Tarzanin jäljiltä Stalinin vainoihin
Antti-Jussi eli AJ Annila on aiemmin ohjannut valkokankaalle kungfu-elokuvan Jadesoturi (2006) ja kauhugenrestä ammentavan, Ruotsin ja Venäjän rajankäynnistä myyttisellä itärajalla kertovan mystisen Saunan (2008). Ohjaaja ei kuitenkaan pidä itseään ensisijaisesti genre-elokuvien ohjaajana, vaan häntä kiehtoo ennen kaikkea hyvä draama.
Sellainen tuli vastaan, kun Annila sai luettavakseen Antti Tuurin Ikitie-romaanin, josta tuotantoyhtiö oli kiinnostunut tekemään elokuvan. Nyt valkokankaalla saa ensi-iltansa todellisiin historiallisiin tapahtumiin pohjaava vahva ja tunteisiin vetoava draama Ikitie. Ensin oli kuitenkin Tarzan, viidakon valtias.
Ohjaaja Annila esittelee käteensä tatuoidun kuvan Tarzanista ja Tarzanin pojasta seisomassa norsulla. Kuvassa on myös Jane ja Tarzanin toinen poika. Ohjaaja kertoo, että siinä on hänen perheensä Edgar Rice Burroughsin myyttisessä viidakossa.
Tatuointi selittyy sillä, että Annila on ollut koko ikänsä hillitön Tarzan-fani. Johnny Weissmullerin tähdittämät vanhat mustavalkoiset Tarzan-elokuvat – etenkin Tarzanin poika (Tarzan Finds a Son, 1939), jonka Annila näki kuuden vanhana – ohjasivat hänen tulevaa uravalintaa ja saivat miehen rakastamaan elokuvia ylipäätään.
Annilalla oli aikoinaan suuri haave saada tehdä kung-fu-elokuva, mutta tehtyään sellaisen (Jadesoturi) ohjaaja ei ole enää katsonut lajityypin elokuvia. Annilan mukaan olisi mukavaa tehdä puhdas toimintaelokuva joku päivä, mutta lähtökohtaisesti hän tsii hyvää draamaa, joka koskettaa. Tulevaisuuden suunnitelmia Annila raottaa sen verran, että vuoden vaihteessa olisi tarkoitus lähteä Amerikkaan ohjaamaan trilleriä, mutta asia ei ole vielä varma. Yhdestä asiasta Annila kuitenkin on vakuuttunut.
Komediaa en pystyisi tekemään, en pysty tekemään mitään hauskaa kankaalle.
Kertomaton tarina
Annilan mukaantulo Ikitie-projektiin tapahtui perinteisen kaavan mukaan, eli tuottaja Ilkka Matila soitti Annilalle ja kertoi hankkeesta. Annila ei ollut lukenut Antti Tuurin kirjaa, joten aluksi hän totesikin Matilalle, että 1930-luvun Neuvostoliittoon sijoittuva elokuva kuulostaa lähtökohtaisesti tylsältä. Matila kehotti kuitenkin lukemaan ensin kirjan ja kertomaan vasta sitten, onko ohjaaja kiinnostunut. Annila lukikin Tuurin teoksen yhdeltä istumalta. Kirja suomalaisten kohtaloista Neuvostoliitossa Stalinin vainojen aikaan teki Annilaan suuren vaikutuksen.
1930-luvun Neuvosto-Karjala missä oli kertomaton tarina pienestä Amerikasta, amerikansuomalaisten paikasta, tuntui fantastisemmalta kuin mitkään muinaisen Kiinan kung-fu-seikkailut. Hyvin absurdi aika. Kyllä minulle itku tuli lopussa. Soitin Ilkalle, että halusin aivan ehdottomasti tehdä tämän elokuvan.
Annila työsti käsikirjoitusta yhdessä kirjailija Antti Tuurin kanssa. Hän myöntää jännittäneensä hieman tavatessaan Tuurin ensimmäistä kertaa. Annila ei ole aiemmin tehnyt elokuvaa kirjan pohjalta, ja epäonnistuneista kirjafilmatisoinneista on liikaakin esimerkkejä. Suurimpana ongelmana ohjaajille on varmastikin kautta aikain ollut, että kirjailijat eivät aina ymmärrä elokuvakerronnan lainalaisuuksia. Ohjaaja Annila otti kuitenkin haasteen vastaan.
Oli ilo huomata, että Antti Tuuri oli ensimmäisestä palaverista asti hyvin selkeästi myös elokuvamies. Hän ymmärsi hyvin, että kirjasta täytyy jättää paljon pois, jotta se mahtuu elokuvaan, mutta asioita täytyy myös lisätä, jotta elokuvan tarina on eheä. Teimme läheistä yhteistyötä Antin kanssa. Antti kirjoitti ensin, sitten minä kirjoitin oman versioni, ja loppupeleissä kaikki meni Antin pöydän kautta. Aku Louhimies kirjoitti Antti Tuurin kanssa ensimmäistä versiota.
Pienen ihmisen puolella
Annila kertoo olleensa myös hieman surullinen ja tuohtunut siitä, että hänelle ei ollut aiemmin kerrottu kirjan kuvaamista tapahtumista Suomen historiassa. Lopullisesti hänet vakuutti samaistuminen kirjan ja elokuvan päähenkilö Jussi Ketolaan ja tämän kohtaloon. Ohjaaja näki kirjan kuvaamissa historiallisissa tapahtumissa myös palasen nykyaikaa, asioiden mustavalkoista vastakkainasettelua, joka on viime aikoina lisääntynyt, mikä ei koskaan tiedä hyvää.
Maailma oli silloin ikävä kyllä äärimmäisen mustavalkoinen – lähes yhtä mustavalkoinen kuin se alkaa olla tänä päivänä. Siinä ajassa oli perheenisä, joka viedään väkivalloin perheensä luota ja pakotetaan valitsemaan puolensa, mutta hän ei suostu valitsemaan. Se oli minusta arvokas tarina, joka peilasi nykyaikaan hyvin. Minua kiinnosti kuinka pitkälle Jussi Ketolan voi ikitielle työntää ennen kuin hän murtuu – jos murtuu ollenkaan.
Annila kokee, että hänellä ei ole sinänsä mitään uutta sanottavaa elokuvan kuvaamaan poliittiseen historiaan, ideologioihin tai talousjärjestelmiin – sen paremmin kommunismiin kuin kapitalismiinkaan – mutta hänellä on paljonkin sanottavaa miehestä nimeltä Jussi Ketola, pienestä ihmisestä suurten valtioiden ja sekopäisten diktaattoreiden masinoiman maailmanhistorian riepoteltavana. Annilalle Ketola edustaa ihmisyyden ja humanismin ääntä.
Oma suhteeni Neuvostoliittoon on varmaankin sama kuin kenellä tahansa 40-vuotiaalla suomalaisella: luettu koulussa historiankirjoista ja tunnettu totta kai se vaareilta ja mummuilta ja vanhemmilta periytynyt ahdistus historiamme tapahtumista. Ikitien tarina on tietenkin lähtökohtaisesti poliittinen, mutta itselläni ei ole siitä paljoa sanottavaa, en halua tehdä poliittista elokuvaa.
Sanoin jo tuotannon alussa tuottajalle ja käsikirjoittaja Tuurille, että minulla ei ole mitään uutta sanottavaa Neuvostoliiton politiikasta tai Amerikan kapitalismista, mutta minulla on sanottavaa tästä miehestä, joka on ihmisyyden ja humanismin puolella.
Siinä vaiheessa, kun Annila tuli mukaan tuotantoon, mainittiin näyttelijä Tommi Korpelan nimi jo ensimmäisissä palavereissa. Annila kertoo tehneensä muutamia pienempiä juttuja Korpelan kanssa aiemmin ja halunneensa tehdä tämän kanssa jotain pidempääkin. Tommi Korpela olikin ohjaajan mukaan selvä valinta Jussi Ketolan rooliin. Elokuvan roolitus sujui muutoinkin onnellisten tähtien alla. Annilan mukaan kirjan ja käsikirjoituksen luettuaan jokainen halusi olla mukana ja kertomassa tärkeää tarinaa. Sauna-elokuvasta tuttu Ville Virtanen saatiin myös mukaan.
Kun luin John Hillin hahmosta – cowboy Neuvostoliiton pelloilla – yksi suosikkinäyttelijöistäni Ville Virtanen tuli heti mieleeni. Castingin haaste oli siinä, että elokuvassa on yli 50 puheroolia, sekä isompia että pienempiä, vain muutaman repliikin rooleja. Otimme sellaisen johtoajatuksen, että kysymme joka ikiseen rooliin parasta mahdollista näyttelijää. Tapahtui pieni ihme, sillä kukaan ei kieltäytynyt.
Lue myös
Seuraava:
Jesse Haaja ja Rendel
"Kyllä tässä elokuvassa ihan kirjaimellisesti yksi ihmiselämä on."
Edellinen: Visa Koiso-Kanttila ja Kaiken se kestää
"Ohjaajakysymyksestä jouduin jonkin verran vääntämään kättä, että voiko dokumentaristi ohjata pitkää fiktiota."