Jackie valkokangas

Pablo Larraín on yksi chileläisen elokuvan näkyvimmistä nimistä. Tinkimättömiä elokuvia kuten No (2012) ja The Club (2015) tehnyt ohjaaja on myös edistänyt muiden maanmiestensä asemaa tuottamalla esimerkiksi Sebastián Lelion ja Sebastián Silvan elokuvia. Jackie on hyppy englanninkielisen elokuvan puolelle, mutta kaupalliseksi elämäkerraksi elokuvaa ei voi kutsua.

John F. Kennedyn murha Dallasissa toi sekasorron Valkoiseen taloon ja erityisesti hänen nuoreen perheeseensä. Kun työ presidentin puolisona saa yllättävän lopun, kanavoi Jacqueline (Natalie Portman) kaiken tarmonsa miehensä poliittisen tarinan muokkaamiseen ja vaalimiseen. Ensimmäinen askel on hautajaisten järjestäminen. Uuden hallinnon tieltä Valkoisesta talosta poistuvalle Jacquelinelle tulevaisuus näyttäytyy arvaamattomana, joten keskittyminen konkreettisiin asioihin, kuten hautajaisiin ja nuorimman lapsensa syntymäpäiviin, antavat hänelle selkeän päämäärän.

Natalie Portmanin rooli Jacqueline Kennedynä on suurieleinen ja näkyvä. Presidentin puolison erikoinen puhetyyli ja tapa elehtiä ovat tarkasti kopioituja, mutta kulissien takana Portman pääsee irtautumaan Jacquelinen ikonisesta edustuskuvasta.

Tämä tulee esiin erityisesti kohtauksissa, joissa alkoholilla ja pillereillä tuskaansa turruttava nuori leski kiertää Valkoisen talon tyhjiä huoneita tupakansavun ympäröimänä ja yrittää kuumeisesti hukuttaa yksinäisyyden äänet. Portmanin ympärille on koottu joukko taitavia näyttelijöitä Greta Gerwigistä John Hurtiin, jotka antavat omilla suorituksillaan tilaa Portmanille. Peter Sarsgaard raivaa itselleen näkyvimmän roolin Portmanin vierellä kälyänsä tuskaa empaattisesti kuuntelevana Bobby Kennedynä.

Pablo Larraín pitää huolta, että kaikki huomio on keskittynyt Jacquelineen ja tämän kokemaan tunteiden pyörremyrskyyn. Jo ennen miestään kaksi lasta menettäneen lesken elämä ei tunnu antavan hänen herätä omasta painajaisestaan, jota tukemaan on ohjaaja valjastanut kaikki elokuvan keinot.

Aina varman Stéphane Fontainen komea kuvaus myötäilee Jackien liikkeitä ja tutkii tiukoissa lähikuvissa Portmanin ilmeikkäitä kasvoja. Valo häilyy taivaanrannan takana ja usvaisen epätodellista ilmapiiriä vahvistavat Mica Levin musiikkia tähdittävät jouset, jotka liu'uttavat katsojat mukaan Jacquelinen pökerryttävään shokkitilaan.

Tavallinen elämäkerta Jackie ei missään nimessä ole. Larraín ei ole kiinnostunut purkamaan Jacqueline Kennedyn myyttiä, vaan vahvistaa sen seinämiä tekemällä sen näkyväksi. Aikansa kuuluisimpien naisten joukkoon kuulunut Jacqueline esitetään tarkasti omaa ja perheensä imagoa vartioivana hahmona, joka kaiken surunkin keskellä pystyy arvioimaan tilannetta kylmän järkevästi. Portmanin roolisuorituksessa onkin ulkopuolisuuden tuntua, joka tarkoituksellisesti etäännyttää katsojaa tunnekuohusta. Sama etäisyys toistuu toisella tasolla oikeanlaista murtuneen vaimon kuvaa kanavoivassa Jacqueline Kennedyssä.

Jackie ei ole helposti lähestyttävä elokuva. Sen voimakas musiikki ja taide-elokuvan estetiikka eivät taivu kaupallisen elämäkerran muottiin, eikä elokuvan etäännyttävä tunnelma välttämättä avaudu kaikille.

Miehensä tarinan muovaaminen jälkipolville esitetään osoituksena Jacquelinen älykkyydestä ja ammattitaidosta. Hän ei jää elokuvassa vain muoti-ikonin tasolle, vaan hänen toimijuutensa tunnustetaan. Jackien keskeiseksi tarinaksi nouseekin se, miten ihmisten henkinen perintö on täysin riippuvainen siitä, kuka hänen tarinaansa jää kertomaan. Jacqueline Kennedystä Yhdysvallat löysi tähän tehtävään täydellisen henkilön.