Yksi tärkeimmistä on Vares-sarja. Bayonetan toivotaan vaikuttavan siihen, että Turusta saadaan kansainvälisiä tekijöitä kiinnostava kaupunki. Elokuvaa on ollut rahoittamassa muun muassa Länsi-Suomen elokuvakomissio.

Turkua ei silti kuvata Bayonetassa kiiltokuvamaisena lomakaupunkina.

Me emme yritä kuvata Turkua sellaisena kuin se on. Me yritämme tehdä siitä eristäytyneemmän näköisen paikan. On kiinnostavaa, miten ihmiset tulevat lukemaan tätä elokuvaa eri tavalla kuin me luemme.

Tuttuja paikkoja elokuvasta voi silti bongata. Elokuvaa on kuvattu muun muassa Ruissalossa ja Varissuolla. Elokuvassa esiintyy myös turkulainen bändi Pymathon.

Tuttuja kasvojakin voi nähdä elokuvassa. Bayonetassa esiintyy muun muassa Joonas Saartamo, Laura Birn, Ilkka Koivula ja Ville Virtanen.

Pääosaa esittää meksikolainen näyttelijä Luis Gerardo Méndes. Hänet tunnetaan Netflixin tuottamasta jalkapallomaailmaan sijoittuvasta tv-sarjasta Club de Cuervos sekä elokuvasta The Noble Family.

Kulttielokuvien harrastajille sen sijaan suurempi yllätys on, että elokuvassa näyttelee Brontis Jodorowsky, joka tunnetaan rooleistaan hänen isänsä elokuvissaan El Topo, Elämän Tanssi ja Endless Poetry.

Cassavetesin jalanjäljissä

Elokuvan kuvaukset jatkuvat huhtikuussa Mexico Cityssä, jolloin kuvataan nyrkkeilykohtaukset. Noiden kohtausten tapahtumapaikka on kuitenkin – kuinkas muutenkaan – Turku.

Juonesta ohjaaja ei halua kertoa liikoja ja tyylistäkin hän on vaitonainen.

Wow… vihaan näitä kysymyksiä. Olen oppinut tekemällä töitäni ja analysoimalla niitä, että teokseni kertovat ihmisistä ja tunteista. Siinä mielessä Bayoneta on draama- tai hahmovetoinen filmi. Olen kiinnostunut siitä, että mennään hahmojen mieleen ja sydämiin sekä äärimmäisiin tilanteisiin.

Rohkenen silti mainita John Cassavetesin vertailukohtana.

Noooh… jos voisin tehdä edes yhden kohtauksen, joka muistuttaisi Cassavetesin elokuvista, niin on kuin olisin valmistunut koulusta, Terrazas hymyilee.

Elokuva saa ensi-iltansa Suomessa vuonna 2018. Elokuvan budjetti on 2,3 miljoonaa euroa. Elokuvan pohjoismaiset oikeudet omistaa MRP Mattila Röhr Productions. Elokuvan kotimaista rahoitusta ovat tukeneet Suomen elokuvasäätiö, Yle ja Länsi-Suomen elokuvakomissio. Päätuottajan toimii meksikolainen Woo Films.

Jouni Hiltunen halusi näyttää pojalleen nuoruutensa Suomenlahden, jonka vesi oli kirkasta ja luonto monimuotoinen. Millainen tuo aiemmin paratiisina näyttäytynyt meri on nyt, vuosikymmeniä myöhemmin?

Pitkän luontoelokuvan tekeminen on tekijälleen matka, jota tehdään monessa eri tasossa, usein myös eri aikatasoissa. Suomenlahti on ollut osa elämääni 1960-luvulta lähtien. Ensin isäni kanssa kesäisillä kalastusretkillä Helsingin ulkosaaristoon, myöhemmin omilla veneillä, Hiltunen sanoo.

Hänen ohjaamansa dokumenttielokuva Matka merelle kuljettaa katsojan yhdelle maailman kauneimmista merialueista. Suomenlahti on paitsi kolmen hyvin erilaisen rantavaltion yhteinen meri, myös geologiansa ja eläimistönsä puolesta ainutlaatuinen merialue. Suomenlahtea on sanottu myös yhdeksi maailman saastuneimmista merialueista.

Koko perheen luontoelokuvassa Suomenlahdella kohtaavat runsas meriluonto, monipuolinen eläimistö sekä meren tilaa tarkkailevat ja siihen vaikuttavat ihmiset. Henkilöiden tarinat ovat sekoitus lintutieteilijän ja merentutkijan intohimoa sekä pienen pojan uteliaisuutta jälkipolville periytyvää merta kohtaan.

Matka merelle -elokuvan keskeiset elementit kumpuavat henkilökohtaisista kokemuksistani Suomenlahden rannoilla. Kuljin elokuvan kuvausten aikana neljä vuotta ympäri Suomenlahtea poikani kanssa. Matkan alkaessa poikani oli kymmenvuotias. Hän katsoi merta omalla tavallaan: mikä tämä meri on? Millainen meri Suomenlahti on kolmenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden kuluttua?

Suomenlahti elämässä

Aiemmin Hiltunen on tehnyt Ylen Avaraa luontoa ja luontoelokuvan Tuntematon Selkämeri (2011).

En ollut aiemmin ollut Selkämerellä, joten jouduin opettelemaan ja tuntemaan merialueen, josta tein elokuvan. Ajattelin, että jos teen vielä elokuvan, niin se pitäisi tehdä merialueesta, jonka tunnen. Silloin olen niiden asioiden lähteillä, jotka ovat minulle läheisimpiä.

Elokuvan tekeminen merellä on ollut aina haaveeni. Selkämeri-elokuvaa tehdessä se vain vahvistui ja ajattelin, että pitäisi päästä pidemmälle. Ja tehdä toisenlaistakin, ei ihan sitä Avara luonto -tyyppistä vaan sellaista mikä kumpuaa enemmän itsestäni.

Suomenlahti liittyy läheisesti Hiltusen elämänvaiheisiin, jotka ovat olleet erilaisia. Hänellä on ollut veneitä 15-vuotiaasta lähtien, joten läheinen suhde mereen on kulkenut läpi elämän.

Suomenlahdesta tuli tärkeä ja jännittävä. Sen kautta olen katsonut elämääni. Nyt kun seuraan omaa poikaani, olen miettinyt yhä enemmän, millainen se oli lapsuudessani. Näen itseni ja poikani kautta muistelen, olinko samalla tavalla merellä. Katson taaksepäin.

Vaaralliset öljykuljetukset

Hiltunen muistelee Suomenlahden olleen hänen lapsuudessaan idylli, josta ei huomannut, oliko se saastunut tai miten se voi.

Lapsuuteni Suomenlahti oli aurinkoinen idylli. Vanhempana siihen alkoi kiinnittää huomiota: näkösyvyys muuttui, rakkolevä hävisi ja saastuminen lisääntyi. Kaiken näki selkeämmin.

Parempaan suuntaan ei ole menty.

Laivaliikenne Suomenlahdella on lisääntynyt huomattavasti. Öljytankkerit ovat suuri riski. Vaikka turvallisuuteen panostetaan, onnettomuus on aina hyvin pienestä kiinni. Laivat kulkevat vieraalla miehistöllä, jolla saattaa olla erilainen turvallisuuskulttuuri. Pienikin inhimillinen erehdys voi sattua helposti. Myös vilkas risteilevä laivaliikenne on uhka Suomenlahdelle.

Eläimet elokuvan matkassa

Matka merelle on ollut Hiltusen suuritöisin projekti. Hän tiesi alusta lähtien, elokuva on haasteellinen.

Luontoelokuvan tekemisen yksi haaste on eläinten kuvaaminen ja miten dramaturgian sovittaa eläimiin. Eläinten kanssa työskentely ei ole koskaan vain luontokuvausta vaan se täytyy kääntää palvelemaan dramaturgiaa.

Teimme käsikirjoitusta melkein koko elokuvan teon ajan. Katsoimme mikä toimii ja mikä ei, mitä elementtejä täytyy saada, ja miten kuvaamme. Emme kuvanneet jokaista lajia ja niiden käyttäytymistä erikseen vaan pyrimme saamaan ne sujuvasti elokuvan matkaan.

Elokuvassa nähdään Suomenlahden vuoden kierto, jonka taltioiminen vei useamman vuoden.

Kuvasin neljä vuotta mutta olisin voinut kuvata pidempään. Olisin mielelläni jatkanut. Kun antoisa työ täytyi lopettaa, tuli luopumisen tuska, mutta aikansa kutakin. Olen pitänyt tästä projektista todella paljon.

Teimme useita kuvausmatkoja samaan kohteeseen. Ensin tsekkasimme, mitä siellä tapahtuu. Suunnittelimme ja sitten tulimme kuvaamaan. Yleensä kolmannella kerralla tiesimme, miten teemme. Luontokuvauksessa tarvitaan myös onnea, joskus on tuurista kiinni, miten eläimet toimivat ja asettuvat kuvaan.

Elokuvassa tutustutaan venäläiseen hylkeiden hoitolaitokseen, jossa hylkeitä muun maussa opetetaan syömään kalaa.

Hylkeet ovat niin huonossa kunnossa, etteivät ne kykene syömään. Ne ovat unohtaneet syömisen, koska yhteys emoon on katkennut. Emo ei ole ehtinyt opettaa, miten se tehdään. Hylkeet menevät huonompaan kuntoon, jos ne eivät syö, joten ne on saatava nopeasti lihomaan. Niille annetaan isoja rasvaisia kaloja. Ne älyävät, nopeasti miten homma hoituu itse.

Vieraannumme luonnosta

Jouni Hiltunen on oman historiansa ja poikansa kautta huomannut, että kun lapsena ja nuorena saa antoisia kokemuksia luonnosta, niistä tulee myönteisempiä ja syvempiä, ja ne haluaa välittää myös muille.

Toivon, että luonto antaisi kaikille paljon enemmän. Jos luonto tulee henkilökohtaisesti tärkeäksi, myös luonnon suojeleminen on läheisempää.

Meidän pitäisi saada takaisin vanha suhde mereen. Vieraannumme siitä yhä enemmän, luonnosta ylipäätään. Erityisesti lapset. He eivät esimerkiksi tunne Suomen eläimiä siinä määrin kuin ennen.

Matka merelle -elokuvassa kohdataan meriluonto, joka on rikas mutta myös herkästi haavoittuva. Maapallolta tuskin löytyy toista merialuetta, jonka rantamaisemat poikkeavat yhtä vahvasti toisistaan kuin Viron rannikon kalkkikivitöyräät ja Suomen puoleinen saaristo.

Pääsimme seuraamaan muun muassa Suomenlahden huikeinta luonnonnäytelmää, arktisten merilintujen massamuuttoa lähietäisyydeltä, mutta saimme nähdä myös meren, joka ei enää voi yhtä hyvin kuin ennen. Kesäiset sinilevälautat, syksyiset meduusamassat ja öljytankkereiden katkeamaton jono keskellä Suomenlahtea muistuttivat meren tilan hauraudesta.

Toivottavasti Suomenlahti pysyy nykyisessä kunnossaan. Tilanne ei kuitenkaan ole täysin katastrofaalinen. Itäisellä Suomenlahdella vesi on alkanut puhdistua, kun Venäjä pitää puhdistuslaitoksensa kunnossa. Se auttaa paljon Suomenlahden tilaa, mutta siihen vaikuttavat monet tekijät. Valitettavasti läntinen Suomenlahti on huonommassa kunnossa, siellä on paljon hapettomia syvänteitä.

Voimme kaikki auttaa Suomenlahtea vaikkapa vähentämällä roskaamista ja kulutusta. Kulutushan johtaa siihen, että kaikki päätyy lopulta mereen. Mitä vähemmän kulutamme, sitä paremmin meret voivat.

Merimatkalle

Matka merelle -elokuvan myötä Jouni Hiltunen haluaa viedä katsojat merimatkalle, joka kuljettaa kolmen hyvin erilaisen rantavaltion rannoille, myös Venäjän suljettuina pysyneille saarille. Sekä siihen osaan meriluontoa, joka on vaikeasti saavutettavissa tai katseilta kätkettynä.

Toivon myös, että elokuva jättää muistijäljen, joka kantaa kauas ja vahvistaa suhdettamme kotimereemme.

Hiltusen elokuvat ovat keränneet lukuisia palkintoja kotimaassa ja ulkomailla. Hiltunen on käsitellyt elokuvissaan muun muassa ihmisen ja luonnon suhdetta. Vuodesta 2009 lähtien Hiltunen on keskittynyt luontoelokuvien ohjaamiseen ja kuvaamiseen. Matka merelle -elokuva on eräänlainen jatko palkitulle elokuvalle Tuntematon Selkämeri.

Matka merelle on osa Suomi 100-juhlavuoden ohjelmaa.

Tuotantoyhtiö Helsinki-filmissä otettiin vuonna 2011 Dome Karukosken kanssa puheeksi fiktiivisen elokuvan tekeminen Tom of Finlandista. Karukoski tarttui aiheeseen ja alkoi työstää käsikirjoitusta yhdessä Aleksi Bardyn kanssa. Tom of Finlandin eli Touko Laaksosen rikas henkilöhistoria tarjosi runsaasti materiaalia, jota työstää elokuvan keinoin. Lopputulos, Tom of Finland, saa ensi-iltansa helmikuussa 2017.

Käsikirjoitusversioita Karukoskella ja Bardylla oli matkan varrella jopa 39 erilaista, osassa harkittiin myös animaation keinoja. Valmis elokuva ei ole perinteinen taiteilijakuvaus, vaan keskittyy enemmän Laaksosen henkilökohtaiseen elämään.

Pitkin matkaa elokuvassa on enemmän ja enemmän tullut esille hänen henkilökohtainen draamansa, ja elokuva on tullut ikään kuin taiteilijakuvauksen kautta henkilökuvaukseksi.

Tom of Finlandin taide on elokuvassa tietenkin mukana, mutta mitään taideanalyysiä ei Karukoski halunnut tehdä.

Se ei ole ollut mikään päämotiivi. Koska taideanalyysi on helpompi tehdä kirjassa, en ole kokenut, että se olisi elokuvan tehtävä. Koen, että elokuvan tehtävä on nimenomaan näyttää hänen henkilökohtaiset konfliktinsa ja elämä, josta ei ole niin paljon kerrottu. Koin, että se oli uniikimpi ja parempi lähestymistapa juuri sen takia, että se on ollut enemmän salassa ollut maailma.

Dome Karukosken mukaan elokuvan täytyy olla myös itkettävä ja jopa hauska. Emotionaalisuus on jotain, josta Karukoski myöntää itse pitävänsä elokuvissa, ja tämän on hyvä näkyä myös miehen omissa töissä.

Kyllähän sen pitää olla Dome Karukoski -elokuva.

Toukon ajat

Käsikirjoituksen näkökulmia eri rajauksineen pohdittiin huolella. Osassa paneuduttiin enemmän Touko Laaksosen sotakokemuksiin, osassa vietettiin enemmän aikaa Amerikassa. Karukoski ja Bardy pallottelivat eri ideoita keskenään, ja Karukoski kehuukin Bardyn kykyä yllättää. Karukoski kertoo, että hänen tapansa työskennellä on mukauttaa tekstiä ja repliikkejä lopuksi vielä yhdessä näyttelijöiden kanssa.

Lopputulos kuulostaa luonnollisemmalta. Näyttelijöiden integraatio tarinaan toimii tällöin jollakin tapaa paremmin.

Lopulta käsikirjoitukseen valittiin viisi eri segmenttiä Laaksosen elämästä. Ensimmäinen eli sota oli erittäin rakas mutta myös traumaattinen kokemus luutnantiksi kohonneelle Laaksoselle. Sodan jälkeinen aika, jolloin rakennettiin uutta Suomea, edusti toista segmenttiä. Rakkaus ja perhe, aika jolloin tanssija Veli Mäkinen astui mukaan kuvioihin, on kolmas segmentti, ja Amerikkaa käsitellään kahdessa eri vaiheessa. Sen sijaan Touko Laaksosen Lontoon ajat jätettiin pois lopullisesta versiosta, sillä karsintaa oli pakko tehdä.

Nämä ovat ne merkittävimmät ja tärkeimmät Toukon ajat. Voisin kuvitella, että Lontoon ajat ovat olleet hänelle kiinnostavia ja nautinnollisia, mutta ne eivät sopineet elokuvan narraatioon.

Dome Karukoski päätyi valintoihinsa pitkälti haastattelujen avulla, joita hän teki elokuvaa varten. Touko Laaksosen tunteneet ihmiset puhuivat painottaen tiettyjä asioita, joita myös Laaksonen on itse painottanut ja joista hän on halunnut puhua elämäkertakirjoissaan.

Jotenkin koin, että nämä ovat olleet hänelle henkilökohtaisesti tärkeitä aikoja.

Kansainvälinen produktio

Vaikka Tom of Finland oli suomalainen, elokuvan piti alun perin olla englanninkielinen. Rahoituksen varmistuttua elokuva voitiinkin tehdä suomeksi, mikä taas selkeytti näyttelijävalintoja. Koekuvausten jälkeen pääosiin valikoituivat Pekka Strang Touko Laaksoseksi ja Lauri Tilkanen Toukon elämänkumppaniksi, Nipaksi. Muut pääroolit rakentuivat heidän ympärilleen. Näyttelijöiden välinen kemia on parhaimmillaan kuin taikaa, kertoo Karukoski.

Viime metreillä oli aika helppoa, kun Lauri Tilkanen ja Pekka Strang tekivät keskinäisen impron. Se on sellainen selittämätön taikapöly, mitä ei pysty analysoimaan. Tuntui, että tuossa se on. Muiden roolien rakentaminen heidän ympärilleen oli aika helppoa ja luontevaa.

Omat haasteensa asetti viidessä eri maassa kuvaaminen. Karukosken yöunet jäivät välillä vähiin.

Ehkä vaikein prosessi oli tämä ulkomaankuvio. Elokuvaa kuvattiin viidessä eri maassa. Annat ohjeet viidelle eri casting directorille viidessä eri maassa ja sitten sieltä alkaa tulla videoita eri aikavyöhykkeiltä. Los Angelesista tulee kymmenen tuntia perässä – ja tuijotat niitä yöllä ja aamulla pitäisi saada näyttelijöille infoa, että oletko edes harkitsemassa.

Elokuvaa on myyty ennakkoon noin kymmeneen maahan. Tom of Finland on yksi tunnetuimpia suomalaisia ja herättää varmasti mielenkiintoa ympäri maailman. Kaikkialla ei olla kuitenkaan vieläkään vastaanottavaisia homoikonista kertovalle elokuvalle.

On maita, missä elokuvaa ei lakien puolesta saa näyttää, ikävä kyllä. Joissakin maissa se saattaa olla myös liian pelottava aihe. On ehkä helpompi järjestää näyttely jossain maassa kuin levittää tällaista elokuvaa. Skandaali voi olla isompi elokuvan kohdalla, elokuva on niin näkyvä media.

Näkyvyyttä Tom of Finland sai jo alkuvuodesta 2017, kun se esitettiin Göteborgin elokuvajuhlien avajaiselokuvana ja palkittiin arvostetulla Fipresci-palkinnolla (The International Federation of Film Critics).

Palkinnot auttavat myyntiä, antavat eräänlaisen laatuleiman elokuvalle kansainvälisellä kentällä.

Provosoimatta ennakkoluuloja vastaan

Elämme tasa-arvoisen avioliittolain aikaa Suomessa, eikä homoseksuaalisuus ole ollut laitonta enää vuosikymmeniin, niin silti Karukoski myöntää jännittävänsä hieman elokuvan vastaanottoa.

Jännitän ehkä eniten Suomea, että kuinka valmiita me olemme 2017? Ihmisiä kiinnostaa, mutta saattaa samalla pelottaa. Vähän kuin kondomia menisi ostamaan teininä, että kehtaako sitä mennä? Minua kiinnostaa nähdä, kuinka rohkeita olemme siinä mielessä.

Vaikka elokuvassa käsitelläänkin joidenkin mielestä peräti jännittävää asiaa eli homoseksuaalisuutta, ei Karukoski halunnut lähteä tekemään eksploitaatiota, vaikka siihenkin olisivat Tom of Finlandin kuvastosta löytyneet oivat eväät. Onhan mies paljolti vastuussa SM-henkisen nahkahomon ikonisesta habituksesta.

En ikinä lähtenyt tekemään mitään provokaatiota. Se olisi ollut erilainen, siinä olisi runsaammin seksiä. Nythän olemme kuvittaneet tämän tarinan sitä kautta, että Toukon maailma oli utopiaa ja fantasiaa, mutta hänen oma elämänsä ei ollut niiden piirrosten kaltainen. Tyylivalinta olisi voinut olla, että elokuva olisi ollut paljon lihallisempi tai nahkaisempi, ja sitä kautta se olisi ollut provokatiivisempi.

Dome Karukoski halusi säästellä rakastelukohtauksia senkin vuoksi, että hänen mukaansa ne saattavat häiritä itse tarinan seuraamista. Fokus on ja pysyy Touko Laaksosen elämässä, ei seksissä ja nahkahousujen narinassa.

Kun on rakastelukohtaus missä tahansa elokuvassa, usein hyppäät tarinasta ulos ja mietit, että tuossa tuo nyt rakastelee, tuo minun tuntemani näyttelijä. Sitä kautta provokaatio olisi ollut väistämättä voimakkaampi, jos olisin tehnyt paljon seksuaalisemman tai lihallisemman elokuvan. Henkilöhistoria ei kuitenkaan edellyttänyt tai vaatinut sitä. Kaveri on ollut töissä 1950- ja 1960-luvun mainostoimistossa, lihallisuus ja nahka ovat olleet aika kaukana siitä todellisuudesta. Totuus on ollut aika paljon lähempänä elämää, jota elokuvassa nähdään.

Touko Laaksonen vaikutti monen ihmisen elämään taiteellaan, ja on nykyään yksi tunnetuimpia koskaan eläneitä suomalaisia. Kaarinan pojasta kasvoi kansainvälinen homoikoni ja tähti, eikä Suomella niitä niin hirveän paljoa ole. Ei voi kuin miettiä millaista elämöintiä ruotsalaiset olisivat pitäneet, jos Touko olisikin ollut vaikka Sven of Sweden.

Aika vähän meillä on tällaisia sankareita. Kaveri lähtee Kaarinasta ja muuttaa maailmaa, muuttaa tapaa, jolla nähdään miestä ja seksuaalisuutta. Eräällä tavalla toivoisin ja haluaisin, että suomalaiset olisivat ylpeitä hänen tarinastaan, siitä että meillä on tällainen kansainvälinen tähti. Niitä ei ole kovin montaa, siellä on Sibelius ja Tom of Finland, ja se on minusta hieno asia, jota tämä elokuva kunnioittaa.

Syyrialainen pakolainen ajautuu Suomeen hiililaivan kyydissä. Hän hakee turvapaikkaa, mutta ei saa sitä, ja jää maahan laittomasti.

Aki Kaurismäen uusi elokuva Toivon tuolla puolen kertoo suomalaisesta kauppamatkustajasta (Sakari Kuosmanen) ja syyrialaisesta pakolaisesta (Sherwan Haji), joiden polut risteävät.

Sakari Kuosmasen esittämä kauppamatkustaja Valdemar Wikström edustaa lähinnä miesten paitoja ja solmioita. Hän jättää alkoholisoituneen vaimonsa ja ammattinsa, muuttuu hetkeksi pokerihaiksi ja siten saamillaan rahoilla hankkii kannattamattoman ravintolan laitakadun sisäpihan perältä.

Pohdittiin Akin kanssa millainen hahmo hän olisi, Sakari Kuosmanen kertoo.

Wikström on kova liikemies, ainakin omasta mielestään, mutta myös äärimmäisen humaani ja kiltti. Hänelle on tärkeää että bisnekset sujuvat, eikä hän jää neuvottomaksi. Hymyilemätön.

”Ei se hymyile”

Elokuvan käsikirjoitus oli Kuosmasen mukaan todella valmis, ja Aki oli siinä kuvannut Wikströmin tarkasti. Ennen kuvauksia Kuosmanen ja Kaurismäki miettivät vielä hahmoa, hänen ilmeitään ja eleitään.

Harjoittelimme muun muassa hymyjä. Istuimme Akin kanssa vastakkain – missä me nyt oltiin, varmaan jossain ravintolassa – minä tarjosin Akille erilaisia hymyjä, miten Wikström voisi hymyillä, mutta eivät ne oikein toimineet. Aki näytti vuorostaan muutaman hymyn, minkä jälkeen totesimme yhteen ääneen: Valdemar Wikström ei hymyile.

Akihan viime kädessä määrittää hahmon. Minä tarjoilin maneereja, joita hänellä voisi olla.

Heillä oli ollut pitkään puhetta elokuvasta.

Luottonäyttelijä

Sakari Kuosmanen on ollut Aki Kaurismäen luottonäyttelijä yli 30 vuoden ajan. Muusikkona tunnettu Kuosmanen tutustui Kaurismäkeen Tuuliajolla-risteilyllä kesällä 1983.

Ensimmäisen elokuvaroolinsa Kuosmasen teki Kaurismäen Calamari Unioninissa (1985), jossa hän esitti Frank Armotonta. Kuosmanen oli viidestätoista Frankista ainoa, joka jäi henkiin.

Calamari Unionista on vierähtänyt 32 vuotta. Aikaan on sisältynyt paljon töitä Kaurismäen kanssaan, kaiken kaikkiaan 14. Kuosmanen on näytellyt myös muiden ohjaajien elokuvissa, muun muassa Mika Kaurismäen ja Jim Jarmuschin.

Akin elokuvat ovat olleet hieman toisistaan eroavia, monenlaisia käsikirjoituksia ja ohjauksia. Toivon tuolla puolen on mielestäni kaikkein selkein. Kun viimeinen käsikirjoitusversio tuli, se oli hyvin valmis. Kaikki oli äärimmäisen tarkkaan mietitty.

Kuosmasen mukaan tarkkuus ja huolellinen suunnittelu jatkuivat kuvauksissa. Ottoja oli alle 620, ja vain vähän joutui leikkausvaiheessa pois.

”Tiputtele ne säälittävät repliikkisi…”

Aki Kaurismäki sanoo, ettei hän oikeastaan ohjaa näyttelijöitä. Oikean näyttelijän valinta hoitaa hommasta suurimman osan. Koska hän kuvaa edelleen filmille, ottoja on vähän.

Olen kiusannut Akia ja kysellyt häneltä, miten näyttelen kohtauksissa. Aki on vastannut, että älä näyttele, tiputtele ne säälittävät repliikkisi lakonisesti niin kuin tiiliskivet tippuvat märkään asvalttiin.

Toivon tuolla puolen kuvattiin kahden ja puolen kuukauden ajan. Kuvauspäiviä oli kolmisenkymmentä. Näytteleminen vaati omistautumista ja tarkkuutta.

Se lakoninen teksti ja tilanne kertovat paljon. Kun kamera tulee ihan lähelle, silloin näytellään silmillä ja aivan pienillä ilmeillä. Kun elokuvaa ei tehdä kronologisessa järjestyksessä, siihen minimalistiseen tulkintaan yrittää rakentaa draaman kaaren.

Ja kun elokuvaa sitten katsoo valkokankaalta, hyvin pienet silmänliikkeet, katseiden suunnat ja kaikki muu ratkaisevat.

Akilla on hyvin mielenkiintoinen tyyli ohjata. Siihen on aina mahtavaa heittäytyä, Kuosmanen korostaa.

Hyvä meininki

Vaikka Wikström on karu ja kova, hän on myös herkkä. Hänellä on oma henkilökohtainen tragediansa. Eikä hän ei oikein tajua wasabin merkitystä, mikä selviää elokuvassa…

Elokuva on myös hauska. Siinä on huumoria, toivoa ja punkrock-asennetta. Musaa ja hyvää meininkiä. Pidän siitä hirveästi, se nauratti minua vedet silmissä.

Valdemar Wikströmillä on hieno auto.

Joo. Se on vanha jenkkitaksi. Ville Valon faija toi sen aikoinaan Tukholmasta ja se päätyi Akille. Se oli minulla Juha-elokuvan (1999) jälkeen. Ajelin sillä, mutta se söi liikaa bensaa, jotain nelkyt litraa sadalla, joten palautin sen Akille. Onhan se arvokas ja hieno. Sillä on upea ajaa.

Akin kanssa oli hienoa tehdä töitä pitkästä aikaa. Kuvausryhmässä oli vanhoja kavereita, heidän kanssaan olen kauan työskennellyt. Oli mahtavaa tutustua myös kaikkiin uusiin tyyppeihin. Meistä tuli Sherwanin kanssa hyvät kaverit, pelaamme bilistä ja soittelemme. Nyt voi todeta, että elämä jatkuu ja hyvä meininki.

Tärkeä sanoma

Toivon tuolla puolen saa pohtimaan pakolaisten tilannetta. Aihe koskettaa melkein koko maailmaa. Toivon tuolla puolen onkin Aki Kaurismäen elokuvista ajankohtaisin. Hänen mukaansa se ei ole kuitenkaan sen poliittisempi kuin työttömyyttä käsitellyt Kauas pilvet karkaavat (1996) tai asunnottomuusaiheinen Mies vailla menneisyyttä (2002).

Elokuva tekee vaikutuksen. Sen aihe, pakolaisuus, on ajankohtainen, tärkeä ja arkakin. Se jakaa mielipiteitä, Sakari Kuosmanen sanoo.

Hän toivoo elokuvan sanoman olevan, että voimme tehdä hyviä asioita, levittää hyvyyden ja rakkauden sanomaa. Teemme valintoja hyvän puolesta. Autamme apua tarvitsevia.

Olemme Akin kanssa muutamalla sanalla puhuneet, että seuraava leffa täytyy tehdä. Ehkä puhumme Berliinissä lisää.

Toivon tuolla puolen saa kansainvälisen ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlien kilpasarjassa, missä se kisaa festivaalin pääpalkinnosta, Kultaisesta karhusta. Berliinin elokuvajuhlat järjestetään 9.–19. helmikuuta.

Toivon tuolla puolen on Aki Kaurismäen Le Havre -elokuvasta (2011) alkaneen satamakaupunkitrilogian toinen osa. Elokuva on myös osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa.

Kun reilu vuosi sitten haastattelin Saara Cantellia Onnelin ja Annelin talvi -elokuvan tiimoilta, ohjaaja sanoi näin: ”Olisi mukavaa saada trilogia valmiiksi. Kolmas kirja, Onneli, Anneli ja orpolapset, on todella ihana teos. Toivottavasti ehdimme tehdä elokuvan, ennen kuin pääosien näyttelijät kasvavat liian isoiksi”.

Nyt Marjatta Kurenniemen kirjoihin pohjaavan elokuvatrilogian päättävä Onneli, Anneli ja Salaperäinen muukalainen on valmis. Pääosia näyttelevät Aava Merikanto ja Lilja Lehto ovat venähtäneet silmissä, mutta kyllä heidät edelleen Onneliksi ja Anneliksi tunnistaa.

Kurenniemi kirjoitti vielä yhden Onneli ja Anneli -kirjan 1980-luvulla. Neljäs elokuva ei kuitenkaan samoilla lapsinäyttelijöillä ole enää mahdollinen. Saara Cantellia se ei haittaa, sillä hän halusi tehdä nimenomaan trilogian.

Onneli, Anneli ja nukutuskello ilmestyi niin paljon myöhemmin, että se ei ole minulle samalla tavalla rakas kirja kuin kolme ensimmäistä.

Tekstiilikaksosista yksilöiksi

Trilogian aloittanutta Onneli ja Anneli -elokuvaa (2014) kuvattaessa Aava Merikanto ja Lilja Lehto olivat kahdeksanvuotiaita, nyt neljä vuotta vanhempia.

Kirjoissakin Onneli ja Anneli kasvavat. Työskentely oli nyt kolmannella kerralla helpompaa, kun Aava ja Lilja ovat kypsyneet. Tekeminen oli rauhallisempaa. Toki iän myötä itsereflektio lisääntyy, mutta lapsen välittömyys on heissä yhä tallella.

Aikaisemmissa elokuvissa korostettiin päähenkilöiden samankaltaisuutta. Vaikka toinen on tumma ja toinen vaalea, muuten Onneli ja Anneli olivat kuin kaksoset samanlaisine vaatteineen ja kampauksineen. Uusimmassa elokuvassa he alkavat eriytyä omiksi yksilöikseen: vaatteet ovat erilaiset, ja tarpeen vaatiessa asioita tehdään myös erillään.

Yksi elokuvan salaperäisistä muukalaisista on lastenkodista karkaava Pekki (Aarni Rämö), joka majailee Onnelin ja Annelin rantamajassa. Ohjaaja ei tuntenut mitään houkutusta romantiikan virittelyyn, vaikka yksi päähenkilöistä onkin nyt Onnelin ja Annelin ikäinen poika.

Ystävyys on näissä elokuvissa se iso juttu, Cantell painottaa.

Lastenkoti kuin varuskuntatupa

Ankea lastenkoti, jota johtaa kontrollifriikki Minna Pinna (Jenni Kokander), on Onnelin ja Annelin värikkään ja vapaan maailman täydellinen vastakohta. Armeijakuria ylläpitävä Minna Pinna on kuin hardcore-versio P.L. Traversin kirjojen Maija Poppasesta, ilman Poppasen anarkismia ja yllätyksellisyyttä.

Lastenkoti oli kokonaan uusi miljöö ja sen myötä elokuvaan tuli myös uusia henkilöitä. Trilogian elokuvista tämä viimeinen on varmasti jännittävin ja tapahtumarikkain, Cantell arvelee.

Onneli, Anneli ja salaperäinen muukalainen tuntuu myös aavistuksen realistisemmalta kuin edeltäjänsä. Lastenelokuvan taianomaisuuden rinnalle on tullut varhaisnuorten elokuville ominaista toiminnallisuutta. Lastenkoti tuo tarinaan tummia sävyjä.

Cantell ei kuitenkaan myönnä, että satumaisuutta olisi ainakaan tietoisesti karsittu.

Ehkä siihen on vain tottunut? Onhan tässäkin maagisia elementtejä, kuten Tingelstiinan ja Tangelstiinan salaperäinen kasvi.

Loviisan kaupungista ohjaajalla on kolmen elokuvan kokemuksella pelkkää hyvää sanottavaa.

Loviisaa tulee ikävä, se on ollut täydellinen kuvauspaikka. Ihmisten avuliaisuus on ollut aivan toisenlaista kuin pääkaupungissa.

Suunnitteilla scifiä

Saara Cantellin työtahti on viime vuosina ollut tiivis. Onneli ja Anneli -elokuvat ovat valmistuneet noin vuoden välein, ja viime syksynä sai ensi-iltansa noitavainoista kertonut epookkidraama Tulen morsian.

Olen kieltämättä aika väsynyt, joululoma meni nukkuessa. Saa nähdä, tuleeko tänä vuonna joku tyhjiö. Haikea olo nyt ainakin. Onneli ja Anneli -elokuvat tehtiin niin tiiviiseen tahtiin, että työryhmästä on tullut kuin perhe. Näitä elokuvia on ollut ihana tehdä.

Lastenelokuvia Saara Cantell saattaa ohjata jatkossakin, ”jos tulee hyvä tarina vastaan”. Seuraavaksi suunnitteilla on kuitenkin scifi-elokuva, jossa tehosteet on jätetty taka-alalle – nykyisen scifi-trendin mukaisesti. Lisäksi Cantell tekee Boyhood-tyyppistä seurantafiktiota, joka kuvataan seitsemän vuoden aikana.

Se on sisaruksista kertova indie-leffa, joka sijoittuu Suomeen ja Islantiin. Olemme nyt puolivälissä projektia.

Jussi Hiltusen esikoispitkä Armoton maa on Suomen Lappiin sijoittuva arktinen draama isästä, pojista, vanhojen syntien pitkistä jäljistä ja sovituksesta. Hiltunen on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme lyhytelokuvaa, joista vuonna 2010 ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla saanut Hiljainen viikko oli Hiltusen ja tuottajien Kaarle Aho ja Kai Nordberg ensimmäinen yhteistyö. Hiltusen lahjakkuus teki tuottajiin vaikutuksen ja niin alkoi Armottoman maan viisi vuotta kestänyt kehitysprosessi valmiiksi elokuvaksi.

Hiltusen alkusysäys elokuvan tekemiseen oli isän hankkima videokamera, jota kuudesluokkalainen Jussi-poika sai lainata. 12-vuotiaan elokuvallisia esikuvia olivat ennen kaikkea 1990-luvun toimintasankarit. Kavereiden kanssa tehtiin ensimmäiset minielokuvat, jotka koostuivat lähinnä poikien temppuilusta. Kameran lumo vei Jussin mennessään.

Kun käynnistin kameran ensimmäisen kerran, oli se aika vahva isku. Seuraavalla viikolla kuvattiin jo käsikirjoituksesta, sitä seuraavalla lavastettua. Siitä puitteet lähtivät kasvamaan, eikä sen jälkeen ole loppua näkynyt.

Komediasta draamaan

Hiltusen mukaan esikoiselokuvan ydin on se, mitä kaikkea isä on valmis tekemään sovituksen eteen. Teemat eivät välttämättä olleet heti projektin alussa kirkkaina Hiltusen mielessä. Elokuva sai alkunsa arkisesta uutisesta, ja tyylilajinkin piti alun perin olla komedia, ei draama. Isä–poika-teema oli kuitenkin jotain, jota Hiltusen oli pakko käsitellä.

Draaman vahvistuessa tyylilajiksi alkoi elokuvaan hiipiä myös hieman westernin henkeä, joka ohjaajan mukaan kumpuaa karusta arktisesta maisemasta ja tarinasta itsestään. Ollaan ympäristössä jossa poliiseja ei ole, tai poliisin tulo kestää tuhottoman kauan.

Ollaan lainsuojattomalla seudulla ja ihmiset kantavat aseita, koska se on luonnollinen osa metsästämistä ja heidän arkeaan. Väkivalta on tuttua, koska täytyy selviytyä omillaan.

Rovaniemellä asuva Hiltunen tuntee Lapin maiseman ja myös kuvaamiensa hahmojen mielenmaiseman, sillä hän on syntynyt Lapissa ja myöskin elänyt siellä koko ikänsä. Hiltusen isä ja isoisä olivat molemmat poliiseja kuten elokuvan päähenkilö Lasse Kuntonen, jota esittää kokenut näyttelijäkonkari Ville Virtanen.

Väärässä oleminen on osa tekemistä

Virtasen lisäksi Hiltunen on saanut esikoisohjauksensa taakse todella kokeneen ja tiukan tiimin. Kuvauksesta vastaa Tuomo Hutri, jonka meriittilistalta löytyy muun muassa Miekkailijan (2015) ja Jättiläisen (2016) tapaisia hienoja elokuvia. Nuorelle ohjaajalle ei tuottanut vaikeuksia kysyä neuvoa kokeneelta kuvaajalta. Kuvaajan ja ohjaajan välisen kommunikaation onkin syytä pelata lopputulosta ajatellen.

Kuvaajalle olen ainakin itse uskaltanut myöntää myös heikkouksia. Sitä ei voi tehdä näyttelijöiden edessä, mutta jos on riittävän hyvä suhde kuvaajan kanssa, niin sen voi tehdä kuvaajan edessä oikeassa tilanteessa.

Myös näyttelijöiden kanssa Hiltusella kävi hyvä tuuri, sillä pääosiin löytyi sopivat ja mieluisat näyttelijät, joiden rautainen ammattitaito auttoi ohjaajaa. Eräs unelmakin kävi toteen.

Ville Virtanen oli pitkään mielessä, hänen kanssaan olen halunnut tehdä pitkään töitä. Siinä mielessä yksi unelmakin tuli täytettyä. Muut näyttelijät eli Outi Mäenpää ja Mikko Neuvonen tulivat aika helposti. Antti Holma oli vähän ehkä yllättävä veto, mutta en kadu sitä hetkeäkään. Jos minulta olisi kysytty vaikka kolme vuotta sitten, että hei, mites jos Antti Holma esittäisi tuota Jaakkoa”, niin olisin saattanut epäillä.

Voisi kuvitella että ensimmäistä pitkää elokuvaansa tekevällä nuorella ohjaajalla olisi tarve päteä kokeneiden näyttelijöiden edessä, eikä mahdollista epävarmuutta haluaisi näyttää. Jussi Hiltusen mukaan kokeneille näyttelijöille kannattaa kuitenkin olla rehellinen, esittää ei voi eikä kannata. Rehellisyydellä pärjää, ja sillä, että uskaltaa olla oma itsensä.

Ei ole oikeastaan mitään muuta vaihtoehtoa kuin olla rehellinen sekä itselleen että muille. Jos se ei jollekin kelpaa, niin sitten se on ongelma, sillä se tarkoittaisi, että täytyy esittää jotain, ja se on vielä suurempi ongelma. Outi, Ville ja kaikki muut näyttelijät ovat sen verran tasokkaita henkilöitä, että he osaavat arvostaa rehellisyyttä ja sitä, että saadaan luotua rento ilmapiiri, johon kuuluu se, ettei tarvitse pelätä sanomisiaan. Väärässä oleminen on tärkeä osa tekemistä.

Vietin jokunen viikko sitten viikonloppua perheeni kotona Nummi-Pusulassa. Äitini kertoi, että paikallislehden mukaan Pusulan kylätalolla Ahjolassa esitetään lauantaina kotimainen elokuva.

Oletin, että kyseessä on jokin amatöörituotanto, mutta puffijuttua lukiessa silmiini tarttui parikin nimeä: elokuvan on ohjannut Jarmo Lampela ja näyttelijöiden joukossa oli tuttuja nimiä, nimekkäimpänä ehkä Laura Birn (Puhdistus).

Lampela on Jussi-palkittu ohjaaja, jonka tuotantoa on Film-O-Holicissakin nostettu toistuvasti ylöspäin. Vuosituhannen taitteessa hän ohjasi peräjälkeen kiitetyt elokuvat Sairaan kauniin maailma (1997), Joki (2001) ja Eila (2003).

Tämän jälkeen Lampelan ura oli pitkään katkolla hänen keskittyessä työhönsä Aalto-yliopistossa. Tauon jälkeen ilmestyneet Miesten välisiä keskusteluja (2013) ja Nuoren Wertherin jäljillä (2013) vilahtivat teatterilevityksessä suuren yleisön ohi. Kumpainenkin keräsi teatterikierroksellaan vain muutama sata katsojaa.

Lampelan uusin elokuva Alma de Sant Pere on Espanjaan sijoittuva draama, joka kertoo vuoden 2008 pankkikriisin puhkeamisesta ja sen vaikutuksesta tavallisten ihmisten elämään. Ja tätä elokuvaa esitetään nyt Suomessa maakunnissa yksittäisnäytöksinä iltamatyylillä.

Kupla puhkesi Espanjassa

Espanjan talouskriisi kiinnosti Lampelaa aiheena omien kokemusten vuoksi. 2000-luvun puolivälissä hän harkitsi lomakämpän ostamista Barcelonasta. Sopiva kohde löytyi pian. Se oli pieni ja huonokuntoinen remonttimiehen unelma, josta hän tekikin tarjouksen. Pian tämän jälkeen Lampela sai kuitenkin kuulla, että asunnon hinta on noussut ja pian sen jälkeen hinta jo kolminkertaistui. Havainto jalostui elokuvaksi.

Hämmästyin sitä vauhtia, jolla talous voi kiihtyä. Seurasin tilannetta muutaman vuoden ajan ja samalla seurasin siellä asuvia kavereitani. Huomasin, että vauhtisokeus voi iskeä keneen vain.

Näin sen nopean rikastumisen mallin, että voit tienata muutamassa vuodessa jotain 100 000 euroa ja elää sillä huoletta seuraavat kymmenen vuotta. Kun se kupla puhkesi, nämä normaalit ihmiset, jotka olivat ihan normaaleissa töissä, tajusivat, että vaikka he tekisivät 150 vuotta töitä, he eivät ikinä saisi maksettua velkoja pankille, Lampela kertoo.

Elokuvan pääosissa nähdään espanjalaisia näyttelijöitä, mutta suomalaisista näyttelijöistä mukaan on otettu Birnin lisäksi Juha Kukkonen, Rea Mauranen ja Jyrki Nousiainen. Näyttelijöistä Birn puhuu puhdasta espanjaa – hän on ollut maassa vaihto-oppilaana ja kykeni Lampelan mukaan improvisoimaan espanjalaisten vastanäyttelijöidensä kanssa – mutta Kukkonen ja Nousiainen eivät osanneet kieltä.

Jyrki ja Juha kävelivät kuvausten aikana rannalla nappikuulokkeet korvilla ja opiskelivat. Juha oppi kielen kuvausten aikana, mutta Jyrkillä oli vain muutama kuvauspäivä. Hän huokaisi pitkään helpotuksesta, kun ne olivat ohi.

Nousiainen oli paikalla myös Ahjolan näytöksessä, jossa hän kertoi luottaneensa jälkiäänitykseen. Hän suhtautui kieliongelmaan huumorilla, mutta Lampelan mukaan vieraalla kielellä näytteleminen oli Nousiaiselle myös raskasta.

Kuvauspäivän jälkeen Jyrki oli aivan järjettömän väsynyt, koska hän ei pystynyt reagoimaan toisen näyttelijän vuorosanoihin luonnollisesti. Hänen piti etsiä oikea rytmi harjoituksissa vastanäyttelijän kanssa. Jyrki sanoi, että hän keskittyi niin voimakkaasti itsensä voittamiseen, että se meni fysiikkaan.

Haastava tapaus levittäjille

Lampelan mukaan elokuvan poikkeuksellinen levitystapa keksittiin yhdessä Ticketmasterin kanssa.

Levittäjät kokivat Alma de Sant Peren haastavaksi, koska tarina on espanjalainen ja elokuvan kielinä ovat espanja ja katalaani. Arvio oli, että se voisi mennä pienellä kangasmäärällä pari viikkoa, mutta sen pitäisi menestyä todella hyvin festareilla, jotta suomalainen yleisö kiinnostuisi siitä.

­Keväällä espanjalainen Media Luna, joka myy elokuvien esitysoikeuksia eri maiden levitysyhtiöille, otti elokuvan katalogiinsa. Lampelan mukaan Media Luna ilmoitti hakevansa Alma de Sant Perelle kansainvälistä levitystä.

Tämä tarkoitti kuitenkin sitä, ettei meillä Suomessa ollut paljon sanavaltaa siitä, mikä elokuvan festaristrategia tulee olemaan, toteaa Lampela.

Tekijät olivat jo päättäneet esittää elokuvan Suomessa vuoden 2016 aikana, kun idea yksittäisnäytöksistä syntyi. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin jälkeen esityskiertue starttasi marraskuussa Kemijärveltä.

Tässä tavassa tekijä on sitoutunut levityspuoleen. Tiedän ehtiväni 15–20 näytökseen ympäri Suomea juttelemaan yleisön kanssa, vaikka olen tällä hetkellä suhteellisen aikaa vievässä päivätyössä.

Lampela aloitti vuonna 2015 Yle Draaman päällikkönä.

Haasteena yleisön aktivoiminen

Alma de Sant Perea esitetään vain pienissä elokuvateattereissa, Pusulan Ahjolan kaltaisissa kylätaloissa tai muissa yleisötiloissa. Markkinointi hoidetaan paikallislehdissä ja somessa.

Yritämme saada paikallismediat kiinnostumaan asiasta. Jos saamme viestin perille, saamme paikalle kaikki, jotka elokuvan haluavat nähdä, sanoo Lampela.

Kevään aikana elokuvaa esitetään 24:ssä eri paikassa. Jossain vaiheessa sen on tarkoitus tulla myös isoihin kaupunkeihin, mutta levitysmalli pysyy kaikkialla samana. Valtakunnalliseen teatterilevitykseen elokuva ei tule.

Yksittäisnäytöksille pyritään löytämään parhaat mahdolliset esitystilat. Jokaisella paikkakunnalla tekijät tekevät paljon töitä, jotta salit olisivat aina täynnä. Katsojatavoite on 5 000.

Lähtökohtana oli, että näytämme elokuvaa mieluummin harvoin täysille saleilla kuin pidämme sitä parisen viikkoa päivänäytöksissä. Yhdessä Ticketmasterin kanssa iso ponnistus tulee olemaan kevät, jolloin yritämme tapahtumallistaa elokuvaa 200:n hengen saleissa.

Ainakin Pusulassa Sali oli täynnä. Erityisesti Lampelaa ilahdutti se, että katsojien ikäjakauma oli laaja ja paikalle saapuneista nuorimmat olivat iältään vain 9-vuotiaita. Heitä ei tämäntyyppisen elokuvan yleisössä yleensä nähdä.

Lampelan mukaan elokuvalevitys Suomessa on nykyään siinä tilassa, että tekijöiden pitää miettiä uudelleen, miten he saavuttavat yleisönsä.

Klassisessa tavassa levittää elokuvaa tämä on selvästi häviäjä. Siksi pohdimme siihen rinnalle toisen tavan. Tiedämme ensi syksynä, miten onnistuimme. Elokuvan näyttäminen on muuttunut siitä, kun multipleksit tulivat, ja nimenomaan multipleksien sisällä.

Maarit Lalli on ohjannut lyhytelokuvia 1990-luvun puolivälistä lähtien ja toiminut television puolella niin ohjaajana (Käenpesä, Sydänjää) kuin käsikirjoittajanakin (Kotikatu). Lallin ensimmäinen pitkä elokuva, Kohta 18, sai ensi-iltansa vuonna 2012. Verrattain vähän katsojia saanut esikoinen yllätti monet nappaamalla kolme tärkeimpänä pidettyä Jussi-palkintoa: parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen Jussin.

Lallin toinen pitkä elokuva, Kuudes kerta, kertoo seksiaddikteista. Pihla Viitala näyttelee perhettään välttelevää yksityisetsivää, joka ryhtyy seksisuhteeseen lipevän kiinteistönvälittäjän (Antti Luusuaniemi) kanssa.

Elokuvan alkupuolella katsoja saattaa luulla katsovansa romanttista komediaa, mutta tarinan edetessä käy selväksi, että siitä ei ole kyse. Itse asiassa elokuvan tyylilajista on hyvin vaikea saada kiinni. Se on ollut Lallin tarkoituskin.

En koskaan halua määritellä elokuvan genreä, mikä tuottaa usein vaikeuksia, kun hakee elokuvalle rahoitusta. Mutta minä haluan yllättää katsojan. Ajattelen, että elokuvan katsomisen pitää olla katsojalle seikkailu, Maarit Lalli sanoo.

Idea pettämissivuston mainoksesta

Kuudes kerta lähti hahmottumaan Lallin mielessä jo esikoiselokuvan tekemisen loppuvaiheessa. Kimmokkeen ohjaaja sai Helsingin katukuvaan ilmestyneestä seinänkokoisesta mainoslakanasta, jossa mainostettiin internetin pettämissivustoa.

Minua alkoivat kiinnostaa aikuiset, jotka käyttäytyvät kuin teinit. Halusin kertoa seksistä ja addiktoitumisesta ilman moralisointia.

Kolmi-nelikymppisistä kaupunkilaisista kertovassa käsikirjoituksessa Lalli pystyi hyödyntämään omia kokemuksiaan.

Mukana on paljon sellaista, mitä olen nähnyt omassa tuttavapiirissäni. Elokuvassa on aineksia omastakin elämästäni.

Päähenkilöistä voi olla vaikea pitää ja heidän toimintansa motiiveja vaikea ymmärtää. Maarit Lalli kuitenkin uskoo, että samastumispintaa on riittävästi.

Itse kyllä pidin heistä. He ovat ihmisiä, jotka haluavat koko ajan etsiä hyvää — itselleen. Koeyleisössä varsinkin miehet tykkäsivät elokuvasta, koska siinä ei syyllistetä miehiä.

Monta rautaa tulessa

Näyttelijät Maarit Lalli löysi koekuvausten kautta. Pihla Viitalaa ei ole totuttu näkemään komediallisissa rooleissa, mikä oli ohjaajan silmissä plussaa.

Haluankin vähän sekoittaa pakkaa, nähdä koomikoita vakavissa rooleissa ja toisin päin. Samasta syystä halusin Ilari Johanssonin vakavaan rooliin Kohta 18:ssa.

Viitalan toilaileva yksityisetsivähahmo tuo mieleen amerikkalaisdekkaristi Janet Evanovichin luoman Stephanie Plumin, joka seikkailee jo yli 20 kirjassa. Lallille Plum ei kuitenkaan ole tuttu.

En ole kiinnostunut dekkareista.

Monet kirjailijat kokevat toisen romaanin kirjoittamisen ensimmäistä hankalammaksi. Maarit Lalli ei myönnä, että esikoisohjauksen palkintomenestys olisi luonut paineita seuraavan elokuvan tekemiseen.

Paineita ei ollut lainkaan. Minulla on muitakin projekteja työn alla, tosin nyt ne ovat olleet jäissä parin vuoden ajan. Kuudes kerta oli melko nopea työ tässä välissä.

Lallin Huh huh -filmi on saanut kehittelytukea Saloon sijoittuvalle elokuvalle, jonka nimeksi on tulossa Nokia — made in Finland. Suunnitteilla on myös elokuva nyrkkeilijä Eva Wahlströmistä.

Lisäksi olen jo useiden vuosien ajan työstänyt elokuvaa ja tv-sarjaa Aurora Karamzinista. Sen pääosassa on Irina Björklund. Hanke tarvitsee kuitenkin kansainvälistä rahaa.

Eput-elokuvan takana on Aito Median tuottaja Ilkka Hynninen. Hän tunsi entuudestaan Saku Pollarin, jolta kysyi, josko elokuva suomirokin ikonista Eppu Normaalista kiinnostaisi.

Kiinnostihan se. Teimme ensimmäiset kuvaukset keväällä 2015, minkä jälkeen syntyi lopullinen päätös elokuvan tekemisestä, Pollari kertoo.

Dokumentaristina tunnettu Saku Pollari on tehnyt paljon töitä television puolella, eikä halua kategorisoida itseään vain ja ainoastaan dokumentaristiksi, vaan menee projekti kerrallaan. Elokuvantekijälle ei suinkaan ole haittaa mahdollisimman laajasta ammatillisesta osaamisesta.

Pidän arvokkaana, että teen paljon muutakin. Jos tekee vaikka jotakin tv-sarjaa – kuvaa, ohjaa, käsikirjoittaa, leikkaa, mitä tahansa – niin se on sitä perusduunia, missä on ihan samat lainalaisuudet. Näen sen rikkautena, että tekee myös muuta.

Dokumentti on kuitenkin lähinnä Pollarin sydäntä, ja hän kertookin pyrkineensä tietoisesti suuntautumaan dokumentin puolelle jo uransa alkuajoista lähtien. Dokumentin tyylilajeista cinéma vérité merkitsee Pollarille paljon. Mikään tietty dokumenttielokuva ei sytyttänyt kipinää dokumenttien pariin, vaan kyse oli enemmänkin dokumenttien kiehtovuudesta yleensä. Pollaria kiinnosti seurata ihmiskohtaloita. Toimittuaan aikansa kuvaajana Pollari halusi tehdä omiakin elokuvia.

Huomasin cinéma véritén kiehtovuuden, kun ihmettelin, että miksi jaksan katsoa, kun joku mummo puuhastelee mökissään. Ne olivat aina jotenkin kiinnostavia. Kun aloitin työt alalla, toimin paljon kuvaajana muiden dokumenteissa. Sieltä on jäänyt ajatus, että haluaisin kyllä seurata näitä ihmisiä, ja sen tyylistä olen paljon tehnytkin.

Eppujen kerrokset

Eput-dokumentin alkuperäinen idea oli kerrata bändin historiaa. Pollari mietti, mikä tyyli tukisi parhaiten perinteistä hyvää tarinankerrontaa – sillä tarinankerronnastahan dokumenteissakin on kyse, seikka, joka usein ohitetaan, kun puhutaan dokumentin totuudellisuudesta. Dokumentti on rakennettu siinä missä fiktioelokuvakin. Ohjaaja päätyi tekniikkaan, jossa haastateltavat puhuvat ikään kuin suoraan katsojalle silmästä silmään, vaikka puhuvat oikeasti ohjaajalle.

Lisäksi halusin tuoda tähän nykyajan seurantaa cinéma vérité -hengessä, koska sillä tavalla pystyy kärpäsenä katossa ihan eri lailla kertomaan bändikemiasta kuin mitä haastattelutilanteissa.

Saku Pollari vastasi ohjauksen lisäksi elokuvan käsikirjoituksesta. Eppu Normaali ei ollut etukäteen kovinkaan tuttu yhtye ohjaajalle, joten tietoa jouduttiin hakemaan niin kirjoista kuin arkistomateriaalistakin. Pollari teki myös taustoittavia haastatteluja. Näiden pohjalta alkoi muodostua tarinan runko.

Kun tuli päätös, että tätä aletaan tehdä, alkoi minulla Eppujen opiskelu. En ole ollut mikään fani eikä minulla ole ollut mitään syvällistä tietoa heistä.

Pollari halusi kunnioittaa aristoteelista tarinankerronnan kaavaa, joka on meille kaikille tuttu varsinkin Hollywood-elokuvista ja miksei myös televisiosta. Eput-elokuvakin noudattelee klassista draaman kaarta, eli alussa oli, jos ei nyt ihan suo, kuokka ja Jussi, niin ainakin Syrjän veljekset, joiden elämää aletaan seurata lapsuudesta eteenpäin. Perustarina lähti jo varhaisessa vaiheessa liikkeelle kärjistetystä tilanteesta, jossa on kaksi veljestä: lahjakas ja lahjaton. Tästä lähtökohdasta seurataan Eppujen tarinaa tähän päivään asti. Pollari sai varsin vapaat kädet aiheen käsittelyyn yhdellä poikkeuksella.

Sellainen rajaus tehtiin, että perheitä ei kuvata eikä käsitellä, mutta sille ei ollut tarvettakaan tarinan kertomisen kannalta. Muutoin yllätyin itsekin kuinka vapaat kädet olen saanut. Vielä editointivaiheessakin ajattelin, että tuleeko joku niskan taakse kurkkimaan, mutta ei tullut.

Projekti lähti käyntiin varsin nopealla tahdilla, ja siinä vaiheessa Saku Pollarillekin tuli mieleen katsoa, minkä tyylisiä dokumentteja rock-yhtyeistä on aiemmin tehty. Rock-dokumentteja katsoessa alkoi hahmottua mitä halutaan ja varsinkin mitä ei haluta. Pollari ei halunnut tehdä Epuista kertovaa elokuvaansa kaikkein perinteisimmän kaavan mukaan.

Kaikkien rockumenttien paperimassasta tehty peruskivi This is Spinal Tap (Hei me rokataan!, 1984) oli ohjaajalle tuttu jo entuudestaan. Vaikka se kertookin kuvitteellisen tarinan Spinal Tap -nimisen orkesterin historiasta, onnistuu Spinal Tap samalla olemaan yksi kaikkien aikojen rehellisimmistä ja onnistuneimmista rock-dokumenteista.

Dokumenttia tehdessä bändin puolelta tulikin viittauksia Spinal Tapiin.

Leikkausvaiheessa monia mehukkaita tarinoita jouduttiin Pollarin mukaan jättämään pois. Hieman kärjistäen Pollari onkin todennut, että suurin osa materiaalista jäi leikkaamon lattialle. Valintoja on pakko tehdä, jotta kokonaisuus pysyisi kasassa.

Tässä on monta tasoa, on historia, haastattelut, nykypäivän seuranta, arkistomateriaalit. Paljon joutui jättämään pois, sellaistakin, josta alussa ajatteli, että tämä nyt ainakin tulee leffaan. Niin siinä sitten kävi, että ei tullut, koska se ei tukenut tarinalinjaa.

Vuosikymmenten aikana monet ovat yrittäneet tehdä Dannystä elokuvan, mutta suunnitelmat ovat aina kariutuneet. Mutta ei Sakari Saksan.

Hän on ohjannut dokumenttielokuvan Danny, joka valottaa Ilkka ”Danny” Lipsasen yli 50 vuotta kestänyttä uraa. Miksi juuri Dannystä tuli yksi Suomen karismaattisimmista lavaesiintyjistä ja menestyneimmistä artisteista?

Elokuva käynnistyi marraskuussa 2013 ollessani Helsingissä av-alan messuilla tutkailemassa alan tekniikan uusia tuulia. Yhdellä osastolla eräs toinenkin henkilö tutki samaan aikaan kuvamikseriä. Esittäydyimme. Hän oli Matti Järveläinen, joka on 22 vuotta työskennellyt Dannyn tekniikan parissa. Siitä alkoi meidän ystävyytemme.

Kerroin hänelle, että haluaisin tehdä Dannystä dokumenttielokuvan. Matti Järveläinen sanoi, että he ovat 15 vuotta etsineet elokuvalle tekijää.

He menivät tapaamaan Dannyä hänen Viihdemaratonin loppusuora -kiertueelleen Imatralle ja kertoivat Dannylle suunnitelmistaan. ”Ok, aloitetaan”, Danny sanoi.

Kuvasimme elokuvaan materiaalia Dannyn Viihdemaratonin loppusuoran viimeisestä konsertista, joka oli Helsingin kulttuuritalolla 29.12.2013. Yksi elokuvan tärkein kohtaus on sieltä.

Yleisöä villinnyt Danny alkoi kiertää maatamme aikana, jolloin tango oli valtakulttuuria. Siksi nuoruuden innolla tehty pioneerityö kohtasi myös ristiriitoja. Danny-show’n saapuminen tanssipaikoille ja Dannyn esiintymiset olivat monille kohokohta.

Elokuvassa Dannyn kotiarkiston filmit ja muu materiaali avaavat hänen elämäänsä.

Danny-show’n äänimiksaajana

Sakari Saksa oli 1970-luvun puolivälissä katsomassa Danny-show’ta Kreivinkallion lavalla. Se oli Saksan mukaan kovaa menoa.

Pääsin silloin vähän tutustumaan, mitä Danny-show on. En vielä tavannut Dannyä, koska olin yleisössä. Vuonna 1982 Kaivohuoneella oli Armi ja Danny -show, jossa veljeni johti Dannyn orkesteria.

Jostakin syystä yhdestä esityksestä puuttui äänimiksaaja. Veljeni soitti minulle, että Dannyn bändi tarvitsee äänimiksaajaa, ja pyysi minut hommaan. Olin silloin Yleisradion musiikkituotannossa harjoittelijana. Menin Kaivohuoneelle. Muusikot olivat minulle entuudestaan tuttuja. Siellä tutustuin myös Armiin ja juttelin hänen kanssaan show’hun liittyvistä asioista. Danny tuli paikalle kiireisenä, juuri ennen keikkaa. Tervehdimme. Sitten Danny meni lavalle ja minä miksauskoppiin.

Se oli ollut kontaktini Dannyyn ennen tämän dokumenttielokuvaprojektin alkamista. Olin tietenkin seurannut mielenkiinnolla hänen uraansa. Minä aloin soittaa ja laulaa omassa bändissäni vuonna 1969. Esitimme jopa Dannyn kappaleita keikoillamme – ne sopivat hyvin minun laulettavakseni.

Vihdoin elokuva

On hämärän peitossa, miksi aiemmat yritykset tehdä Dannystä elokuvaa ovat epäonnistuneet.

Danny oli suunnitellut Speden kanssa elokuvan tekoa. Speden kuvausryhmä oli jopa Dannyn Lapin kiertueella mukana ja kuvasi siellä 35 mm:n filmille. Sitten siinä tuli jotain ja suunnitelmat keskeytyivät. Danny oli paljon tekemisissä Risto Jarvan kanssa ja heidän yhteistyönsä lienee tähdännyt myös elokuvan tekemiseen, mutta siitä ei tiedetä enempää.

Myöhemmin Production House on yrittänyt tehdä elokuvaa. Koekuvauksia oli, mutta sekin päättyi. Myös eräällä raumalaisella liikemiehellä oli omat kaavailunsa.

Sakari Saksa teki sen.

Tarvittiin päättäväinen ohjaaja ja upea työryhmä. Kun innostuimme elokuvaprojektista, lähdimme viemään sitä systemaattisesti eteenpäin.

Danny-elokuvan käsikirjoittaja Sylva Lankinen on kysynyt Dannyltä, mihin elokuvasuunnitelmat Speden kanssa kariutuivat. Danny vastasi, että hänen mielestään elokuvan laatu ei olisi ollut hyvä.

Vaati tietynlaista rämäpäisyyttä ja rohkeutta tarttua näin merkittävään työhön, mutta tiesimme jo alusta lähtien sen vaativuuden ja tärkeyden. Halusimme tehdä niin korkeatasoisen dokumenttielokuvan käytössä olevilla resursseillamme kuin mahdollista.

Elokuvan rahoitus oli kuitenkin haasteellista, koska sen epäiltiin olevan Dannyn pr-elokuva. Sitä se ei millään tavalla ole. Dannyllä ei ole ollut elokuvan kanssa muuta tekemistä kuin että hän on antanut arkistomateriaalinsa tekijöiden käyttöön sekä antanut haastatteluja halutuista aiheista. Ohjaaja Sakari Saksa teki elokuvaa pääosin omin varoin.

Hän kuljetti tarinaa oman visionsa mukaan. Elokuvasta tuli juuri sellainen kuin hän itse halusi.

En halunnut tehdä mitään kohuelokuvaa, vaan elokuvan joka kertoo puolueettomasti Dannyn elämästä ja musiikista, hän korostaa.

Tarkoin varjeltuun elämään

Elokuva kertoo tarinan artistin elämästä, jota tähän saakka on tarkoin varjeltu.

Tärkeää on, että saa päähenkilön puhumaan avoimesti. Että saa hänen luottamuksensa. Sitten voi kysyä syvällisempiä kysymyksiä, joihin toivottavasti saa myös syvällisiä vastauksia. Onhan se haastavaakin. Yleensähän haastateltavilta saadaan ”ihan ookoo” vastauksia. Kun heiltä kysytään mitä tahansa, vastaukset ovat ”nättejä.” Ei ole dokumentaarisesti merkittävää, mikäli asioiden ydintä ei pystytä kertomaan.

Danny-elokuva tarkastelee päähenkilön elämässään tekemiä valintoja sekä nykyisyyden että keskeisten elämänvaiheiden kautta. Hänellä ei ollut mitään sellaista, mitä hän olisi halunnut jättää pois tai mihin hän ei olisi halunnut vastata.

Kun käsittelimme Dannyn elämän vaikeita asioita, hän ei puuttunut työhömme millään tavalla, vaikka tiesimme, että elokuvassa tulee olemaan kohtia, jotka ovat hänelle haasteellisia.

Elokuvan tekijöiltä vaaditaan aina tietynlaista etiikkaa. Henkilöistä voi halutessaan luoda aivan erilaisen kuvan kuin he todellisuudessa ovat. Me pyrimme mahdollisimman suureen rehellisyyteen ja kunnioitukseen tässä tärkeässä aiheessamme.

Dannyn energia ja lämpö ihmisiä kohtaan on yllättänyt heidät kerta toisensa jälkeen. Miten hän on sellainen kuin on? Ja se taianomainen kontakti eri ikäiseen yleisöön.

Julkisuuskuva ja todellisuus eri asioita

Dannystä luotu julkisuuskuva ja todellinen Danny ovat Saksan mukaan kaksi aivan eri asiaa. Hän toivoo sen välittyvän myös elokuvasta.

Olemme olleet alusta asti sillä linjalla, että emme keskity ”lööppijulkisuuteen”, Sakari Saksa painottaa.

Se on jossain määrin luonut mielikuvaa Dannystä. Se, että luetaan vaan lööpit eikä oteta selvää ja muisteta, että paljon muutakin on. Erityisesti sitä muuta. Kun lähdimme rakentamaan Dannyn tarinaa, näkökulmamme oli, että kerromme kaiken mahdollisimman totuudenmukaisesti. Sitten on mahdollista muodostaa mielikuvaa uudelleen, ja silloin olemme onnistuneet.

Yksi tärkeä kysymyksemme on ollut tämä: miksi Danny on kulkenut juuri sellaisen tien kuin hän on kulkenut?

Danny-elokuva on myös katsaus suomalaisen kevyenmusiikin historiaan. Siihen merkittävään ajanjaksoon, jolloin suomalainen nuoriso alkoi itse rakentaa omaa nuorisokulttuuriaan.

Ehkä jatkoa

Sakari Saksa on projektiin ja sen lopputulokseen tyytyväinen.

Fiilis on hyvä ja luottavainen. Palaute on ollut hyvää. Paneutumisemme elokuvaan on huomattu. Sen tekemistä ja ensi-illan lähestymistä on seurattu. Tämä on ollut upea projekti.

Minulle on sanottu, että tästä kannattaisi tehdä dokumenttisarja.

Kun mielenkiintoista käsittelemätöntä materiaalia on jäänyt paljon yli ja Dannyn elämässä on muitakin polkuja seurattaviksi, jatkoa on ehkä luvassakin.

Jo Lunastus -elokuvan esittelyteksti lupaa, mitä katsojan sopii odottaa saliin astuessaan. Muiden muassa Driven ohjanneen, tanskalaisen Nicolas Winding Refnin kiistelty Only God Forgives (2013) nousee tärkeäksi innoittajaksi Lunastukselle. Pelottaakohan yleisön reaktio, entä jos he syyttävät elokuvan tekijöitä matkimisesta?

Se on asia, mikä minullakin on käynyt mielessä. Tuossa on todella vahvoja elementtejä Refnin tuotannosta, mikä on todella jännää, koska ensimmäinen elokuvani Pystyssä oli myös hänen Pusher-trilogiansa inspiroima. On täysin vahinkoa, että suunnanmuutto osui niin täydellisesti yhteen minunkin makuni kanssa.

Kunnianosoitukseksi Márton Jelinkó ei elokuvaansa silti kutsuisi. Koko työryhmälle oli hyvin tietoista pitää Refnin tuotantoa kuitenkin referenssinä useissa kohdissa. Hänestä täysin uuden luominen nykypäivän elokuvaan on jopa illuusio.

On elokuvatekijöitä, jotka yrittävät olla todella originelleja ja luoda jotain uutta, mikä on mielestäni tavallaan illuusio nykymaailmassa, koska niin paljon elokuvia on jo tehty. Eri tyylejä pystyy yhdistelemään ja siten luoda jotakin uutta, mutta täysin originelli ei välttämättä pysty olemaan vaikka kuinka haluaisi. Vaikutteet löytyvät aina jostakin.

Miksi Only God Forgvies on sitten niin erityinen?

Sitä on todella vaikea sanoa. Yleensä olen hyvin analyyttinen itseni kanssa, ja pystyn määrittelemään kiinnostaako esimerkiksi tarina vai näyttelijäntyö. Refnin tuotannossa, erityisesti Only God Forgivesissa, olin todella vieraantunut, enkä tiennyt mitä siitä pitäisi ajatella. Elokuva piti nähdä uudestaan, ja mitä useammin katsoin sitä, minulle kirkastui, että se on todella paljon mieleeni, enkä tiedä miksi.

Jelinkó ei ole koskaan kokenut samanlaista hidasta tyyliä omakseen. Ohjaaja uskoo realistiseen ja vapaaseen työskentelyyn, koska sillä tavalla syntyy parhaiten aidontuntuisia hahmoja.

Halu ymmärtää

Jelinkó on tutkinut ja lukenut paljon ihmiskaupasta. Aihe kiinnostaa häntä, koska hän ei pysty täysin ymmärtämään sitä. Ihmiskaupan äärimmäinen rikollisuus tekee siitä hyvän aiheen elokuvaksi.

Halusin ymmärtää sen ilmiön. Melkein kaikki elokuvani ja niiden aiheet juontuvat siitä, etten voi käsittää, miten jokin on mahdollista. Miten ihmiset voivat toimia tällä tavalla? Yritän löytää sieltä syyn, jonka pystyn jotenkin käsittämään. Eikä se tarkoita sitä, että hyväksyisin sen, mikäli ymmärrän sen, mutta luulen, että jos emme ymmärrä sitä, niin pelkäämme sitä ja vihaamme sitä, mitä pelkäämme. Se vihareaktio otetaan siitä pois.

Onko elokuvasi tarjoama kuva ihmiskaupasta on mahdollinen?

Ehdottomasti, mutta en tiedä olisiko se Suomessa mahdollinen tuossa mittakaavassa. Alunperin [Matti] Onnismaan hahmon yritys oli käsikirjoituksessa paljon suuremmassa roolissa ja siinä oli kaikenlaisia juonenkäänteitä ja poliittista vääntöä. Siinä mielessä se olisi mahdollista. Kaupallisesti ajateltuna on ehkä toisin, voi olla, ettei Suomesta löydy sellaista asiakaskuntaa, jonka myötä se olisi kannattavaa.

Oletko tyytyväinen elokuvasi lopputulokseen?

Erittäin tyytyväinen. En yhtään tiedä, mitä katsojat tulevat ajattelemaan, mutta tämä on minun leffa. Jännittää paljon enemmän kuin esikoinen. Tämä on vaan niin henkilökohtainen, ei aiheensa vaan toteutustapansa takia. Hiffaako ihmiset mikä tämä on, koska tämä ei ole pelkästään sen tarina. Nykyään puhutaan todella paljon siitä tarinasta, mitä siinä tapahtuu, vaikka elokuva on niin paljon muutakin. Lunastus on enemmän kuin tarinansa. Ja niille joille tämä toimii, saattaa toimia paljonkin, mutta suurimmalle osalle todennäköisesti ei toimi ja sitten he saattavat olla vain todella hämillään tästä.

Valta korruptoi

Totean ohjaajalle, että on sääli, ettei Suomen suuria tuotantoyhtiöitä kiinnosta tehdä elokuvaa näin tärkeästä aiheesta, vaan se täytyy tehdä indietuotantona.

Suomen elokuvateollisuuden ikävimpiä puolia on se, että elokuvat suunnataan nimenomaan vain kotimaiselle yleisölle. Ja myönnettäköön, että Suomessa on verrattain vähän ihmiskauppaa, joten täällä se ilmiö ei ole niin suuri kuin muualla Euroopassa tai länsimaissa. Se ei kosketa samalla tavalla. Toinen juttu on tietenkin se, ettei ympäri maailmaa aiheeseen haluta tarttua. Seksi ja seksuaalisuus ovat edelleen aiheena kristillisperinteen tabu, eikä sitä uskalleta käsitellä. Ei tässä muodossa, eikä henkilökohtaisessa muodossa. Kun sitä ei käsitellä, se ei ole tapetilla, eikä se ole mediaseksikästä, eikä siitä tehdä elokuvaa.

Kuinka suomalainen elokuva sitten voi?

Suomileffa voi hyvin, mutta suomalainen elokuvayleisö ehkä ei. En nyt tarkoita sitä, että yleisössä olisi mitään vikaa, mutta mielestäni viime vuosina suomalaisen valtavirtaelokuvan kuin myös independent-elokuvan laatu on kasvanut valtavasti. Silti yhä vähemmän ihmisiä käy katsomassa niitä. Meillä on kuitenkin ollut Betoniyö, Hymyilevä mies, He ovat paenneet. Kaikki nämä ovat niin upeita leffoja, mutta yleisö ei löydä, tai ei halua löytää niitä. Ratkaisu ei enää ole se, että tehdään parempia elokuvia. Sitä on nyt kokeiltu. En osaa sanoa, mikä olisi ratkaisu tässä vaiheessa. Luokkakokous-tyylisille elokuville olisi selvästi tilausta, joten niitä pitäisikin tehdä, mutta jotenkin pitäisi saada elokuvayleisö katsomaan erilaisempiakin elokuvia.

Syy tehdä elokuva juuri ihmiskaupasta liittyy ennen kaikkea ihmisoikeuksiin.

Jos yritetään jollakin tavalla määrittää kärsimysten perusteella, niin ehkä suurin ihmisoikeusrike tällä hetkellä Euroopassa, Yhdysvalloissa ja Kanadassa on ihmiskauppa. Se on jotakin, mistä on puhuttu todella vähän ja mikä on todella vähän median tietoisuudessa. Näin suurta julmuutta voi tapahtua meidän silmiemme alla. Suomessa tätä ei todennäköisesti tapahdu niin paljon, mutta muualla kyllä. On vaikea elää täällä Suomessa ja kokea, ettei Euroopassa tapahtuvat asiat vaikuttaisi meihin.

Sosialistiseen Unkariin syntynyt Jelinkó ei usko, että maailmassa toteutuisi koskaan täydellinen tasa-arvo, mutta siihen on hyvä pyrkiä.

Kun mikä tahansa valtasysteemi, missä tahansa lähtee liikkeelle… Täydellinen tasa-arvoisuus on esimerkiksi kommunismin ideologia, ja se on ihana ideologia. Jos se olisi ikinä mahdollista, kannattaisin sitä. Elin synnyinmaassani Unkarissa jonkin aikaa ja minua nimenomaan on kiinnostanut se systeemi, kun ideologia on se, että kaikki ovat samanarvoisia ja kaikille menee samat jutut. Mutta eihän ne mene. Siellä on johdossa ihmiset ja heti kun yksikin ihminen on eriarvoinen toiseen verrattuna, joku on millä tavalla tahansa korkeammassa arvossa, hän on valta-asemassa ja valta korruptoi. Ja valtaa tullaan tavoittelemaan aina vaan enemmän.

Tämä on itse asiassa yksi aihe, josta olen kehittelemässä elokuvaa. En tiedä, onko se seuraava elokuva, mutta tämä edellisen hallituksen valinta on aiheuttanut äärimmäisen vahvasti tämän ajattelun. Suomen politiikka siis. Unkarissa myös, mutta se onkin sitten jo niin paljon kauheammalla tasolla. Unkari on Euroopan versio Trumplandista tällä hetkellä. Valta-asetelmista on kehitteillä elokuva, mutta en vielä tiedä miten ja milloin. Sille olisi todella suuri kysyntä tällä hetkellä.

Einari Paakkasen lapsuus olisi voinut olla kuten muidenkin suomalaisten poikien, mutta kaikki muuttui, kun hänen isänsä valaistui ja alkoi kommunikoida avaruuden valo-olentojen kanssa.

Isäni valaistumisen jälkeen minusta tuli hänen oppipoikansa. Aloin nähdä valo-olentoja ja kokea asioita, jotka vain isäni osasi selittää. Hän kertoi minulle entiset elämäni ja vei minut katsomaan ufoja. Hän sanoi, että olimme entisessä elämässä olleet veljeksiä Siriuksella.

Kun vertasin itseäni muihin lapsiin, tuntui, että olin erityinen. Kenenkään muun isä ei ollut supersankari. Halusin myös oppia henkiparantamaan ja vastaanottamaan viestejä avaruudesta kuten isä. Mutta niin ei koskaan käynyt. Myöhemmin aikuisena minulla alkoi olla epäilyksiä, Einari Paakkanen kertoo.

Mitä todella tapahtui lapsuudessani? Tämä elokuva on minun matkani, jossa kohtaan isäni totuuden selvittämiseksi.

Supersankari-isä

Einari Paakkasen isä Veikko oli töissä pikkukaupungin verotoimistossa ja äiti työskenteli toimittajana. Vuonna 1992 Einarin ollessa 12-vuotias hänen isänsä koki valaistumisen ilmoittaen olevansa Maan ja ulkoavaruuden välinen sanansaattaja. Hän kertoi näkevänsä avaruusolentoja ja pystyvänsä ottamaan yhteyttä tuonpuoleiseen ja omaavansa yliluonnollisia parannustaitoja.

Kaikki on muuttunut, isä totesi Einarille innoissaan.

Roolipeleistä, scifi-sarjosta ja -elokuvista pitävä Einari oli heti mukana. Isästä ja pojasta tuli tiimi, jolle koko maailmankaikkeus oli avoin.

25 vuotta myöhemmin Einari kohtaa isänsä epäilyksineen käsikirjoittamassaan ja ohjaamassaan dokumentissa Isäni tähtien takaa. Se on hänen ensimmäinen pitkä elokuvansa, jonka tekeminen oli poikkeuksellinen prosessi.

En ole koskaan tehnyt mitään näin henkilökohtaista. Mietin pitkään uskallanko lähteä projektiin, sillä emme ole perheessämme henkimaailman kokemuksistamme näin avoimesti aiemmin puhuneet. Minun täytyi voittaa häpeä.

Elokuvan taustalla on kaksi syytä.

Toinen on itsenäistyminen, joka on luonnollista kaikille. Minä halusin ottaa etäisyyttä vanhempiini ja heidän maailmankatsomukseensa, määritellä keitä me oikein olemme. Itsenäistyä sitä kautta. Toinen on se, että minun on pitänyt selvittää itselleni uskonko vielä ufoihin ja henkimaailman asioihin.

Aloin epäillä isän uskomuksia, kun olin muuttanut pois kotoa. Silloin henkimaailma ei ollut enää jokapäiväistä. Sain etäisyyttä ja tapasin uusia ihmisiä. Kertoessani uusille kavereille isästä, he ihmettelivät. Kun jotkut sanoivat suoraan, etteivät he usko isän kykyihin, minäkin aloin epäillä onko se sittenkään totta. Aloin kasvaa ihmisenä ja ajatella omilla aivoillani.

Einari Paakkasen mukaan hän on vanhempineen hyvin tyypillinen suomalainen perhe siinä mielessä, että lasten ja vanhempien välillä on kuilu.

Jostain syystä vaikeista asioista ei pystytä puhumaan, vaan niistä mieluummin vaietaan. Tähän päivään mennessä en vieläkään olisi pystynyt keskustelemaan näistä asioista, jos tätä elokuvaa ja kameraa ei olisi ollut. Niiden avulla sain olla toisenlaisessa roolissa ja lopulta uskalsin kysyä vanhemmiltani.

Toinen yritys

Elokuvaprojekti sai alkunsa kymmenen vuotta sitten, kun Einari Paakkanen opiskeli Turun Taideakatemiassa.

Aloitin silloin kuvaamalla ainoastaan isääni ja jätin itseni pois. Se oli tuhoon tuomittu yritys. Kuvasin vain muutaman päivän, sillä huomasin nopeasti, miten epämukavaa se oli isälle ja kuinka pahalta se minustakin tuntui. Hautasin koko projektin.

Uskallus löytyi nelisen vuotta sitten opiskellessani Barcelonassa dokumenttiohjauksen maisteriksi. Tein lopputyönäni elokuvan, jossa olin kameran edessä. Oivalsin, ettei se niin vaikeaa olekaan ja siitä selviää. Olin valmis palaamaan haudattuun henkilökohtaiseen projektiin.

Paakkanen on tuntenut projektin aikana monenlaisia fiiliksiä. Niin vanhemmatkin.

Onhan tämä ollut melkoista vuoristoa, joka on pitänyt ylittää: jyrkkiä nousuja ja valtavia laskuja. Ilon ja onnistumisen hetkiä, mutta myös henkilökohtaisia pelkoja. Esimerkiksi heräilin aikaisin miettimään, mitä sitten kun ihmiset näkevät elokuvani. Mitä olen tekemässä vanhemmilleni, kun paljastan heistä ja itsestäni näin paljon?

Isä oli innoissaan ja heti mukana kertoessani elokuvan teon aloittamisesta. Uskalsin kertoa äidille vasta pari päivää ennen kuvauksia. Äitiä mietitytti, onko hänen kuvaamisensa kuitenkaan kovin hyvä idea. Vastasin, että minun täytyy kuvata sinuakin. Hän epäili, onko hänellä roolia elokuvassa. Sanoin, että tietenkin on – äidin rooli.

Kameran olemassaolo oli aluksi haastavaa kaikille.

Ensimmäisinä kuvauspäivinä leikkasin jo elokuvaa mielessäni. Mietin tarkasti, mitä kannattaa sanoa ja tehdä. Mutta onneksi kaikki helpottui, mitä enemmän kamera oli läsnä arjessamme. Ja lopulta unohdimme sen. Kuvauspäiviä oli kolmisen kymmentä vähän yli vuoden aikana, pääkuvausjakso oli viime vuonna.

Isää ja muita kunnioittaen

Dokumentissa Paakkaselle oli haastavaa, miten esittää isä ja hänen maailmansa. Erityisen tärkeää oli tehdä se kunnioittaen.

Olisimme voineet leikata tämän niin, että isä olisi näyttänyt hörhöltä. Sitä en halunnut. Enkä halunnut muutenkaan tehdä mitään hurahtamisen tai hulluuden kuvausta. Isä on elokuvassa juuri sellainen kuin on: maailman sympaattisin isä.

Oli hänen suurta viisauttaan, kun hän ottaa kyseenalaistamisprosessini niin kuin ottaa. Ymmärtää, millainen vaihe se on elämässäni. Hän toivoo kuitenkin, että saisin uskoni takaisin. Mutta jos niin ei käy, sekin varmasti sopii hänelle.

Isäni tähtien takaa on ollut tärkeä tutkimusmatka, joka Einari Paakkasen on täytynyt tehdä.

Tämä on ollut ennen kaikkea tutkimusmatka vanhempiini. Menetin isovanhempani ollessani pieni, joten tiedän vähän heidän elämästään. En halunnut, että se toistuu vanhempieni kanssa.

Paakkasta jännitti näyttää elokuva vanhemmilleen.

He näkivät tämän, kun leikkausvaihe oli valmis. Lähetin heille katselulinkin. Kului muutama päivä, eikä kuulunut mitään. Sitten soitin äidille, sillä isälle en uskaltanut soittaa. Äiti sanoi, että olipa henkilökohtainen elokuva ja intiimi tarina. Kysyin, mitä isä ajatteli. Äiti vastasi, että isä pyytää sanomaan, että on ihan ok.

Paakkasen isälle elokuva on todiste henkimaailman olemassaolosta. Hän kokee sen avaavan ihmisten silmät toiseen todellisuuteen.

Paljon kokemuksia aiheesta

Isäni tähtien takaa on elokuva aiheesta, josta monilla on paljon kokemuksia.

Elokuvan nähtyään monet ovat kertoneet minulle, että ovat kokeneet samanlaisia asioita kuin isä ja minä, mutta he eivät uskalla kertoa kenellekään. Toivon, että tämä avaa keskustelua ja antaa rohkeutta jakaa omia kokemuksia ilman pelkoa leimautumisesta. Myös epäilyksille on aina sijaa. Uskon, ettei kaikkea voi selittää.

Elokuva on koettu lämminhenkisenä tarinana.

Sen yksi sanoma on toisten ihmisten hyväksyminen. Sille on suuri tarve tänä päivänä. Kaikki me olemme pohjimmiltamme samanlaisia. Isäni henkimaailmaan en enää usko, mutta pidän yllä sen mahdollisuuden, että se voi olla totta, Einari Paakkanen sanoo.

Taneli Mustonen vaikuttaa uupuneelta. Takana ovat kahden elokuvan tuotannot, ja viimeisimpänä ponnistuksena raskas pressikiertue, jolla ohjaaja ja tähdet ovat markkinoimassa uusinta Luokkakokous-komediaa. Samaan aikaan Mustonen on joutunut raivaamaan kalenteriinsa tilaa myös Hollywood-matkoille. Ohjaajan ura on ottanut viimeisen parin vuoden aikana aimo harppauksen eteenpäin.

Ensimmäisen Luokkakokouksen (2015) aikaan Mustonen oli asennoitunut tekemään jotain uutta kotimaisen elokuvan kentässä, eli Hangover-henkisen törkykomedian. Paineet olivat kovat, mutta niin oli myös helpotus, kun Suomen suosituimpien hauskuuttajien – radiojuontaja Jaajo Linnonmaan, stand up-koomikko Sami Hedbergin ja näyttelijä Aku Hirviniemen – tähdittämästä elokuvasta tuli odottamattoman suuri kassamagneetti.

Ensimmäisessä oli kovat paineet siitä, miten tämä tulee toimimaan. Etsimme omaa polkuamme. Tässä jatkoimme siitä, mihin edellisessä osassa jäimme ja siihen oli helppo uida sisään. Meillä ei ollut samanlaisia haasteita kuin ensimmäisessä osassa.

Helmikuussa 2015 ensi-iltansa saanut Luokkakokous keräsi teattereissa yli 500 000 katsojaa. 2000-luvulla enemmän katsojia on kerännyt vain Pahat pojat (2002), joka sekin on Luokkakokouksen tavoin Solar Filmsin tuotantoa.

Kiireinen vuosi

Kesällä teattereissa nähtiin Mustosen vuoden ensimmäinen elokuva, slasher-kauhuleffa Bodom. Toisin kuin Luokkakokous, se sai suomalaiskriitikoilta lämpimän vastaanoton ja 60 000 katsojaa. Luokkakokouksen jatko-osaa ja Bodomia Mustonen työsti osin samaan aikaan.

Alan termi taitaa olla back to back. Ei ihan mennyt kuitenkaan niin, että olisi loppunut yhdet kuvaukset ja alkanut uudet. Bodomin leikkaus ja jälkityöt tehtiin samaan aikaan Luokkiksen esituotannon kanssa, Mustonen kertoo.

Kevät oli raskas. Aloitimme kuvaukset huhti–toukokuussa. Jengi oli kuitenkin tuttu. Koska minulla oli mukana sama työryhmä, työskentely oli hiukan helpompaa.

Ajan säästämiseksi elokuvan raakaleikkaus tehtiin kuvausten kanssa päällekkäin.

Leikkaaja Aleksi Raini leikkasi elokuvaa eteenpäin sitä mukaa, kun materiaalia sai. Meillä oli ekasta kuvauspäivästä lähtien täysleikkaus päällä, mikä oli minulle uusi kokemus. Se toimi, koska meillä oli vanha leikkaaja ja luottotiimi mukana. En ole koskaan aiemmin ollut siinä tilanteessa, että minulla olisi ollut vain viikkoa kuvausten päättymisen jälkeen ensimmäinen leikkausversio katsottavana. Ensimmäinen kokonainen leikkausversio on yleensä elokuvaa hirveimmillään, joten sen saaminen valmiiksi näin pian nopeutti elokuvan valmistumista merkittävästi.

Edellisen elokuvan tavoin myös uusin Luokkakokous on paljon velkaa tanskalaiselle Klassefestenille, jonka käsikirjoitukseen Mustosen kynäilemä suomenkielinen versio perustuu. Luokkakokous 2 perustuu Klassefestenin jatko-osaan, mutta projektin alkuvaiheensa Mustonen ei meinannut uskoa suoraan käännökseen.

Hahmot olivat jo lähteneet niin omille teilleen, ettei pelkkä käännös toiminut. Haasteena oli, että meidän piti saada nämä meidän hahmot sopimaan tähän käsikirjoitukseen rikkomatta mitään. Oli sellaisia jaksoja, joiden emme uskoneet sopivan elokuvaan, menevän Suomessa läpi tai sopivan meidän hahmojemme maailmaan. Esimerkiksi prätkäkerho on sellainen, joka on selvästi meidän omaa.

Aina tietysti asioita muuttuu, kun tekstiä siirretään kankaalle. Halusin säilyttää sen, ettei roisius tarkoita, että elokuvaan ei voisi jättää väliin herkkyyttäkin. Ei ole olemassa mitään rajoja. Tykkäsin siitä raikkaudesta, että höhlistä asioista voi tehdä hauskoja viemällä ne tarpeeksi pitkälle.

Esimerkiksi Sami Hedbergin hahmo on uudessa elokuvassa aiempaa paremmin kirjoitettu. Koomikon esittämä Antti on tällä kertaa selvemmin traaginen hahmo, jolle on kirjoitettu jopa pätevää draamaa sisältävä bussipysäkkikohtaus. Käsikirjoitusta ei voinut kääntää suoraan, sillä hahmon piti muistuttaa Hedbergiä.

Tanskalaiselokuvassa Andersin hahmo haluaa kyllä rakkautta, mutta hahmo on erityyppinen kuin Samin, sellainen aggressiivinen.

Elokuvan alussa Hedbergin esittämä Antti vaikuttaa täysin syrjäytyneeltä. Hän elää kotonaan verhojen takana, toimettomana kirjoihinsa uppotuen – ne käsittelevät lähinnä seksiä ja naisia. Matkan aikana hän löytää jälleen voimaa ja uskoa tulevaisuuteen.

Samin hahmo on läheinen, koska siihen on niin helppo samaistua. Vuodet kuluvat, mutta hän ei oikein saa elämästä kiinni. Kuka tahansa, joka on joskus tullut jätetyksi, voi samaistua noihin tunteisiin.

Välivuosi vai jotain muuta

Viimeistään Bodomin myötä kansainväliset portit ovat auenneet Mustoselle, joka jo ensimmäisen Luokkakokouksen myötä rankattiin Varietyssa yhdeksi lupaavimmista nuorista pohjoismaisista ohjaajista. Kauhuelokuvamenestyksen takia ohjaajaa edustava William Morris Endeavor -agentuuri on alkanut markkinoida häntä elokuvakaupungissa. WME on alansa suurin toimija, joka edustaa monia Hollywood-tähtiä.

Nyt on oman työuran kiinnostavimpia aikoja. Bodom sai Hollywood Reporterista jos ei nyt ylistävän niin erittäin positiivisen arvostelun ja sillä seurauksella William Morris on puskenut minua erittäin kovasti siellä. Tämän (Luokkakokous 2) jälkeen aioin pitää ensi vuonna sapattia, mutta tietenkin tämä on sellainen tilaisuus, että pitää katsoa rauhassa, jos olisi jotain tulossa.

Varsinaisia tulevia projekteja Mustosella ei vielä ole.

Siirsin yhden projektin pois ensi vuodelta. Se on isotöisempi koko perheen seikkailu, josta olen todella innoissani. Odotan, että pääsen taas tekemään lapsille juttuja, ensimmäisen Ella ja kaverit -elokuvan (2012) ohjannut Mustonen kertoo.

Myös kansainväliselle uralle lähteminen on vakavasti otettava vaihtoehto.

Meillä on muutama projekti oman tuotantoyhtiöni Donin kanssa – toiseen maailmansotaan sijoittuva scifi-hanke ja yksi kauhuleffaprojekti. Tällä hetkellä tilanne on kuitenkin se, ettemme tiedä, teemmekö niitä Suomessa vai tehdäänkö ne jossain muualla. Siinä ollaan tällä hetkellä.

Kuun metsän Kaisa on Katja Gauriloffin ohjaama dokumenttielokuva kolttasaamelaisesta tarinankertojasta ja sveitsiläis-venäläisestä kirjailijasta. Katjan isoäidin äidin, legendaarisen Kaisa Gauriloffin (1884–1980) ja Robert Crottet’n (1908–1987) ystävyys alkaa vuonna 1938.

Olen kuullut paljon tarinoita Kaisasta. Olen hauskuuttanut niillä ystäviäni ja tuttaviani. Esimerkiksi tällä: kun Kaisan pojat eivät halunneet lähteä kouluun, hän otti kirveen käteensä, että saa heidät lähtemään, Katja Gauriloff muistelee.

Hänen elokuvansa on hyvin ajankohtainen.

Kiehtova Kaisa

Kuun metsän Kaisa on ollut Gauriloffilla vireillä jo pitkään.

Minulta kysyttiin Säilöttyjä unelmia -elokuvani (2012) ensi-illassa Berliinissä, mitä teen seuraavaksi. Vastasin, että haluan tehdä elokuvan isoäidin äidistäni. Aihe kiehtoi minua. Kolttasaamelaisista ei ollut paljon puhuttu, heidän historiansa oli unohtunut, muun muassa heidän evakkoaikaansa ei ole käsitelty. Halusin yhdistää ja tuoda ne esiin.

Faktaa ja fiktiota sekoittava Kuun metsän Kaisa perustuu Robert Crottet’n kirjoittamiin teksteihin sekä hänen elämänkumppaninsa, espanjalaisen valokuvaajan Enrique Méndezin kuvaamaan filmimateriaaliin ja valokuviin sekä arkistomateriaaliin eri puolilta Eurooppaa.

Tarvitsin elokuvaan näkökulmahenkilön, joka etäännyttää minut, perheeni ja sukuni aiheesta. En halunnut laittaa siihen itseäni tai haastatella sukulaisiani. Se ei ole tapani tehdä elokuvaa. Ulkopuolinen näkökulmahenkilö olisi siis Robert Crottet.

Gauriloff lähti etsimään ja tutkimaan aineistoa kuullessaan, että sitä on.

Kaisan ja Robertin ystävyyttä on tutkittu. Siitä on tehty opinnäytetöitä yliopistoissa. Myös Kaisaa on tutkittu ja hänestä on paljon kirjoitettu. Hän on monissa lähteissä. Esimerkiksi 1950-luvulla tutkijat kävivät äänittämässä Kaisan tarinoita. Ne löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. Ne olivat minulle hyvin tärkeitä, sillä niissä kuuluu Kaisan oma ääni ja tarinat. Ne antoivat idean elokuvan animaatio-osuuteen.

Saanko minä?

Gauriloff pohti paljon, voiko hän tehdä koko elokuvaa.

Mietin, että voinko tehdä elokuvan aiheesta – ja Kaisasta. Kaisa on sanonut, että hän ei ymmärrä miksi pitää laittaa ihmisiä seinälle, kankaan päälle kävelemään. Ja nyt minä olin tekemässä sen hänelle.

Kävin kamppailua itseni kanssa. Saanko tehdä ja miten teen? Teenkö aiheelle varmasti oikeutta ja tuonko sen esiin oikeassa valossa? Sitten tuli pakottava tarve. Kolttasaamelaisia ei saa unohtaa. Tämä elokuva täytyy tehdä, ja Kaisa on sen päähenkilö.

Arvokas aineisto

Kuun metsän Kaisan käännekohdat risteävät historiallisten tapahtumien kanssa toisen maailmansodan mullistuksissa. Siinä on myös mittava käsin piirretty animaatio-osuus, joka avaa ensimmäistä kertaa itäsaamelaista legendaperinnettä elokuvan keinoin.

Höh, lisää valheita vaan! Kaisa sanoisi elokuvasta. Ei sentään, luulen että hän hyväksyisi sen ja olisi tyytyväinen, Katja Gauriloff sanoo.

Hän herätti henkiin Kaisan ja Robertin sekä kolttasaamelaisten kadonneen maailman ja vaiheet.

Toivon, että myös Kaisan ja Robertin ainutlaatuinen ystävyys jää mieleen. Heillä oli oma huumorinsa ja aina hauskaa yhdessä.

Mieleeni on jäänyt erityisesti Enrique Méndezin tapaaminen ja kaikki häneen liittyvä. Se, että hän antoi arvokkaan aineistonsa elokuvaani. Hän on nyt 87-vuotias. Olen miettinyt paljon sitä, että jos hän olisi jo edesmennyt, olisiko aineiston arvoa ymmärretty. Se olisi voitu jopa hävittää.

Ajankohtainen aihe

Kuun metsän Kaisa on ajankohtainen tänä päivänä, kun sodat ovat ajaneet miljoonat ihmiset pakolaisiksi.

Maailman tapahtumien myötä elokuvan ajankohtaisuus tuli koko ajan ilmeisemmäksi ja tärkeämmäksi. Ymmärsin sen hyvin myös siksi, koska minäkin olen pakolainen, toisessa polvessa.

Äitinsä puolelta kolttasaamelainen Gauriloff ei ole asunut koltta-alueella eikä saanut oppia kolttasaamea. Etelä-Suomessa vietettyjen vuosien jälkeen hän muutti takaisin Rovaniemelle neljä vuotta sitten. Hän on käsitellyt sukujuuriaan muissakin dokumenteissaan.

Olen tuntenut itseni hieman ulkopuoliseksi omieni joukossa. Mutta nyt koen, että minut on hyväksytty elokuvienikin ansiosta. Olen kolttasaamelainen kolttasaamelaisten joukossa. Se on minulle todella tärkeää. Kun olen saanut tehdä töitäni, ne ovat olleet arvokkaita matkoja.

Häntä mietityttää kolttasaamelaisten tulevaisuus.

Tänä päivänä heitä on noin 700, joista alle puolet puhuu omaa äidinkieltään. Heidän kulttuurinsa on erittäin uhanalainen.

Ylistäviä arvosteluja

Kuun metsän Kaisa sai Pohjois-Amerikan ensi-iltansa toukokuussa arvostetulla Hot Docs -elokuvafestivaalilla Torontossa, jossa se esitettiin täydelle yleisölle. Se on saanut ylistäviä arvosteluja muun muassa Variety-lehdessä ja Hollywood Reporterissa.

Suomen ennakkoensi-iltansa elokuva sai Sodankylän elokuvajuhlilla, ja sillä oli loppuunmyyty näytös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla syyskuussa.

Elokuva palkittiin parhaasta ohjauksesta Jakutiassa Venäjällä elokuussa. Kanadan valloitus jatkuu marraskuussa, kun dokumentti esitetään Guelph Film Festivaalilla sekä EU Film Festivaalilla Torontossa.

Euroopan ensi-iltaa juhlitaan Leipzigissa, DOK Leipzig-elokuvajuhlilla 1. marraskuuta.

Seuraavaksi

Seuraavassa työssäni käsittelen revontulitarinan jatko-osaa Auringon tyttären legendaa. Siinä tulee olemaan myös kritiikkiä kolttasaamelaisten suomalaistamispolitiikasta, Katja Gauriloff kertoo.

Hän kehittelee parhaillaan elokuvaa Baby Jane. Se perustuu Sofi Oksasen vuonna 2005 ilmestyneeseen samannimiseen romaaniin.

Aino Havukaisen yhdessä Sami Toivosen kanssa kirjoittamat ja kuvittamat Tatu ja Patu -kirjat ovat saavuttaneet niin lasten kuin lapsille lukevien aikuistenkin parissa valtavan suosion. Kirjasarjasta on ilmestynyt 17 osaa, ja kirjat ovat myyneet yhteensä yli miljoona kappaletta. Tatulle ja Patulle on siis olemassa laaja potentiaalinen elokuvayleisö, kun heistä kertova elokuva saa ensi-iltansa.

Lähtökohtana Kanelia kainaloon, Tatu ja Patu! -elokuvalle toimi alunperin kirja Tatun ja Patun ihmeellinen joulu. Kirjan ja käsikirjoituksen tekoa yritettiin yhdistää, mutta ne lähtivät eri teille. Aino Havukaiselta oli pyydetty Tatu ja Patu elokuvaa tai tv-sarjaa jo monta vuotta, mutta Havukainen yhdessä miehensä Sami Toivosen kanssa ei ollut tyytyväinen heille tarjottuihin käsikirjoituksiin. Vasta tavattuaan tuottaja Riina Hyytiän kirjailija Havukainen vakuuttui, että käsikirjoitus kannattaisi tehdä itse, vaikkei hänellä olekaan varsinaista koulutusta tai kokemusta käsikirjoittamisesta.

Kun muut ovat yrittäneet tehdä käsikirjoitusta, niin se ei ole ollut ihan Tatua ja Patua. Jollakin tavalla täytyy itse olla mukana, jos meinataan tehdä leffaa. Kokeilin ja tuli siitä sitten jotain! Riina innostui ja lähdimme viemään sitä eteenpäin.

Alusta asti Havukainen halusi elokuvaan mukaan Riku Niemisen, joka oli tuttu televisiosta. Havukainen kertoo kuinka Niemiselle löytyi aisapari Antti Holmasta.

Televisiosta tuli Kingi, ja katsellessamme sitä toivoimme että he menisivät nyt vierekkäin, jotta näkisimme ovatko he saman mittaisia. Olimme tuottaja Riina Hyytiän kansa samaa mieltä, että nämä herrat sopisivat rooleihin tosi hyvin.

Rahoituksen jo varmistuttua mukaan tulivat ohjaaja Rike Jokela ja hänen veljensä käsikirjoittaja Juha Jokela. Havukainen ja Jokelan veljekset alkoivat muokata käsikirjoitusta yhdessä. Rike ja Juha keskittyivät viemään eteenpäin Veeran hahmoa. Veeraa näyttelevä Eedit Patrakka tuli mukaan elokuvaohjaaja Johanna Vuoksenmaan kautta, joka oli koekuvannut Eeditiä omaa sarjaansa varten. Rike Jokela ymmärsi heti Eeditin tavatessaan, että tässä on oikea tyyppi Veeraa esittämään.

Rike Jokela kertoo, että hänen oli ensin hieman perehdyttävä itselleen vieraaseen Tatun ja Patun maailmaan. Hommaa helpotti jo selvillä ollut roolitus päärooleihin.

Minulle kaikkein tärkein ja työläin työvaihe oli päästä sisään Tatun ja Patun maailmaan, ja miten se pitäisi näytellä elokuvaksi. Tavallaan helppo versio olisi ollut tehdä animaati,o joka olisi yksi yhteen jostain kirjasta.

Riku (Nieminen) ja Antti (Holma) oli jo roolitettu, he olivat tuottajan ja Havukaisen valinta, ja se oli minulle hyvä asia, koska tunsin molemmat, olin tehnyt molempien kanssa hommia. Se helpotti minua, koska minulle Tatun ja Patun maailma ei ollut entuudestaan tuttu, koska oma poikani on jo19-vuotias. Sukulaiset,kenellä on nuorempia lapsia, kertoivat pitkiä tarinoita, että mistä on kysymys.

Sen jälkeen, kun Tatun ja Patun esittäjiksi olivat valikoituneet Antti Holma ja Riku Nieminen ja ohjaaja Rike Jokela oli perehdytetty Tatun ja Patun maailmaan, Sami Toivonen tuli neljänneksi käsikirjoitustiimiin Jokelan veljesten tilatessa sopivia vuorosanoja kohtauksiin.

Energioiden törmäytystä, eli miten eri mieltä olemalla voi oppia jotakin

Jotta elokuva toimisi omillaan, on alkuperäisteoksesta pakko irtautua ja hahmojen antaa toimia elokuvan kerronnan keinoin. Joskus kirjailijoilla on vaikeuksia päästää irti itse luomistaan hahmoista ja antaa ohjaajalle vapaat kädet tulkita alkuperäistekstiä ja -hahmoja, yhtenä tunnetuimmista tapauksista varmastikin Stephen Kingin pettymys Stanley Kubrickin tulkintaan Hohdosta, joka todellakin poikkesi paljon alkuperäistekstistä. Aino Havukainen sai sentään itse toimia käsikirjoittajana, joten luopumisen tuskaa oli varmastikin helpompi käsitellä, kun omat luomukset annettiin vieraisiin käsiin.

Kyllä, tiesimme alusta asti että tämä annetaan muitten käsiin, että tämä on Riken leffa, ihan selvä peli. Se on jonkun näkemys, ja hyvä näkemys onkin. Mutta onhan tämä erilaista kuin kirjan teko, jossa hallitsee kaikkea. Elokuvaa tehtäessä on todella monta osa-aluetta. Prosessi on hyvin erilainen.

Ohjaaja Rike Jokela ei kokenut, että hänen olisi pitänyt varoa astumasta liikaa kirjailijoiden varpaille. Päinvastoin, Jokela pitää hyvänä ja toivottavana asiana, että energiat niin sanotusti törmäytetään, ja ollaan eri mieltä. Siinä oppii.

Jokela kokee, että ellei yhteistyötä kirjailijoiden/käsikirjoittajien ja elokuvan ohjaajan välillä olisi ollut, olisi elokuva saattanut hyvinkin lähteä jossain kohtaan väärille poluille. Vuoropuhelussa ohjaajan omatkin ratkaisut vahvistuivat.

Se on vähän kuin menisi vieraaseen kulttuuriin, siellä pitää vähän aikaa oleskella. Tämä oli tällaista, opettelua.

Havukainen kertoo, että hänellä on alusta asti ollut haaveena nähdä Tatu ja Patu liikkeessä. Kirjassa kaikki muut välineet paitsi liike ovat käytössä, ja ensimmäiseksi saattaisi tulla mieleeen Tatun ja Patun liike animaation keinoin toteutettuna. Ohjaaja Rike Jokela huomauttaakin, että Tatu ja Patu -kirjat ovat jo melkein kuin animaatiota, niissä on animaatiokerronnan ainekset jo valmiina.

Havukaisen mielessä Tatu ja Patu piti toteuttaa tässä tarinassa nimenomaan oikeilla näyttelijöillä, joiden ilmeet ja eleet toisivat nyanssit paremmin esiin. Tatu ja Patuhan ovat kotoisin Outolasta, joten heidän käytöksensä on jatkuvassa törmäyskurssissa talvisen Helsingin tavallisuuden kanssa. Tosin talvinen Linnanmäki ja lumella kuorrutettu Käpylän puukaupunginosa näyttäytyvät 1980-luvun lähiöiden betoniseinien harmaassa puristuksessa lähinnä sadun ihmemaalta.

Kysyttäessä Rike Jokelalta minkä alkuperäisteoksen hän haluaisi ohjata, jos saisi vapaat kädet, vastaus on Tintti. Sarjakuva teki ohjaajaan lapsuuden lukukokemuksena lähtemättömän vaikutuksen, kuten niin moneen sukupolveen ennen ja jälkeen.

Jokela kertoo pitäneensä Spielbergin versiosta, vaikkakin elokuvan katselukokemusta söi Spielbergin käyttämän tekniikan ihmettely. Vaikka ohjaajan vastaus kysymykseen tulee kuin apteekin hyllyltä, pitää Jokela kysymystä kuitenkin haastavana.

Kysymys oli vaikea ja vastasin omituisesti.

Osaltani haastattelu alkaa huonosti. Tekniikka pettää minut, kun äänitallennin ei toimi. Onneksi tätä nykyä meillä on ylipätevät kännykät, joilla haastattelun tallennuskin onnistuu kevyesti.

Me teimme kaikki treenit elokuvaa varten kännykkäkameralla. Kun koko homma oli kunnossa, menimme vasta oikean kameran kanssa, Samurai Rauni Reposaarelaisen ohjaaja, käsikirjoittaja ja nimiroolin näyttelijä Mika Rättö lohdutti.

Hän on innoissaan ja silminnähden onnellinen, että saa näyttää valmiin elokuvan vihdoin yleisölle. Rättö kertoo, että elokuvan teossa nähty ydinporukka tuntee toisensa jo entuudestaan. Oikeastaan kaikki ovat hyviä ystäviä keskenään. He perustivat aikoinaan Teatteri Moderni Kanuuna -ryhmän, joka teki niin musiikkia kuin ”köyhän miehen elokuviakin”, eli näytelmiä.

Joskus, en muista miksi, baarissa päätettiin, että tehdään pari teatterinäytelmää johon tehdään musiikit ja puvut. Kutsuimme ensimmäistä näytelmää heti köyhän miehen elokuvaksi. Elokuvaan ei ollut aluksi rahkeita, joten tehtiin näytelmiä. Viisi tai kuusi näytelmää olemme tehneet, joista tämä Samurai oli viimeinen. Sitten aloimmekin jo kuvata ensimmäistä elokuvaa.

Rättö painottaa vahvaa tee-se-itse -mentaliteettia ja yhdessä tekemistä. Kaikki ovat mukana työstämässä elokuvan musiikkia, näyttelemässä, ohjaamassa ja käsikirjoittamassa sitä. Jos tulee erimielisyyksiä, niistä keskustellaan ja valitaan paras, toimivin ratkaisu.

Kaikkiruokaista hämyilyä

Elokuvan visuaalisuus ei ole yllätys, sillä sekä elokuvan kuvaaja, kuten myös Rättö itse, ovat valmistuneet kuvataiteilijoiksi. Rättö on valmistunut myös sähkömieheksi, mutta ei ole koskaan harjoittanut ammattia. Kokemusta on myös lukuisista omista bändiprojekteista. Niin, ja onhan Rättö myös kirjailija. Käsikirjoitukset ovat pääosin syntyneet hänen kynästään, mutta siihen ovat osallistuneet kaikki. Kehun Samurai Rauni Reposaarelaisen kaunista, jopa runollista kieltä.

Joo, ehkä se vähän poikkeaa, kun se on enemmän kirjallista. Nykyään elokuvassa pyritään niin yleiskieleen. Suomalaisissa elokuvassakin matkitaan hyvin pitkälti Amerikan formaattia, vähän vääntäen murteen puolelle, jos tarve vaatii.

Onko Amerikkalaisessa elokuvassa sitten jotakin vikaa?

Ei, pidän amerikkalaisista elokuvista suuresti, mutta pidän elokuvasta ylipäätään. En ole koskaan ymmärtänyt kahtiajakoa Hollywood-leffa paha, eurooppalainen taideleffa hyvä. Itse en kannata sitä alkuunkaan. On hienoa miettiä kuinka lapsuudesta vaikka Karate Kid on innostanut yhteen maailmaan.

Pidän ylipäätään suuresti amerikkalaisen elokuvan ja nykyään myös sarjojen viihdyttämisen tasosta, mutta yhdessä asiassa ei nimenomaan pidä jumittaa. Juuri siihen rinnalle tarvitaan kunnon eurooppalaista hämyilyä ja taidefilmiä sekä aasialaista undergroundia ja muuta. Siitä saa sen kokonaiskuvan mitä on. Mielestäni kaikkiin elämän osa-alueisiin kuuluu juuri se filosofia. On erikoista, että valitaan se yksi suosikki, mitä sitten liputtaa hampaat irvessä.

Kalsarit jalkaan

Rättö kertoo, että oli väistämätöntä tuoda samurait perisuomalaiseen kansanmaisemaan. Assosiaatio ja hetken inspiraatio, jopa koheltaminen ja hulluus ovat taiteen saralla tärkeitä ominaisuuksia. Tosin, Kurosawan kanssa on turha kilpailla.

Ensimmäinen ajatus, kun lähdimme työstämään Samurain käsikirjoitusta, oli, ettei ole mitään järkeä tehdä kurosawalaista elokuvaa ja kilpailla hänen kanssaan siitä, kumman elokuva näyttää enemmän japanilaiselta. Meidän täytyy itse tehdä Japani siihen paikkaan, missä kulloinkin olemme.

Miten se tapahtuu, kysyn.

Miten se tapahtuu? No ei muuta kun ukin vanhat pitkät kalsarit jalkaan, miekka käteen, ninjakengät jalkaan ja sitten käyn tuossa huoltoaseman pihalla. Katsomme siihen sommitelmaan jotakin, mikä meidän mielestämme on esimerkiksi jotakin japanilaista tai aasialaista. Vastaukset tippuvat itse itsestään, kun niitä alkaa kaivaa.

Ihmettelin, miksi päähenkilöksi on valittu juuri alkoholisoitunut, jopa epämiellyttävä Rauni.

Lähtökohtana oli sellainen pikkukaupungin, pikkupubin Stalin, joka aina selittää asiat itselleen parhain päin. Hän on sen verran mahtava ja voimakas, eikä aiheuta muuta kuin tuhoa, rauniota ja kyyneliä jälkeensä. Tuhon enkeli. Jos tämän olisi julkaissut joku iso tuotantoyhtiö, niin ei sitä tuollaisena olisi voinut tehdä. Rauni olisi ollut vain joku lähiöpubin tappelija, joka olisi pistänyt kaikkia turpaan.

”Taide on kommunikaatiota”

Inspiraation lähteiksi Rättö mainitsee ehdottomasti Jari Halosen ja heinäkuussa menehtyneen Jouko Turkan. Eniten heissä kiehtoo persoonallisuus, voima ja fyysisyys.

Esimerkiksi tässä maassa elokuvaa ei niin tee kukaan muu. Kaikki jäljittelevät tietynlaista realismia, pieneleistä elokuvanäyttelemistä. Katsojat yritetään saada unohtamaan näytteleminen, mutta heidän teoksissaan tehdään juuri päinvastoin. Niissä tehdään valtavan näkyväksi koko metodin kautta se näyttelemisen järjetön fyysisyys. Se on ainutlaatuista, ja kun se toimii, se toimii.

Fellini taas osoitti nuorelle kokijalle, että ihmisten sattumanvaraisuus ja spontaanius on paljon lähempänä realismia kuin mikään muu. Tämä perintö jäi Rätölle mieleen italialaistekijän tuotannosta.

Taide on kommunikaatiota. Se on sanojen jatketta. Nyt me vaihdamme pikemminkin tietoa, mutta tuolla salissa me vaihdoimme enemmänkin tuntemuksia. Taide on kommunikaation väline, jossa muoto vain vaihtelee. Sanat muuttuvat tanssiksi ja se on paljon enemmän sidoksissa tuntemuksiin ja vaistoihin.

Kommunikaatio ei ole pelkkää älyllistä tiedonsiirtoa, vaan se on hyvin kokonaisvaltaista. Ja itselle se merkitsee ennen kaikkea elämisen tapaa. Taide on puheenvuoroja, joita pidämme maailmalle ja maailma kuuntelee niitä tai ei kuuntele.

1980-luvun alun nuorta, kapinallista energiaa sykkivässä Helsingissä kaksi maailmanvalloitukseen valmista kirjailijanalkua – Inka ja Juhana – rakastuvat. Sielunkumppaninsa löytänyt Inka vapautuu ja vahvistuu, julkaisee rohkean esikoisromaaninsa ja kasvaa juhlituksi kirjailijaksi. Intensiivisellä suhteella on päinvastainen vaikutus Juhanaan, jonka ote omasta kirjailijuudestaan ja elämästään alkaa lipsua. Rakkauden huipulla Inka alkaa epäillä, että heidän hullu rakkautensa onkin oikeaa hulluutta.

Elokuva perustuu Anja Snellmanin (ent. Kauranen) vuonna 1996 julkaistuun samannimiseen omaelämäkerralliseen romaaniin. Elokuvasovituksen käsikirjoittanut ja ohjannut Alli Haapasalo korostaa elokuvan kuitenkin kertovan fiktiivisistä henkilöistä.

Kun luin Syysprinssi-romaanin, en tiennyt mitään henkilöistä, jotka olivat olleet kirjan henkilöiden alter egoina. Ja kun aloin tehdä elokuvaa, halusin pitäytyä tässä omassa kokemuksessani fiktiivisistä henkilöistä enkä tehdä heistä tosielämän henkilöiden vastaavuuksia. Olisi tuntunut väärältä väittää elokuvassa jotakin tosielämän ihmisten ihmissuhteesta, jota en voinut henkilökohtaisesti tuntea.

Kirjan toiselämäpohjaisuus oli myös elokuvan kannalta yhdentekevää, sillä tarina on joka tapauksessa kiehtova ja koskettava. Puhtaaseen fiktioon meneminen oli toki myös taiteellisesti paljon vapaampaa. Elokuva on hyvin erilainen kuin kirja, koska eri taidemuotoina niissä on eri vahvuudet, ja kummassakin on tietysti painotettava omia vahvuuksia.

”Tästä tulisi upea elokuva”

Haapasalo luki romaanin ensimmäisen kerran Taideteollisen korkeakoulun ensimmäisen vuoden elokuvataiteen opiskelijana vuosituhannen taitteessa ystävänsä suosituksesta.

Ajattelin heti, että siitä tulisi upea elokuva. Vei kuitenkin kymmenen vuotta ennen kuin ajatus alkoi muuttua todeksi. Asuin New Yorkissa ja olin valmistumassa New York Universitysta elokuvataiteen jatko-opinto-ohjelmasta ja halusin muuttaa Suomeen tekemään suomalaisia elokuvia, ja Syysprinssi palautui mieleeni.

Päätin lukea kirjan uudestaan ja katsoa, olisinko vielä samaa mieltä. Pidin siitä jopa enemmän. Kymmenen vuotta vanhempana sen toinen aikataso, jossa rakkaustarinan nuoret tapaavat 15 vuotta myöhemmin aikuisina, kolahti uudella tavalla. Otin yhteyttä Anja Snellmaniin ja ehdotin tapaamista. Sain häneltä luvan alkaa käsikirjoittaa romaaniin pohjautuvaa elokuvaa, jonka ohjaisin.

Laura Birn ja Lauri Tilkanen valikoituivat rooleihin koekuvausten kautta.

Tiesin heti, että he ovat elokuvan Inka ja Juhana. Oli todella ihanaa tehdä tätä heidän kanssaan. He ovat hyvin tarkkoja työssään ja omistautuvat sille. Meillä oli hyvä luottamus. Tiesin, että Laura ja Lauri antavat elokuvalle kaiken. Keskustelimme paljon, ja he esimerkiksi muuttivat repliikkejä, mikä oli hyvä, sillä niiden pitääkin sopia omaan suuhun. Meillä oli antoisa harjoitusprosessi, haimme muun muassa sitä, millainen Inkan ja Juhanan suhde elokuvassa on.

Pään sisälle vierailemaan

Syysprinssi–elokuvassa on kaksi aikatasoa. Päätarina on 1980-luvun alkuun sijoittuva nuorten kirjailijoiden rakkaustarina ja sitä raamittaa Lapinlahden sairaalaan sijoittuva kehyskertomus 1990-luvun puolivälistä. Mielen sairauden oireet ovat suuressa osassa myös 80-luvun aikatasolla eli Inkan ja Juhanan rakkaustarinassa.

Katsoja saa pohtia, mikä Juhanan käytöksessä on ”tavallista” ja mikä ”epätavallista”, ja aiheuttaako orastava sairaus tietynlaista käyttäytymistä vai katalysoiko tietynlainen käyttäytyminen mielen sairastumista. Tunteet ja mielen ailahtelut ovat harvoin suoraviivaisia ja yksinkertaisia asioita, ja elokuvankin ihmissuhdetta voi tulkita lähes päinvastaisista näkökulmista. Yhtä totuutta ei ole.

Elokuva ei varsinaisesti kerro Juhanan sairastumisesta vaan sairauden oireet ilmaantuvat rakkaussuhteen aikana ja alkavat vaikuttaa siihen.

Tätä ei sanota elokuvassa ääneen, mutta Juhanan oireet ovat kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita. Inka ei ymmärrä mistä on kysymys, vaikka alkaa epäillä, etteivät kaikki Juhanan ailahtelut ja omituisuudet olekaan pelkkää taiteilijan ”luovaa hulluutta.”

Oli kiinnostavaa tutkia ja kuvata Juhanan sairauden oireita. Häntä esittävä Lauri Tilkanen tekee upean työn näytellessään miestä, jonka mieli ailahtelee. Sairauden kuvauksessa mennään Juhanan pään sisälle vierailemaan, mutta elokuvan näkökulmahenkilö on Inka.

”Hulluuden” tuntemuksia välitetään näyttelijäntyön lisäksi kuvauksen ja äänimaailman kautta.

Välttääkseni kliseiset sairastumisen osoittamisen keinot nojasin taustatutkimuksiini mielen sairauksista ja pyrin tuomaan Juhanan oireet esiin mahdollisimman luontevasti ja hienovaraisesti.

Pääosassa rakkaustarina

Syysprinssi on rakkaustarina, taiteilijatarina ja sairaskertomus.

Rakkaustarinan henkilöistä toinen kasvaa kirjailijaksi ja toinen sairastuu vakavasti. Pääosassa on rakkaustarina kahdesta luovasta ihmisestä, jotka ovat toisilleen suuret innoittajat, mutta myös kilpailijat ja lopulta jopa ”luovat viholliset”.

Päähenkilöt innoittuvat toisistaan, tai ehkä ennen kaikkea tunteesta, jonka suuri intohimo, kiihko ja voima heissä herättää.

He tuntevat itsensä täysin vapaiksi, kaikkeen pystyviksi. Se on Inkalle käännekohta, koska nyt hän vihdoin uskaltaa tehdä sen, mitä on aina halunnut. Samalla kun Inka alkaa kukoistaa, Juhana alkaa kokea kirjoitusvaikeuksia. Johtuvatko ne rakkaudesta, naisen noususta mielen kilpailijaksi vai mielenterveydellisistä syistä, se on jokaisen tulkittavissa.

Käänteentekevät ihmissuhteet kiinnostavat minua. Sellaiset ristiriitaiset kohtaamiset, joista tulee elämämme käännekohtia, Haapasalo sanoo.

Sukupolvien erot

Haapasalo kertoo pitävänsä Snellmanin romaanista kiihkeän ja ristiriitaisen rakkaustarinan ohella myös sen kuvaaman maailman takia.

1980-luvun alun Helsinki on mielikuvitukselleni aivan ihastuttava paikka, johon haluan sukeltaa. Parikymppisenä romaanin ensi kertaa lukiessani tunsin suorastaan kateutta sen nuoria, uhmakkaita ja hassun julistavia muka-punkkareita kohtaan. Heidän provosoivassa ilottelussaan on naiiviudesta huolimatta jotain todella innostavaa. Minun sukupolveni eli tuossa iässä aivan erilaista laman jälkeistä aikaa.

Elokuvan teossa käsikirjoitusprosessi oli minulle haastavin, koska en ollut kirjoittanut pitkää elokuvaa, varsinkaan romaaniin pohjautuvaa. En ajatellutkaan, että se olisi helppoa. Yllättävän suuri haaste oli, kuinka teen toimivan elokuvallisen tarinan romaanista, joka on hyvin muistelmallinen, tunnelmallinen, runollinen ja atmosfäärinen.

Todellinen matka

Lapinlahden psykiatrinen sairaala oli täydellinen tapahtumapaikka.

Lapinlahtihan on aivan upea miljöö. Kävelin sen puistossa monta kertaa elokuvan teon eri vaiheissa ja tunsin olevani sisällä elokuvassa.

Haapasalolle elokuva on ollut pitkä prosessi, sillä hän työsti käsikirjoitusta neljä vuotta.

Tein samalla tietysti muutakin, mutta tätä elokuvaa voi sanoa todelliseksi matkaksi. Kun saimme rahoituksen ja tuotanto alkoi, matka muuttui kirjoitusvaiheen palkinnoksi. Minut yllätti täysin se, kuinka hauskaa meillä oli kuvauksissa. Rakastin sitä ja olin elementissäni.

Syysprinssi on opettanut minut käsikirjoittamaan. Tunsin, että henkilöhahmot opettivat minut käsikirjoittamaan. Toivon, että tarina kiinnostaa ja koskettaa.

Tärkeä ja ratkaiseva

Mielen hyvinvointi ja mielenterveys ovat Alli Haapasalosta elämämme tärkeimpiä ja ratkaisevimpia asioita.

Elämä muuttuu nopeasti ja dramaattisesti, jos mieli ei voi hyvin. Ammatillisestikin tärkein työkaluni on mieleni, onhan kaikki mitä käsikirjoittajana ja ohjaajana teen riippuvainen siitä, kuinka mieleni toimii. Luovuudella ja mielenterveydellä on ailahteleva suhde, ja osa taiteilijoista uskoo kärsivän mielen tuottavan enemmän kuin hyvin voivan.

Minä olen luovimmillani kun olen huolettomin. Silloin voin keskittyä työhön täysillä ja näen kirkkaasti. Elokuvat ovat suuria kokonaisuuksia, joista ei tule hyviä tuurilla vaan paletin kasassa pitämiseen tarvitaan kirkas mieli.

Haapasalo korostaakin, että stressaavassa työssä osa ammattitaitoa on pitää itsensä hyvässä kunnossa sekä fyysisesti että henkisesti.

Pikku kakkosesta

Syysprinssin jälkeen Haapasalo viimeistelee seuraavaa työtään, joka on dokumentti.

Seuraava työni on tällä hetkellä leikkaamossa. Se on dokumentti Pikku kakkosesta. Se esitetään tammikuussa Pikku kakkosen 40-vuotispäivänä.

Uhrauksia vapaudelle (Osloboduvanje na Skopje, 2016) ei varsinaisesti ole kotimainen elokuva, vaikka Suomi onkin yksi sen tuottajamaista. Kyse on kansainvälisestä tuotannosta, johon osallistuivat myös Kroatia ja Makedonia. Ohjaajina toimivat kroatialainen isä-poika -parivaljakko Rade ja Danilo Serbedzija.

Vuosiin 1942 ja 1944 ajoittuva, Makedonian pääkaupunkiin Skopjeen sijoittuva miehitystragedia värjättiin sinivalkoisin värein, kun tuottaja Igor Nola etsi kumppaneita tuotannolle. Kontaktilistalta löytyi vanha tuttu Arto Halonen, jonka kanssa Nola oli tehnyt yhteistyötä Isänmaallinen mies (2013) draamakomedian aikoihin.

Nykyään on aika usein se tilanne, että leffaa on vaikea tuottaa, jos ei ole kansainvälistä rahoitusta. Igor kysyi, että kiinnostaisiko minua tuottaa elokuva, jota en ohjaisi. Luin käsikirjoituksen, tykkäsin ja lähdin mielelläni mukaan. Sain myös Elokuvasäätiön ja Ylen kiinnostumaan rahoituksesta. Saatiin mukavasti suomalaista taiteellista osaamista mukaan. Kolme näyttelijää, Tuomas Kantelinen on toinen säveltäjä ja äänipuolella on muutoinkin suomalaisia tekijöitä.

Brittiläisillä on usein kyseenalainen kunnia näytellä saksalaisia toiseen maailmansotaan sijoittuvissa teoksissa. Tällä kertaa Natsiupseereiksi on kaivettu suomalaisia. Antti Luusuaniemi on Herzog, Jari Virman Rudolf ja Mikko Nousiainen tarinan tärkeimmässä miehittäjäroolissa Hans.

Järjestimme ison castingin Suomessa ja toinen ohjaaja Rade Serbedzija tuli paikalle. Tallensimme koekuvaukset, jotta myös Danilo Serbedzija pystyi arvioimaan näyttelijät.

Kun näyttelijät oli valittu, niin Goethe-instituutin kautta järjestettiin tiukka saksan lausumiskoulu. Nousiainen ei käytännössä puhunut saksaa juuri lainkaan, ja hän teki sillä saralla huikean ison työn. Aikaa oli onneksi pari–kolme kuukautta. Tehtiin lausuntanauhoja, mutta Nousiainen kävi materiaalia läpi myös opettajan kanssa. Ajatuksena oli tehdä dialogista riittävän aitoa, jotta se menisi läpi kaikkialla muualla paitsi Saksassa, sillä siellä useita muitakin kieliä sisältävä elokuva joka tapauksessa dubattaisiin.

Monta kokkia keittiössä

Arto Halonen ja Igor Nola eivät suinkaan olleet ainoita Uhrauksia vapaudelle -tuottajia, vaan mukana oli peräti kymmenen päsmäriä. On selvää, että kaikilla ei voinut olla hankkeessa yhtä suurta painoarvoa.

Ihmiset ottavat roolinsa eri tavalla, myös sen mukaan mitä on saatavilla. Minulle oli tosi tärkeää, että en astu ohjaajien varpaille – kunnioitan taustani vuoksi ohjaajan taiteellista päätösvaltaa äärimmäisen pitkälle. Minun tehtäväni oli hankkia suomalainen rahoitus ja hakea vaihtoehtoja taiteellisiin rooleihin. Myös äänen jälkituotanto tehtiin Suomessa, ja se piti tietenkin organisoida.

Tuottajien yhteistyö toimi hankkeessa hyvin. Kommentoitiin ja käytiin läpi eri leikkausversiota. Ohjaajille kerrottiin, mitä oltiin mieltä – hellästi, ilman painostusta. Oleellista on, että ohjaajat lopulta päättävät. Mutta kyllä tuottajankin pitää vaikuttaa – ohjaaja tarvitsee tukea päätöksentekoon.

Yhteistyökokemusta Halonen kuvailee ”opettavaiseksi”. Halosen mukaan tuottaja Nola on luonut rautaisen kansainvälisen työryhmän, jolla on kokemusta isojen tilaajien, kuten BBC:n ja HBO:n, kanssa työskentelystä. Vaikka Halonen kehuukin suomalaisten tekijöiden ammattitaitoa – mainiten erikseen kuvaajat ja valaisijat – on kuitenkin myös ”osa-alueita, joissa muualla ollaan edellä.”

Yhteistyö Igor Nolan kanssa jatkunee myös tulevaisuudessa. Halosella on Nolan kanssa työn alla manipulaatiota käsittelevä teos, jonka yksityiskohdista hän ei kuitenkaan halua vielä tässä vaiheessa tarkemmin puhua. Näin siksi, että rahoitus on vielä auki. Se kuitenkin tiedetään, että tämän yhteistuotannon Halonen ohjaisi.

Lapsi sodassa

Yksi Uhrauksia vapaudelle -elokuvan keskeisimmistä henkilöhahmoista on lapsi, jonka näkökulmasta sattumanvaraisen väkivallan ja jatkuvan pelon hallitsemaa miehitysajan ilmapiiriä kuvataan. Halonen pitää tulokulmaa ajankohtaisena, sillä myös tänä päivänä nuoret joutuvat elämään ajassa, jossa ”konflikteja ja vastakkainasettelua on siellä sun täällä.”

Maailmankuva pääsee sitä kautta vääristymään. On hyvä aika miettiä, miten lapset näkevät tilanteen, ja miten he tulevat toimimaan tulevaisuudessa. Suvaitsevaisuuden ja empatian ymmärrys on oleellista. Silloinkin kun tulee pakolaisia ja kriisejä, niin kun suvaitsee, ei pääse syntymään halua lytätä tai pahoinpidellä toista.

Väkivaltaan päädytään, jos ei ole suvaitsevaisuutta. Ja sitä ei näissä tietyissä ääriliikkeissä ole. Se on epäinhimillistä toimintaa. Ihmisyyteen liittyy olennaisesti kaikkien kanssa toimeen tuleminen. Se on tällä planeetalla tosi vaikeaa.

Antti J. Jokinen vaikuttaa hyväntuuliselta. Pahan kukat, hänen kolmas kotimainen elokuvansa, on hänelle erittäin henkilökohtainen. Jokinen kertoo haastatelleensa käsikirjoitustaan varten viittäsataa lähiönuorta.

Tarina on kerrottu niiden kokemusten kautta, joita ne nuoret ovat kokeneet, sanoo Jokinen.

Jokinen on yksi aikamme suosituimmista kotimaisista ohjaajista eikä hänen elokuviensa tarvitse visuaalisesti hävetä isompien kansainvälisten tuotantojen rinnalla. Jokisen elokuvista näkee, että töitä on tullut tehtyä kotimaan ulkopuolellakin. Hänen esikoisohjauksensa oli amerikkalaistuotanto The Resident (2011), jonka pääosassa nähtiin kaksinkertainen Oscar-voittaja Hillary Swank. Sitä ennen hän ehti ohjata musiikkivideoita muun muassa Beyoncélle ja Will Smithille, mutta nykyään usein esille nostettu aihe saa hänet hiukan hermostumaan.

Suomessa tykätään leimata tuolla tavalla. Tällä (Pahan kukilla) ei ole mitään tekemistä musiikkivideoiden kanssa, leikkaustyyli on erittäin rauhallinen ja siinä on kuvattu käsivaralla, mitä ei oikeastaan koskaan käytetä musiikkivideoissa. Tuo tausta on oikeastaan aika tylsä aihe.

Elokuvissaan Jokinen on tottunut käsittelemään rankkoja aiheita, mutta silti Pahan kukat onnistuu yllättämään kuin kunnon potku nivusille. Se on tyylitelty, hieman jopa inhorealistinen kuvaus lähiönuorten perhe-elämästä, jossa arkeen kuuluvat rikokset ja väkivallan uhka.

Pahan kukat tulee todennäköisesti jakamaan mielipiteitä. Se ei häiritse Jokista, päinvastoin. Pahimpana tuomiona hän pitää kolmen tähden arvioita. Tärkeintä Jokiselle on herättää katsojissa voimakkaita tunteita.

Yhteiskunnallisissa elokuvissa se on elokuvantekijän tehtävä. Viihde-elokuvat ovat asia erikseen, ja tämä ei ole sellainen.

Väkivalta, viha ja huutomerkki

Tällä hetkellä Antti J. Jokinen katsoo maailmaa synkin silmin.

Maailmassa on vielä ihmisiä, jotka uskovat oikeudenmukaisuuteen. Minä en ole yksi heistä.

Pahan kukkia tehdessään Jokinen oli vihainen, ja elokuvasta tuli hänelle kanava, johon hän pystyi vihansa purkamaan. Hän halusi kiinnittää ihmisten huomion alati kasvavaan ongelmaan, joka on nuorten syrjäytyminen.

Halusin tehdä elokuvan, joka on kuin huutomerkki. Toivottavasti joillekin ihmisille syntyy sellainen kuva, että syrjäytyminen on tällä hetkellä iso ongelma eivätkä muutkaan asiat ole hyvin. Meidän pitäisi herätä tähän.

OECD:n uuden tutkimuksen mukaan suomalaisista nuorista 25 prosenttia eli yksi neljästä ei ole töissä tai opiskelemassa. Se on todella iso, kammoksuttava luku ja kaikki radikaali käyttäytyminen syntyy, varsinkin nuorena, kun ihmisillä ei ole tekemistä. Muistan itsekin, kun olin nuori eikä ollut tekemistä. Jos en olisi tajunnut silloin, että haluan elokuvaohjaajaksi ja teen kaikkeni sen eteen, elämäni olisi ollut katastrofaalista.

Jokisen aiemmat kotimaiset elokuvat ovat olleet kirjoihin perustuvia historiallisia draamoja, joten Pahan kukkien ilmiselvin ero ohjaajan aiempiin elokuviin ovat puitteet. Jokinen korostaa, että niistä huolimatta hänen elokuvansa – ainakin kotimaiset Puhdistus, Kätilö ja Pahan kukat – ovat olleet pohjimmiltaan yhteiskunnallisia.

Jos ihmiset sanovat, etten ole tehnyt aiemmin yhteiskunnallisia elokuvia, niin se on oikeastaan paskapuhetta. Minua kiinnostavat aiheet, jotka ovat – sanotaanko keskustelua herättäviä, koska radikaali on niin ikävä sana.

Jokinen ei halua puhua elokuvan teemoista tai sisällöstä suoraan, vaan antaa teoksen puhua puolestaan. Tavoitteena oli tehdä avoin elokuva.

Kätilö ja Puhdistus ovat book end -elokuvia, joissa on alku ja loppu, ja niissä on selvästi kerrottu, mikä on niiden ihmisten tarina. Tällä kertaa halusin tehdä elokuvan, jossa tarina jää katsojalle avoimemmaksi.

Poliisi, lähiöt ja Baudelaire

Vaikka Jokinen haluaakin pitää elokuvansa avoimena tulkinnoille, hän puuttuu heti yhteen tekemistäni vakavista virhetulkinnoista. Totean, että Pahan kukat olisi mielestäni poliisivastainen elokuva. Se ei pidä paikkaansa.

Poliisi on hyvä olla olemassa. Kaikkialla on hyviä ja pahoja ihmisiä, ihminen on erehtyväinen eikä tämä elokuva ole missään tapauksessa poliisin vastainen. Minua ovat aina naurattaneet ne ihmiset, jotka sanovat, ettei poliiseja tarvita, mutta sitten kun tulee ensimmäisen kerran pesäpallomailasta kylkeen, niin kyllä jo huudetaan, missä poliisi on.

Minulle ihminen on aina hyvä, oli se sitten poliisi tai lähiönuori. Mutta mielestäni yhteiskunta on tällä hetkellä rikki.

Hän myös huomauttaa, ettei elokuvan tarkoituksena ole kritisoida lähiöitä.

Lähiöissä on todella onnellisia ihmisiä, jotka rakastavat olla siellä. Maahanmuuttovastaisuus on lähiöissä pienintä Suomessa, koska ihmiset ovat siellä tottuneet muualta tulleisiin. Elokuvassani kaikki ovat suomalaisia, syntyperäisiä suomalaisia. Ajatukseni siitä on sama kuin Baudelairen kirjassa, että ihmiskunta on mädännyt uuspopulismin myötä. Ihmiset elävät vähäisten tietojen varassa ja siitä syntyy radikalismia.

Kamera hengittää Linnea Skogin tahtiin. Kolmetoistavuotias Skog on luonnollinen ja hän kantaa kokonaisia kohtauksia. Toisin kuin lukemattomilta lapsinäyttelijöiltä, ei Skogilta tarvitse hakea vain reaktioita. Hän on läsnä, hän ymmärtää kohtauksen toimintalogiikan ja käyttäytyy kuin veteraani.

Sirun (Paula Vesala) tytärtä Varpua tulkitseva Linnea Skog ehti jo kyllästyä koekuvauksiin. Rooleihin hän oli omien sanojensa mukaan ollut aina ”liian nuori tai liian vanha”. Skog onkin aikaisemmin nähty vain yhdessä Roba-sarjan jaksossa.

Lyhytelokuvastaan Pitääkö mun kaikki hoitaa? Oscar-ehdokkuuden pari vuotta takaperin napannut Selma Vilhunen ei suoranaisesti löytänyt Skogia. Castaaja Minna Sorvoja oli nähnyt Skogin jo aikaisemmin, ja vaikka hän ei ollutkaan tuolloin rooliin sopiva, oli hän näyttelijänä tehnyt vaikutuksen.

Minna ehkä vähän toivoi, että minä näkisin Skogissa sen saman, minkä hän näki. Jotenkin se loksahti. Skog on erityinen lahjakkuus, jonka kanssa työskentely ei poikennut juuri millään lailla ammattilaisten kanssa toimimisesta. Hän on älykäs, herkkä ja ihana.

Toki hänestä täytyi pitää hieman eri tavalla huolta. En minä aikuisten näyttelijöiden vanhemmille pahemmin soitellut, että kuinka nyt sujuu.

Varpun näyttelijän etsiminen oli verrattain nopea prosessi. Kun rahoitus varmistui, niin kuvaukset haluttiin käytännön syistä johtuen aloittaa nopeasti. Näin ollen Skogin kaltaisen lahjakkuuden etsimiseen oli varsin rajallisesti aikaa. Jos roolitus olisi tehty niin sanotusti liian aikaisin, olisi näyttelijä saattanut kasvaa hahmonsa ohi.

Skog valittiin rooliin ilman, että Los Angelesissa asunut Paula Vesala ehti tutustua häneen. Äiti–tytär -parivaljakon yhteispeli lähti kuitenkin sujumaan nopeasti. Skog ja Vesala viettivät aikaa sekä kahdestaan että ohjaajan kanssa. Apua haettiin myös ”itseäni taitavammilta ihmisiltä”, kuten Vilhunen sanoo. Tällä hän viittaa Michael Chekhovin oppien hyödyntämiseen.

Lisäksi tehtiin harjoitteita ja leikittiin. Käytiin syömässä ja luettiin vähän käsistä. Puhuttiin Linnean kissanpennuista. Vesala ehdotti, että hän ja Skog viettäisivät aikaa kahdestaan, mistä olen tosi iloinen. On hienoa, kun näyttelijä suhtautuu rooliin antaumuksella.

Alussa oli auto

Tyttö nimeltä Varpu (2016) ei syntynyt hetkessä. Ohjaajakäsikirjoittaja Selma Vilhunen on pyöritellyt tarinan aihiota mielessään viimeiset kymmenen vuotta. Vilhunen ei pidä vuosikymmenen hautumisaikaa mitenkään hermoja raastavan pitkänä, sillä kun elokuvaprojektiin lähtee mukaan, on kyse aina vuosien säädöstä.

Iso päätös ja sitoutuminen tapahtuvat jo alkuvaiheessa.

Tämä on ollut minulle niin läheinen tarina, että on ollut itsestään selvää, että kyllä minä haluan viedä tämän loppuun saakka. Tarina ei ole koskaan mielessäni vanhentunut. Tarinassa on myös paljon omakohtaisuutta. Aina kun olen tämän äärelle palannut, niin on ollut mukava kohdata henkilöhahmot uudelleen.

Kepeä, mutta synkeitäkin sävyjä tonkiva draama otti muotoaan auto-metaforan keksimisen myötä. Vilhunen alkoi road movie -hengessä käyttää autoa tunteiden tulkkina, tapana esittää Varpun sisäisiä kysymyksiä ja kasvua.

Toinen lähtökohta oli totta kai elokuvan selkeimmäksi ytimeksi muodostuva äidin ja tyttären suhde. Aina välillä on vaikea tietää, kumpi oikeastaan on kumman tuki ja turva.

Koko kolmas näytös on rakentunut vuosien varrella saamani palautteen myötä. Ajatuksena oli viedä päähenkilö pisteeseen, jossa hän on omien tekojensa kanssa seinää vasten.

Köyhyys näkyviin

Siru ja Varpu eivät ole mitään massipäälliköitä tai supersuorittajia. Siru tuskailee inssin kanssa ja lähimmäksi glamouria hän pääsee siivotessaan rikkaiden lukaaleja. Työkeikkoja ei kuitenkaan meinaa olla riittävästi, vaan rahat ovat vähän väliä loppu, mikä välillisesti vaikuttaa myös Varpun mahdollisuuksiin toimia ja harrastaa.

Läpi elokuvan eritoten Varpu vierailee eri yhteiskuntaluokissa, mutta vaikka rikkauttakin nähdään, niin henkilöhahmot päätyvät hyvin usein saneerattavan hyvinvointivaltion kipupisteiden äärelle.

Elokuvassa kulkee kautta linjan heikkouden ja vahvuuden vaihtelun teema. Miten ihmiset suhtautuvat heikkouteen itsessään ja toisissaan? Jotkut tavoittelevat vahvana esiintymistä hinnalla millä hyvänsä. Joskus se kääntyy myös itseään vastaan.

Halusin kertoa elokuvassa tavallisista ihmisistä. Havaintoni on, että aika monet ihmiset elävät kituuttamalla. Se on myös maailma, jonka tunnen.

Seuraavaksi Selma Vilhunen aikoo käsitellä jotain ainakin näennäisesti kepeämpää. Vilhunen on kolmen vuoden ajan kuvannut keppihevosia harrastavia nuoria, joiden ikähaitari oli kuvausten alussa 12–17 vuotta. Aihe ei varsinaisesti tule yllätyksenä, sillä monissa Vilhusen töissä, Tyttö nimeltä Varpu mukaan lukien, esiintyy hevosia sekä kepeillä että ilman.

En ole enää vuosiin itse käynyt talleilla tai harrastanut ratsastusta, mutta elokuvan ja draaman puolella aihe tarjoaa mielestäni paljon mahdollisuuksia.

Timo Korhosen käsikirjoittama ja ohjaama dokumenttielokuva Sodan murtamat käsittelee vaiettua kansallista traumaa. Elokuva keskittyy nuorimmillaan 17-vuotiaiden rivisotilaiden ja heidän lastensa kokemuksiin – toiseen sukupolveen. Kahdeksan sotilaan lasta kertoo, millainen kodin todellisuus oli, kun vuosia kotiin odotettu isä palasi. Hän olikin sulkeutunut, tunteeton ja väkivaltainen. Sota jatkui kotona. Kirves ja häpeä mainitaan monta kertaa.

Ensi kertaa dokumenttielokuvassa käytetyt sotapsykiatristen sairaaloiden potilaskertomukset kertovat pelkistetysti siitä, miten kohtuuttomissa oloissa trauma syntyi ja miten kömpelösti psykiatria sen kohtasi.

Murtuneet mielet

Timo Korhosen isä palveli talvi- ja jatkosodassa, mutta ohjaajan mukaan isän mieli ei järkkynyt. Sota jätti kuitenkin jälkensä. Ohjaajan isoveljet saivat nimensä vanhempien kaatuneiden veljien mukaan.

Minun kohdallani he päättivät, että tämän nimi tulee pystymetsästä, Korhonen kertoo.

Hän sai kimmokkeen Sodan murtamat -dokumenttielokuvalleen Ville Kivimäen vuonna 2013 Tieto-Finlandia -palkitusta kirjasta Murtuneet mielet: Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1945. Kirja perustuu sotasairaaloiden psykiatristen osastojen potilaskertomuksiin, muistitietoaineistoihin ja sotapsykiatrien kirjoittamiin tieteellisiin artikkeleihin.

Ville Kivimäen kirja oli hyvin tärkeä. Lukiessani sitä tunsin, että tästä aiheesta minun pitää tehdä elokuva. Ennen kuin kirja julkaistiin, Suomen Kuvalehdessä oli siitä artikkeli. Muistan kuinka vahvasti artikkeli vaikutti minuun. Kun kirja ilmestyi, hankin heti sen. Soitin Ville Kivimäelle ja kerroin suunnitelmistani. Kivimäki valitsi kirjastaan potilaskertomuksia, ja minä valitsin niistä lopulta kuusi. Hän myös kommentoi käsikirjoitusta.

Korhonen löysi haastateltavat dokumenttielokuvaansa lehti-ilmoituksella. 55 henkilöä karsiutui lopulta kahdeksaan. Hän tapasi myös niitä, jotka eivät ole selvinneet isän jättämästä traumasta. Korhonen ajatteli, ettei heidän kuvaamisensa palvele ketään. Hän halusi korostaa selviämistarinoita.

Elokuvan tekemisen myötä vahvistui ajatus, että sen keskiössä ovat sotilaiden lapset, kahdeksan haastateltavaa. Tunsin, että tässä tarina on. Haastateltavien kertomukset olivat niin vahvoja, niissä hetkissä elokuva lopullisesti syntyi. Päätös, että isät jäävät taustalle.

Aina vaan

Sodan murtamat on herättänyt katsojien muistoja omista isistä ja isoisistä.

Olen hyvilläni, jos tämä ylittää minun sukupolveni kokemukset. Onneksi seuraava sukupolvi, kolmekymppiset, ovatkin kertoneet muun muassa omasta isänroolistaan.

Nuorempien sukupolvien voi olla vaikea ymmärtää.

Ville Kivimäki sanoo Murtuneet mielet -kirjassaan, että jokainen sukupolvi käy oman sotansa. Nyt se on katkennut. Mutta sodan kokemuksia käsittelemme vieläkin – kolmannessa sukupolvessa. Veijo Meri kirjoittaa osuvasti Tukikohta-romaanissaan: ”Tästä me puhumme, niin kauan kuin elämme.”

Vuoden 1918 tapahtumat eivät ole unohtuneet.

On paljon kirjoitettu ja puhuttu siitä, että talvisota yhdisti vuoden 1918 rintamat, eri puolilla olleet. Sodan murtamat -elokuvaa tehdessäni ajattelin kuitenkin myös niin, ettei vuoden 1918 tapahtumia ollut talvisodan jälkeenkään selvitetty. Eikä paljon myöhemminkään, vieläkään. Ne olivat monien tapaamieni ihmisten mielessä.

Olen todella iloinen luottamuksesta, joka syntyi näiden ihmisten kanssa. He päättivät itse mistä kertovat, ja tekivät sen rohkeasti.

Suurin haaste

Elokuvan yksi haaste oli sen leikkaaminen, sillä materiaalia oli paljon.

Luopuminen oli vaikeaa. Mutta niinhän se aina on.

Yksi haaste oli sankaruuden myytti.

Sankaruuden myytti on vielä voimissaan. Minun täytyi hyväksyä ja tehdä itselleni selväksi, että käsittelen vaiettua aihetta, toista puolta. Se on ollut helpompi tehdä nyt, kun isäni ei ole enää elossa, sillä se olisi pitänyt perustella hänelle: Minä teen tämän. Tämä on tärkeää. Olisimmeko me keskustelleet asiasta? Luulen vahvasti, että olisimme. Isä vuosia rintamalla olleena olisi varmasti antanut kaiken tukensa.

Silti pohdin, että onko minulla lupa käsitellä aihetta? Saanko? Tämä on ollut se suurin haaste. Se on ollut minussa itsessäni, ja se on pitänyt murtaa. Kun haastateltavat avautuivat kokemuksistaan ja laittoivat itsensä likoon, se antoi minullekin voimaa ja rohkeutta: tämä pitää kertoa!

Sodan murtamat -elokuvan vastaanotto on ollut niin positiivinen, että se on muuttanut ajatuksiani. Tästä saa ja pitää puhua. Ryhtyessäni tekemään sitä en aavistanut joutuvani tällaiselle matkalle.

Ajankohtainen aihe

Sodan traumat ja niiden periytyminen sukupolvia eteenpäin on useimmille meistä oma- tai sukukohtainen, hyvin kiinnostava ja vaikea. Omat suomalaiset tarinamme, kokemukset ja niistä puhuminen on meille kansana kollektiivisesti tärkeää, aiheena myös hyvin ajankohtainen.

Sotatrauma on Eurooppaan virtaavien pakolaisten vuoksi ajankohtaisempi kuin koskaan toisen maailmansodan jälkeen. Sodan murtamat -elokuva auttaa ymmärtämään myös heidän kokemuksiaan.

”Onpa hyvä kun olet tehnyt elokuvan tästä aiheesta, kun meillä on nyt nämä pakolaiset”, eräs veteraani kiitteli nähtyään elokuvan.

Hän katsoi eteenpäin, ei taaksepäin.

Valoa

Jatkosodassa palvelleista sotilaista 191 sai Mannerheim-ristin ritarin arvon. Sodan aikana noin 15700 sotilasta joutui psykiatriseen hoitoon. Sodan jälkeen sotapsykiatriset sairaalat suljettiin nopeasti ja traumatisoituneet miehet jätettiin perheidensä vastuulle.

Sodan murtamat antaa äänen lapsille, jotka tunsivat tuon päätöksen seuraukset. Se antaa myös katsojille luvan tunnistaa ja tunnustaa, että isä tai isoisä ei ollut ainoa, joka meni rikki.

Se antaa luvan antaa anteeksi.

Nuoruus, rohkeus, perheiden arki ja selviytyminen ovat sen tärkeitä teemoja.

Meillä kaikilla on murtumakohtamme, mutta voimme selvitä. Ja meillä on voimavaroja, joiden avulla voimme palata elämään, Timo Korhonen painottaa.

Kukapa meistä ei Rölli-peikkoa tunnistaisi. Allu Tuppuraisen luomasta Rölli-hahmosta on muodostunut olemassaolonsa aikana oikea suomalainen instituutio. Siksi ei olekaan yllättävää, että klassisen tv-sarjan lisäksi Suomessa on tehty yli kahdenkymmenen vuoden aikana myös viisi täyspitkää teattereissa levitettyä Rölli-elokuvaa.

Näitä elokuvia ei ole koskaan tehty liukuhihnalta vaan uusille ajatuksille on aina annettu aikaa muhia ennen tekoon ryhtymistä. Siinä mielessä Rölli ja kaikkien aikojen salaisuus on pienoinen poikkeus. Edellisestä Rölli-elokuvasta, Rölli ja kultainen avain (2013), on kulunut sarjan yleisellä tasolla verrattain vähän aikaa, vain kolme vuotta, ja ensimmäistä kertaa sarjan historiassa edellisen elokuvan ohjaaja palaa takaisin Rölli-metsään, sillä ohjaajan paikalla jatkaa Taavi Vartia.

Monikasvoinen röllimaailma

Kaikki Rölli-elokuvat tuottanut Marko Röhr piti Vartian ohjaamasta Pertsa ja Kilu – uudet seikkailut -tv-sarjasta (2000) ja hänen tavastaan käsitellä lapsinäyttelijöitä. Kun Röhr pyysi Vartiaa Rölli-ohjaajaksi, hän suostui vain sillä ehdolla, että saisi runsaasti vapauksia oman visionsa toteuttamiseksi. Yhteistyö hahmon luojan ja esittäjän Tuppuraisen kanssa sujui Vartian mielestä hyvin.

Rölli hahmona ei ollut minulle itselleni tuttu eivätkä omat poikanikaan tv- sarjaa lapsena katsoneet. Sanoinkin silloin Markolle, että uskallan lähteä tähän vain, jos saan hyvin vapaat kädet, koska tiesin, että Allu Tuppuraisen luoma hahmo on omassa genressään ihailtu instituutio. Jos olisin lähtenyt tekemään elokuvaani liikaa olemassa olevaan kehykseen, siitä olisi tullut muotopuoli, joka ei ole oikein kenenkään oma. Sanoin Markolle, että lähden mukaan, jos saan tehdä elokuvan, jossa luodaan Röllille lapsuus ja vanhuus.

Hahmo ja Rölli-maailma ovat Allun omaa. Toin siihen Juurakko-tytön (jota elokuvassa esittää Linnea Röhr) ja omaa tapaani käsitellä tarinoita, jotta pystyin tekijänä kokemaan sen omakseni. Allu on jo kolmekymmentä vuotta sitten luonut hahmon , joten voisi kuvitella, että tulisi jotain vääntöä tai mustasukkaisuutta, mutta meidän yhteistyö on toiminut hienosti. Allu on antanut minulle täydet vapaudet ja minä olen yrittänyt kunnioittaa sitä, mitä hän on luonut.

Vartia ammensi käsikirjoitukseensa paljon Tuppuraisen luomuksista, kuten Rölli-aiheisista lauluista. Tuloksena oli Rölli ja kultainen avain, josta tuli edellisten elokuvien tapaan yleisömenestys.

Aina ohjaajan vaihtuessa myös elokuvien tyyli on muuttunut: Olli Saarelan Rölli ja metsänhenki oli täyshenkinen fantasiaelokuva ja Pekka Lehtosaaren Röllin sydän animaatio. Klassisessa tv-sarjassa Tuppuraisen esittämä Rölli asui yksin metsässä, mutta ajan kuluessa ja budjettien kasvaessa hänen ympärilleen on kasattu sympaattinen hahmokatras. Hahmo pysyy yhdenmukaisena, mutta maailma hänen ympärillään muuttuu aina tekijästä riippuen.

Se on luonnollista. On olemassa hahmo ja on olemassa brändi. Kun leffoja tulee harvakseltaan, niiltä odotetaan jotain uutta. Uusi tekijä tuo aina uuden kädenjäljen siihen. Se on ennen kaikkea tuottajan linja. Olisihan Marko Röhr voinut päättää, että elokuvat tehdään täysin konseptoidusti, mutta hän on halunnut niihin tietoisesti erilaista tatsia. Katsojat tietävät, mitä odottaa: he saavat Röllin, mutta samalla jotain uutta siinä käsittelytavassa. Se on ollut näiden elokuvien tapa elää elämäänsä.

Mukava elokuva, paha todellisuus

Uudessa elokuvassa Rölli ja Juurakko lähtevät pitkälle matkalle etsimään Kaikkien aikojen alkua, josta haikarat ovat kaikki röllipeikot tähän maailmaan kantaneet. Kaikkien aikojen alkua vartioivaa hirmuista dinosaurusta lukuun ottamatta todellista uhkatekijää ei tarinassa ole, joten elokuva sopii myös perheen pienimmille. Vartian mukaan Mikko Leppilammen Kultaisessa avaimessa esittämän tirehtööri-hahmon piti alun perin tehdä paluu ja tarinan sankareilla piti olla vastuksenaan perinteinen paha voima. Tuottaja Röhr halusi kuitenkin jotain muuta.

Marko sanoi, että se toimi hienosti Kultaisessa avaimessa, mutta seuraavaksi tehdään suoraviivainen ja lineaarinen road movie, jossa on selkeä päämäärä. Pidetään huoli, että ikäraja on sallittu, ja tehdään kiehtova elokuva, jossa on tematiikkaa, mutta joka on ennen kaikkea koko perheelle sopiva seikkailu.

Vartia ei aluksi hyväksynyt tuottajan ehdotusta ja jonkinlainen paha hahmo esiintyi myös elokuvan toisessa käsikirjoitusversiossa. Röhr halusi kuitenkin tehdä hyvän ja kauniin elokuvan suurelle yleisölle. Asiasta väännettiin jälleen, kunnes tuottaja sai lopulta tahtonsa läpi. Jatkuvan jännitteen sijaan Vartia päätyi käsikirjoittamaan elokuvansa yksittäisten jännittävien tilanteiden varaan.

Marko katsoi minua pitkään sinisillä silmillään ja sanoi: Katsos kun tämä homma on niin Taavi, että Afganistanissa soditaan, Afrikassa on pulaa vedestä ja ruuasta, maailma on täynnä ahdistusta, on kiirettä ja koko tietoyhteiskunta luo koko ajan enemmän painetta. Ihmisillä on tosi paljon paineita ja maailmassa on ihan riittävästi pahoja voimia. Niin kun minä nyt sinulta pyydän, niin etkö sinä Taavi nyt voi tehdä minulle sellaista mukavaa elokuvaa? Ei se ole kiellettyä.” Tulen aina muistamaan sen lauseen. Minusta se on hemmetin hyvin sanottu ja jälkikäteen ajatellen olen todella tyytyväinen tähän tarinaan.

Vartian mukaan elokuva kertoo juurettomuudesta, lähtökohtien etsinnästä. Elokuvaa voi tulkita allegoriana adoptiosta. Juurakko on löytänyt adoptioperheen Röllikylästä, mutta silti häntä kiinnostaa oma alkuperänsä. Samaan aikaan luodolle vahingossa pudonneet ja orvoiksi jääneet röllitytöt vain haluaisivat päästä elämässään eteenpäin. Jännitettä haettiin myös Juurakon valinnasta.

Kaikkien aikojen alku olisi voinut olla jotain ihan muutakin, mutta se on riittävän suuri asia, jonka edessä Juurakko joutuu tekemään ihan epäinhimillisen suuren valinnan. Siinä mielessä se asia on minusta riittävän iso ja merkityksellinen.

Rölli-elokuvien jatkon kannalta Vartia ei sano mitään varmaa, mutta myöntää, että keskustelua on käyty.

En tiedä ylitänkö valtuuteni puhumalla asiasta, mutta uskon saavani sen verran sanoa, että kyllä Marko on minulta kysynyt, lähtisinkö tekemään vielä kolmatta elokuvaa. Toki täytyy ensin katsoa, miten tämä elokuva menee. Sen pohjalta tuottaja ja levitysyhtiö tekevät päätöksen. Mutta on ihan mahdollista, että kerran vielä tartun aiheeseen. Sitten olisi tullut tehtyä trilogia.

Yhteistyö tuottaja Röhrin kanssa sujuu siis hyvin?

Meillä synkkaa todella hyvin. Ja meillä on paljon muitakin suunnitelmia kuin nämä lastenelokuvat.

Monet naiset menettivät henkensä Ahvenanmaan noitavainoissa 1600-luvulla. Tapahtumat ovat kiehtoneet ohjaaja Saara Cantellia jo pitkän aikaa. Tulen morsian -elokuvaa edelsi useiden vuosien taustatyö.

Siitä on 12 vuotta, kun sain ajatuksen, että voisin sijoittaa elokuvan juuri Ahvenanmaalle 1600-luvulle. En valitettavasti muista, missä törmäsin Ahvenanmaan noitavainoihin ensimmäisen kerran. Se tuli jonkun muun asian yhteydessä. Kiinnostuin, koska en ollut koskaan kuullut asiasta, mutta silti meidän omasta historiastamme löytyy tällainen aika hurja tarina. Se sopi niihin teemoihin ja tarinan ituun, jota halusin käsitellä, ja lähdimme siitä sitten yhdessä Leena Virtasen kanssa kehittelemään aihetta.

Virtasen kanssa tehdystä taustatyöstä muodostui lopulta niin perusteellinen, että Leena Virtanen kirjoitti niiden pohjalta faktakirjan Noitanaisen älä anna elää – tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666–1671, joka ilmestyi WSOY:n kustantamana vuonna 2013.

Historialliset puitteet, moderni kulma

Ohjaaja Mika Kaurismäki sanoi Tyttökuninkaan ilmestyessä Film-O-Holicin haastattelussa, että Suomesta puuttuu historiallisen draaman tekemisen perinne. Tämä vaikutti myös Cantellin elokuvaan.

­­­­Käytännössä tämä näkyy siinä, että rekvisiittaa ja lavastusta joutuu rakentamaan itse tai hakemaan muualta, kuten Prahasta. Lisäksi Ylestä on kadonnut puvustus- ja rekvisiittapalvelut. Jokainen joutuu lähtemään tyhjästä luomaan sitä maailmaa verrattuna maihin, joissa tehdään enemmän epookkia.

Elokuvassa historiallinen konteksti luo vastakkainasettelua miesten ja naisten välille. Vaikka suurin osa Suomessa noitavainoissa tuomituista oli miehiä, elokuvan kuvaamissa Ahvenanmaan vainoissa tuomittiin pelkkiä naisia. Kirkkoherra saa raiskata neitsyitä, kun taas tavallinen palvelustyttö joutuu peittelemään epäterveinä pidettyjä himojaan.

Meidän päähenkilömme Anna on todellisiin esikuviin pohjaava fiktiivinen hahmo, joka on yhteisössään sanavalmiimpi, rohkeampi ja rajoja rikkovampi kuin mitä silloin pidettiin sopivana. Asetelma lähtee historiallisesta faktasta, minkälainen maailma oli ja mitkä olivat ne rajat miehellä ja naisella.

Ahvenanmaan noitavainot olivat Suomen alueella poikkeuksellisia, koska niissä käytettiin kidutusta, jolla naiset saatiin tunnustamaan syyllisyytensä. Ahvenanmaan tapahtumat ovat meillä onneksi poikkeuksellisia, mutta ne tarjosivat puitteet käsitellä niitä teemoja, joita halusin. Ihmisistä paljastuu monenlaisia piirteitä, kun he joutuvat sellaisiin ääritilanteisiin.

Ajan tiede vastaan kansanperinne

Tulen morsian on pohjimmiltaan kasvutarina. Päähenkilö Anna on elokuvan aktiivinen toimija, joka ei tule vietellyksi vaan viettelee. Hänen seksuaalinen heräämisensä tapahtuu samaan aikaan noitavainojen alkaessa.

Luonnonvoimat ovat todella vahvasti läsnä yksinäisellä saarella ja ajattelimme, että meidän päähenkilömmekin täytyy olla yksi niistä luonnonvoimista. Seksuaalinen herääminen on valtava voima, jota monissa yhteiskunnissa on ollut vaikea hyväksyä ja käsitellä varsinkin naisten kohdalla. Sitä on haluttu pistää aisoihin.

Arkipäivän taiat ja uskomushoidot ovat mukana tarinassa lähinnä Annan kasvattiäidin Valpurin kautta. Hän on kylän parantaja ja kätilö, jonka menetelmät ja opetukset törmäävät yhteen kristinuskon opetuksien kanssa. Kansanperinne joutuu kohtaamaan aikansa noitateoriat, jotka olivat keskiajalla vakavaa kirjoihin perustuvaa oppia, sekä silloisen lääketieteeseen, jonka arvellaan tappaneen enemmän potilaita kuin parantaneen.

Cantellille tärkeintä oli käsitellä Ahvenanmaan noitavainojen kautta syyllisyyttä ja sovitusta. Noitavaino-kehys tarjosi käsittelylle äärimmäiset puitteet. Hän pitää elokuvansa teemoja myös ajankohtaisina.

Toivoisin katsojien peilaavan elokuvan kautta, että mitkä ovat meidän aikamme noitavainoja ja mitä yhtäläisyyksiä menneellä ja nykyisyydellä on. Ja varsinkin jos tulee ajatus, ettei tällaista voisi tapahtua, niin silloin pitää pysähtyä ja miettiä, että onko se todella niin.

Elokuvaohjaaja Tuukka Temonen on entinen rock-tähti, joka soitti Apulanta-yhtyeessä yli kymmenen vuoden ajan. Vuonna 2004 hän päätti jättää basistin hommat ja keskittyä todelliseen intohimoonsa, elokuvien tekemiseen. Hänen toinen elokuvansa käsittelee vanhan yhtyeen alkuaikoja.

Temosen ohjaamassa Apulanta-elokuvassa Teit meistä kauniin kuullaan hyvin vähän kokonaisia Apulannan kappaleita. Esiintymiskohtaukset on jätetty minimiin, ja yleensä esityksen alkaessa kohtaus leikataan poikki ja kokonaiset kappaleet sivuutetaan. Apulannan musiikkia, kuten nimikkokappale Teit meistä kauniin, kuullaan taustalla, mutta muiden yhtyeiden versiointeina.

Tähän on syynsä. Haluaisin kovasti, että tämä säilyttäisi elämäkertaelokuvan tai draamaelokuvan tittelin, mutta en haluaisi sille musiikkielokuvan titteliä, koska tämä kertoo kuitenkin ihmisistä ja heidän selviytymisestä eikä niinkään musiikista. Ainoastaan se musiikki on se syy, miksi ne ihmiset sitten loppujen lopuksi…

Temonen jättää lauseen kesken ja muotoilee ajatuksensa uudelleen.

Ei ne sen musiikin takia selviä. Ne selviää säkällä. Se musiikki on ihan paskaa. Ihan hirveän huonoa huonosti soitettua punk-musiikkia näin jälkeenpäin arvioituna. Silloinhan se tuntui aivan parhaimmalta. Mutta se on ollut tosi huonoa ja on aivan käsittämätön ihme, että varsinkin Toni (Wirtanen) ja Sipe (Santapukki) ovat tehneet viiden miljoonan liikevaihdon viime vuonna niistä lähtökohdista, hyvänen aika!

Temonen naureskelee. Hän on aina ollut kiinnostuneempi elokuvista kuin musiikista, ja se tuodaan myös elokuvassa esille. Tuukka Temonen (Iiro Panula) pääsee Apulannan basistiksi, koska bändin alkuperäinen basisti, Temosten luona Heinolassa asunut vaihto-oppilas Mandy, palaa takaisin kotiinsa ja pyytää Wirtasta ottamaan soittotaidottoman Temosen hänen tilalleen.

Nautin musiikista. Musiikki on täydellinen tunteiden kanava, mutta en mä halunnut mitenkään soittaa tai liittyä bändiin, mikä tuntuu nykyään todella omituiselta, kun olen kuitenkin 13 vuotta soittanut. Mutta ne kaverit ja se yhdessä tekeminen – ne olivat minulle tärkeitä. En pitänyt omaa basson rämpyttämistäni merkittävänä eikä se ole sellaista ollutkaan, mutta se koko juttu, mitä Apulanta on ollut, se on makeeta.

Googlailua

Lehdistönäytöksen jälkeen Temonen vaikuttaa haastattelua antaessaan hiukan hermostuneelta, mutta selvästi helpottuneelta. Hän suhtautuu työhönsä avoimen kriittisesti, vaikka sanookin sen tuntuneen tänään paremmalta kuin aiempana päivänä Helsingin lehdistönäytöksessä.

Ehkä tiivistäisin elokuvaa vielä, se on aika pitkä. Olen nähnyt tämän varmaan 60–70 kertaa ja minun on kovin hankala arvioida, miltä se tuntui silloin ensimmäisellä kerralla. Minun on vain luotettava, että pystyn sen muistikuvan säilyttämään.

Näyttelijävalinnat tehtiin Temosen mukaan Googlen kuvahaulla. Hölmönkuuloinen vastaus saa ohjaajan itsekin nauramaan.

Olen nyt rehellinen. Jos pitää etsiä Toni Wirtasen näköistä näyttelijää, niin ei sitä voi tehdä muuten kuin Googlen kuvahaulla. Lainausmerkeissä ”suomalainen näyttelijä” ja sitten kuvahaku. Sitten katsottiin, että tuo näyttää sopivalta, pyydetään se. Sitten vain toivottiin, että kaveri osaa myös näytellä.

Näyttelijöiden taidoista haettiin osviittaa koekuvauksissa, mutta niistä huolimatta nuorten näyttelijävalintojen mahdollisen osaamisen kanssa otettiin riskejä.

Iiro (Panula) oli ihan maailman paskin koekuvauksessa. Halusin siihen toisen tyypin, koska se oli komeempi ja mageempi, mutta Olga sanoi, ettei se vastaa minua. Iiro tuli todella vastentahtoisesti koekuvaukseen. Halusin katsoa, miten hän pärjää spontaaneissa tilanteissa, ja Iiro epäonnistui ihan täysin. Aivan täysin. Hän oli ihan superhuono. Todella jännittynyt ja varautunut kaikkeen muuhun, mutta hän oli periaatteessa kiva, vähän samanoloinen kuin minä ja hänellä oli samanlainen tausta. Lisäksi Olgalla oli todella vahva intuitio hänestä. Vielä aloituspäivänä ajattelin, että miksi hän pakotti minut ottamaan hänet. Luotin siihen, että Iiro hoitaa tämän, ja sen hän myös teki.

Katumusharjoitus

Temosen hahmosta on Teit meistä kauniissa tehty nihilistinen kusipää, joka ei kunnioita vanhempiaan tai muitakaan läheisiään. Hän varastelee kotoa ja pilkkaa konkurssin tehnyttä isäänsä tämän heikolla hetkellä. Temonen sanoo olleensa todellisuudessa paljon pahempi, mutta myöntää, ettei kiillotettu lähestymistapa olisi tullut kuuloonkaan.

En tiedä, mitä muuta elokuvaohjaajana olisin voinut tehdä. Olisi kovin hassua, jos tekisin itsestäni mukavan tyypin, jota esittäisi kaikkein parhaimman näköinen näyttelijä. Haluan aina toimia esimerkkinä. Olen mokaillut nuorena ja mielestäni olisi hölmöä, jos minut tuomittaisiin 25 vuotta sitten tapahtuneiden asioiden perusteella. Haluan antaa ihmisille anteeksi ja mielestäni myös minulle pitää antaa anteeksi, Temonen kertoo.

Loppujen lopuksi kaikilla asioilla on merkityksensä ja syynsä. Huonotkin ratkaisut pitää kääntää voimavaraksi. Jos ei ole muuta kuin huonoja ratkaisuja, sitten ei ole mitään muuta kuin anteeksianto. Ja vaikka se olisi kuinka vaikeaa, silti ihmisten pitäisi antaa se toinen mahdollisuus – mahdollisesti kolmas ja neljäskin.

Elokuva sijoittuu keskelle syvintä 1990-luvun lamaa. Elokuvassa lama jää kuitenkin taustalle ja sen kuvasto irrallisiksi nostoiksi. Ohjaajan mukaan kyseessä on tietoinen valinta.

Ei minulla silloin ollut tietoa meidän vanhempien tilanteesta tai maailman tilanteesta. Oli helvetisti työttömyyttä, väkivaltaisuutta ja ahdistuneisuutta, mutta ei me nuoret ymmärretty, mistä se johtuu. Siksi taloudellinen tilanne ei heijastu elokuvassa nuorten elämässä. Sinne olisi tietenkin voinut laittaa luokkakokojen kasvamisen, harrastusmahdollisuuksien vähenemisen, pitkäaikaistyöttömien perheiden ahdistusta ja päihteiden käyttöä, mutta se olisi täysin eri tarina.

Oma riski

Temosen edellinen elokuva oli Presidentintekijät-dokumentti, joka herätti ennakkoon kohua, kun siinä esiintyvä Kokoomuksen silloinen puoluesihteeri Taru Tujunen yritti estää elokuvan julkaisemisen ja uhkasi tekijöitä käräjillä. Teit meistä kauniin ei ole herättänyt vastaavaa kohua, mutta rahoittajia sen tukeminen ei ole kiinnostanut.

Eiväthän kaikki ole tähän elokuvaan suhtautuneet alusta alkaen myötämielisesti. Rahan saaminen on ollut vaikeaa. Uskoin että saisimme helposti kasaan elokuvaan vaadittavat 1,3 miljoonaa, mutta ei me vaan saatu.

Tiedän ettei minulla ole paljon preferenssiä, mutta olen tehnyt näitä hommia jo 20 vuotta ja vähän ylikin, ja minulla on sellainen olo, että osaan tämän. Aihekin on hyvä. Kyllä minä nyt sen verta ymmärrän, miten kuvat kannattaa latoa peräjälkeen.

Temonen kokee, ettei ole saanut elokuvasäätiöltä tarvittavaa tukea elokuvansa tekemiseen. Hänellä on paljon sanottavaa siitä, mitä säätiö olisi hänestä voinut tehdä eri tavalla.

Olemme nyt saaneet elokuvasäätiön tukea tämän vuoden alussa. Ei se hirveästi ole, mutta se 300 000 euron tuki poistaa meidän oman taloudellisen riskin. Mutta kun sitä rahaa olisi tarvinnut silloin kuvauksiin, ja rahaa tai edes lupauksen rahasta olisi tarvinnut jo viime kesäkuussa. Olin hyvin selkeästi viestittänyt, että me tehdään tämä syksyllä.

Temonen jatkaa purkaustaan.

Meille tuli 15 000 euron kehittämistuki, mutta kun meillä oli silloin jo kuvausaikataulut, lokaatiot ja näyttelijät. Ei me enää mitään kehitelty. Mitä minä enää siinä vaiheessa kehitän? Me alamme tekemään. Ymmärrän säätiön protokollat ja käytännöt, mutta jos säätiön vaatimukset ovat nämä ja saan ne täytettyä, niin tukeeko säätiö sitten minua? Ja se päätös kesti ihan helvetin kauan. Epäilys oli iso ja kaiken maailman pressitilaisuudet on jo pidetty. Mikä on nolompaa, kuin kertoa, ettei me nyt enää tätä tehdä, kun ei ole rahaa. No millä rahalla me pystytään se tekemään, me tehdään se sillä. Ja niin se nyt meni.

Rahoitusta kasattiin pankkilainoilla.

Pankit vaativat ihan helvetinmoiset takuut. Tästä syystä meillä oli äitini asunto, osa meidän kodista Iitissä ja koko meidän yrityksen kiinteistö panttina ihan naurettavan pienelle summalle. Olen nipottanut pankille, että tämän omaisuuden arvo on 3–4 kertaa enemmän kuin sen lainan arvo.

Kun totean, että Suomessa on vaikea tehdä elokuvia ilman julkista tukea, Temonen tuhahtaa.

No on se sen julkisen tuenkin kanssa ihan helvetin vaikeaa, koska ei sitä saa! Ongelmaksi muodostuu se, että Veikkaus-voittovaroista tulee vain 25 miljoonaa euroa, jonka ne jakaa koko ajan. Sen pitäisi kasvaa, koska elokuvia tehdään enemmän. Tekniikka kehittyy ja yrittäjiä on enemmän. Minunkaltaisiani uusia tekijöitä on paljon, ja me halutaan se oma paikka. Me halutaan sinne Aleksi Mäkelän ja Aku Louhimiehen ja jörndonnereitten paikalle, että minkä helvetin takia niitä aina tuetaan. He ovat hyviä tekijöitä, mutta alan pitää aina kehittyä ja sinne pitää tulla uutta.

Suomessa kaikki tekeminen on vaikeaa. Ihmiset eivät usko toisiinsa ja meillä on sellainen ihme lyttäämiskulttuuri. Jos menettää kaiken, se on vain rahaa. Pankin rahaa, jonka se on luonut keinotekoisesti jostain bittiavaruudesta. Mitä helvetin väliä sillä rahalla on?

Hymyilevä mies voitti keväällä Cannesin elokuvajuhlilla Un Certain Regard -kilpasarjan. Saavutus on suomalaiselle elokuvalle ensimmäinen ja pisti pöhinän elokuvan ympärillä nopeasti käyntiin. Suomen teattereihin elokuva saapuu nyt syksyn alkaessa.

Elokuva kertoo suomalaisesta nyrkkeilijästä Olli Mäestä, joka pääsi 1960-luvun alussa ensimmäisenä suomalaisena ottelemaan ammattinyrkkeilyn maailmanmestaruudesta. Tarina kuvaa erilaisten arvomaailmojen yhteentörmäystä. Mäki ei tunne oloaan mukavaksi parrasvaloissa, ei nauti haastattelujen antamisesta ja haluaisi keskittyä pelkästään nyrkkeilyyn. Huumoria revitään haastattelutilanteiden ja markkinointitempausten perimmäisestä luonnottomuudesta. Yhtäkkiä haastattelun aloittaminen tuntuu vaikealta. Myös Kuosmanen tiedostaa, että elokuvan saama mediahuomio ja sen sisältö ovat huvittavasti ristiriidassa.

Valmiin elokuvan kanssa haastattelut ovat paljon helpompia, koska voin puhua jostain konkreettisesta. Olimme jo saaneet Taulukauppiaiden (2010) opiskelijasarjan voiton kautta vapaalipun Cannesin kilpasarjaan ja tiesimme, että elokuvamme tullaan näyttämään jossain siellä. Silloin, kun mikään ei ollut varmaa, piti antaa haastatteluja ja näytellä ikään kuin tietäisi tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Totta kai meillä oli selkeä pyrkimys johonkin, mutta ne haastattelut olivat silti niin paljon hankalampia, huvittavia ja keinotekoisia: ”Me tulemme tekemään jotain.” Piti esittää varmaa vaikka on täynnä pelkoa.

Yksityinen kohtaa julkisen

Kuosmasen mukaan Hymyilevä mies käsittelee pohjimmiltaan ristiriitaa julkisen kuvan ja tunteiden välillä. Vasemmistolainen Mäki ei nauti kameroille esiintymisestä tai toimittajille rehentelystä, mutta hänen managerinsa Elis Ask suorastaan elää siitä. Perehtyminen suomalaiseen urheiluhistoriaan käy selväksi, kun Kuosmanen alkaa kertoa elokuvansa todellisista päähenkilöistä.

Olli oli ehdottomasti amatöörinyrkkeilijä, kun taas Elis Ask oli tehnyt ammattilaisuran Amerikassa ja päässyt sikäläisiin piireihin. Amerikka oli kultamaa, ja sponsoritoiminta ja raha viehättivät Askia suunnattomasti. Hän halusi tuoda sen kaiken Suomeen ja perusti 1950-luvulla Suomeen ammattilaistallin, Askin tallin, Kuosmanen kertoo.

Tallin nyrkkeilijät olivat tietenkin taustaltaan amatöörinyrkkeilijöitä, joista monet olivat työväentaustaisia. Se aikakausi oli paljon nykyistä ideologisempi ja sillä, tekeekö sitä rahasta, oli paljon merkitystä. Kilpaileminen rahasta oli työväentaustaisille nyrkkeilijöille valtava moraalinen hyppy – urheilun piti olla puhdasta.

Toisin kuin Ask, Olli Mäki ei ihaillut lainkaan Amerikkaa tai sikäläistä showbisnestä. Vaikka Mäki ja Ask olivat hyviä ystävyksiä, heidän maailmankatsomuksensa erosivat toisistaan radikaalisti.

Mielestäni toimme elokuvassa onnistuneesti esille, ettei kyse ole oikeastaan hyvästä ja pahasta vaan kahdesta ihmisestä, joilla on erilainen maailmankuva. He pyrkivät tekemään töitä sen eteen, että tästä päivästä tulee nyrkkeilijän elämän paras päivä, mutta sen päivän sisällöstä heillä oli täysin erilainen käsitys.

Mitä on onni?

Elokuvan englanninkielinen nimi on The Happiest Day in the Life of Olli Mäki, joka myös korostaa elokuvan sanomaa.

Se tuli Ollin suusta, kun hän jutteli joidenkin vanhempien miesten kanssa. ”Tämä on varmaan järkyttävintä, mitä urallasi tuli vastaan. Täys stadioni ja nöyryyttävä tappio”, johon Olli vastasi: ”Päinvastoin, se oli elämäni onnellisin päivä.” Tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun tapasin Ollin. Kuuntelin tätä sivusta ja se jäi päähän soimaan. Hän kieltäytyi olemasta häviäjä ja samalla määritteli, mikä on hänen elämänsä onnellisin päivä. Selkein vastaus siihen on varmasti se, että hän osti samana päivänä kihlat naisystävänsä kanssa, mutta niinkään ei tehdä, jos olet sataprosenttisen varma, että voit voittaa ottelun. On pahin mahdollinen asia laittaa pää rakkausasioihin, kun pitäisi keskittyä voittoon.

Kuosmanen ei kuitenkaan usko, että Olli Mäen elämä olisi ollut parempi, jos hän olisi voittanut.

Jos Olli olisi voittanut ottelun, se olisi vienyt hänet Amerikkaan syvemmälle tähän maailmaan. Se olisi voinut kolhia häntä paljon pahemmin kuin nuo ottelut. Nyrkkeilyyn Olli oli tottunut, mutta ei siihen ammattinyrkkeilyn showmaailmaan. Hän koki sen todella ahdistavaksi ja vieraaksi.

Lopuksi Kuosmanen alkaa myös pohtia elokuvan teemojen universaaliutta.

Prosessi oli pitkä ja tässä tapahtui monenlaista. Käsittelimme julkisuuden varjopuolia ja tyhjyyttä menestyksen takana. Siinä samalla ehti syntyä ja kuolla Malik Bendjelloul, Searching for Sugar Manin ohjaaja. Hän ohjasi ensimmäisen pitkän dokkarinsa, löi läpi ja voitti kaiken mahdollisen. Sitten hän tappoi itsensä. Juttelimme tästä ja J-P Passi totesi, että ehkä hän näki, mitä menestys on, eikä pitänyt näkemästään. Meidän elokuvamme ei ole niin synkkä, mutta mielestäni Ollin esimerkillisyys hahmona oli se, että hän tiedosti nämä vaarat, Kuosmanen kertoo.

Turusta kotoisin oleva, nykyisin Helsingissä asuva Pia Andell tunnetaan paremmin dokumentaristina. Keväällä ensi-iltansa saanut ja nyt Turussa nähtävä lyhytelokuva Levyt ja valokuvat on Andellin ensimmäinen fiktioelokuva. Aiemmin Andellilta on nähty teattereissa Mesenaatti (2015), joka kertoi Sara Hildénin ja Erik Enrothin myrskyisästä avioliitosta.

Lyhytelokuvia ei liiemmälti valkokankaalla nähdä, mutta onneksi Pirkanmaan elokuvakeskus levittää niitä aktiivisesti ja pitää näin ”lyhäriä” pinnalla. Elokuvantekijälle lyhytelokuvan saaminen isolle kankaalle on suuri asia.

Ihan uskomattoman hienoa. Tämä on jo kolmas kaupunki, missä pystyy katsomaan lyhytelokuvaa isolta kankaalta. Monet lyhytelokuvatkin on tehty niin, että ne toimivat parhaiten kankaalta nähtyinä.

Rahoituksen saaminen marginaaliselle lyhytelokuvalle ei tietenkään ole itsestään selvyys. Andell sai edelliselle elokuvalleen Valtion audiovisuaaliselta toimikunnalta laatutukea, jolla on tarkoitus rahoittaa seuraavia projekteja. Rahojen avulla Andell sai kuvaukset käyntiin, ja tällä varmistettiin muiden rahoittajien mukaantulo. Kilpailu alalla on kuitenkin Andellin mukaan ”helvetin kovaa”.

Fiktion tekeminen eroaa dokumentin teosta Andellin mukaan siinä, että dokumentin kohteen ihmiset tuovat oman maailmansa mukanaan elokuvaan, kun taas fiktion maailma pitää rakentaa ja kuvitella etukäteen.

Dokumenteissa asioita tapahtuu ilman, että niitä ohjaillaan, mutta fiktion puolella varsinkin näyttelijöiden ohjaamisella on paljon suurempi osa.

Pia Andellilla on kokemusta näyttelijöiden ohjaamisesta toki jo aiemmista dokumenteista, joissa on ollut mukana myös fiktiivisiä osuuksia. Levyt ja valokuvat -elokuvassa pääosaa näyttelee Andellin oma tytär.

Se toi vielä sellaisen lisäkierteen ohjaamiseen.

Levyt ja valokuvat -elokuvan on käsikirjoittanut Ville Syrjä.

Ville Syrjä lähetti minulle käsikirjoituksen, ja pidin siitä heti. Siinä oli hieno tunnelma, hienoja hetkiä ja eteenpäin vievä liike sekä visuaalisuutta. Prosessin aikana joitain kohtauksia tippui pois ja joitain tuli lisää, muokkasimme käsikirjoitusta myös vähän yhdessä.

Andell pääsi uudessa elokuvassaan kokeilemaan myös tekniikkaa, jota ei ole nähnyt käytettävän missään muussa elokuvassa, nimittäin camera obscuraa, joka on tutumpi valokuvauksen puolelta.

Filmin lumo

Kaitafilmientusiastiksi tunnustautuva Andell käytti itse sekä vanhaa kunnon filmiä että digitaalista tekniikkaa kuvatessaan Levyjä ja valokuvia. Molemmille tekniikoille löytyy puolestapuhujansa, mutta filmissä tuntuu olevan taikaa, jota digitaalisuus ei vielä tavoita. Elokuvan lisäksi sama pätee myös valokuvaamiseen, joka on Andellin elokuvassa keskiössä. Elokuvan filmille kuvaaminen alkaa kuitenkin olla jo harvinaista, ja monelle myös liian kallista puuhaa, sillä filmin kehittäminen on vaikeaa nykypäivän Suomessa. Pia Andell tuntee onnekseen oikeat toimijat.

Tampereella on sellainen pieni pulju kuin A.A.Ahosen filminkehittämö, vähän sellainen nyrkkipaja, joka kehitti nämä 16-milliset, joita tässä on käytetty.

Pia Andell puhuu varsin tunteikkaasti filmimateriaalin väärentämättömästä lumosta valkokankaalla, ja vertaa sitä digitaaliseen jälkeen.

On siinä eroa. Kaikki jotka ovat kuvannet filmille joko kameralla tai elokuvakameralla ymmärtävät sen. Kuvatessa filmi on paljon ainutkertaisempaa, sitä pitää tarkemmin miettiä, vähän samoin kuin kirjoitettaessa kynällä suhteessa tietokoneeseen. Vanhalla tekniikalla ajatustyö täytyy tehdä etukäteen, mutta myös jälkikäteen siinä on hirveän iso ero. Filmin valovoimaisuuden, sen miltä se näyttää valmiina, pystyy kyllä tunnistamaan. Digikamerat eivät pääse vielä samaan, sellaiseen käsinkosketeltavaan valon ilmentymään rakeissa.

Valokuvat, esineet ja muistot

Elokuvan nimi Levyt ja valokuvat tulee Andellin mukaan siitä, että se on perintö, jonka isoisä elokuvassa jättää. Samaan aikaan Andellin elokuvan kanssa ensi-iltansa saa toinen lyhytelokuva, jonka nimenä sattuu olemaan juuri Perintö, ja Andell toteaakin, että olisi voinut nimetä myös oman elokuvansa perinnöksi, sillä samasta asiasta puhutaan.

Sukupolvelta toiselle, jotain jätetään perinnöksi.

Valokuvat paitsi säilyttävät muistoja, myös rakentavat niitä, ja vaikuttavat tapaan, jolla muistamme asioita. Valokuvalla on suuri vaikutus siihen, miten identiteettimme rakentuu. Pia Andell arvelee, että jos talo palaisi, hän pelastaisi varmaankin ensiksi valokuvat. Myös esineisiin liittyy muistoja, ja esineiden kautta muistamme ja muistelemme esimerkiksi edesmenneitä sukulaisia, tai vaikkapa entisiä parisuhteita.

Muistot – suurelta osin meistä itsestämme – rakentuvat niiden visuaalisten kuvien varaan, mitä meillä on menneisyydestä. Muistot tilanteista, joista on valokuvia, ovat säilyväisempiä. Kokonainen terapian laji (voimauttava valokuva) tähtää siihen, että katselemalla omia kuvia rakennetaan identiteettiä, tehdään siitä uudelleentulkintaa.

Renny Harlin on selviytyjä. Ensimmäinen suomalainen elokuvantekijä, joka uskalsi lähteä luomaan uraa rapakon taakse Hollywoodiin, ja kaiken päätteeksi vielä onnistui tavoitteessaan.

Lähes kolmekymmentä vuotta on kulunut, eikä Renny ole vieläkään saapunut maitojunalla takaisin Suomeen. Silti Suomessa hänelle on aina hiukan naureskeltu. Tietenkin Die Hard 2:sta ja sen päättänyttä räjähdystenjälkeistä Finlandia-hymniä muistellaan lämmöllä, mutta samalla jaksetaan aina muistuttaa siitä, miten Kurkunleikkaajien saaresta tuli aikanaan kaikkien aikojen isoin floppi ja kaatuneesta Mannerheim-leffasta rahareikä, josta kukaan ei saanut omiaan takaisin.

Eikä tuskien taival loppunut vielä siihenkään. Harlinin edellinen elokuva The Legend of Hercules pärjäsi niin heikosti, ettei sitä otettu elokuvateattereihin edes Suomessa. Vielä kymmenen vuotta aiemmin tämä olisi ollut Harlinin elokuvalle ennenkuulumatonta.

Hollywoodista Hong Kongiin

Silti Harlin esiintyy Mäntyharjun Ilokuvafestivaaleilla suomalaismedialle hymy kasvoillaan ja intoa puhkuen. Monet ohjaajat vaikuttavat omia teoksiaan markkinoidessaan lipeviltä myyntimiehiltä mutta ei Harlin. Hän vaikuttaa mieheltä, joka yhä edelleen jaksaa pikkupoikamaisen vilpittömästi innostua elokuvista ja niiden tekemisestä.

Syykin hymyyn on selvä. Harlin on jälleen selviytynyt. Hänen uusin elokuvansa on amerikkalais-kiinalaisena yhteistuotantona valmistunut Skiptrace, jonka pääosassa nähdään maailman ehkä tunnetuin elokuvatähti Jackie Chan. Elokuvan tekeminen maksoi 30 miljoonaa dollaria, mutta jo neljässä päivässä elokuva oli tuottanut 60 miljoonaa.

Tätä kirjoittaessa Skiptrace on jo kerännyt komeat 130 miljoonan dollarin lipputulot eikä se ole vielä edes ilmestynyt millään isolla markkina-alueella Kiinaa lukuun ottamatta. Ehkä juuri siitä syystä Harlinin olemus huokuu helpottuneisuutta. Menestyspaineet ovat takanapäin ja tästedes kaikki on pelkkää plussaa.

Urani on ollut nousua ja laskua, eikä se ole aina ollut kaikista helpointa. Olen kuitenkin yrittänyt Hollywoodissa viedä eteenpäin unelmiani, ja loppujen lopuksi kaikki onnistui. Kiitos siitä, että ihmiset ovat olleet tukemassa minua ja kaikkien näiden vaikeuksienkin läpi olleet mukana tässä hommassa.

Kiinan elokuvateollisuus on ollut viime vuosina nopeassa kasvussa ja se vetää tällä hetkellä Hollywood-ohjaajia puoleensa. Harlinin lisäksi esimerkiksi Martin Campbell (Zorron naamio, Casino Royale) ohjaa seuraavan elokuvansa Kiinassa. Maassa ollaan edelleen valmiita ottamaan aiheiden suhteen enemmän riskejä kuin esimerkiksi Hollywoodissa, jota on jo pitkään syytetty jatko-osatehtailusta ja varsinaisten uusien innovaatioiden puutteesta.

Kun Hollywood tuotiin Kiinaan

Harlin kertoo lehdistölle muuttaneensa Kiinaan. Hän aikoo ohjata siellä ainakin kaksi tulevaa elokuvaansa. Lokakuussa alkavat Legend of the Ancient Swordin, hänen seuraavan elokuvansa, kuvaukset. Se on peliin perustuva eeppinen fantasiatoimintaelokuva. Tuotantoyhtiö Alibaba Pictures on verrannut projektia Harry Potter -elokuviin ja kutsunut sen budjettia kiinalaistuotantojen tasolla merkittäväksi. Ensi vuonna Harlin palaa jälleen yhteen Jackie Chanin kanssa kuvaamaan Skiptracen jatko-osaa, jolle näytettiin vihreää valoa heti elokuvan upean avausviikon jälkeen.

Harlinin mukaan suurin ero kiinalaisen ja amerikkalaisen elokuvantekokulttuurin välillä on se, että Amerikassa ja varsinkin Hollywoodissa asiat halutaan suunnitella valmiiksi. Kiinassa tekijöillä on varaa joustaa enemmän

Ero kiinalaisen ja amerikkalaisen elokuvanteon välillä on se, että Amerikassa kaikki suunnitellaan etukäteen, ja kaikki on todella tehty etukäteen. Kiinassa tehdään inspiraatiopohjalta, mikä oli aluksi minulle vähän shokeeraava tilanne. Mutta kun ymmärsin sen, tajusin, että se tarjoaa mahdollisuuden tehdä asioita ihan ex tempore -pohjalta. Mikään ei ole mahdotonta. Voidaan aamulla keksiä, että otetaan tämä pöytä.

Harlin ravisuttaa edessään olevaa pöytää.

Ja isketään tällä pöydällä tätä tyyppiä ja sitten tehdään näin, näin, näin. Se oli todella inspiroiva ja hauska tapa.

Elokuvan pääosassa näyttelevä Jackie Chan on myös yksi Skiptracen tuottajista.

Minä halusin suunnitella toimintakohtaukset etukäteen, mutta he sanoivat: ”Okay, Jackie is gonna show up and he’s gonna have his own ideas.”

Menin kuvauspaikalle ja kaikki oli valmiina ja suunniteltu, mutta sitten Jackie tuli paikalle ja oli ihan: ”How about I hang that lamp, and then I go down and then this thing falls apart like this?” Mutta Jackie oli superkunnioittava. Hän vain ehdotti.

Koetin selittää hänelle, että tämä juttu ei toimi. Nämä jutut eivät ole olemassa. Meillä ei ole oikeanlaista pöytää eikä tuo lamppu ole tuossa. Ja Jackie vastasi: ”But I think by lunch we could have that”, ja lounaaseen mennessä meillä oli yhtäkkiä huone, jossa oli pöytä, jolla pystyi iskemään kaveria päähän ja lamppu tulee katosta alas. Se oli inspiroivaa siinä mielessä, että mikä tahansa oli mahdollista. Amerikassa tähän olisi mennyt kolme viikkoa.

Tekotavat vastakkain

Kulttuurierot työskentelytavoissa näkyvät konkreettisemmin, kun puhutaan puhtaista kuvauspäivistä.

Meillä oli 84 päivän kuvausaikataulu ja lopetimme 83 päivässä. Jackie Chanilla oli joka päivä aivan hulluja ideoita, mutta silti meidän yhteistyömme toimi. Esimerkiksi Jackien aikaisempaa elokuvaa, jonka hän kuvasi juuri ennen tätä, kuvattiin vuoden ajan. He vain kuvasivat, kuvasivat ja kuvasivat. Tämä on hongkongilainen tapa tehdä elokuvia, he voivat tehdä sitä ihan loputtomasti. Minä tein elokuvaa Hollywood-pohjalta, aikataulun mukaan, kuten oli suunniteltu.

Harlinin mukaan yleensä, kun amerikkalaisohjaajat lähtevät tekemään töitä Kiinaan, he tuovat mukanaan kuvaajat, apulaisohjaajat ja kääntäjiä – eli käytännössä koko tuotannon avainryhmän. Harlin päätti luottaa kokonaan paikallisiin työntekijöihin.

Meillä oli 400 hengen työryhmä. Lähdin siitä liikkeelle, etten tuo mukanani ketään, vaan kaikki, jotka tekevät töitä kanssani, ovat kiinalaisia. Halusin olla mukana siinä systeemissä ja se toimi todella hienosti. Sen seurauksena olen nyt muuttanut sinne asumaan ja elämään.

Erot työskentelykulttuureissa eivät myöskään aiheuttaneet ongelmia.

He (työryhmä) sanoivat minulle, etteivät he ole yleensä kuvanneet yhtään kuvaa ennen lounasta ja vastasin, että minun elokuvassani kuvataan 24 kuvaa ennen lounasta. Olen sellainen, että suunnittelen kaiken todella tarkkaan ja kuvausryhmä piti siitä.

Toin heille Hollywood-meiningin ja he toivat minulle Kiinan meiningin, ja se toimi, Harlin tiivistää.

Rakkaudentunnustus Kiinalle

Harlinin mukaan Skiptrace on ennen kaikkea Jackie Chanin rakkaudentunnus Kiinalle.

Hän (Chan) halusi näyttää maailmalle, miten kaunis ja upea maa tämä on. Matkustelimme ympäri Kiinan ja tutustuimme lokaatioihin. Meillä on vielä monia juttuja, jotka haluamme tehdä.

Elokuvassa muun muassa liikutaan Mongolian vuoristossa, näytetään mongolikansan elämää ja esitellään yleensäkin kiinalaista elämää monesta eri näkökulmasta.

Ihmisillä on tietyt ennakkoluulot siitä, miltä Kiina näyttää, ja toivon mukaan tämä elokuva antaa porukalle uutta näkökulmaa.

Elokuva on toimintakomedia, mikä on Harlinille uusi genrevaltaus. Jos siis unohtaa, että Harlinin oma suosikki omista elokuvistaan on juurikin komediapainotteisempi toimintaelokuva Long Kiss Goodnight.

Minusta on ihanaa tehdä komediaa. Kun menee kuvauspaikalle ja kuvataan kohtauksia, jotka ovat hauskoja – se on niin mahtavaa. Ja näyttelijöiden kanssa ollaan vaan, että miten tämä tehdään, ettei se olisi liian vakavaa. Se on aivan mahtavaa. Toivon, että voin tulevaisuudessa tehdä lisää tällaisia juttuja.

Ohjaaja Taneli Mustonen kiinnostui Bodomin murhista jo teini-ikäisenä. Suomen kuuluisimman selvittämättömän murhajutun yksityiskohdat saapuivat Mustosen kotiseudulle, itäsuomalaiselle maalaispaikkakunnalle, kuin rikkinäisen puhelimen kautta. Tapauksesta kerrottaessa fakta ja fiktio sekoittuivat nuoren Mustosen päässä toisiinsa.

Näin mielessäni Perjantai 13. päivää ja melkein jopa Evil Deadia. Pelkästään sana Bodom oli todella kuumottava, Mustonen sanoo.

Murhien jälkeen

Mustonen joutui yhdessä käsikirjoittajaparinsa Aleksi Hyvärisen kanssa miettimään tarkkaan, miten arkaa aihetta pitäisi käsitellä. He tekivät runsaasti taustatutkimusta ja kävivät työstämässä käsikirjoitustaan kokeneempien kollegoiden parissa ulkomaisissa käsikirjoittajien workshopeissa, joista oli Mustosen mukaan ratkaisevan tärkeä apu.

Halusimme tehdä kulutustuotteen viihdekäyttöön, ja pitkän työn jälkeen päädyimme rekonstruktioon, joka antoi meille vapauden vertauskuvien ja uusien nuorten tarinoiden kautta kommentoida sitä vanhaa. Jos on Bodomin tapauksesta kiinnostunut, niin tämä elokuva sisältää paljon knoppeja ja vihjeitä siihen todelliseen murhaan. Mehän emme voi väittää, että tietäisimme mitään murhaajasta, joten meidän piti toimia tällä tavalla.

Elokuvan viittaukset oikeaan murhaan herättävät kysymyksiä muun muassa rangaistuksesta ja sen luonteesta. (Seuraava sitaatti voi sisältää juonipaljastuksia.)

On olemassa tuomio, joka on vähän korkeampi, enkä voi itsekään sanoa, onko se oikea vai väärä, koska meidän oikeusjärjestelmämme ei ole kyennyt todentamaan, onko Nils Gustafson tekijä vai ei. Silloin ihminen jää sellaiseen välitilaan ja uskon, että se välitila toimii itsessään rangaistuksena. Kyllähän me Anneli Auerin tapauksesta olemme oppineet, miten ihminen leimataan, ja tässä elokuvassa tytöt tietyllä tavalla saavat sen rangaistuksensa, mutta se ei tule niin kuin he odottavat. Itse uskon karmaan ja siihen, että meidän oma päänsisäinen vankila voi olla vielä karmeampi kuin se fyysinen vankila, Mustonen perustelee.

Elokuva sijoittuu nykypäivään, mutta sen tunnelma on pidetty tietoisesti mahdollisimman ajattomana. Se kertoo neljästä nuoresta, jotka lähtevät telttailemaan Bodomin järvelle tarkoituksenaan mallintaa murhayön tapahtumat. Elokuvan juoni on ottanut runsaasti vaikutteita klassisista slasher-kauhuleffoista. Bodom on herättänyt kiinnostusta myös ulkomailla.

Olimme maailmalla paljon esillä ilman, että suuri yleisö seurasi. Meillä oli Varietyssa ja muissa julkaisuissa paljon seuraajia, samoin kauhusivustot alkoivat seurata meitä ensimmäisen teaserin jälkeen. Halusimme näyttää, mikä olisi meistä kiinnostava tapa tehdä slasheria varsin saturoituneille markkinoille, jossa kaikki slasherit tuntuvat olevan enemmän tai vähemmän sitä samaa tarinaa eikä mitään uutta kauhean kiinnostavaa ole tullut.

Yksi katsojia häiritsevä epärealistinen yksityiskohta voi olla se, ettei koko elokuvassa nähdä lainkaan kännyköitä. Myös pressitilaisuudessa vierailleet näyttelijät myönsivät ihmetelleensä puhelinten puutetta kuvauksissa. Ajattomien puitteiden tavoin myös tämä on ohjaajan mukaan tietoinen valinta.

Kännykät ovat pilanneet monia hienoja leffoja. Aina siihen tulee se kohtaus, jossa joku ottaa kännykän käteen ja on silleen: ”hitto ei ole kenttää”, ja katsojat lyövät päätään, että nyt annettiin tietoa lapiolla. Meillä myös oli sellainen kuva, mutta otin sen pois, koska rupesin miettimään sitä toisin päin. Tämä on satu ja tässä on haettu sitä americanaa, tehty tietyllä tavalla historiattomaksi. Voisihan sen ajatella niinkin, ettei tätä koko hommaa olisi tapahtunut, jos kännykät olisivat toimineet. Jos siitä joku häiriintyy, niin voin sanoa, että ne on niin skuttassa, ettei siellä kännykätkään toimi.

Ohjaaja, joka lukee kritiikkejä

Ennen ensi-iltaa pöhinä Bodomin ympärillä sosiaalisessa mediassa on ollut elokuvan nähneiden keskellä pääasiassa positiivista. Mustosen edellinen elokuva oli Suomessa katsojaennätyksiä rikkonut komedia Luokkakokous, joka sai kuitenkin monilta suomalaiskriitikoilta erittäin huonoja arvosteluja. Mustonen myöntää, että elokuvan saama vastaanotto satutti häntä.

Tuntuu, että jengi otti sen vähän väärin. Vaikka se oli ensimmäinen suomalainen läppäleffa, törkykomedia, joka ei ole enää Porky’sin jälkeen mikään uusi juttu, niin moni otti sen vähän väärin. Ehkä meidän kalibrointi ei ollut ihan kohdillaan ja meidän olisi pitänyt jotenkin saada se lentämään, että ihmiset tajuaisivat, että me vitsailemme. Suuri osa ihmisistä toki tajusi sen.

Huonon vastaanoton lisäksi Mustonen yllättyi myös siitä, että Luokkakokous onnistui peräti suututtamaan kriitikot. Bodom aiheena taas on herättänyt närää jo ennen ensi-iltaansa.

Minua on tekijänä syytetty ennen Bodomin ensi-iltaa siitä, että valitsen raflaavia aiheita ja menen vain rahan perässä. Luokkakokouksen kohdalla olisi hyvä muistaa, että otimme valtavan riskin enkä olisi voinut uskoa, että se meni niin hyvin. En olisi myöskään uskonut, että kriitikoilta tulee niin voimakasta negatiivista kritiikkiä, että jopa suututtiin. Se yllätti minut.

Mustonen kuitenkin muistuttaa, että omaan tekemiseen tulee myös sokeutta, kun tekemästään työstä välittää kovasti.

Nyt en lue Bodomin kritiikkejä, koska elokuva on vasta valmistunut ja olen vielä vähän herkillä. Luen ne sitten myöhemmin ja yritän ymmärtää niitä, koska kritiikit ovat kuitenkin usein aika valistuneita. Niitä kirjoittavat ihmiset, jotka katsovat työkseen elokuvia ja yrittävät sanoa niistä muutakin kuin hyvä–huono. Kriitikot ovat niitä katsojia, joka yrittävät ymmärtää, mihin tässä pyrittiin ja mihin se loikka päätyi.

Mustonen kaipaisi suomalaiselta elokuvakritiikiltä enemmän analyysiä ja itseltään sitä, ettei hän ottaisi kritiikkejä liian henkilökohtaisesti.

Koska olen vasta aloittanut elokuvien tekemisen, kritiikit sattuvat ihan eri tavalla. Joku konkari osaa ottaa ne ihan eri tavalla, mutta mielestäni on tärkeää lukea kritiikkejä ja yrittää ymmärtää. Se myös hälventää pelkoja.

Mustosen seuraava elokuva on Luokkakokous 2 – Polttarit, ja hänen vastauksistaan päätellen kritiikkiä on myös kuunneltu.

Teimme todella paljon töitä toisen osan kanssa. Alleviivasimme, että tämä on tarkoituksella tehty navan alle ja kevyeksi, Mustonen lupaa.

Elettiin kevättä 2012. Mika Koskinen oli maakuntakierroksella Punaisen metsän hotellin (2011) tiimoilta. Kiinan virkamieskoneiston ja Stora Enson kiemurointiin uppoutunut dokumentti osui erityisellä tavalla yhden iisalmelaisen katsojan sydämeen.

Opettajarouva tuli melkeinpä itkien kertomaan, miten hän samaistui virkamiesten käytökseen ja paikallisiin kohtaloihin. Hän kertoi, että Kiinassa on sama tilanne kuin Iisalmessa. ”Meillä kun on täällä tämä Talvivaara.” Se oli viimeinen sytyke. Pian alettiinkin jo kuvata.

Ajoitus oli otollinen. Vaikka Talvivaaran ongelmat olivat varsinkin paikallistasolla jo alkaneet, olivat laajimmat katastrofit ja myrkyllisimmät otsikot vielä edessä. Kun Koskinen käynnisti kamerat, oli Talvivaara hakemassa paitsi uutta ympäristölupaa niin myös papereita uraanin kaivamiseen.

Talvivaaran kaivos räjäytettiin aikanaan käyntiin näyttävin elkein. Rahaa, työpaikkoja ja menestystä luvattiin tulevan kuin itsestään. Suomesta loihdittaisiin vihreän kaivosteollisuuden pioneeri. Uusi teknologia mahdollistaisi aiemmin liian pienikokoisiksi tuomittujen mineraaliesiintymien hyödyntämisen, eikä ympäristökään kärsisi.

Sittemmin Talvivaarasta on tullut huono tarina, kaivosteollisuuden kauhukuva. Hallitsemattomia vesipäästöjä on ilmaantunut vähän väliä ja kaivosta ympäröivät joet ja järvet ovat joko kuolleet tai vaurioituneet vakavasti. Tulostakaan ei ole tullut. Kaivos on ollut jo pitkään täysin valtion omistama, konkurssikypsä painajainen.

En usko, että siitä koskaan mitään tulee. Se pysyy pystyssä ainoastaan niin, että on tällainen valtio, joka väkisin puskee siihen rahaa. Kannattavaa kaivoksesta ei tule. Nyt nollatulokseenkin pääsy perustuu siihen, että odotetaan nikkelin hinnan tuplaantuvan lähivuosien aikana.

Koskinen kutsuu Nälkämaan Sampoa seurantadokumentiksi. Koskinen ja kumppanit menivät aina sinne, missä arveltiin tapahtuvan. Erilaisia kaivosta vastustavia ja puoltavia puheenvuoroja kertyi muistikorteille valtava määrä. Koskisen mukaan monen tapahtuman sisältö on tiivistynyt dokumentissa yhteen sitaattiin – aina ei irronnut sitäkään.

Ketään ei ole haastateltu, eikä kysymyksiä kysytty.

Tuttu aihe, tuore näkökulma

Talvivaara on ollut viime vuosina myös elokuvissa taajaan pinnalla. Viime vuonna Markku Heikkinen ohjasi duunareiden arkeen perehtyneen Talvivaaran miehet (2015) -dokumentin. Virkamieskoneisto sai oman osansa loasta Aleksi Salmenperän fiktiivisessä Jättiläisessä (2016). Mika Koskisen Nälkämaan Sampon (2016) fokus on paikallinen.

Olin jo aiemmin kuvannut aktivistien mielenosoituksia Helsingissä. Näitä elokuvan henkilöitä ei kuitenkaan oikein voi sanoa perinteisiksi aktivisteiksi. He ovat paikallisia ihmisiä, joiden ääni ei ole oikein kuulunut. Paikallislehdissä jonkin verran, mutta valtakunnallisessa mediassa hyvin vähän. Heidän tarinansa ja asiantuntijuutensa on jäänyt huomiotta. Onko asiantuntemusta vain korkea koulutus, insinöörit ja kalvot? Vai perehtyneisyys ja se, että tiedetään, miten luonto kiertää?

Miksi niin sanottujen pienten ihmisten ääni sitten on jäänyt paitsioon? Tähän Koskisella ei ole yksiselitteistä vastausta. Osasyyksi hän arvelee isojen yritysten medianhallintataidon. Tehokkaan ja ammattitaitoisen lobbauksen vuoksi suuryritysten näkemykset ovat aina esillä joka paikassa.

Markkinointi on myös ainakin jossain määrin toiminut. Talvivaara on ollut jo pitkään ”lappu luukulle” -kunnossa, mutta niin vain veronmaksajien rahoja on kuskattu kaivosalueelle vuodesta toiseen. Yksi selkeä syy tähän on alasajokustannusten kova hinta: kaivos pidetään pakolla pystyssä, koska loppulaskun summa tulee olemaan valtava.

Tämä on kovaa bisnestä. Mutta on Kainuussa varmasti tyytyväisiäkin ihmisiä. Talvivaara on tuonut alueelle paljon rahaa. Mutta olisi se helpompi tukea näitä ihmisiä vaikka perustamaan pieniä yrityksiä kuin maksaa kuopan kaivamisesta.

Kyllä virkamiehilläkin on aina se oma agendansa, joka edellä mennään. Tästä on mediassakin puhuttu. Varsinkin pienillä paikkakunnilla hoidetaan samassa byroossa sekä ympäristö että elinkeinoasiat. Siinä menee helposti raha edelle. Suuryritysten tarpeita kuunnellaan herkällä korvalla tässäkin maassa.