Kulinaristinen kokemus

Elokuva on vaikea laji varsinkin silloin, kun taustalla on niinkin mittava painolasti kuin Thomas Harrisin luoma, jo trilogiaksi paisunut, Hannibal-ilmiö. Populaarikulttuurin ahmijat saivat ensimmäisen kerran tutustua tähän hienostuneeseen tohtorismieheen ja hänen outoihin mielenliikkeisiinsä jo vuonna 1981 julkaistussa Thomas Harrisin Punaisessa lohikäärmeessä (Red Dragon). Tohtori Lecterin tarina jatkui vuonna 1988 Uhrilampailla (The Silence of the Lambs), josta Jonathan Demmen ohjaama samanniminen elokuvasovitus melskasi yleisömenestyksineen ja Oscareineen itselleen tien kaikkien tietoisuuteen ja kieltämättä avasi oven sepposen selälleen sarjamurhaajajännäreiden astumiselle mainstream-elokuvan maailmaan.

Hannibal Lecter ei ollut Harrisin kummankaan tarinan päähenkilö, vaan sivuosaan valjastettu hirvittävä luonnonoikku, joka leikitteli poliiseilla sellistään käsin. Tämän ovelan pahan paluuta odoteltiinkin kuola suun pielissä yli kymmenen vuotta, ennen kuin Harris kirjoitti kolmannen romaaninsa Hannibalin (2000). Tällä kertaa pääosa oli yksin tohtori Lecterin. Luonteeltaan edeltäjistään poikkeavassa Hannibalissa ei ollut enää mitään jäljellä siitä maanisesta jännityksestä, joka oli tehnyt Punaisesta lohikäärmeestä yhden selkäpiitä karmivimman lukuelämyksen. Hannibalin groteskiudessa onkin aistittavissa härskiä parodiaa koko tematiikasta. Näistä lähtökohdista odotukset elokuvaversiota kohtaan olivat ainakin minulla odottavat ja epäilevät.

Elokuva kuin näytelmä

© 2001 MGMHannibalin tarinasta en halua paljastaa juuri mitään, sillä jo kirjan lukeminen vesittää elokuvaelämyksen nautittavuutta ja yllätyksellisyyttä melkoisesti. Käsikirjoittajien, David Mametin ja Steven Zaillianin, kiitokseksi on sanottava se, että adaptaatio kirjasta on toimiva. Elokuvassa joudutaan aina karsimaan kirjan herkullisia sivujuonteita ja hienostuneita kerronnan nyansseja. Hannibalinkin kohdalla melkeinpä kiinnostavimmat ainesosat ovat jääneet valkokankaan ulkopuolelle, mutta pääasiahan on, että elokuva kerronnallisesti toimii. Pahin vesitys on elokuvan loppu, jota ei ilmeisesti ole uskallettu kirjan mukaisesti tehdä. Tämä ikävä tosiasia jättää kirjan lukeneelle katsojalle elokuvasta hienoisen pettymyksen karvaan jälkimaun. Kirjan loppu ei ole väkivaltainen, vaan niin syvälle mieleen pureutuva, että se oli ilmeisen liikaa Hollywoodille.

© 2001 MGMUhrilampaisiin verrattuna Hannibal on hyvin erilainen elokuva. Siinä missä Jonathan Demmen tarinan visualisoinnin kyvyt riittivät vain kuvallistamaan yksioikoisesti Harrisin tarinaa, niin Ridley Scott luo Hannibalista loisteliaan näytelmän, jossa kuva ja ääni sekä toteutukseltaan täydellisyyttä hipovat kohtaukset rakentavat katsojaa sykähdyttävästi viettelevän tunnelman - todellisen kulinaristisen kokemuksen. Alienin, Blade Runnerin ja Gladiatorin ohjaajana kunnostautunut Scott todistaa jälleen kerran kuinka suuri merkitys ohjaajalla on elokuvan esteettisen onnistumisen kannalta. Hannibal onkin ennen kaikkea upea audiovisuaalinen elämys, jossa esteettisyys on viety huikeimmilleen.

© 2001 MGMHannibal on tehtaillut erilaisia ensi-iltaennätyksiä lähes kaikkialla. Harrisin tuotantoa tuntemattomille ja Uhrilampaisiin ihastuneille Hannibal voi hyvinkin olla pettymys, mutta itsenäisenä teoksena elokuva on kuitenkin erittäin mielenkiintoinen ja tyylitelty. Harrisin romaaneja ja niiden elokuvasovituksia tarkasteltaessa esikoisteos Punainen lohikäärme ja siitä Michael Mannin ohjaama Psykopaatin jäljillä (Manhunter, 1986) pysyvät edelleen Hannibal-tarinoiden raadollisina kuninkaina. Mannin vimmainen visio vielä vimmaisemmasta kirjasta on säilyttänyt kiistattoman arvonsa rosoisena ja ahdistavana takaa-ajona ilman turhia romantisointeja. Manhunterin kovapintainen kylmyys on Hannibalissa vaihtunut seesteiseen lämpöön ja sympatiaan. Näihin taideteoksiin verrattuna Uhrilampaat oli vain kaupallisesti menestynyt keskimmäinen keskivertotuote, valitettavasti.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:2,9 /8 henkilöä