Jussi Parviaisen ainutlaatuiset elokuvat

Kotimaista draamaa uudistanut ja julkisuuden valokeilassa neljällä vuosikymmenellä ollut Jussi Parviainen on suuria kulttuuripersooniamme. Hänestä tuli suomalaisen teatterin supertähti menestysnäytelmiensä myötä. Jumalan teatterin, yhden suurimman kulttuuriskandaalimme maksajaksi hän joutui opettaessaan Turkan Teatterikorkeakoulussa. Kun teatterien ovet suurlupauksen edessä sulkeutuivat, työt vaihtuivat tv-draamaan ja viihteeseen. Hän teki kolme kulttisuosioon noussutta elokuvaa.

Vastikään ilmestynyt Maria Roihan kirjoittama odotettu elämäkerta Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018) esittelee muun muassa Parviaisen laajan taiteellisen tuotannon ja dramaturgiakäsityksen sekä kulttielokuvat Harmagedon (1985), Yksinteoin (1990) ja Yksinteoin 2 (2011).

Elokuvien esitys on aina suuri tapaus.

Kohti Harmagedonia

Teatterikorkeakoulun dramaturgian opintojen lisäksi Jussi Parviainen opiskeli elokuvaa ylimääräisenä oppilaana Taideteollisessa korkeakoulussa. Hän kuuli, että elokuvaopiskelijan pitää nähdä vähintään 500 elokuvaa vuodessa, ja meni joka ilta leffateatteriin katsoen usein kaksikin elokuvaa samana iltana.

Parviainen oli jo 1980-luvun alussa mukana tekemässä elokuvia. 1981 valmistui hänen käsikirjoittamansa ja Juha Rosman ohjaama lyhytelokuva Katso ihmistä. Samana vuonna Parviainen dramatisoi elokuvan Aikalisä Hellevi Salmisen samannimisen romaanin pohjalta, jonka Hannu Kahakorpi ohjasi televisioteatterille. Seuraavana vuonna valmistui Parviaisen käsikirjoittama Jeesuksen pojat, jonka ohjasi Juha Rosma. Se sai valtionpalkinnon.

1970-luvun lopussa ja 1980-luvun alussa Parviaisella oli myös sivurooleja elokuvissa, esimerkiksi Pauli Virtasen Norjasta ostetussa posliinitontussa (1979) ja Tapio Suomisen Syöksykierteessä (1981). Vuonna 1983 Parviainen teki useamman sivuroolin ja hänet nähtiin Matti Ijäksen Koomikossa, Suvi-Marja Korvenheimon elokuvassa Huhtikuu on kuukausista julmin sekä Janne Kuusen Apinan vuodessa, jonka Parviainen myös dramatisoi. Vuonna 1984 hän oli mukana Lauri Törhösen Palavassa enkelissä ja 1986 Juha Rosman elokuvassa Huomenna.

Parviainen näytteli lisäksi Suomessa kuvatuissa amerikkalaiselokuvissa tehden muun muassa stuntteja.

Huomenna-elokuvan kuvauksissa tuli esiin hänen tuleva Harmagedon-elokuvansa. Rosma ehdotti, että Parviainen kirjoittaisi jatkoa Valtakunta-näytelmälleen (1985). Se jatkaa Juska Paarman tarinaa.

Pois perinteisestä

Harmagedonissa Juska Paarma ei olekaan kuollut, vaan kohtaa ruumishuoneella Jumalan tai Saatanan oloisen vartijan, joka antaa hänelle valkoisen haulikon ja käskee tulla takaisin vasta, kun ihmiset loppuvat. Juska lähtee kostoretkelleen ja ampuu kaikki tielleen osuvat.

Elokuvan kuvasi puolalainen Slawomir Idziakin, joka myöhemmin kuvasi muun muassa elokuvat Veronikan kaksoiselämää, Kolme väriä – Sininen, Harry Potter ja Feeniksin kilta sekä Isku Mogadishuun. Harmagedon kuvattiin vain kymmenessä päivässä pienellä budjetilla. Kuvaaja Idziakinin tekniikka – käsinmaalatut värifiltterit ja uhkarohkeat kuvat – osaltaan synnyttivät sen värimaailman ja tunnelman, surrealistisen maailman.

Sain siihen hyvän näyttelijäkaartin ja kaikki tekivät todella hyvää työtä. Koko homma oli äkkinäinen puristus. Tein käsikset edellisenä iltana kiireitteni takia, Jussi Parviainen muistelee elämäkerrassaan.

Ihmiset sekoittivat roolihahmon ja tosielämän. ”Jussi Parviainen tappaa ihmisiä haulikolla”, lehdet uutisoivat tuolloin.

”Elokuva päättyy totaaliseen hävitykseen, erään maailman loppuun, koska kukaan ei noussut vastarintaan, kukaan ei ottanut vastuuta, kellään ei ollut moraalista rohkeutta nousta kapinaan.”

Siinä on perinteistä juonta kiinnostavampi omintakeinen unenomainen poljento, joka vie katsojat mukaansa. Juska vaeltaa eleettömänä kohtauksesta toiseen surrealistisessa maailmassa.

Parviainen vastasi kokonaisnäkemyksestä ja paikoin myös ohjauksesta.

Rosma on Harmagedonin ohjaaja, mutta se on kokonaisuutena näytelmieni elokuva, Parviainen sanoo.

Ei haittaa, jos ei ole nähnyt Juska Paarma-näytelmiä. Eikä haittaa, että henkilöitä ei elokuvassa esitellä. Harmagedonilla on suuri fanikunta, joista suuri osa ei ikänsä puolesta olisi voinut katsoa näytelmiä, elokuvatoimittaja Lauri Lehtinen sanoo Jussi Parviaisen elämäkerrassa Jumalan rakastaja.

Yhtymäkohtia hän näkee David Lynchin elokuviin Mulholland Drive (2001) ja Lost Highway (1997).

Niissä kuoleman rajalla oleva henkilö kuvittelee mielessään elämäänsä liittyviä asioita. Harmagedonissa henkilö haluaa tuhota kaiken. Siinä ollaan ruumishuoneella ja Juska astuu esiin haudan takaa, hän palaa vielä kerran maan päälle kostamaan. Elokuva on melankolinen, mutta esimerkiksi dialogissa on hauskoja kohtia, jotka kuulostavat juuri siltä miten ihmiset puhuvat, Lehtinen toteaa kirjassa.

Harmagedonista ei ole VHS- tai DVD-versiota epäselvien tekijänoikeuskysymysten vuoksi.

Skandia-filmi meni konkurssiin ja tuottaja Kaj Holmberg muutti Saksaan, mutta oikeudet ovat konkurssipesällä. Ilmeisesti Skandia-filmi on velkaa elokuvasäätiölle, mistä syystä Harmagedonin esitysoikeuksia on ollut todella vaikea saada. Harmagedonille olisi kovasti kysyntää ympäri maailmaa ja siitä ehdottomasti tarvittaisiin uusi kopio tekstityksen kera. Ei elokuvasäätiö voi loputtomiin oikeuksia pitää, kai niiden pitäisi palautua jossain vaiheessa tekijöille, Juha Rosma valottaa elämäkerrassa.

Myös Lauri Lehtinen harmittelee Harmagedonin huonoa saatavuutta, koska sillä on kulttimaine ja paljon faneja.

Toki kulttistatusta on lisännyt se, että elokuvan voi nähdä harvoin, vain elokuvateatterissa elokuvafestareilla. Elokuvalla on todellista tenhoa ja lumovoimaa. Se on aivan ainutlaatuinen teos suomalaisen elokuvan historiassa. Nykyisessä elokuvantekokulttuurissa Harmagedonin kaltainen elokuva ei menisi läpi, vaan todettaisiin, ettei tässä ole mitään järkeä.

”Ero tuntuu juuri tuolta”

Jussi Parviaisen ajan ja ajatukset valtasi 1980-luvun lopulla kipeä ero. Hän alkoi Pekka Lehdon kanssa suunnitella Yksinteoin-elokuvaa. Se kertoo puolison uskottomuuteen päättyvästä avioliitosta, perheen hajoamisesta, väkivallasta ja mustasukkaisuudesta.

Se kuvattiin marras-joulukuussa 1989, muutamassa päivässä. Syntyi poikkeuksellisen vahva, suora ja raaka elokuva, jossa seurataan Parviaisen esittämän henkilön tuskallista yksinpuhelua. Parviaisen roolisuoritus on huikea: hän puhuu, raivoaa, ajaa autolla ja soittaa kännykkäpuheluja ja tuo julki ahdistuksensa.

Tyypillinen kuva suomalaisen miehen erosta on vaitonainen kaveri, joka vasta känniuhossaan riehuu ja krapulassa itkee. Mutta ainakaan se ei puhu. Halusin elokuvaan puhetta, loputonta jankuttamista, koska erossa tai missä tahansa kriisissä mieli pyörii vain yhden asian ympärillä ja puhe kääntyy aina siihen. Tunteet vaihtuvat koko ajan, järjettömät kostofantasiat vellovat ja välillä ollaan syvällä itseinhon vallassa. Asiaa katsoo joka päivä eri kantilta, mutta mitään suurta oivallusta ei synny, Parviainen kuvailee elämäkerrassa ja jatkaa:

Halusin kuvata eron pahinta vaihetta.

Parviainen mietti aluksi, että veisi hahmoaan alkoholisoituneen jätkän suuntaan, tekisi viinaan menevän reppanan, mutta sellaiset oli jo nähty. Hän kehitti hahmon, joka on lähellä häntä, mutta syvemmällä ahdistuksessaan, aggressiivisempi uhossaan ja säälittävämpi tuskaisuudessaan. Hän luki vanhoja Alibeja saadakseen linnakundimaista särmää ja julmuutta. Hahmon piti olla juntti, joka jankuttaa asioita maalaismurteella NMT-puhelimeen samalla, kun ajaa tyylikkäällä autollaan pitkin Helsingin katuja.

Siitä muodostui räyhäävä mutta säälittävyydessään jopa koominen hahmo. Lähtökohtanani on aina ollut, että itsensä vakavasti ottava ihminen on sentimentaalinen ja hölmö.

Yksinteoin rikkoo rajoja. Elokuvallisesti se ei ole missään genressä, ei fiktio eikä dokumentti, eikä autenttisten olosuhteiden ja tapahtumien tallentamista kameralle. Sitä voi luonnehtia autofiktioksi.

Lauri Lehtisen mukaan Yksinteoin rikkoo elokuvailmaisun kaavoja myös niin, ettei siinä ole selkeää tarinaa.

Elokuvassa pyöritään samojen asioiden ympärillä uudelleen ja uudelleen. Se on loputon kehä, josta ei mennä eteenpäin eikä pois. Eron kokeneet tietävät eron tuntuvan juuri tuolta, ja siinä on elokuvan tehokkuus. Yksinteoin laukaisee katsojassa prosessin, joka on eri elämänvaiheissa ja eri ihmisillä erilainen.

Tuska, jonka elokuvalla välitän, on juuri niin suuri kuin sen koin, Parviainen toteaa elämäkerrassa.

Hän on saanut elokuvasta paljon positiivista palautetta miehiltä.

Puhelinvastaajani oli yhteen aikaan täynnä viestejä, joissa kiiteltiin elokuvaa. Miehet ottivat yhteyttä ja kertoivat, että ovat saaneet siitä suurta lohtua. He sanoivat, että ero tuntuu juuri tuolta. Kuulin, että elokuvaa esitettiin terapeuttisessa tarkoituksessa miesten eroryhmässä. Elokuvasta kiitetään yhä.

Ei ole helppoa mennä vaikeita asioita kohti, käsitellä niitä julkisesti ja tehdä niistä taidetta. Yksinteoin on repivin ja raastavin teokseni.

Kun se esitetään jossain elokuvatapahtumassa, liput myydään heti loppuun. Ei vain siksi, että sitä on vaikea nähdä, vaan siksi, että siinä on vahvuutta joka koskettaa monenlaisia katsojia.

Tulin siksi, joka tiesin aina olevani

Yksinteoin 2 -elokuvaan Parviainen muotoili yleisistä epäonnistumistarinoista tuttuja elementtejä oman henkilöhistoriansa oheen kuvatakseen mahdollisimman väkevästi, miltä pettäminen, ero sekä lapsen ja kodin menetys tuntuvat. Se kertoo myös mielisairaudesta sekä yhteiskunnan ulkopuolelle joutumisesta ja tarkoituksellisesta syrjäytymisestä, yksilön eri puolien ja lopulta hyvän ja pahan kamppailusta. Myös rakkaudesta.

Vetäydyin kirjoittamaan sitä, lopulta lähdin pimeään metsään huutamaan ja raivoamaan niitä monologeja, joita elokuvassa nähdään. Manasin kaikin tavoin elokuvassa nähtävää hahmoa itseeni ja kasvatin sitä suuremmaksi, Parviainen kuvailee.

Parviainen halusi elokuvaan ulkoisesti mahdollisimman vastenmielisen henkilön, Jumalan porsaan, kuten hän elokuvassa hahmoaan kutsuu.

Halusin valtavan vatsan. Ulkomuotoni piti olla mahdollisimman hirveä, ruma ja groteski. Ulkoisen tuli kuvata sisintä.

Yksinteoin 2 kuvattiin lakkautetussa Lapinlahden mielisairaalassa. Koska Parviainen työsti koko ajan elokuvaa, hän jäi kuvauspäivien päätyttyä hylättyyn sairaalaan. Elokuvan tekeminen oli hänelle kokonaisvaltaista, ja lavasteissa oleminen oli yhtä innostavaa kuin teatterissa harjoitusten jälkeen.

- Elokuvassa on monta palasta, joiden ratkaiseminen oli tuntunut ylivoimaisen haastavalta, mutta Lapinlahdessa sain sen rauhan, jonka tarvitsin.

Parviainen kuvaa kahta puolta itsessään: valoisaa ja pimeää, vaaleaa ja tummaa. Tumma on ongelmallinen persoona, vaalea yhteisöönsä sopeutunut. Kumpikaan niistä ei ole koko kuva hänestä, eivätkä ne yhdessä ole se, mitä hän on, vaan jotain enemmän. Hän rakensi itsestään fiktion voidakseen kuvata todenmukaisemmin sitä, mitä hän on.

Mutta minä en ole yksi yhteen näyttelemäni Jussi Parviaisen kanssa. Kuitenkin ne on tulkittu omakuvikseni. Mitä tästä kaikesta seuraa? Ainakin se, että elokuvani ovat ainutlaatuisia.

Yksinteoin 2 on myös hirveimmän mahdollisen tulevaisuudenvision kuvaus. Sain siinä käsiteltyä avioeroni loppuun. Tuhosin sen mustan hahmon.

Levityksen kanssa tuli ongelmia. Elokuva sai ensi-iltansa syyskuussa 2011 Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla, ja sen jälkeen sitä on esitetty vain muutaman kerran pienillä elokuvafestivaaleilla. Elokuvan oikeudet myytiin Parviaiselle yhden euron hintaan.

Koska sitä on toistaiseksi esitetty vähän, arvosteluja ei juurikaan ole.

Elokuvatoimittaja Lauri Lehtinen nostaa Yksinteoin 2:n ansioiksi muun muassa monipuolisuuden.

Siinä on hienoja vahvoja monologeja. Ensimmäisessä Yksinteoin-elokuvassa Parviaista katsotaan ulkopuolelta vähän toteavasti. Kakkonen on hänen puolustuspuheenvuoronsa, jossa hän esimerkiksi torppaa lehtijuttuja, joista on hänen mukaansa tullut väärä kuva.

Jussi Parviainen pohtii Jumalan rakastaja- elämäkerrassaan faktan ja fiktion välistä rajaa, joka on moneen kertaan hämärtynyt kaikilta.

Itse kyllä tiedän kuka olen. Mutta olen jo niin moneen kertaan pyörittänyt alter egojani, elänyt toden ja fiktion rajamailla, rakentanut fiktiivistä Jussi Parviaista, tuonut oman yksityiselämäni raadollisimmalla mahdollisella tavalla julkisuuteen, ja mikä siitäkään on ollut totta... omaan itseeni sukeltaminen taiteen kautta ja sen todellisemman itseni esiin tuominen, sitä mä haen. Siellä jossain se on, jo minulle itsellenikin vieraana ja etäisenä. Sinne mä kurotan, sinne fiktioon ja taiteeseen, koska siellä minä olen.

Lähteet: Maria Roiha: Jussi Parviainen – Jumalan rakastaja (Tammi 2018), 592 s.