Yksilöllisiä tunteita yhdessä

Elokuvateatterit. Joko taianomaisten taidekokemusten täyttämiä, sähköisen tunnelman virittämiä tiloja tai metelöivien, karkkipussejaan rapisuttavien ja puhelimestaan Whatsappia kerran kahteen minuuttiin vilkuilevien teinien illanviettopaikkoja. Harvaan tilaan on elokuvanystävän niin helppo luoda yhtä ristiriitainen suhde.

Jouko Aaltosen ohjaama ja yhdessä Toni Puurtisen ja Henri Waltter Rehnströmin kanssa käsikirjoittama Tunteiden temppelit (2015) on kaihoinen rakkauslaulu elokuvien katsomiselle nimenomaan yhdessä. Dokumentin keskiössä eivät ole elokuvat, vaan ihmiset jotka niitä katsovat ja esittävät.

Aihe on ehdottomasti omakohtainen. Minua kiinnostaa elokuvissa käynti kulttina, jossa ihmiset kokoontuvat pimeään kokemaan yksilöllisiä tunteita yhdessä. Tämä tapa näytti olevan jossain vaiheessa katoamassa, mutta kuten uskonnotkin, myös elokuvissakäynti palaa aina uudelleen.

Aaltonen ei kuitenkaan suoraan rinnasta elokuvia uskontoihin, vaikka niissä onkin hänen mukaansa samanlaisia piirteitä. Hän löytää yhtäläisyyksiä niiden hengellisistä ominaisuuksista ja siitä, miten niin elokuvien esittämisestä ja katsomisesta kuin uskonnoistakin löytyy tärkeiksi miellettyjä riittejä.

Dokumentin jonkinlaisena punaisena lankana toimivatkin ne kriisit, jotka tavalla tai toisella ovat uhanneet elokuvateattereiden asemaa. Näitä ovat televisioiden rynnäkkö olohuoneisiin, kotivideoiden vallankumous sekä viimeisimpänä teattereiden kallis digitalisaatio, johon Tunteiden temppelit suhtautuu lopulta kuitenkin positiivisesti.

Digitalisoinnin myötä teattereiden kannattavuus on parantunut. Liikevaihto, tuotto ja kävijämäärät ovat kaikki kasvaneet. Digi on mahdollistanut yhtäaikaiset ensi-illat ja monipuoliset ohjelmistot myös pienillä paikkakunnilla.

Filmin kuolemaa on tietyissä piireissä surtu pitkään ja hartaasti. Erityisesti edesmennyt Peter von Bagh käsitteli aihetta laajalti niin kirjallisissa kuin sanallisissa puheenvuoroissaan. Filmin puolestapuhujat ovat kritisoineet digikuvaa hengettömäksi, sielunsa menettäneeksi halvaksi kopioksi aidosta asiasta.

Aaltonen näkee itsessään kiistan molemmat puolet. Hän on iloinen niistä uusista mahdollisuuksista, joita digitalisaatio on tuonut niin elokuvantekijöille kuin katsojille. Teknisesti pätevän elokuvan tekeminen kun on tänä päivänä halvempaa kuin koskaan aiemmin. Ollaan varsin lähellä Francis Ford Coppolan ”suurta toivetta”, jossa ”lihava tyttö Ohiosta voi olla uusi Mozart ja tehdä kauniin elokuvan”. Coppolan mukaan tämä – kerrankin – tarkoittaisi ”niin sanotun ammattilaisuuden” kuolemaa.

Mutta kyllä minä kuvittelen digissä ja filmissä eron näkeväni. Digikuva ei värise eikä liiku. Vaikka olisi miten hyvä filmiprojektori, niin kuvassa on mekaanisuudesta tuleva pienen pieni liike.

Digi-kuva voidaan tehdä filmin kaltaiseksi, mutta digissä on kyllä ollut oma estetiikkansa. Jostain syystä digikuvat värimääritellään hieman eri tavalla kuin filmiltä esitetyt elokuvat. Ne ovat tosin valintoja, eivät formaatista johtuvia asioita.

Maaseuturakkautta

Tunteiden temppelit viettää suuren osan ajastaan menneisyydessä tai sitten pienillä paikkakunnilla, siellä missä Finnkinon sliipatut salit eivät ole vaihtoehto. Finnkinon rooli tarinassa on tarkoituksellisesti minimaalinen. Ohjaaja Jouko Aaltosen mukaan tämä elokuva ei ole tutkielma, joten ei ollut mitään velvollisuutta kertoa Finnkinon osuutta suomalaisessa elokuvateatterihistoriassa.

Tärkein syy pieniin teattereihin keskittymiseen oli yksinkertaisesti se, että esimerkiksi Ylistarosta, Vehmaalta ja Haminasta löytyy mielenkiintoisempia ihmisiä ja tarinoita kuin ison, huipputehokkaan ja vieläpä ulkomaisessa omistuksessa olevan virtaviivaisen firman puitteista.

Haastatteluista paistaa läpi rakkaus alaan.

Elokuvaa tehdessä tuli havahtuminen siitä, kuinka paljon suomessa onkaan elokuvasukuja. Meillä kaupunkilaisilla on vähän sellainen harha, että elokuvatoiminta on isojen kaupunkien bisnes – ja sitä se tietysti volyymiltaan onkin.

Mutta pieniltä paikkakunnilta löytyy elokuvan esittämisen aluskasvillisuus, jolla on pitkät paikalliset juuret. Se on periytyvää, ja siihen liittyy erityinen elämäntapa ja -muoto. Se täytyy kuitenkin muistaa, että toimintaan liittyy voimakkaasti elokuvien esittäminen. Eivät teatteriomistajat välttämättä ole taide-elokuvan suuria ystäviä tai leffafaneja, vaan erityisyys tulee yleisökontaktista.

Jottei pienten paikkakuntien kaiken kattava maalaisromantiikka maatuisi liian syvälle alitajuntaan, jatkaa Aaltonen puheenvuoroaan tuomalla esille myös sen toisen puolen pientenkin paikkakuntien teatteritoiminnasta. Rahaa on tehtävä. Dokumentissa nähdäänkin sekä pieniä menestystarinoita että myös teattereita, joiden projektorit ovat sammuneet.

Elinkeinohan se on. Tärkeintä on saada ihmiset penkkeihin. Vähän kuin parturi tai kauppa: jos ei ole asiakkaita, niin ei siinä sitten ole järkeä. Kyllä se siinä mielessä on ammatti, ei harrastus. Jossain pienillä paikkakunnilla vaaditaan luovuutta. Elokuvasali on Forssassa oopperatalo. Vehmaalla teatteri on myös tanssisali. Monet teatterinpitäjät ovat kekseliäitä ja omassa sosiaalisessa yhteisössään tärkeitä.

Seuraava kriisi?

Palataan vielä Suomen yleistunnelman nimissä kriiseihin. Netflixin kaltaiset suoratoistopalvelut ovat eittämättä vaikuttaneet elokuvien katselutottumuksiin. Nyt näyttäisi kuitenkin siltä, että kotikäyttöön tarkoitetut formaatit ovat paljon suurempia kärsijöitä kuin elokuvateatterit.

Suoratoistopalvelut voivat olla seuraava kriisi, mutta ne eivät ihan vielä näy – eritotenkaan pienillä paikkakunnilla. En kuitenkaan epäile, etteikö uusia teatteritoimintaa uhkaavia kriisejä tulisi. Aivan varmasti tulee. Toiminta tavalla tai toisella muuttuu, mutta uskoisin perusluonteen – elokuvien esittämisen – säilyvän ennallaan.

Perusluonteeseen kuuluu se, että elokuvien katsominen on yhteisöllistä. Mennään jonnekin, pois kotoa tekemään jotain yhdessä. Vähän kuin kahvila, jossa nyt istumme. Kyllähän kahvia voisi kotonakin juoda ja se olisi vielä paljon halvempaakin.

Pitkässä juoksussa Aaltonen näkee mielenkiintoisena kysymyksenä sen, tuleeko elokuvan nyt liki standardimainen noin kahden tunnin keskivertokesto säilymään. Siihen hän ainakin uskoo, että kerrontamuodoiltaan toisiaan tällä hetkellä lähentyvät videopelit ja elokuvat tulevat jatkossa linkittymään yhä tiukemmin toisiinsa.

Syyt tähän noin kahden tunnin esityskestoon ovat olleet kaupallisia. Yhteen iltaan on näin saatu tietty määrä näytöksiä. Kaupallinen logiikka loi koko elokuvakulttuurin. Oleellinen kysymys on, onko se kaksi tuntia luontaisen draaman mitta, joka ihmisen on pissalla välillä käymättä hyvä kokea ja jäsentää.

Lue myös