Sota apinoiden planeetasta valkokangas

Apinoiden planeetan vallankumous oli kesällä 2014 ilmestyessään poikkeuksellinen blockbuster: post-apokalyptisen elokuvan viimeinen näytös sai katsojan liputtamaan ihmisten nujertumisen puolesta. Geneettisesti huippukehittyneet apinat ja jäljellä olevat ihmiset yrittivät yhteiseloa, mutta sotahan siitä leimahti. Nyt taistelu sekä jatkuu että päättyy, kun Sota apinoiden planeetasta pakottaa katsojan epämiellyttävien kysymysten äärelle kokonaisen elokuvan ajan.

Trilogian avausosassa Apinoiden planeetan synnyssä (2011) on hiljentävä kohtaus, jossa “Ei!” on apinakapinaa johtavan Caesar-simpanssin ensimmäinen sana. Nyt Caesar (Andy Serkis) on kasvanut jo ihmisen lailla puhuvaksi johtajaksi, joka elää laumansa kanssa metsikön ja luolan suojissa. Apinat haluaisivat olla rauhassa, mutta uhanalaiseksi itsensä kokeville ihmisille tämä ei tule kuuloonkaan.

Ihmisarmeijan tuhoisa hyökkäys apinoiden reviirille saa Caesarin kuitenkin huomaamaan, että ihmisen kaltaisen kehityksen mukana tulevat myös ihmisille ominaiset tunteet, kuten kostonhimo. Caesar joutuu vaaralliselle matkalle, jolla hän löytää itsensä jatkuvasti harmaalta alueelta. Mitä mieltä on muuttua entistä ihmismäisemmäksi, kun juuri ihmisille erityiset ominaisuudet tuntuvat vain johtavan kaikkeen pahaan?

Ohjaaja Matt Reeves onnistuu lataamaan valtavasti tunnetta pienipiirteisiin hetkiin. Apinat kommunikoivat enimmäkseen elein ja ääntelyin, mikä antaa ilmeille ja kehonkielelle aivan omanlaisensa tilan. Vesiputouksen takana vilahtavat taskulamput ja luolassa välkkyvät kiväärien lasersäteet puolestaan antavat ymmärtää, että tässä tarinassa ihminen on otus, jonka pelkäämiseen on hyvät syyt. Elokuva ei selitä, vaan näyttää.

Tarina ei silti jämähdä “ihmiset paha, apinat hyvä” -murahteluun. Sellaiseen Sota apinoiden planeetasta on Caesarin tavoin liian fiksu. Käsikirjoitus kiteyttää monta sivilisaation kompastuskiveä julmaan Everstiin (Woody Harrelson), jonka nimeä ei koskaan lausuta ääneen ja joka kaikesta päätellen osannee Marlon Brandon Ilmestyskirja Nyt -repliikit ulkoa. Tunneälyä ja muita ominaisuuksia Eversti pitää Homo sapiensin itsensä saavuttamina etuina, joita pitää puolustaa lyijyllä.

Eversti ei kuitenkaan ole paha vain pahuuden itsensä takia. Hän vain on kohtalokkaasti väärässä. Evoluutiosta hän puhuu kehityksenä unohtaen tyystin, että siinä on kyse sopeutumisesta. Jumalaiseen asemaan itsensä nostaneella Everstillä ei käy edes mielessä, että hän edustaa vain lajia muiden joukossa. Voiko ihmisotusta tämän paremmin tiivistääkään?

Trilogian edetessä niin apinat kuin niitä henkiin herättävä CGI-teknologiakin ovat ottaneet valtavia harppauksia. Ei ole liioiteltua sanoa, että Sota apinoiden planeetasta on parhaimpina hetkinään mykistävä, mitä visuaalisuuteen tulee. Mieleen piirtyvät varsinkin lähikuvat Maurice-orangista (Karin Konoval), joita on helppo erehtyä luulemaan aidoiksi.

Keskikesän ison budjetin studioelokuvaksi Sota apinoiden planeetasta tarjoilee kiitettävän paljon pureskeltavaa, muttei yhtä ja ainoaa tietä lopputulemaan. Tyydyttävä loppuratkaisukin kätkee sisälleen kysymyksen, jota ei pääse karkuun: jos elokuvan tapahtumat kävisivät toteen, olisiko se nyt välttämättä niin huono juttu?