Primitive War kotikatsomo

Pahinta mitä Vietnamin viidakoista voi löytyä, ei ole eversti Kurtz tai Vietkongin sissit, vaan dinosaurukset. Ainakin jos on uskominen australialaista elokuvamaakaria Luke Sparkea ja hänen tekelettään Primitive War (2025).

Aloitetaan tunnustuksella. Lankesin kansipaperiin – jälleen kerran. Vietnam-elokuvista tutut Hueyt (sotilaskopterit), dinosaurus ja poseeraavat macho-sotilaat saivat tarttumaan tähän elokuvaan. Kaksi tuntia ja viisitoista minuuttia myöhemmin mietin – jälleen kerran – että miksi. Miksi virheistään ei opi? Todennäköisempää on voittaa lotossa kuin löytää b-elokuvan helmi kansipaperin perusteella.

Kansipaperi voi nykyisellään kuulostaa huvittavalta, mutta 1980-luvulla videovuokraamoissa rampanneet tietävät, mistä kansipapereissa on kyse. Seinille ja hyllyille aseteltujen satojen ellei tuhansien videokoteloiden raflaavat kannet kirkuivat ottajaansa. Siinä runsaudessa oli valinnan vaikeutta aikana, jolloin kotitelevisiosta oli voinut katsella lähinnä Ylen kuukauden westerniä.

Eli kädessä pyöriteltävällä kotelolla on merkitystä. Ainakin haikeissa nuoruusmuistoissa.

Takaisin aussielokuvaan Primitive War. Kummallisinta siinä ei ole löylynlyömä tarina tai hoopo toiminta vaan ainoan jännitysmomentin paljastaminen prologissa. Katsojalle tehdään selväksi jo ennen alkutekstejä, että viidakossa sotilaita popsivat dinot. Eli sitä mitä sotilaat tulevat elokuvassa kohtamaan, ei tarvitse katsojana jännittää. Kätevää, mutta ei kovin fiksua katsomisjännitteen kannalta, varsinkin kun mitään muuta korttia elokuvalla ei ole pöytään lyötäväksi.

Kun terävähampaiset vilistäjät ovat alussa syöneet suihinsa vihreät baretit, heitä etsimään lähetetään kokenut tiedostelujoukkue. Reipas puolituntinen seurataan jermujen valmistautumista koitokseensa kesäteatteriosaamisella väännetyn läpänheiton saattelemana. Kavereissa on karismaa kuin pellolla nököttävissä tyhjissä heinäseipäissä. Ikävä tuli Chuck Norrisia (1940–2026) ja Suoraa toimintaa (Missing in Action, 1984).

Jahka heinäseipäät on saatu nakeltua viidakkoon, alkaa reilun puolentoistatunnin mittainen rättä-tättä-rättä-tättä, kun lonkalta räiskitään pusikoissa luuraavia dinoja kuin lasten pyssyleikeissä. Tosin tokkopa lapset saavat nykyään enää edes pyssyleikkejä leikkiä, mikä on hieman absurdia aikana, jolloin tenavat lahtaavat toisiaan päivästä toiseen videopelien maailmoissa. Kasarilla sitä vain vilistettiin pitkin pöpelikköjä milloin Tarzania, milloin Braddockina.

Nostalgialla on otetta, mutta Primitive Warissa se ei kanna. Elokuva on siihen liian huono samaan tapaan kuin parin vuoden takainen Dirty Angels (2024). Sopivalla asenteella läpilööperiä tarinaa, pahvisia hahmoja ja hoopoa toimintaa voi camp-hengessä katsoa tiettyyn pisteeseen asti, ja sen pisteen maksimi on 90:ssä minuutissa. Tuossa maagisessa ajassa on hupaisan roskan ja halvaannuttavan huonouden erottava rajapyykki, josta Primitive War pyyhältää ohi suoraan unettavaan unohdukseen.

Toinen tunnustus. Rättä-tättä-rättä-tättää katsoessa tuli torkahdettua, mitä ei voi pitää toimintaelokuvalle varsinaisena suosituksena. Powernapin jälkeen tosin selvisi, että dinot ovat päätyneet viidakkoon hullun neuvostoliittolaisen toimesta. Neukut ovat pykänneet ydinlaitoksen syrjäiseen laaksoon ja laitoksessa on avattu madonreikä, josta esihistorialliset elukat ovat päässeet temmeltämään 1960-luvun Vietnamiin. Voi jumpe. Ehkä olisi kannattanut torkkua pidempään, ainakin tämän tarinakäänteen yli.

Vietnam-elokuvien ja Jurassic Parkien sekasikiönä Primitive War ei ole niin hassu, mitä kansipaperista voisi päätellä. Päinvastoin se on väännetty otsa kurtussa kuin pahassa ummetuksessa konsanaan. Ja se ei ole kivaa, vaikka taustalla soisi CCR:ää ja Spencer Davis Groupia.