Ei veretön vaan vähän vesitetty

Harvoin on mitään elokuvaa odotettu näin kauan. Edeltäjä Uhrilampaat esitteli vuosikymmen sitten maailman epäeettisimmän psykiatrin ja muutti kannibalismin ja psykoanalyyttisen maailmankuvan Oscar-kelpoisiksi. Kun Thomas Harris sitten alkoi kirjoittaa jatko-opustaan tohtori Lecterin jatko-opinnoista, käynnistyi kirjan ympärillä vuosia pyörinyt huhumylly, johon toi lisää mediasirkuksen elementtejä Anthony Hopkinsin ja Jodie Fosterin okei tai enpäs tulekaan -temppuilu. Kirjan itsensä saama ristiriitainen vastaanotto mutkisti kuviota, samoin kuin Fosterin korvaaminen lopulta Julianne Moorella. Odotuksia oli ehkä liikaa täytettäviksi, mutta tyylikäs raina tästä kuitenkin sukeutui veteraaniohjaaja Ridley Scottin hyppysissä.

© 2001 MGMVuosikymmen on myös tarinamaailmassa vierähtänyt Uhrilampaiden tapahtumista. Eräs tohtori Lecterin henkiinjäänyt uhri tavoittelee käsiinsä tätä hoitosuhdetta ikävällä tavalla väärinkäyttänyttä psykiatria. Tarkoituksena on maksaa niin sanotusti potut pottuina. Hannibal joutuu siis väistelemään sekä FBI:tä että tätä henkilökohtaista kalavelan perijää, joka johdattaa myös agentti Clarice Starlingin oikeille jäljille. Niinpä häiriintyy eläkepäivien vietto Firenzessä, jossa armon tohtori nautiskelee korkeakulttuurista ja espressosta. Iltapuhteeksi käy satunnainen esitelmätilaisuuden pito Dantesta ja pianon soitto - kappale on muuten itsensä Anthony Hopkinsin säveltämä, vautsi vau.

Scott retostelee taas visuaalisia kykyjään, ja etenkin Firenzen jaksot sisältävät viipyviä atmosfäärisiä kohtauksia, joissa hautovien varjojen hallitsemat portaikot, käytävät ja hallit tuntuvat jatkuvan loputtomiin pahaenteisten valotikareiden halkoessa pimeyttä. Aistinautinnot ovat muutenkin tärkeä teema elokuvassa: Hannibal onkin eräänlainen yläluokkaisten hirviöiden pukudraama, joka elostelee joutilasta ylellisyyttä pursuavilla visiiteillä esimerkiksi Palazzo Vecchioon, Santa Maria Novellan hajuvesiliikkeeseen ja Vanderbiltin rakennuttamaan Biltmore Estaten kartanoon.

Vaikka Dante on elokuvassa puheenaiheenakin, samaan henkilöön löytyy myös hienovaraisempia kuvallisia viittauksia, kuten William Blakeenkin. Teemana on tietysti, hiukan Se7enin malliin, makaaberin julmuuden ja sisäelinten roiskunnan tärkeä rooli kaikkein korkeimmille jalustoille nostetuissa kulttuurituotteiden kaanoneissa. Itsestäsi onkin kiinni, koetko elokuvan viskeraalisen verisyyden tyylikkäänä ja klassisella sivistyksellä perusteltuna vai mauttomana paluuna jonkun George A. Romeron zombietrilogian lihaisiin päiviin.

© 2001 MGMTarinan puutteet ovat lähinnä henkilökemian puolella. Uhrilampaat kapitalisoi Starlingin ja Lecterin ajatustenvaihdon kehittelyyn ja tapaan, jolla se toi nämä kaksi varsin erilaista yksinäistä sutta lähemmäs toisiaan ja samalla lähemmäs katsojaa. Nyt he eivät paljoa ehdi jutustaa, sillä Starlingin aika kuluu huumekauppiaita ammuskellessa ja uhriproppina, joka motivoi muiden, aktiivisempien henkilöhahmojen liikkeitä. En jäänytkään kaipaamaan niinkään sitä nirppanokkaa, Jodie Fosteria, kuin hänen hahmoaan, Starlingia. Tämä on alusta loppuun muiden henkilöiden dominoima elokuva. Eritoten Giancarlo Gianninin surumielinen, mutta murhaavalla tavalla työhönsä leipääntynyt firenzeläispoliisi varastaa selittämättömästi show’n elokuvan keskivaiheilla. Onkin helppoa ymmärtää kässärivelho David Mametin loikkaus ulos projektista - lakisyiden vuoksi hänen nimensä on krediiteissä, vaikka elokuvaksi lopulta tuotettu versio on yksinomaan Steven Zaillianin käsialaa.

© 2001 MGMKirjan pöyristyttävä ja hyperbolinen - ehkä jopa kieli poskessa kirjoitettu - lopetus on vesitetyssä muodossa tallella elokuvassa. En viitsi paljastaa siitä mitään, sanonpa vain, että ei elokuvankaan ratkaisussa sinänsä mitään vikaa ole, se ei vain mene ihan yhtä pitkälle kauhuvisioidensa liioittelussa. Mitään lasten katsottavaa ei elokuvakaan taatusti ole - meidän monikalla ei ole mitään asiaa teatterin ovien tuolle puolen. Onpa elokuvaa mainostettu eräällä aussikriitikolla, joka säntäsi kesken loppukohtauksen teatterista ulos.

Mitä tulee Hannibal Lecterin hahmoon, ennustan visionäärisillä kyvyilläni hänelle samankaltaista tulevaisuutta kuin edellisen vuosikymmenen kauhuikonille Freddy Kruegerille: sarja tienausmielessä kyhättyjä jatkiksia. Jo muutamassa viikossa Hannibal on rikkonut useat edelliset rahaläjien korkeusennätykset, ja niinpä Anthony Hopkins puhuukin uudesta jatko-osasta, joka ei perustuisi Harrisin romaaniin. Voin jo kuvitella vielä lisää pyöristyneen Hopkinsin lentävän käkättäen luudalla tai kruisaavan potkulaudalla, hassu lippis päässä, jonkun teinitähden irrotettu pää kainalossa. Rap-artisti huutaa soundtrackillä: "Well he’s back / Don’t you look back / Better believe me Jack." Hannibalia tullaan vielä muistelemaan hyvänä elokuvana.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,9 /8 henkilöä