Blade Runner 2049 valkokangas

Otsikossa tiivistyy olennaisin. Denis Villeneuven ohjaama Blade Runner 2049 on tarpeeton jatko-osa Ridley Scottin vuoden 1982 Blade Runnerille. Samaan hengenvetoon on kliseisesti todettava, että kyse ei ole huonosta elokuvasta, mutta.

Blade Runnerin jatko-osaa vaivaa sama suuruuden tavoittelu kuin Scottin omia Alienin esiosia. Alien (1979) ja Blade Runner tehtiin aikana, jolloin monet rajoitteet ohjasivat elokuvien tekemistä, mikä johti persoonallisiin lopputuloksiin ja innovatiiviseen elokuvakerrontaan. Digitaaliaikana rajoitteita ei liiemmin ole, kaikki on mahdollista ja surutta voi maalata isolla pensselillä. Klassikoiden suureellisissa uudelleen lämmittelyissä on unohdettu, mikä alkuteoksissa oli vaikuttavaa ja merkityksellistä.

Elokuvat ovat aina oman aikansa tuotteita, joten eri vuosikymmenillä tehtyjen teosten vertaamisessa on problematiikkansa. Siksi elokuvantekijöiden soisi tekevän kokonaan uusia elokuvia, jotka eivät nojaisi menneeseen vaan veisivät uusilla tarinoilla lajityyppiä ja elokuvaa eteenpäin toistamatta samaa vanhaa digitaaliseen silmäkarkkiin käärittynä. Toki vanhastakin voidaan ammentaa uutta. George Miller todisti Mad Max: Fury Roadilla, että vuosikymmenien taaksekin voi palata ja samalla luoda jotain ennen näkemätöntä ja määritellä lajityyppiä uusiksi. Alienin esiosat ja Blade Runnerin jatko-osa ovat muodollisesti päteviä elokuvia, mutta ne eivät määrittele mitään uusiksi.

Blade Runner 2049 on komeilla kuvilla ja korkealentoisilla teemoilla lastattu pseudofilosofiaa viljelevä tieteisooppera, josta digisukupolvi on helposti tohkeissaan. Tämä on sinänsä ymmärrettävää, sillä näyttävyys kuvissa ja sanoissa on aikamme ilmiö varsinaisen asian jäädessä toissijaiseksi.

Todellista sisältöä ja yritystä alkuteoksen teemojen vakavaan uudelleentulkintaan on jatko-osassa vähän. Teemat ovat kiistatta tärkeitä, mutta ne eivät syvenny. Uudesta Blade Runnerista uupuvat hahmojen väliset keskustelut, joilla oli iso merkitys alkuteoksessa. Jatko-osassa asioita vain todetaan vailla kunnollista vuoropuhelua, joka johtaisi hahmojen avautumiseen ja kehittymiseen tarinan edetessä. Kun hahmot eivät kehity, teemat jäävät toteamuksiksi. Uudessa Blade Runnerissa vain päähenkilö K:n ja tämän hologrammikumppanin suhteessa on syvemmälle meneviä tasoja, joilla tutkitaan välittämisen merkitystä. Suuremmissa teemoissa tätä syventymistä ei tapahdu.

Alkuperäisessä Blade Runnerissa Deckard oppi ymmärtämään koneina pitämiään replikantteja inhimillisinä toimijoina ja Roy Batty oppi elämän tärkeyden oman elämänsä rajallisuudesta. Tarinassa vastakkainasettelu johti vuorovaikutukseen ja hahmojen muuttumiseen, mikä on teemojen syventämisen avain. Jatko-osassa tätä viisautta ei ole.

Blade Runner 2049 puskee tarinaansa suoraviivaisesti eteenpäin. Välillä pysähdytään lausumaan jotain alleviivatun korkealentoista, minkä jälkeen visuaalinen karavaani jatkaa kulkuaan Ryan Goslingin esittämän K:n vetämänä.

Korkealentoisuus kumpuaa käsikirjoituksesta, joka on Blade Runnerin alkuperäisen käsikirjoittajan Hampton Fancherin käsialaa. Aikoinaan Ridley Scott sivuutti Fancherin käsikirjoittajana ottaessaan David Peoplesin viimeistelemään käsikirjoituksen mieleisekseen. Lopputuloksena syntyi ekonomisesti kerrottu monipolvinen tarina, jonka sujuvuus on aikojen saatossa osoittautunut poikkeuksellisen ilmiömäiseksi.

Alkuteoksen ekonomisesta kerronnasta ja sujuvuudesta ei jatko-osassa ole tietoakaan, kun yksinkertaisen ja yhden henkilön kuljetettavaksi kirjoitetun tarinan kertomiseen käytetään lähes kolme tuntia. Haahuiluun ja visuaaliseen maalailuun kuulutetaan elokuvassa paljon aikaa. Andrei Tarkovskyn ja Stanley Kubrickin jalanjälkien tapailu ei Blade Runnerin viitekehyksessä onnistu.

Fancherille jatko-osa lienee tarjonnut mahdollisuuden paikata aikanaan kokemaansa vääryyttä. Uuteen elokuvaan hän on sisällyttänyt elementtejä alkuperäisestä käsikirjoituksestaan alun soppakattilakohtauksesta lähtien. Ongelmallisempaa on kuitenkin teemojen korkealentoinen käsittely, mikä tekee elokuvasta teennäisen. Scott osasi keskittyä Fancherin käsikirjoituksen olennaisiin oivalluksiin ja siivosi turhat sekavuudet pois. Denis Villeneuvelta tämä ei ole onnistunut. Villeneuve on vain visualisoinut Arrivalista (2016) tuttuun tyyliinsä Fancherin tarinan. Lopputuloksena on komeisiin puitteisiin puettuja teemoja, joista ei saada irti kuin viime vuosikymmenten tieteiselokuvissa jo itsestäänselvyyksiksi vakiintuneita ajatuksia.

Jatko-osasta puuttuu alkuteoksen taika. Villeneuve on orkestroinut visuaalisesti näyttävän tieteisspektaakkelin, josta uupuvat käytännössä kaikki alkuteoksen vahvuudet. Blade Runner oli synkkyydestään huolimatta kaunis, romanttinen ja jopa leikkisä elokuva, jossa toivo puettiin mysteeriin Deckardin perimmäisestä luonteesta. Blade Runner 2049 on synkkyydessään kolkko ja maailmankuvassaan masentava, sillä toivosta on tullut teoreettista kivikasvoisten hahmojen jäädessä emotionaalisesti etäisiksi, eikä mysteeristä on jäljellä kuin pelkkä muisto.

Blade Runner 2049 jatkaa alkuteoksen tarinaa toki loogisesti, mutta tarinasta puuttuu jännite. Palapelin palaset asetellaan niin ilmeisesti, että lajityypin tunteva ei lankea tarinan harhautuksiin. Liki kolmetuntinen elokuva muuttuu puuduttavaksi, kun jännite ei kanna ja teemojen käsittelyssä toistetaan itsestäänselvyyksiä. Alkuteosta tuntemattomalle kokemus on varmasti toisenlainen.

Ridley Scott on toiminut itse jatko-osan tuottajana. Alienin esiosat antoivat odottaa Blade Runnerinkin jatkolta jotain samansuuntaista. Suuruudenhulluus johtaa taiteessa usein ylilyönteihin. Tämän voisi yksinkertaisten kiteyttää vedenväreilyä muistuttavaan valokuvioon, joka alkuperäisessä Blade Runnerissa elävöitti hienovaraisesti tunnelmaa Tyrrell-yhtiön kohtauksessa. Uudessa elokuvassa samaista kuviota käytetään isolla kertoimella ja suorastaan hierotaan silmille useampaan kertaan. Hienovaraisuus ja vihjailut ovat vaihtuneet alleviivaavaan osoitteluun.

Lopputulos on pakotettua, mikä on toisaalta ymmärrettävää. Blade Runnerista on vuosien saatossa kohonnut tieteiselokuvien toteemi, joka jättää helposti muut varjoonsa. Jatko-osassa tästä varjosta on yritetty pois tekemällä kaikki suuremmin ja näyttävämmin. Samalla on kadonnut sielu. Elokuvan sanoin ilman sieluakin pärjää, kun noudattaa ohjeita. Blade Runner 2049 on kuin ohjeiden mukaan tehty: siitä puuttuu persoonallisuus, tekijöiden oma kädenjälki.

Tarpeettomalta tuntuvan jatko-osan sijaan valkokankaalla olisikin toivonut näkevänsä kymmenen vuotta sitten valmistuneen restauraation alkuperäisen Blade Runnerin ohjaajan versiosta. Final Cutina tunnetun version valkokangaslevitys olisi ollut kulttuuriteko. Jatko-osa on lähinnä tuulta ja torvensoittoa. Toivottavasti pauhu houkuttelee alkuteoksen pariin.