La La Land valkokangas

Yhdysvaltalainen elokuvakulttuuri jatkaa oman historiansa tarkastelua. Taakse jääneen studiokauden ja tähtikultin taianomainen lumo sykkii vieläkin tekijöiden rinnassa, vaikka Hollywood itsessään on uudistanut nahkansa jo useamman kerran 1970-luvulta alkaen. Nykyisin mennyttä aikaa katsotaan haikealla nostalgialla itsetietoisuutta unohtamatta.

Tätä perinnettä jatkaa uuden sukupolven elokuvatekijä Damien Chazelle. Kolmikymppinen lupaus nousi pinnalle ankaralla rumpalikuvauksellaan Whiplash (2014). Menestys päällysti tietä miehen seuraavalle elokuvalle La La Land, joka kumartaa kultakauden Hollywoodin ja sen musikaalien suuntaan. Nuoren näyttelijäkokelaan ja köyhän jazz-pianistin kohtaaminen on nautittava oodi hetkessä syntyvälle rakkaudelle haaveiden ja todellisuuden ristiaallokossa.

Mia (Emma Stone) saapuu enkelten kaupunkiin toteuttaakseen unelmaansa näyttelijänä. Naisen seinää koristavat valtavat julisteet elokuvaklassikoista, joiden parissa hän on nuoren ikänsä kasvanut. Suuren kankaan roolit ovat kuitenkin vaihtuneet koe-esiintymisiin tympeissä tv-sarjoissa ja baristana työskentelyyn lähikahvilassa.

Sebastian (Ryan Gosling) puolestaan taistelee leivästään ravintolan vakiopianistina. Kuluneiden tunnelmakappaleiden sijaan miehen intohimo on kuitenkin vanhan polven jazz-musiikissa. Uppiniskaisuus ja koppavuus ovat heikkoja lenkkejä muusikolle, joka katkerasti katsoo nykyaikaa, jossa perinteinen jazz on hiljalleen hiipumassa ihmisten mielestä ja korvautumassa jollain uudella.

Eksyneet sielut lopulta löytävät toisensa. Näkemys tulevaisuudesta saa viimein valoa ja unelmat siintävät horisontin tuolla puolen. Realismin kylmä piikki kuitenkin muistuttaa, että kaikki ei mene niin kuin elokuvissa.

La La Landin kehyksenä toimii unelmatehtaan taakse jäänyt historia. Hollywoodin kultaiset vuodet tulivat hiljalleen päätökseen 60-luvun aikana. Tuona vuosikymmenenä myös yleisön kiinnostus klassisiin musikaalielokuviin alkoi hiipua. Rock ’n’ roll sai vahvaa jalansijaa nuoremmassa sukupolvessa ja studioiden sijoitukset siirtyivät elokuvista enemmän televisioon.

Päähenkilöiden tarina rakentuu suhteessa tuon aikakauden Hollywoodin ja sen ikiklassikoihin. Kadotetun ajan romantisointi näkyy sekä elokuvaviittauksissa että jazz-musiikin historiallisessa puimisessa. Kyse on toisaalta myös kasvusta ja sopeutumisesta. Elokuva paikantaakin pistävällä tavalla hetket, jolloin nuoruuden orastavat haaveet ja yhteiset unelmat mukautuvat hiljalleen todellisuuden lokerikkoihin.

Musikaalimuotonsa kautta elokuva luo eräänlaiseen eskapistisen ulottuvuuden arkisen todellisuuden keskelle. Justin Hurwitzin loistavan musiikkiraidan virittämänä siirrytään tanssin ja laulun kierteisiin pienimuotoisessa haavemaailmassa. Nousuhetket eivät kuitenkaan kestä ikuisesti ja pian elämän karvas kalkki häivyttää soinnit taustalle.

Lajityypin tutkailussa on ideatasolla paljon samaa kuin Lars von Trierin Dancer in the Darkissa (2000). Tehdastyöläisen tragedia oli kuitenkin korosteissa lohduttomuudessaan selkeästi eräänlainen antimusikaali, kun taas Chazelle enemmänkin mukautuu genren ehdoille sen utopistisen luonteen tiedostaen. Lähempänä La La Land onkin ranskalaisen Jacques Demyn 60-luvun musikaaleja ja niiden kypsää inhimillisyyttä.

Ilmeinen viittausverkosto on silti Hollywood. Aikakautena, jolloin Yhdysvaltojen elokuvamaailma käy jatkuvaa keskustelua suhteessa omaan historiaansa, La La Land jää kaipaamaan sitä raikkautta ja omaperäisyyttä, mikä nostaisi elokuva mestariteosten tasolle. Ahtaassa kuplassa tapahtuva nostalginen fiilistely saa kasvonsa välillä jopa rasittavan itsetietoisella tavalla.

Kahden ihmisen yhteinen matka surun, ilon ja haikeuden sävelin on silti kokonaisvaltaisesti nautittava. La La Land on elokuva maailmasta, jossa unelmat eivät ole hajoavia, mutta polku niiden luo voi olla mutkitteleva. Laulun ja tanssin rytmeissä haaveet syntyvät, murtuvat ja muokkautuvat uudestaan. Kuten ihmiselämässä yleensä, mikään ei ole tähtiin kirjoitettua.