Ikitie valkokangas

Kertova taide on monesti osoittautunut historian oppikirjoja voimakkaammaksi historiakuvan luojaksi. Samaistuttavien yksilötarinoiden avulla historian havinaan on saatu tarvittavaa tarttumapintaa, jotta menneen on kyennyt omaksumaan omaan kokemusmaailmaansa. Historia ei ole vain faktoja, se on aina myös tarina. Hyvä tarina luo sillan kuvaamansa menneisyyden ja vallitsevan nykyisyyden välille, jolloin historiasta muodostuu katkeamaton kertomus, joka rakentaa käsitystämme niin maailmasta kuin itsestämme.

Kirjailija Antti Tuuri on ammentanut kirjoihinsa paljon eletystä todellisuudesta. Kolmessa Äitini suku -sarjan romaanissa seurataan fiktiivistä Jussi Ketolaa, joka Taivaanraapijoissa (2005) lähtee Amerikkaan ja palattuaan Suomeen Kylmien kyytimiehessä (2007) pakotetaan sisällissodassamme valkoisten riveihin. Ikitiessä (2011) Ketola viedään Lapuan liikkeen toimesta itärajalle ammuttavaksi, mutta hän onnistuu pakenemaan rajan yli Neuvostoliittoon, jossa Ketola päätyy amerikansuomalaisten yhteisöön Karjalassa.

Ketolan tarinalla Tuuri on kertonut historiamme vähemmän tunnetuista vaiheista, joista Ikitien käsittelemä suomalaissiirtolaisten kohtalo Stalinin Neuvostoliitossa on ollut huonosti tiedettyä tai jopa tyystin vaiettua historiaa.

Sosialismi oli teollisen yhteiskunnan taloudellisen vaurastumisen epätasaisesta jakautumisesta kaikupohjaa saanut aatesuunta, jolla on juurensa jo antiikin ajoissa. Sosialismissa yksilöllisen menestymisen sijaan pyrittiin yhteisölliseen hyvinvointiin, jossa kaikki saivat osansa työn hedelmistä. Sosialismi realisoitui poliittisessa yhteiskuntarakenteessa kommunismiksi, mikä johti vuonna 1922 Neuvostoliiton perustamiseen. Vastaperustettu työläisten valtio näyttäytyi ideaalina monelle sosialistisesti ajattelevalle työläiselle varsinkin 1930-luvun suuren laman kuristaessa elinoloja.

Neuvostoliittoon suunnanneiden siirtolaisten joukossa oli tuhansittain suomalaisia ja Amerikan suomalaisia. Heillä oli olennainen rooli Neuvosto-Karjalan rakentamisessa. Kovat olot eivät vastanneet ideaalia tavoitellusta onnelasta, joka lopulta muuttui helvetiksi Stalinin vainojen myötä. Stalinin Neuvostoliitossa kommunismi taipui totalitarismiksi ja valtion vihollisia nähtiin kaikkialla. Puhdistukset saavuttivat huippunsa 1930-luvun lopulla massiivisina joukkoteloituksina, joissa henkensä menettivät myös tuhannet suomalaiset. Teloitusten laajuus valkeni lopullisesti vasta Neuvostoliiton hajottua.

Ikitien tarinassa on huomattava historiallinen ja poliittinen painolasti, mutta yksilötarinansa ansiosta se ei ole tapahtumahistoriansa vanki. Tarinassa on syvä inhimillinen ulottuvuus, johon myös elokuvasovitus on perustettu. Ikitien filmatisointia oli alkujaan työstämässä Aku Louhimies, mutta hänen jätettyä projektin tuotantoyhtiö tarjosi hanketta AJ Annilalle.

Fantasiamaailmojen varaan rakentuneista elokuvistaan Jadesoturi (2006) ja Sauna (2008) tunnetuksi tullut Annila ei tunnu luontevimmalta valinnalta karun historiakuvauksen ohjaajaksi. Kenties kuitenkin juuri Annilan kaltainen tekijä näki totuudessa sen tarua ihmeellisemmän ulottuvuuden, joka kätkeytyi Neuvosto-Karjalassa sijaitsevan pienen Amerikan absurdiuteen.

Absurdissa asetelmassa ja traagisessa tarinassa on kaikki mahdollisuudet elokuvalliseen paisutteluun joko historiallisena patsasteluna tai inhorealistisena synkistelynä. Annila on osannut astua tämän kuopan yli ja ymmärtänyt aiheen lähtökohtaisen vaikuttavuuden, jota ei elokuvallisesti tarvitse erikseen alleviivata.

Ikitiessä visuaalinen kerronta on huolitellun vähäeleistä. Aihetta tukevassa visualisoinnissa on aina vaarana jäädä pelkän historian kuvittamisen tasolle, mutta Ikitiessä kerronnan näkökulma on viisaasti rajattu Jussi Ketolan yksilötarinaan. Historialliset tapahtuvat ovat vahvasti läsnä, mutta enemmän synkän varjon antavana kulissina kuin tarinaa ohjaavana elementtinä. Yksilötarinaan limittyvät teemat ovat inhimillisesti yleismaailmallisia ja ajattomia, joten niillä on laaja samaistumispinta nykyisyyteen.

Historia avautuu Ikitiessä Ketolan kokeman kautta. Tapahtumia ja niiden taustoja ei selitetä, mikä palvelee elokuvataiteellista lopputulosta mutta edellyttää katsojalta tiettyä valveutuneisuutta ja tietämystä 1920- ja 1930-luvun maailmasta.

Historiallisen tragedian suhteen Annila on johdonmukaisesti pitäytynyt toteavassa tyylissä selittelyn sijaan. Toteavuudessaan Ikitie ei ole yhtä karu kuin Melanijan tie (2016). Ikitie on katsojalleen armollisempi, mutta ei kuitenkaan kaunisteltu. Annila on esimerkillisesti sisäistänyt elokuvakerronnan yhden tärkeimmistä lainalaisuuksista: olennaisinta ei ole, mitä kuvassa eksplisiittisesti näytetään vaan mihin mielikuviin katsoja johdatetaan. Tunnetiloilla on elokuvissa graafista väkivaltaa olennaisempi merkitys. Ikitiessä väkivallanteot tapahtuvat pääosin kuvan ulkopuolella, mutta tunnelma on traagisimmissa kohtauksissa jopa ahdistavan painostava.

Ikitie on romaanin elokuvasovituksena onnistunut. Reiluun puoleentoista tuntiin kiteytetty tarina etenee johdonmukaisesti ja pääosin sujuvasti muutamia puolivälin jälkeisiä suvantokohtia lukuun ottamatta. Tarinan taustalla olevien tapahtumien sirpalemaisuus saattaa sekavoittaa kokonaisuutta, joka pysyy kuitenkin kasassa Jussi Ketolan tarinan varassa.

Viime kädessä Ikitien suurin arvo lepää sen yhteiskunnallisessa merkityksessä nostaa esiin vaiettua ja vähän tiedettyä menneisyyttä, jolla on tiedostamattomanakin ollut merkityksellinen rooli historiassamme. Juhlavuottaan juhlivassa Suomessa historiakuvamme moninaisuus ja moniäänisyys eivät ole mitään itsestäänselvyyksiä. Tutkimuksen saralla historia on toki avautunut, mutta julkisuudessa ja juhlapuheissa heittäydytään edelleen mieluusti totuttua kertomusta tukevien merkkitapausten ja merkkihenkilöiden huomaan. Vaietun menneisyyden kertojana Ikitie onkin historiakuvamme kannalta vuoden merkittävimpiä ensi-iltoja.