Robin Hood valkokangas

Ridley Scottin parhaat elokuvat Alien – kahdeksas matkustaja (1979) ja Blade Runner (1982) ovat science fictionin merkkipaaluja, joiden ansioilla ohjaaja lienee lunastanut itselleen taivaspaikan tai kaksi. Scifin ystävien odotellessa huhuttua Alien-esiosaa, Scott on ohjannut ihan kelvollisen elokuvan Robin Hoodista, tuosta myyttisestä taruhahmosta, josta on tehty jos jonkinmoista filmatisointia. Tällä kertaa kyseessä on syntytarina, jossa ei liiemmin sukkahousuissa kekkuloida.

Vuosi on 1199 ja sotahullu kuningas Rikhard Leijonamieli taistelee ranskalaisten lääniensä herruudesta Ranskan kuninkaan kanssa. Leijonamielen joukot piirittävät linnaa. Rähjäiset sotilaat ryyppäävät ja rellestävät. Mielistelyyn kyllästynyt kuningas etsii alamaistensa joukosta totuuden torvea, muttei pidä kuulemastaan. Suorat sanat laukoo taitava jousimies Longstride (Russell Crowe). Heppu kyseenalaistaa koko sodan oikeutuksen ja karkaakin muutaman toverinsa kera heti sopivan tilaisuuden tullen. Tästä tyypistä on tuleva legendaarinen Robin Hood.

Tuoreen kulman juttuun tarjoaa erityisesti se, ettei Robin Hood tällä kertaa olekaan aatelinen, vaan rahvaan edustaja, joka päätyy Nottinghamiin ikään kuin sattumalta, vaikka kohtalostahan siinä tietenkin on kyse. Sodasta palattuaan mies pääsee vaivattomasti parempiin piireihin, kun tyyppi suorastaan istutetaan edesmenneen Sir Locksleyn saappaisiin. Marion-neidon (Cate Blanchett) pokailun ja uuden isähahmon (Max von Sydow) kanssa vietetyn laatuajan ansiosta sankarimme löytää todellisen kutsumuksensa.

Liikaa juonesta ei viitsi paljastaa, sillä olennainen osa jännityksestä rakentuu nimenomaan tämän jälleen kerran uusiksi kirjoitetun tarinan käänteille ja yksityiskohdille. Brian Helgelandin käsikirjoitus on toki Hollywood-spektaakkeleille tyypillisellä tavalla kaavamainen, mutta Robinin hahmon kehitys ja keskiaikaisen maailman kuvaus riittävät pitämään homman kiinnostavana. Monet tutut hahmot, kuten vaikkapa iloiset veikot Pikku-John ja Munkki Tuck, ovat mukana lähinnä koomisina sivuhahmoina.

Robin Hoodin kuvakerronta on sitä samaa ohjaaja Scottin ja kuvaaja John Mathiesonin jälkeä, mitä on nähty Gladiaattorista (2000) lähtien. Ja kun leikkauksesta vielä vastaa lähes kaikissa 2000-luvun Ridley Scott -leffoissa mukana ollut Pietro Scalia, ei liene mikään ihme, että tutulta näyttää. Kuvailmaisu on toimivaa mutta yllätyksetöntä, eli juuri sellaista, mihin näissä megatuotannoissa on turhan usein tyytyminen. Periaatteessa ihan näyttäviin taistelukohtauksiinkaan ei ole saatu ladattua sen kummemmin sähköä kuin säpinääkään.

Näyttelijävalinnoissakin on pelattu varman päälle, muttei mitenkään huonolla tavalla. Russell Crowen Robin Hood on sympaattinen äijähahmo, eikä häpeile yhtään Kevin Costnerin tai Errol Flynnin poikamaisempien tyyppien rinnalla. Cate Blanchett ja Max von Sydow sopivat myöskin kuvioihin. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkin ansaitsee pahisroolissa kylmän määrätietoisena Godfreyna vakuuttava Mark Strong.

Elokuvan näkemys keskiajasta miellyttää kaunistelemattomuudellaan. Kuninkaalliset ovat tavallisen kansan elämästä vieraantuneita, vallanhimon sokaisemia, ahneita ja kieroja hirmuhallitsijoita. Verotus on armotonta, ja maksamatta jättämisestä rangaistuksena on kuolema.

Alamaisten ahdinko ei siniverisiä kiinnosta, eikä tilannetta helpota kuningaskuntaa uhkaava ranskalaisten invaasio. Näin synkissä olosuhteissa Robinista kehittyykin oikeudenmukaisuuden nimeen vannova, monarkiaan uskonsa menettävä kapinallinen, jonka todellinen koti odottaa syvällä Sherwoodin metsässä.