Ehdotonta autenttisuutta
Kaiken se kestää -elokuvan katsottuani ja ohjaaja Visa Koiso-Kanttilan haastattelua tehdessäni tulee väistämättä mieleen Nora Ephronin omaelämäkerrallisen Sydän karrella -elokuvan kuvauksissa sattunut tapaus, kun ohjaaja Mike Nichols ihmettelee, miksi Ephron on roolittanut Jack Nicholsonin pettävän aviomiehen rooliin. Nicholsin mukaan katsoja etääntyy liikaa hahmosta, eikä tunne sympatiaa aviomiestä kohtaan, koska roolissa on juuri Nicholson. Käsikirjoittaja Ephron raivostuu. Miksi katsojan pitäisi tuntea sympatiaa pettäjää kohtaan? Pääroolissa nähtävä Meryl Streep yrittää rauhoittaa tilannetta sanomalla: ”Ehkäpä elokuva kertoo ennemmin bussin alle jääneestä kuin itse bussista.”
Kaiken se kestää kertoo pääasiassa näistä onnettomuuden silminnäkijöistä, mutta myös sen molemmista osapuolista. Elokuva on häkellyttävän aito, mikä on jotenkin poikkeuksellista kotimaista elokuvaa katsoessa. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Visa Koiso-Kanttila kertoo hakeneensa tyylilajia pääasiassa juuri pohjoismaisesta draamasta, väheksymättä kuitenkaan suomalaista. Inspiraationa on toiminut esimerkiksi Ingmar Bergmanin klassikko Fanny ja Alexander.
Varmasti Ang Leen Jäämyrsky on ollut suuri vaikuttaja. Kun aikanaan näin sen elokuvan, niin tiesin tuntevani tuon maailman ja että olen kokenut vastaavaa. Se tapa kuvata ihmisiä oli myös erittäin kiinnostavaa. Toki muitakin vaikuttajia on ollut, kuten elämän sirkusmaisuus, ja Fellinin elokuvia olen tietysti ihaillut nuoresta pojasta alkaen.
Useat Kaiken se kestää -elokuvan nähneet ihastelevat kuinka luontevaa lukuisien lapsinäyttelijöiden ilmaisu on, Oulun murteesta lähtien. Koiso-Kanttila paljastaa miksi: hän koulutti nuoria luontevan ilmaisun saloihin näyttämällä elokuvia, joiden ilmaisu on puhdasta. Siitä huolimatta näyttelijäntyön vertailukohtana ei kuitenkaan ole fiktiivinen elokuva.
Erityisesti kaksi elokuvaa, joita katsoin poikien kanssa, olivat Stand by Me – viimeinen kesä ja Mud. Jälkimmäinen oli tosi hyvä referenssi noille pojille, siitä he selvästi oivalsivat, miten olla kameran edessä. Että ei näytellä, vaan pyritään olemaan mahdollisimman paljon oma itsensä.
Ja mitä näyttelijäntyöhön tulee, niin siinähän on tavoiteltu ehdotonta autenttisuutta. Siinäkään vertailukohtana ei ole fiktiivinen elokuva vaan todellinen elämä, miten ihmiset toimivat ja miten ne puhuvat keskenään. Se ei usein valitettavasti päde kaikessa fiktiossa.
Poikkeuksellinen käsikirjoitus
Koiso-Kanttilalle Kaiken se kestää on ensimmäinen fiktiivinen elokuva. Aikaisemmin lukuisia dokumentteja ohjannut elokuvantekijä on ymmärtänyt, että hänen tapansa ohjata näyttelijöitä poikkeaa valtavirrasta. Hän saattaa luottaa näyttelijään keskimääräistä ohjaajaa enemmän.
Kuuntelen näyttelijää hyvin mielelläni ja pyrin ruokkimaan heitä sillä tavoin, että he pystyvät antamaan parhaan itsestään. Uskon, että kun ihmisellä on hyvä ja turvallinen olla niin silloin uskaltaa heittäytyä parhaiten. Ennen kaikkea toivon, että näyttelijät antavat omasta persoonastaan jotain niihin henkilöhahmoihin.
Se ei oikeastaan poikkea dokumentaarisen elokuvan ohjaamisesta. Siinä on kysymys samoista perusasioista. Se on luottamuksen saavuttamista molemmin puolin. Dokumentaarisessa elokuvassa ei tietenkään saada päähenkilöltä mitään, jos ei olla onnistuttu rakentamaan luottamusta ja sama pätee tietysti näyttelijän ohjaamiseen yhtälailla. Ehkä siitä syystä halusin ohjata nimenomaan fiktiota, koska yksityiskohdat ovat minulle niin tärkeitä. Tässä tapauksessa on hyvin tärkeää, että kaikki murre ja ajankuva ovat tarkkoja ja autenttisia.
Käsikirjoituksen rakentaminen oli pitkä prosessi. Aluksi Koiso-Kanttila kirjoitti yksittäisiä kohtauksia ja tilanteita, joita muisti lapsuudestaan. Tilanteita, joita oli kuullut tai kokenut. Hän painottaa, ettei Kaiken se kestää ole omaelämäkerrallinen elokuva, vaikka tapahtumilla onkin enemmän tai vähemmän todellista pohjaa. Kun riittävä määrä materiaalia oli kerätty, hän alkoi kirjoittaa dramaturgiaa käsikirjoituksen muotoon. Koiso-Kanttila huomauttaa, että tämä muistuttaa enemmän dokumentin rakentamista kuin fiktiivisen elokuvan.
Se oli tietyllä tavalla tuttu tapa lähestyä asioita. Se oli pitkä prosessi varmaan juuri tämän takia, että se ei ole ehkä niin perinteinen tapa tehdä. Kaiken kaikkiaan kirjoitin tätä viisi vuotta, josta aktiivista työskentelyaikaa oli kahdesta kolmeen vuotta. Tein kuitenkin samaan aikaan dokumenttielokuvia vaimoni Iiris Härmän kanssa.
Käsikirjoituksen laadun tunnistivat kaikki. Kenelläkään rahoittajalla ei ollut erimielisyyttä siitä, etteikö käsissä olisi poikkeuksellinen käsikirjoitus, joka täytyy ehdottomasti toteuttaa. Yhdestä asiasta käsikirjoittaja joutui kuitenkin hieman taistelemaan.
Ohjaajakysymyksestä jouduin jonkin verran keskustelemaan ja vääntämään kättä, ja nimenomaan siitä voiko dokumentaristi lähteä ohjaamaan pitkää fiktiota noin vain. Onneksi pidin pääni siinä kysymyksessä ja pidin kiinni siitä, että minun pitää ohjata tämä. Tietysti perusteena se, että tunnen tämän maailman niin hyvin, tunnen murteen ja se on minulle tuttu.
Me tuemme toisiamme
Koiso-Kanttila ylistää kotimaisen elokuvan noussutta tasoa. Hän arvelee, että koulutuksessa ja elokuva-ajattelussa on tapahtunut jokin muutos, eikä yleisön miellyttäminen ole enää ensi-sijainen lähtökohta.
Luulen, että aika monta vuotta meni sillä tavalla, että jos 1980- ja 1990-luvulla tehtiin suomalaista taide-elokuvaa, jota kukaan ei käynyt katsomassa, niin 2000-luvun alussa keksittiin, että suomalaisella elokuvalla voi tehdä myös rahaa. Pitkä kausi meni niin, että ainoa tavoite oli miellyttää yleisöä ja tehdä helposti nieltäviä elokuvia. Aki Kaurismäki on melkein ainoa, joka on poikennut tästä valtavirrasta.
Taso on viime vuosina noussut aivan ratkaisevasti ja minusta on mielenkiintoista, että kentälle on tullut niin paljon erilaisia tekijöitä. Erilaisia tapoja nähdä ja käsitellä asioita. Juho Kuosmanen nyt itsestään selvästi poikkeaa mielestäni täysin aiemmista elokuvantekijöistä. Samoin Zaida Bergroth ja Selma Vilhunen. On myös kiinnostavaa, että on tullut niin paljon naisia, hiukan nuorempia tekijöitä ja erilaisia taustoja.
Mielestäni nyt on todella hieno aika tehdä suomalaista elokuvaa, taso on noussut aivan merkittävästi. On tapahtunut selvä käänne. Ajattelen sen myös niin, että kaikki tämä ruokkii itseään: me tuemme toisiamme. Jos kotimainen elokuva menestyy maailmalla, se auttaa meitä kaikkia tekemään suomalaista elokuvaa tunnetuksi ja avaa mahdollisuuksia meille kaikille.
Lue myös
Seuraava:
AJ Annila ja Ikitie
"Arvokas tarina peilaa hyvin nykyaikaan kertoessaan miehestä, joka on ihmisyyden ja humanismin puolella."
Edellinen: Jouko Aaltonen ja Lauluja utopiasta
”Tarvitsemme yhä solidaarisuutta ja pyrkimystä eteenpäin.”