Näkymätön Elina valkokangas

Klaus Härön esikoisohjaus Näkymätön Elina voitti Berliinin elokuvajuhlien lastensarjan pääpalkinnon. Se oli varmasti yllätys monelle, mutta elokuva on palkintonsa taatusti ansainnut.

Suomalainen lasten- ja nuortenelokuva rämpi takavuosina tylyä käsipohjaa. Jarmo Lampelan Sairaan kaunis maailma (1997) ja Raimo O Niemen Poika ja ilves (1998) todistivat kuitenkin, että kyvykkäillä tekijöillä ja tuotantoon panostamalla kyetään Suomessakin tekemään niin yleisöä kiinnostavaa kuin laadullistakin nuoremman kohderyhmän elokuvaa. Kun maamme nimekkäimmät eturivin nuoremmat ohjaajat Olli Saarela ja Kaisa Rastimo tekivät niin yleisö- kuin kriitikkomenestykseenkin yltäneet näyttävät lastenelokuvat, on lasten- ja nuortenelokuvien tilanne meillä muutamassa vuodessa radikaalisti muuttunut.

Ruotsi on kuitenkin vielä monta askelta edellä. Vaikka Suomessa tuotanto ja elokuvakerronnallinen laatu on saatu hilattua oikealle tasolle, nuoren kohderyhmän elokuvien sisältö on ollut meillä vielä varsin kapea-alaista, toisin kuin sisältörunsaassa länsinaapurissa. Lastenelokuvien suurin ongelma on siinä, että vaikka näkökulmaksi otettaisiin lapsen maailma, tarina kerrotaan hallitsevasti aikuisten määräysvallalla. Rölli oli symboliikassaan aikuismaisen raskas ja Heinähatussa ja Vilttitossussa nauru syntyi pitkälti aikuisten käsitteellistämistä hauskuuksista. Oikeastaan vain Poika ja ilves on seisottanut nuoren päähenkilönsä omien periaatteidensa ja arvomaailmojensa takana vastassaan aikuisten järkeilty auktoriteetti. Niemen elokuvassa lapselle annettiin oikeus olla oikeassa. Tämä lapsen maailmankatsomuksen arvostus on todennäköisesti ollut tae elokuvan menestykselle lapsiraatien silmissä, samoin kuin nyt Näkymättömän Elinan.

Elina lasten ihmisoikeustaistelijana

Näkymätön Elina on visuaalisesti kaunis ja eheä. Se on draamallisesti toimiva ja näyttelijöiltään uskottava. Mutta mikä tärkeintä - elokuva kunnioittaa lapsen tapaa nähdä maailmaa. Tarinan päähenkilö on Pohjois-Ruotsissa asuvan, isänsä menettäneen suomalaisperheen vanhempi tytär Elina (Natalie Minnevik), joka pitkään sairastettuaan palaa kouluun. Elina joutuu kamppailemaan koulussa omasta identiteetistään ja arvomaailmastaan periksi antamattoman auktoriteettivallan alla. Hän ei ole tehnyt mitään väärin ja ei voi siksi ymmärtää, miksi hänen pitäisi pyytää anteeksi.

Ohjaaja Härö edustaa 1970-luvulla syntyneenä pakostakin kokonaan uutta arvomaailmasukupolvea, jolle auktoriteettien kyseenalaistamaton kunnioitus ei ole ollut enää yhtä yksiselitteistä kuten ennen. Auktoriteeteista piittaamattomuuden on paljolti katsottu aiheuttaneen niitä ongelmia, joita nykynuorison parista tunnistetaan. Olisi kuitenkin hyvä osata tehdä selvä ero vilpittömän periaatteidensa puolesta taistelemisen ja turhautumisesta sekä kasvatuksen puutteesta syntyneen haistattelu-ällittelyn välille. Elina on elokuvassa vilpitön lasten ihmisoikeustaistelija. Lapsella on oltava oikeus omiin näkemyksiinsä, sillä aikuinen ei ole aina automaattisesti oikeassa. Myöskään kritiikki koulumaailmalle ominaisen tasapäistämisen aiheuttamalle yksilön identiteetin ja oman ajattelun rappiolle ei vielä tänä päivänäkään ole aiheetonta.

Lastenelokuvan kriteerit ovat erilaisia kuin aikuistenelokuvien. Tämän moni usein unohtaa. Esimerkiksi Näkymättömän Elinan lähes kaikki henkilöhahmot ovat niin stereotyyppisiä, että aikuistenelokuvissa niitä pidettäisiin suorastaan heikkoutena. Lastenelokuvassa yksinkertaistukset ja tietyt henkilöhahmojen piirteiden korostukset ovat välttämättömiä, sillä nuorelle katsojalle ei ole vielä ehtinyt syntyä stereotyyppejä. Lapsikatsoja vaatii hienovaraisia alleviivauksia kyetäkseen seuraamaan ja samaistumaan tarinaan. Tässä Härö on mielestäni onnistunut poikkeuksellisen hyvin.

Nostaisin viime vuosien suomalaisesta elokuvasta Härön Näkymättömän Elinan Jarmo Lampelan Joen rinnalle. Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä -menestystä tuskin kukaan vähättelee, mutta Akin suurmenestys ei ole ollut varsinainen yllätys, pikemminkin vain ajan kysymys. Härö ja Lampela ovat loistavia esimerkkejä siitä täysin kansainvälistä vertailua kestävästä nuoresta ja tuoreesta taidosta ja luovuudesta, jota tästäkin periferiasta löytyy. Kun tällaisille tekijöille vain osataan antaa tarvittava tuki, on suomalaiselle elokuvalle nähtävissä lupaava tulevaisuus.