Väistämättömiä sattumia

Yle on tehnyt jälleen hienon kulttuurityön tuodessaan kaikki Krzysztof Kieślowskin pitkät teatterielokuvat Areenaan. Eurooppalaisen elokuvan yksi merkittävimmistä tekijöistä on saanut arvonsa mukaisen kohtelun restauroituina versioina ja erinomaisilla käännöksillä varustettuina. Käännöksistä suuri kiitos kuuluu Marjatta Kaijalle, Arja Katajalle, Tapani Kärkkäiselle, Satu Milonoffille ja Anne Nádasille.

Puolalainen Krzysztof Kieślowski (1941–1996) aloitti uransa lyhytdokumenttien tekijänä. Hän kuitenkin luopui dokumentaarisuudesta, sillä fiktion kautta hän koki kertovansa enemmän elämästä ja kuvaamistaan ihmisistä. Tämä kaksijakoisuus näkyy läpi Kieślowskin tuotannon, sillä hänen pitkissä fiktioelokuvissaan intiimin lähelle tuleva haaveilevan värikäs kameratyöskentely, josta yleensä vastaa hänen luottokuvaajansa Sławomir Idziak, kohtaa usein rujon ja raadollisen elämän, joka harvoin näyttäytyy lohdullisena, vaikkakin joskus synkän tragikoomisena.

Teini-ikäisenä Kieślowski oli yksi suurimpia ihailuni kohteita. Mutta kuten niin usein nuoruuden suosikeille tapahtuu, en aikuisiällä enää juurikaan palannut hänen tuotantoonsa, kenties peläten sen olevan kypsempänä katsottuna liian lapsellista, liian teini-iän angstiin vetoavaa. Niin ei kuitenkaan Kieślowskin kohdalla käynyt hänen elokuviensa melankolisuudesta huolimatta, vaan päinvastoin löysin paljon uusia, mielenkiintoisia tulkintoja.

  Arpi

Kieślowskin ensimmäinen pitkä teatterielokuva Arpi (Blizna, 1976) on kertomus, jonka pitäisi olla sympaattinen, mutta sitä se ei juurikaan ole sen kalsean yhteiskuntakuvauksen johdosta. Pienelle paikkakunnalle rakennetaan tehdas kaupunkilaisten vastustuksesta huolimatta, ja hankkeen johtoon määrätään kaupungista kaksikymmentä vuotta vaimoineen aiemmin lähtenyt Stefan (Franciszek Pieczka), joka päätyy yrittämään mahdotonta: pitää langat käsissään miellyttämällä sekä puoluetta sekä olemalla aito kaupunkilaisten huolia kuunteleva kansanmies. Rujosta ja ajoittain amatöörimäisestä ilmaisustaan huolimatta elokuva on esikoiseksi ihailtavan kypsä ja ennakoi jo useita Kieślowskin käsittelemiä teemoja.

Arpea seuraava Amatööri (Amator, 1979) on yksi Kieślowskin hienoimmista elokuvista ja harvinaisesti myös aidosti sympaattinen kertomus. Elokuva kertoo tehtaalla työskentelevästä Filipistä (Jerzy Stuhr), joka hankittuaan elokuvakameran innostuu kuvaamisesta. Kun hänen esimiehensä kehottaa häntä kuvaamaan tehtaan vuosijuhlista dokumentin, Filip joutuu taistelemaan taiteellisen ilmaisunsa ja puolueen miellyttämisen välillä.

Amatöörissä Kieślowski tutkii teemaa, joka näkyy hänen myöhemmistä elokuvistaan erityisesti Veronikan kaksoiselämässä: maailman katsomista linssin ja oman itsensä kautta. Kun Weronika heijastaa maiseman ylösalaisin pallon läpi ja Filip rajaa kameransa kautta maailman pieneksi ja helposti käsiteltäväksi, he katsovat samaa asiaa, vääristynyttä maailmaa. Vasta kun maailman vääristyneisyyden tajuaa, voi siirtyä seuraavalle tasolle: lavastamaan sitä.

Ilman loppua

Ensimmäistä kertaa Suomen televisiossa nähtävä Ilman loppua (Bez konca, 1985) merkitsee Kieślowskin siirtymää fantastisempaan ja hengellisempään ilmaisuun alkuaikojen realismista. Se on ensimmäinen elokuva, jonka Kieślowski käsikirjoitti yhdessä Krzysztof Piesiewiczin kanssa. Kun katsoo Kieślowskin elokuvat kronologisessa järjestyksessä, huomaa käsikirjoitukseen tulevan varmuutta ja eheyttä erityisesti Lyhyen elokuvan tappamisesta kohdalla, ja uskaltanee olettaa lakimiestaustaisella Piesiewiczillä olevan jotain tekemistä asian kanssa.

Elokuva itsessään on kuitenkin lähinnä pelkkä kuriositeetti Kieślowskin tuotannossa, varsinkin kun se on Kolme väriä: Sinisen kalpea kopio, joka tuntuu siltä, että kaksi ideaa on vain hätäisesti liimattu yhteen. Toki Kieślowskin ihailijoille elokuva on ehdotonta katsottavaa ja tarjoaa hyvin tunnistettavaa kuvakieltä, mutta mielestäni se jää kauaksi hänen muiden elokuviensa vaikuttavuudesta.

Yksi Kieślowskin merkittävimpiä teemoja on sattuma ja sen vaikutukset ihmiselämään. Lähes jokaisessa hänen elokuvassaan sattuma tuo ihmiset yhteen ja erottaa heidät, johtaa mitä ihmeellisimpiin tapahtumiin. Selkeimmin tämä näkyy elokuvassa Sattuman kauppaa (Przypadek, 1981), jossa nuoren miehen elämä saa uuden polun riippuen siitä, ehtiikö hän nousta junaan vai ei. Sensuurin kouriin jäänyt elokuva on onnistuttu restauroimaan yhtä kohtausta lukuun ottamatta täydellisesti ja tarjoaa paljastavimman kuvan kommunistisesta yhteiskunnasta. Vaikka Kieślowski ei ole erityisen poliittinen elokuvantekijä, hänen kaikissa Puolan-aikaisissaan elokuvissa on nähtävillä kaipuu pois harmaasta betoniyhteiskunnasta, jossa asiat toimivat vain satunnaisesti.

Lyhyt elokuva tappamisesta

Uusintakatselulla Lyhyt elokuva tappamisesta (Krótki film o zabijaniu, 1988) hätkähdyttää erityisesti härskillä melodraamallaan. Viime aikoina kuolemanrangaistuksen oikeutusta monesti miettineenä se näyttäytyi minulle myös paikoiten kuolemanrangaistusta vastaan saarnaavana sen päähenkilön (jota näyttelee upeasti Mirosław Baka) kaikkinaisesta sadistisesta kylmyydestä huolimatta. Tässä elokuvassa Idziakin kuvaus myrkynvihreässä valossa kylpivästä Varsovasta on kaikkein vaikuttavin kaikista Kieślowskin elokuvista, jopa enemmän kuin Veronikan kaksoiselämässä.

Melodraama ei ole Kieślowskille itsetarkoitus, vaan Rainer Werner Fassbinderin tapaan enemmänkin keino välittää tunteita tavalla, johon dokumentaarinen ja realistinen lähestymistapa ei kykene. Vaikka Zbigniew Preisnerin upea musiikki vie hurmiota äärimmilleen, ei sillä pyritä korostamaan tiettyjen hetkien upeaa ylellisyyttä, vaan pikemminkin niiden katoavaisuutta ja herkkyyttä. Olennaisena osana melodraamaa säestää mystinen hengellisyys. Voimakkaasti katolisessa Puolassa kasvanut Kieślowski ammentaa elokuviensa merkityssisältöä Raamatusta ja audiovisuaalista vaikuttavuutta mahtipontisesta kirkkomusiikista.

Lyhyt elokuva rakkaudesta

Lyhyt elokuva rakkaudesta (Krótki film o milosci, 1988) on Kieślowskin elokuvista minulle kaikkein läheisin, kenties juuri teini-iän angstin ansiosta. Yksinäisyyttä raadollisesti kuvaava elokuva on kieroutunut fantasia 19-vuotiaasta Tomekista (Olaf Lubaszenko), joka vakoilee naapuritalossa asuvaa Magdaa (Grażyna Szapolowska) kaukoputkella. Raamatun kymmentä käskyä käsittelevästä Kymmenen käskyä (1988–1989) -televisiosarjasta laajennettu elokuva on psykoseksuaalinen, jopa freudilainen farssi seksuaalisesta turhautumisesta ja säälittävästä kyvyttömyydestä. Tomek ja Magda ovat niin säälittäviä hahmoja, ettei heitä osaa enää edes inhota tai sääliä. Vieden vieraannuttamisen näin pitkälle Kieślowski tarjoaa katsauksen eräänlaiseen anti-ihmissuhteeseen, joka ei voi päättyä mihinkään muuhun kuin kyvyttömyytensä tunnustamiseen.

Veronikan kaksoiselämä (La double vie de Véronique, 1991) on upea, erilaisten filtterien, linssien, heijastusten ja katseiden läpi maailman haaveileva melankolinen fantasia. Kieślowski on aina osannut valita elokuviinsa erinomaisia näyttelijöitä, mutta jopa heidän mittapuullaan Irène Jacob loistaa Idziakin loihtimassa väripaletissa kirkkaampana ja kauniimpana kuin muut. Kahden naisen mystinen yhteys, joka ulottuu kuolemankin ylitse, on pakahduttavan kaunis ja Kieślowskin toiveikkain kuvaus ihmisyydestä ja yhteyden saavuttamisesta toiseen ihmiseen, olkoon se sitten henkinen tai ei.

Veronikan kaksoiselämä

Kieślowskin elokuvissa nähdään paljon heijastuksia. Epäilen, että läheskään aina kameran linssin kuvassa välkkyvä vaimea heijastus ei ole pelkkä vahinko, vaan harkittu keino rikkoa neljäs seinä ja elokuvallista ilmaisua tukevat aidat. Jos todellisuus näyttäytyy aina jonkin läpi, mitä syytä on teeskennellä elokuvallista realismia? Kun Karol ryhtyy Kolme väriä: Valkoisessa hyvin epäuskottavaksi menestyneeksi liikemieheksi, se ei riko mitään ennalta sovittua maailmaa. Elokuvallinen realismi harvoin saavuttaa mitään ennen näkemätöntä, vaan päinvastoin se rajoittaa ilmaisukykyä. Onneksi Kieślowski huomasi tämän ajoissa.

Kolme väriä -trilogiassa (1993–1994) Kieślowskin ilmaisu saavuttaa huippunsa ainakin visuaalisessa mielessä. Ranskan vallankumouksen ihanteista (vapaus, tasa-arvo, veljeys) aiheensa saavat elokuvat kylpevät Ranskan lipun väreissä. Sininen (Trois couleurs: Bleu, 1993) on lamauttavan surun tukahdutettu huokaus. Valkoinen (Trois couleurs: Blanc, 1994) on Kieślowskille epätyypillinen elokuva: hirtehinen komedia, joka ei naurata. Punainen (Trois couleurs: Rouge, 1994) ei pinnallisesta sympaattisuudestaan ja Kieślowskin mittapuulla lempeästä ihmissuhteen kuvauksestaan huolimatta päästä katsojaa yhtään helpommalla pakottamalla hänet miettimään oikeuden ja tuomitsemisen tekopyhyyttä.

Kolme väriä: Sininen

Elliptisyys on Kieślowskille tapa kertoa tarinoita tavalla, johon harva elokuvantekijä on koskaan pystynyt, kenties Yasujirō Ozua lukuun ottamatta. Kohtaukset katkeavat kuin seinään, eivät elämän tavoin saavuta tyydyttävää loppua. Hänen elokuvissaan kameran ja kerronnan ulkopuolelle jätetyt hetket ovat vähintään yhtä merkittäviä kuin kaikki se, mikä likaisten ja kirkkaiden linssien, ikkunoiden ja kyynelsilmäisten katseiden läpi katsojalle siivilöityy. Ne hetket, joita katsoja ei näe, ovat sekä sattuman toteutumattomia mahdollisuuksia että niitä pieniä hetkiä, joihin ihmisiltä näkymätön Jumala mahdollisesti piiloutuu.

Vaikka sattuma ohjaa Kieślowskin henkilöitä, heidän kohtalonsa tuntuvat usein päättyvän hätkähdyttävällä tavalla väistämättömän kausaalisesti. Elokuvien hengellisyys voi olla kolikon toinen puoli: jos kaikki on lavastettua, ennalta päätettyä, Jumalan määräämää, ei ole syytä suhtautua siihen pessimistisen pyristelevästi. Kenties Sininenkin päättyy usein niin lohduttomana miellettyyn ajatukseen siitä, että todellista vapautta ei ihmiselämässä ole. Tällöin vapaus olisi enemmänkin ymmärrystä maailman todellisesta luonteesta ja sen lopullista hyväksymistä. Tämä tulkinta myös selittänee sen, miksi Kieślowskin elokuvien hahmot tuntuvat marioneteilta, jotka eivät kykene irrottautumaan elämän kuristuksesta.

Kieślowskin elokuvien maailma on usein raadollinen, ja hänen hahmonsa kärsivät toistuvasti kyvyttömyydestä koskettaa muita ihmisiä sekä fyysisesti että henkisesti. He elävät enemmän tai vähemmän jatkuvassa kärsimyksen tilassa, mutta niiden vastapainona pienet onnen hetket tuntuvat koskettavammilta kuin niiden vähäinen anti voisi vaikuttaa. Mikä voisikaan olla onnellisempi hetki kuin Valkoisessa, kun Karol ja Mikołaj liukuvat jäätä pitkin ja huutavat täyttä kurkkua?

Kolme väriä: Valkoinen

Kymmenen elokuvan maratonista minulle jäi käteen harvinaislaatuinen näkemys elämästä kaikkine kolhuineen ja ihmeineen. Katsottuani Kieślowskin elokuvia sarjana kenties osaan nyt paremmin nähdä elämän väistämättömän melankolisuuden ja hyväksyä sen. Tai jatkaa siitä irti pyristelemistä ja toivoa Kieślowskin hahmojen olleen väärässä.

Krzysztof Kieślowskin kymmenen pitkää teatterielokuvaa Yle Areenassa 23. elokuuta 2018 asti.