Dheepan valkokangas

Visuaalisesti tyylikkäiden ja väkivaltaisten kuvauksien ranskalainen mestari Jacques Audiard voitti ensimmäisen Kultaisen palmunsa kevään Cannesin filmifestivaalilla elokuvallaan Dheepan. Audiardin elokuvissa äänen saavat usein paremmasta elämästä unelmoivat hahmot. He ovat valmiita tekemään suuriakin uhrauksia toiveidensa puolesta, vaikka lopputulokset eivät aina täysin toteutuisikaan heidän kuvittelemillaan tavoilla.

Kuolleen perheen passien pohjalta koottu perhe suuntaa srilankalaiselta pakolaisleiriltä Pariisiin. Vastaanottokeskuksesta rapistuneeseen lähiöön muuttava perhe tutustuu toisiinsa nopeasti ja vaikka suljettujen ovien takana elämä näyttää erilaiselta, tulee heistä ovien ulkopuolella yhdessä toimiva yksikkö.

Sodan keskeltä paenneen perheen selviytymisvaistot ovat vahvat, mutta he eivät ole varautuneet pihapiiriä vartioiviin huumejengiläisiin. Väkivalta on osa lähiön arkea ja se tempaa mukaansa, vaikka sitä vastaan taistelisi viimeiseen asti.

Perhe lähtee omatoimisesti rakentamaan uutta huomista uudessa kotimaassaan. Talonmiehenä toimiva Dheepan (Jesuthasan Antonythasan) yrittää kohentaa ylpeydellä lähiympäristön elämänlaatua ja koulussa nopeasti uuden kielen oppiva tyttö Illayaal (Claudine Vinasithamby) toimii tulkkina perheen arjessa. Vaikeinta sopeutuminen on Yalinille (Kalieaswari Srinivasan), josta tulee kertaheitolla perheenäiti ja joka joutuu jakamaan taloutensa vastapuolella taistelleen tamilisissin kanssa. Uusi työpaikka ja mahdollisuus itsenäiseen elämään tarjoavat hänelle kuitenkin palan nuoruutta, joka häneltä on jäänyt kokematta.

Ulkopuolisuuden tunne on Audiardin elokuville tuttu teema. Profeetan (2009) Malik joutuu valitsemaan korsikalaisten ja muslimien välillä selvitäkseen vankilassa ja Carla tasapainottelee kuurojen ja kuulevien maailmojen välillä Sur mes lèvressä (2001).

Kommunikoiminen on usein hahmoille vaikeaa, oli sitten kyse kielestä tai omien tunteiden välittämisestä. Kielelliset erot tuntuvat kuitenkin liukenevan ilmaan, kun ihmiset oppivat tuntemaan toisensa ja luottamaan siihen, että he saavat äänensä kuulluksi. Kommunikointi ei Audiardin elokuvissa aina ole tekemisissä itse sanojen kanssa, mikä nostaa kuvallisen kerronnan asemaa ja näyttelijätyön merkitystä. Tämän kommunikoinnin taitaa Dheepanissa erityisesti Yalinina nähtävä ensikertalainen Kalieaswari Srinivasan.

Dheepan keskittyy kulttuurien yhteentörmäykseen ja kodinrakentamiseen hyvin realistisesti ja jopa humoristisesti elokuvan alussa. Kyse on kuitenkin Jacques Audiardista ja kuten Sur mes lèvres tai Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) myös Dheepan saa taustalleen synkän painajaismaisen sykkeen, joka odottaa valloille pääsyä.

Ohjaaja ei kaihda raakojakaan yksityiskohtia, mutta luottaa katsojaansa esittäen useat tapahtumat taitavasti kameran rajauksen ulkopuolella. Ensikertalaisen Éponine Momenceaun kuvaus käyttää Audiardin elokuvista tuttuja rajauksia ja mustiin varjoihin solahtavia hahmoja, mutta korostaa enemmän elokuvan unenomaisia elementtejä kuin ohjaajan hovikuvaaja Stéphane Fontaine.

Dheepanin realismi taittuu elokuvan edetessä, mutta tarina etenee niin sujuvasti, että muutokset tuntuvat luontevilta. Hieman irtonainen loppu horjuttaa elokuvan kokonaisuutta, mutta vahvat roolisuoritukset ja tuttu visuaalinen tyyli pitävät paketin kasassa. Elokuva käyttää fiktion keinoja draamaan kaaren luomisessa ja siksi esimerkiksi Mediterranea (2015) tarjoaa realistisemmat lähtökohdat pakolais- ja siirtotyöläiskeskusteluun kuin Dheepan. Audiardin elokuva kuitenkin muistuttaa jokaisen oikeudesta etsiä turvaa ja parempaa elämää.