Blade Runner kotikatsomo

Blade Runner lukeutuu niihin elokuviin, joiden maine tuskin koskaan tulee kuihtumaan. Se on myös niitä elokuvia, joiden tulkinnasta tullaan aina olemaan monta mieltä. Itse olen katsonut elokuvan jo kymmeniä kertoja ja tulen sen jatkossakin katsomaan vähintään yhtä monta kertaa. Blade Runner pitää sisällään niin paljon, ettei siitä kaikesta voi edes yrittää kertoa samalla kertaa. Hämmästyttävintä on ehkä se, että ajan hammas ei ole lähes parissa kymmenessä vuodessa nakertanut elokuvan tehoa laisinkaan. Päinvastoin, elokuvan sanoma ihmisyydestä ja inhimillisyydestä on nyt ehkä ajankohtaisempi kuin koskaan ennen.

Ridley Scottin mystinen tulevaisuuden visio perustuu Philip K. Dickin scifi-klassikkoon Do Androis Dream of Electric Sheep (1968). Vaikka kirjan ja elokuvan perustarinat ovat samoja, niin molemmat ovat itsenäisiä teoksia, joiden monimerkityksellisyys on häkellyttävän rikasta. Blade Runnerin hienous on sen monitulkinnaisuudessa ja filosofiassa. Elokuvan yksiä kiehtovimpia ydinkysymyksiä on se, onko Harrison Fordin tulkitsema Deckard lopulta itse replikantti vai ihminen? Molemmat tulkinnat avautuvat selkeämmin elokuvan vuonna 1992 ensi-iltansa saaneesta ohjaajan versiosta, joka tätä nykyä onkin elokuvasta ainoa saatavilla oleva versio.

Ihminen vai replikantti?

Tulkinta siitä, että Deckard on itsekin replikantti perustuu oletukseen, että kuuden replikantin paettua maahan poliisi aktivoi blade runneriksi nexus-6 replikantin ja istuttaa siihen työstään vetäytyneen poliisin muistot. Tämä saa tehtäväkseen eliminoida karkulaiset. Teoria saa tukea siitä, että Deckard uneksii yksisarvisesta ja Gaff jättää lopussa yksisarvista muistuttavan origamin Deckardin asunnon ulkopuolelle viestiksi tämän todellisesta minästä. Gaff poliisina on tietysti tietoinen Deckardiin istutetuista muistoista.

Tämän enemmän tieteiselokuvalle ja dekkarille tyypillisen tulkinnan rinnalla Deckardin ymmärtäminen ihmisenä on moniulotteisempi ja filosofisempi sekä ennen kaikkea uskollisempi tulkinta Dickin tarinalle. Jälleen yksisarvinen on tulkinnan yksiä peruspilareita.

Monissa korkeakulttuureissa tunnettu yksisarvinen symbolisoi uljautta ja puhtautta: puhdistavaa hahmoa. Deckard unelmoidessaan yksisarvisesta paljastuu siis puhtaaksi ihmiseksi, eikä näin voi olla saastunut androidi. Lisäksi yksisarvisen voi pyydystää vain kaunis neitsyt ja eikö Rachel, Deckardin "pyydystäessään", ole juuri tällainen? Tällöin Gaffin origami viittaisi puhtauden tunnustukseen: Rachel on Deckardin kosketuksen jälkeen puhdistunut ja vapaa.

Toisaalta edellä kuvattu teoria voitaisiin kääntää myös päinvastoin eli tukemaan Deckardin replikanttiutta. Hän olisi puhdas replikantti, joka osoittaisi synninpäästön tien Rutger Hauerin esittämälle Roy Battylle eli elokuvan Kristus-hahmolle. Pitäisin mielenkiintoisempana kuitenkin ihmisyyden tulkintaa, koska tällöin Battyn Kristus-hahmo pelastaa ihmiskunnan (pelastaessaan Deckardin hengen) ja osoittaa näin ihmisyyden heikkoudet. Jumalaa leikkineet ihmiset olivatkin luoneet oikean ja todellisen jumalhahmon, joka pystyi antamaan anteeksi – toisin kuin luojansa eli ihmiset.

Tulkinnat eivät ole toisiaan poissulkevia ja tuskin kukaan onnistuu koskaan edes työstämään täysin aukottomia tulkintoja. Siinä tämän elokuvan viehätys piileekin. Elokuvaa voi nautinnollisesti ymmärtää ja tulkita yhä uudestaan ja uudestaan, yhä enemmän ja enemmän. Jos minun pitäisi valita kaikista elokuvista se elokuva, niin se voisi olla juuri Blade Runner.