Exodus: Gods and Kings valkokangas

Veteraaniohjaaja Ridley Scott osoittaa uupumisen merkkejä. Alienin (1979) ja Blade Runnerin (1982) kaltaiset scifiklassikot ovat miehen listassa meriittejä, joita ei kukaan voi poistaa. Sen sijaan nykyteokset tuntuvat olevan vain kalpeita varjoja mennä vuosista. Alien-saagan jatkajaksi povattu Prometheus (2012) oli tästä hyvin surullinen esimerkki.

Exodus: Gods and Kings jatkaa Scottin historiallisten spektaakkelielokuvien linjaa. Genre on tuttu miehen Oscar-voittaneesta Gladiaattorista (2000) ja vähemmälle huomiolle jääneestä Kingdom of Heavenista (2005). Jälkimmäinen osoitti kunnolla kyntensä vasta myöhemmin julkaistuna ohjaajan versiona.

Nimensä mukaisesti elokuvan tapahtumien pohjana toimii Toinen Mooseksen kirja. Kirjan tarinat ovat taipuneet elokuvamuotoon aiemminkin. Varhaisin filmatisointi on Cecil B. DeMillenin ohjaama Kymmenen käskyä vuodelta 1923, mutta tunnetumpi teos on kuitenkin ohjaajan samanniminen uusintaversiointi historiallisten epookkielokuvien kultakaudelta 1950-luvulta. Ben Hurin (1959) ohella se on yksi aikakautensa tunnetuimpia suurspektaakkeleja.

Aihe onkin lajityypin puitteisiin erinomainen. Israelilaisten pako Egyptin vallan orjuudesta kohti pyhää maata tarjoaa avainkohtia, joissa suureleisen elokuvamagian voimat pääsevät oikeuksiinsa. Kun 1950- ja 60-luvulla amerikkalaiset elokuvateatterit taistelivat televisiobuumia vastaan, näyttävät spektaakkelit olivat oivia argumentteja elämää suuremman valkokankaan puolesta.

Nykyteknologian myötä viehätysvoima on kuitenkin alkanut himmetä. Digitaalisella pensselillä luodut maisemat eivät sisällä samaa autenttista vetovoimaa, joka vanhan ajan elokuvaihmeistä huokuu. Yhä useampi elokuva hyödyntää tehostepröystäilyn voimaa siinä määrin, että siihen tarkasti keskittyneet visuaaliset spektaakkelit eivät enää seiso pystyssä pelkästään ulkokuorensa turvin.

Tämä ei estä Scottia kuitenkaan yrittämästä. Exodus: Gods and Kings omaakin huikeat raamit, joita täytetään mahtipontisella näyttävyydellä. Valkokankaan täyteen puhkuva teos on tehosteiden sekä puvustus- ja lavastustaiteen juhlaa. Egyptiä kurjistavat vitsaukset ja Punaisen meren kahtiajakautuminen kannattelevat spektaakkelia hartioillaan. Painolasti on valtava ja näkymä sen mukainen. Exodus elää ja kuolee juuri tällaisten hetkien varassa.

Scottin tyylitajulla on kuitenkin rajansa. Välillä kummalliselle Michael Bay -moodille asettuva ohjaaja kylvää raamattuepookkinsa täyteen liekkejä ja räjähdyksiä. Toiminnallinen ilottelu tuntuu kokolailla vieraannuttavalta vakavamielisessä elokuvassa.

Scott myös hukkaa päähenkilönsä tehosteaallon alle. Taivaasta tulleen kohtalonsa kanssa kamppaileva Mooses (Christian Bale) joutuu tekemään valintoja perheensä ja oman kansan välillä. Niin Egyptiä kuin myös siellä asuvia israelilaisia rienaavat vitsaukset aiheuttavat Mooseksessa ristiriitaisia tunteita. Millainen Jumala tekee tällaista?

Tarinaan syvemmälle upottavissa teoksissa keskiöön nousee myös veljessuhde Mooseksen ja Jumalan käskyä uhmaavan Ramseksen (Joel Edgerton) välillä. Tähän ei kuitenkaan Scottin hahmosapluuna veny, vaikka elokuvan iskulause toisin väittääkin. Mooseksen hahmon kiehtova problematiikka sen sijaan on kyllä tajuttu, mutta sitä ei osata käsitellä.

Onko kyseessä todella Jumalan paimenena kulkeva johdattaja vai jumaluuskompleksista kärsivä entinen kenraali, jää kysymyksenä ilmaan. Tämä olisi vielä hyväksyttävää jättää ajatusleikin tasolle, mutta ongelmallisempaa on se, että päähenkilön ristiriitaista suhdetta korkeamman voiman päätöksiin ei jalosteta eteenpäin. Sen sijaan kaikki puretaan lopussa muutamalla hassulla repliikillä. Epämääräiseksi jäävän hahmon myötä hukkuu myös elokuvan sydän. Osittain syy on myös rooliin huonosti istuvan Christian Balen leveäperäisessä tulkinnassa, mutta vahvempi syntileima iskeytyy Scottin otsaan.

Mielenkiintoisimmat linjavedot löytyvätkin elokuvan jumalhahmosta. Vanhan testamentin Jahve on kokolailla eri persoona kuin nykyisen kristinuskon anteeksiantava ja armahtava taivaan isä. Omaa arvoaan korostava ja tuomitseva kaikkivaltias näyttäytyy Moosekselle lapsihahmon muodossa. Keskenkasvuisen äkäpussin ruumiillistumana näkemys on hyvin dysteistinen. Hollywoodissa tällaista on harvoin totuttu näkemään.

Exodus jatkaa Scottin nykyistä linjaa paljastumalla jälleen yhdeksi yhdentekeväksi pröystäilyksi. Mooseksen tarinan filmatisoinneista se on heikoin ja unohdettavin. Valkokankaan valosirkuksen elinvoimaiset tehosteet pitävät spektaakkelia vaivoin hengissä. Jos suuren salin ihme kuitenkin kiinnostaa, suosittelen vahvasti elokuvan tavallista versiota. Jo valmiiksi synkillä sinisävyillä maalattu elokuva tummentuu entisestään 3D-lasien takaa katsottuna.