Disclosure Day valkokangas

Jean-Luc Godard kutsui Steven Spielbergiä kerran tyhmäksi. Tämä on provokatiivinen yksinkertaistus elokuvahistorian sanavalmiimman miehen argumentista, mutta leikkaa suoraan käsitykseen siitä, että jälkimmäisen elokuvat edustavat yksinkertaista humanismia, koska kattavampaa maailmankuvaa hän ei ymmärrä. Jos on ikinä ollut vahvaa argumenttia tämän puolesta, mitä allekirjoittanut ei allekirjoita, Disclosure Day on saarnaavassa yksinkertaisuudessaan painava viimeinen sana.

Maailmanpoliittisen kriisin varjossa seurataan muutamien toimijoiden kamppailua informaatiosta, jolla on potentiaalia muuttaa historian suuntaa. Pitkään pelataan yleisön tietoisella pimentoon jättämisellä, varsinkin pitämällä merkittäviä hahmoja erillä toisistaan. Mysteeri tuottaakin tiettyä mielenkiintoa kääntyen itseään vastaan lopussa. Tämä johtuu siitä, että jokseenkin jokaisen kysymyksen osalta ilmeisin vastaus on se, johon päädytään.

Elokuvan kielen valjastamisessa selkeäksi, viihdyttäväksi ja rikkaaksi kerronnaksi on Spielberg ehkä lahjakkain ohjaaja ikinä. Tämä taito ei lähde pesemälläkään. Vaikka tällä kertaa esitetyt temput eivät ole kaikista näyttävimpiä, tapahtumat liikkuvat enimmäkseen miellyttävällä ja selkeällä otteella. Jos mitään, käsikirjoituksen tarve selittämiseen vain haittaa teoksen sujuvuutta. Dialogi on toisinaan ekspositiota, vaikka kuvakerronta riittäisi pitämään kartalla suuren osan ajasta, ilman puhettakin.

Maneerien osalta harva ohjaaja on yhtä tunnistettava. Linssiheijastukset, sinertävä väripaletti, useiden sommitelmien sisällyttäminen yhteen ottoon, kuvan ja äänen lähteen sekoittaminen sekä tunteeseen luottaminen järjen sijasta on suorastaan fetisoivasti tuupattu etualalle. Muutama tälle elokuvalle itsenäinen motiivi murtautuu näiden sekaan, parhaimpana varsinkin alkupuolella luovasti esitetty asioiden limittäisyys, jonka temaattiset implikaatiot tuottavat kipeästi kaivattua syvyyttä.

Uuvuttavaa teoksessa on sen lapselliset antagonistit. Colin Firth asettuu teoksen askarruttavassa mutta lopulta pahasti vajaaksi jäävässä kristillisessä symboliikassa jonnekin langenneen papin ja itse paholaisen väliin. Hänen avaruustyökalun kautta langettama riivaus vihollisilleen kuulostaa paljon hienommalta kuin mihin sen toteutus riittää. Firthin sotilaankaltaiset kätyrit eivät kliinistä kommunikaatiotaan lukuun ottamatta jää mieleen muuna kuin mustapukuisina sankarien jahtaajina, joiden saapumisesta ilmoittaa pahaenteinen musiikki. Juonen monista vaivoista suurimpia on konnien epäpätevyys, joka hävittää jännitystä varsin tehokkaasti.

Oli Spielbergin ansiokasta uraa jäljellä miten paljon tahansa, se vaikuttaa olevan myöhäiskaudella. Edeltänyt The Fabelmans (2022) oli onnistunut tuotos, mutta selvästi taaksepäin katsovassa moodissa. Disclosure Day jatkaa pitkälle tätä rataa, vaikka aihe on täysin eri. On kuin ohjaajan aiemmat scifi-elokuvat olisi pyöritetty lumipalloksi, joka kesäkuun kelissä on sulanut aika täysin. Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977) on suurin viittauspiste: hahmot seuraavat pakottavaa vaistoa kohti kodilta tuntuvaa, kokoontuminen yhteen paikkaan on lopputavoite, salatun tiedon ytimessä on heitä, jotka ymmärtävät ulkopuolisten oikeuden osallistumiseen.

Kyseessä on sellainen elokuva, jota ei toivoisi näkevänsä merkittävän ohjaajan myöhäistuotannossa. Aikalaisista vaikkapa Martin Scorsesen viimeisimmät projektit ovat olleet laadullisesti ailahtelevia, mutta ideat ja into ovat niissä yhtä kirkkaita kuin ikinä. Disclosure Day taas tuntuu rutiinilta keksimisen sijaan. Se tukeutuu maneereihin ja ruostuneisiin koukkuihin, eikä koe tarvetta ansaita sokeaa uskoaan ihmisiin. Tämä on hetkestä toiseen toimivasti kerrottu ja paljon aihioita sisältävä tarina, jonka loputtua sen toteaa ontoksi sekä sisällössä että muodossa. Se on siis viimein täällä: juuri sellainen elokuva, joiden tekemisestä vastustajat ovat Spielbergiä vuosikymmenet syyttäneet.