Filmejä ja erikoisen eläviä kuvia

Yhdysvaltain elokuva-akatemia tunnetaan Oscar-palkinnoistaan ja siksi siihen on myös liitetty vahva kaupallisuuden leima. Elokuva-akatemia on kuitenkin muutakin kuin nämä palkinnot. Akatemialla on muun muassa nykymuodossaan 1990-luvun alussa toimintansa aloittanut elokuva-arkisto, yksi Yhdysvaltojen yksityisistä elokuva-arkistoista. Tampereen elokuvajuhlilla 2016 nähtiin kolme tämän arkiston elokuvista koostettua näytöstä. Kaksi näistä näytöksistä koostui amerikkalaisista kokeellisista psykedeelisistä elokuvista, jotka pääosin olivat 1960- ja 1970-luvun taitteesta, populaarikulttuuripsykedelian ensimmäiseltä kultakaudelta. Näytökset oli koonnut Tamperetta varten arkistossa näiden elokuvien restauroinnin parissa työskentelevä Mark Toscano, joka myös esitteli näytökset.

Yhdysvalloissa nousi tunnetusti 1960-luvun puolivälissä nopeasti näkyväksi vasta- ja vaihtoehtokulttuuri, joka piti sisällään monenlaisia poliittisia ja aatteellisia virtauksia, mutta joka nojautui pitkälti toisen maailmansodan jälkeen syntyneeseen sukupolveen. Esteettisesti sille oli tunnusomaista vaikutteiden ottaminen psykedeelisestä kulttuurista, joka puolestaan voidaan nähdä ihmiskunnan ikäiseksi tavaksi hahmottaa maailmaa.

Psykedelia tuli esiin varsinkin populaarimusiikissa, jossa vuosina 1966–68 tapahtui jopa räjähdysmäisenä pidettävä luovuuden aalto. Visuaalisessa ilmaisussa psykedelialle tunnunomaiset värikylläiset, plastiset muodot näkyivät niin vaihtoehtokulttuurin sarjakuvissa kuin vaikkapa juliste- ja levynkansitaiteessa. Psykedeelisestä kulttuurista magnum opuksensa Psychedelia – An Ancient Culture, A Modern Lifestyle (2012) julkaissut Patrick Lundborg joutuu toteamaan elokuvaa käsittelevään lukuun päästessään, että Hollywoodin panos aiheeseen tuona aikana oli huipun sijaan pikemminkin nolo lässähdys.

Niiden kymmenien psykedeelisen vastakulttuurin ajan hengen tavoittavien elokuvien, jotka aiheen näkyvyyden perusteella voisi kuvitella tuona aikana tehdyn, sijaan Lundborg löytää kyllä muutaman mukiinmenevän eksploitaatioelokuvan ja muutamia kiinnostavia independent- ja taide-elokuvia sekä dokumenttielokuvia. Sen sijaan varsinaisesti kaupalliselta puolelta hän löytää vain kolme elokuvaa, joissa on vankka psykedeelinen perusta: Roger Cormanin The Trip (1967), Bob Rafelsonin Head (1968) ja Russ Meyerin Beyond the Valley of the Dolls (1970). Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu (1968) on toki psykedeelisen matkan huipentuma valkokankaalla, mutta sellaisena yksittäinen auteurin mestariteos. Kuusikymmenluvun lopulla Hollywoodissa ei vain ollut asiaan tarttumaan pystyviä nuoria ohjaajia ja tuottajia. Heitä ilmaantui kyllä pian Hollywoodin uuden aallon myötä, mutta ilman psykedeliaa.

Psykedeelistä estetiikkaa mitkään näistäkään elokuvista eivät täysivaltaisesti kyenneet luomaan. Niinpä Lundborg joutuu vain turhautuneena tutkimaan Michael Starksin kirjan Cocaine Fiends and Reefer Madness (1982) sivuilla esiteltyjä kuvauksia avantgardetaiteilijoiden ja opiskelijoiden tuona aikana tekemistä psykedeelisistä kokeellisista lyhytelokuvista, joita ei juuri pääsisi näkemään. Tampereen elokuvajuhlilla näiden elokuvien saavutettavuus parani huomattavasti, kun tarjolla oli Mark Toscanon kuratoimien näytösten myötä yhteensä kolmisen tuntia pääosin sitä itseään.

Vaihtoehtokulttuurin tuottamien elokuvien tavallisin formaatti tuohon aikaan oli 16 mm:n filmi. Elokuvat tehtiin näytökset esitelleen Toscanon mukaan kaupallisen tuotanto- ja levityskoneiston ulkopuolella, usein ilman mitään tuotantoyhtiötä, lainatulla tai muulla tavoin haltuun saadulla kalustolla ja niillä rahoilla, mitä tekijöiden taskuissa sattui olemaan. Restauroinnit oli tehty fotokemiallisesti ja ne nähtiin yhtä elokuvaa lukuun ottamatta myös 16 millimetrin filmikopioilta.

Preservation Insanity -blogistaankin tunnettu Mark Toscano korosti, että filmi ja digitaalinen elokuva ovat eri mediumeja. Niinpä filmille tehty on syytä näyttää filmiltä – se digitaalisena nähtykin oli kokeilukopio, josta on tarkoitus myöhemmin tarkoitus tehdä filmikopio. Toscano huomautti myös, että filmikopioille tehtyjen restauraatioiden etuna on kaikki kulut huomioiden niiden huomattavasti digitaalisten kopioiden tekemisestä aiheutuvia kuluja halvempi hinta, vain noin kolmannes digikopioiden hinnasta.

Ensimmäinen, animaatioille omistettu näytös alkoi John Whitneyn tietokoneanimaation pioneerianimaatiolla Permutations (1968). IMB:n System/360-tietokoneen avulla tehty elokuva tutkii kuvan ja musiikin, tässä tapauksessa intialaisen rumpumusiikin, vastaavuutta matemaattisen tarkasti. Tarkkuutta vaati myös ohjelmointityö, sillä kuvaa ei voinut nähdä kuvausvaiheessa vaan vasta filmin kehityksen jälkeen.

Samoin toimii myös nähty Robert Russettin Primary Stimulus (1977), joka tutkii itsessään elokuva-apparaatin perusolemusta valottamalla koko kuvaruudun aina optisen äänen aluetta myöten mustilla ja valkoisilla leveyttään ja suuntaansa muuttavilla vaakaviivoilla, jotka siis saavat aikaan myös elokuvan ääniraidan. Näissä elokuvissa psykedeelinen juonne ulottui niiden näennäisestä modernismista huolimatta paljon 1960-luvun vastakulttuuria kauemmas, oikeastaan aina Pythagoraan aikoihin asti.

Peter Spoeckerin (1941–2007) Potpourri (1968) on sen sijaan yksi Michael Starksin esittelemistä elokuvista ja 1960-luvun psykedeelisen animaation tyyppiteos. Kysyttäessä kemiallisten vaikutteiden määrää näissä elokuvissa, totesi Mark Toscano niiden olevan suuri ja mainitsi näytöksessä olevan yksi erityisen lysergidin vaikutuksessa tehty elokuva, jonka Starksin kirja paljastaa olevan juuri tämä.

Etabloituneempia animaation tekijöitä edustavat Adam Beckett (1950–1979) ja Kathy Rose, jotka aikanaan myös pariskuntana tekivät yhteistyötä. Rosen Mirror People (1974) on, paitsi erinomaista piirrosanimaatiota, myös tekijänsä varhaiskauden töiden tapaan hulvattoman hauska sillä ansiosta psykedeeliseksi kutsutulla tavalla, joka perustuu maailman leikkisään animistiseen kokemiseen. Adam Beckettin Evolution of the Red Star (1973) ja Flesh Flows (1974) luovat yksinkertaisista lähtökohdista tekijänsä omalaatuisella tekniikalla päättymättömiä alati liikkuvia ja muovautuvia maailmoja, joiden avulla tekijä kuvaa ajan kulun kokemisen vaihtoehtoisia tapoja.

Diana ja David Wilsonin A Film for Log Hill Dogs (1974) on viiva-animaatio, joka myös esittää alati vaihtuvia muotoja, mutta painopiste on tilallisen kokemuksen erilaisten tapojen havainnoinnissa. Adan Beckett ja Diana Wilson kuuluivat siihen kokeellisen elokuvan tekijöiden joukkoon, joiden osaamista hyödynnettiin Tähtien sota -elokuvasarjan erikoisefektien luomisessa. Itse asiassa juuri Adam Beckett oli stroboskooppianimaation taitajana vastuussa kuuluisan lasermiekan valkokankaalla näkyvästä hahmosta. Elokuvan myöhemmissä julkaisuissa monien näiden kokeilijoiden työ on joutunut peittoon tietokonetekniikalla tehtyjen muutosten vuoksi.

Space is the Plase -näytöksen avannut Pat O'Neillin 7362 (1967) on lajinsa tunnetuimpia töitä ja Permutationsin ohella sarjan parhaimmin nähtävillä olleita elokuvia, se on myös julkaistu National Film Preservation Foundationin julkaisemalla amerikkalaisia avantgarde-elokuvia esittelevällä dvd:llä. Musiikin elokuvaan on tehnyt säveltäjä ja aikansa vasemmistoradikaali Joseph Byrd, joka parhaiten ehkä muistetaan The United States of America -yhtyeestä. Aika, tila ja musiikki samoin kuin erilaiset kokeelliset elokuvatekniikat yhdistyvät tajunnan avaavaksi kokemukseksi.

Robert Nelsonin Grateful Dead (1967) on elokuva, jonka – toisin kuin monet näistä elokuvista – hyvinkin monet ovat aikanaan nähneet, sillä yhtye esitti sitä pitkään konserteissaan ja se on nähtävissä myös monissa konserttitaltioinneissa. Kuvamateriaalina on yhtye juuri ennen ääniraidalla kuullun ensimmäisen albuminsa julkaisua. Yhtyeen pyynnöstä ohjaaja sovitti myös seuraavan albumin musiikkia elokuvaan ja lopulta materiaali olikin varsin huonokuntoista. Mark Toscano kertoi tämän elokuvan konservoinnin olleen yksi haastavimmista ja mielenkiintoisimmista, joissa on ollut mukana.

Kaikki psykedeeliset elokuvantekijät eivät toki käyttäneet 16 mm kalustoa vaan mukana oli myös alunperin 8 mm:n filmille kuvattua, kuten Peter Rosen Incantations (1968), jonka intensiivistä maailmaa arvostaa vielä enemmän, kun kuulee sen kaikki editoinnit ja efektit tehdyn vain kameralla. Edelleen aktiivisen Rosen työ löytyy myös hänen dvd-kokoelmajulkaisultaan.

Mark Toscano kertoi elossa olevien elokuvantekijöiden osallistuneen hyvin vaihtelevassa määrin restaurointityöhön: jotkut ovat olleet hyvinkin innokkaasti mukana, kun taas jotkut hyväntahtoisen välinpitämättömästi antavat hyväksyntänsä. Näytöksissä nähtiin monta hyvinkin harvinaista ja jopa tämän alan pienissä kiinnostuneiden piirissä täysin tuntemattomia elokuvia. Toscano kertoi myös edustamallaan arkistolla olevan hallussaan lisää ”huomattavankin esoteerista” materiaalia. Koska näytöksissä oli varsin runsaasti näkemästään pitäneen oloista yleisöä, toivotaan, että sitä saadaan myös valkokankaalle, filmiltä tietysti.