Jonain päivänä valkokangas

Tarinat paluusta nuoruuden kulmille ja entisen elämän haamuihin vaikuttavat pysyvän suosittuina. Jussinkin viime vuonna pokannut Jossain on valo joka ei sammu (2025) osoitti tarinarakenteen vetovoiman lähes kaikkiin kriitikoihin kotimaassakin. Turha kaavoja itsessään on kritisoida tai ylistää – osin samasta nahasta kuin tuo epäonnistuminen veistettiin, saatiin Manchester by the Sea (2016), yksi viimeisen kymmenen vuoden liikuttavimpia teoksia.

Tämän alustuksen jälkeen on helppo todeta, että Jonain päivänä on täysi kattaus, mitä tulee kotiinpaluutarinoiden tyypillisiin piirteisiin. Ohjaaja-käsikirjoittaja Amélie Bonninin kokopitkässä debyytissä ylikuormittuneen Cécilen (Juliette Armanet) ravintolan avajaiset painavat päälle. Isän (François Rollin) kunnon heikkeneminen saa hänet kuitenkin matkaamaan tärkeän päivän alla lapsuutensa tienvarsikaupunkiin. Välit isään ovat hankalat, ystävät ovat vanhentuneet, ja erään heistä (Bastien Bouillon) piilotetut tunteet saavat Cécilen maailman myllerrykseen.

Positiiviset puolet kokemuksessa on piilotettu sen spontaaneimpiin hetkiin. Dialogissa on arkikielistä nokkeluutta, johon näyttelijät hyppäävät parhaiten juonen liikuttamisen painosta helpotettuina. Elokuvan paras kohtaus on vanhojen ystävien juomientäyteinen uudelleennäkemisen ilta, joka venyy pikkutunneille. Kohtauksessa tapahtuu vähän juonta, ja nelikon viihdyttävä huulenheitto pakenee melkein omaan, kiireettömään maailmaansa.

Sujuvan dialogin ja spontaaniuden lupauksen varjossa onkin sääli, että suurelta osin Jonain päivänä on ennakoitava ja turvallinen. Moraalisiin ongelmiin suhtaudutaan egoistisella ylimalkaisuudella, hahmojen alituinen kiistely on räjähtäessäänkin kumman säädyllistä, ja merkityksellinen lapsuudenystävä on hahmon sijaan rocktähden näköinen nelikymppinen teinipoika. Kaikki käyttäytyvät elokuvan lopussa kuin seisminen liike olisi tapahtunut, mutta missä?

Jotain on sanottava kai musiikista. Musikaalin alennustila, laulettujen osuuksien läsnäolo elokuvissa, jotka eivät vaikuta niiden ehdoilla suunnitelluilta, saa jatkoa. Vaikka ei niin tahditon kuin Emilia Perez tai huonosti suunniteltu kuin Joker: Folie à Deux, tuntuvat hahmojen esittämät pop-kappaleet kyyniseltä yritykseltä lisätä edes jotain omaa väriä elokuvaan, josta se pahasti uupuu. Laulusuoritukset ovat ujoja ja arkisia, ilman taustamusiikkia osa niistä häviäisi varmaan tuulen mukana. Koreografioita ei juuri ole, suurelta osin kamera kiertelee johonkin suuntaan liikkuvia tai istuskelevia hahmoja. Musiikkia koskevat ratkaisut eivät tunnu kovin harkituilta.

Ylipäätään mielikuvituksen puute on hallitsevin piirre elokuvassa. Vaikka kokkaaminen saa paljon huomiota motiivina, sillä ei visuaalisesti tai temaattisesti tehdä juuri mitään. Tämä ei ole nälkäiseksi tekevä kokemus, pienet eleet pannun äärellä eivät ruoki hahmojen kehitystä. Isä viittaa lukuisat kerrat Cécilen julkisiin kommentteihin, joiden tulkitsee halventavan isän edustamaa vähemmän hienostunutta keittiötä. Motiivin toistumisesta huolimatta ei missään kohtaa selviä, mitä Cécile vilpittömästi ajattelee lapsuutensa keittiöstä. Tämäkin yritetään korjata loppua kohden laulun muotoisella laastarilla, jonka tuottama vaikutelma on ontto.

Vieraaksi muuttuneeseen kotiin palaaminen, varsinkin pakon edessä, on motiivi, joka tulee toistaiseksi puhuttelemaan ihmisiä yli monien rajojen. Pakottaahan maailman nopeus siirtymään mahdollisuuksien perässä, ja kello on kulkenut usein pitemmälle kuin oli tajunnut. Tämä usealle omakohtainen tunnistettavuus voi kuitenkin kannatella elokuvaa vain osan matkaa. Jonain päivänä pelaa monilla katkeransuloisuuden ja sanomatta jäävän alueilla jääden kuitenkin itse sanattomaksi siitä, mikä juuri sen kulma näihin kipukohtiin on. Mikään määrä laulua ei terävöitä tunteita, kun hahmot niiden takana eivät kirvoita kiinnostusta.