House of Gucci valkokangas

Superrikkaiden sikailut ja kieroilut jaksavat kiinnostaa vuodesta toiseen, samoin todelliset rikosjutut. House of Gucci (2021), Ridley Scottin toinen ohjaus tänä vuonna, sisältää molempia. Legendaarisen muotitalo Guccin sisäiset kamppailut johtivat Milanossa vuonna 1995 johtaja Maurizio Guccin murhaan, jonka järjesti hänen katkeroitunut ex-vaimonsa Patrizia Reggiani.

Markkinoinninkin korostamaa true crime -osuutta saadaan House of Guccissa odotella pitkään. Ensin kerrataan murhaa edeltäneiden vuosikymmenien tapahtumat, jotka alkavat kun isänsä rekkafirmassa työskentelevä Patrizia (Lady Gaga) iskee silmänsä Gucci-perijä Maurizioon (Adam Driver). Isänsä Rodolfon (Jeremy Irons) paheksunnasta huolimatta gucciudesta irtiottoa kaipaava Maurizio nai kunnianhimoisen nuoren naisen, joka alkaa pian junailla itseään ja aviomiestään mahtisuvun kärkipaikoille.

Saagassa riittää mainioita rooleja näyttelijöille. Driver on erinomainen pönöttävänä Mauriziona, kuten on myös hänen Aldo-setäänsä mehevästi esittävä Al Pacino, jonka koko olemuksesta hehkuu valtavan varallisuuden tuottama itsevarmuus. Lady Gaga osoitti jo olevansa karismaattinen näyttelijä A Star is Born (2018) -elokuvan pääosassa, mutta Patrizia Guccin hahmo on hänelle aivan täydellinen. Gagan näyttelijäntyössä yhdistyy poptähden diivamainen valovoimaisuus ja tarkka, usein pelkillä intensiivisillä katseilla syntyvä läsnäolo.

Mutta mutta. Jared Leto. Mitä Jared Leton roolisuorituksesta voi edes sanoa? Se on jossain hyvän ja huonon tuolla puolen. Läskipukuun ja kaljuun piilotettu Leto tekee Maurizion serkku Paolo Guccista, suvun virallisesta tunarista, käsittämättömän opera buffa -pösilön. Lähes jokainen Leton näyttelijänä tekemä ratkaisu, aina Paolon ilmavasta falsetista kihisevään nauruun ja lähinnä Super Marion mieleen tuovaan italialaisaksenttiin, tuntuu täysin väärältä. Hauskaa sitä on kyllä seurata.

Leton hämmentävän suorituksen ohella hauskuus on Scottin elokuvassa harvassa. Kaipasin rohkeammin campia otetta todellisten tapahtumien tarjoamasta, lähtökohtaisesti melodramaattisesta ja naurettavastakin materiaalista. Jos tehdään glamour-törkyä, niin tehdään sitten! Lopputulos jää kuitenkin turhauttavasti saippuaoopperan ja vakavasti otettavan Oscar-elokuvan välimaastoon. Scottin ja kuvaaja Dariusz Wolskin luoma värimaailma on oudon harmaa ja pölyinen, eikä mitään visuaalista kontrastia tavallisen italialaisen arjen ja luksusmaisen muotimaailman välille pääse syntymään. Kuuluisia Gucci-luomuksiakin nähdään kovin vähän, lähinnä liikkeiden hyllyissä.

Jos The Last Duel (2021) oli joistakin heikkouksistaan huolimatta Ridley Scottin paras ja kiinnostavin elokuva vuosikausiin, on House of Gucci paluu epäkiinnostavaan kompetenssiin. Se on kaksi ja puoli tuntia käyttökelpoista elokuvamakkaraa, jonka pursottamiseen alta budjetin ja aikataulujen Scott on erikoistunut. Tapahtumat etenevät luettelomaisesti ajassa eteenpäin hyppien, ja autopilottimaista suoritusta katsoessa herää väkisinkin kysymys, mikä Scottia on tässä tarinassa edes kiinnostanut.