Deep Water valkokangas

Renny Harlin. Suomalaisessa katsojakunnassa hänen nimensä herättää tunteita. Niin ylpeyttä Harlinista sinä suomalaisena, joka läpäisi itsensä Hollywoodiin ensimmäisenä. Tai sitten pettymystä siitä, että meidän Renny on niittänyt mainetta Hollywoodin historian suurimpien lippuluukkufloppien kanssa. Väittäisin kuitenkin, että Harlinin nimi alkaa tässä kohtaa vastata yleisesti käsitettä ”katsomattakin roskaa”.

2010-luvulla Kiinaan hävinnyt ja sieltä palannut Harlin on ollut 2020-luvulla yllättävän tuottelias ohjaaja. Hänen uusin, Deep Water, on ohjaajan seitsemäs elokuva viiteen vuoteen. Teoksessa nähdään useita 2020-luvun Harlinille tyypillisiä piirteitä, kuten toinen mitättömyyteen langennut Aaron Eckhart sekä kiinalainen raha ja pehmeän vallan käyttö.

Deep Wateria voi luonnehtia elokuvaksi, joka pistää tekoälyä paremmaksi. Se toimii generoidulle sisällölle melkein kuin peilinä. Viimeinkin joku on luonut niin geneerisen, kaikesta esimassasta optimaalisesti rakennetun elokuvan, ettei edes Piilaakson dystooppisinkaan deep fake -sovellus tällaiseen pystyisi.

Aloitetaan juonesta. Elokuvan tarina tuntuu kuin käsikirjoittaja olisi promptannut ”tee minulle lentotapaturmaelokuva yhdistettynä tappajahaielokuvaan”. Deep Waterin spinnaus tai ”kehräys” perustuu näiden kahden alagenren yhdistämiseen vajaa kaksituntiseksi paketiksi. Se on omassa leikkaa ja liimaa -elementissään hyvä hömppäkonsepti. Mikä murentaa kelvollisen tarina-aihion ihmisen tekemäksi ”tekoäly-slopiksi”, on naurettavat juonenkäänteet ja ekspositiot, kuten matkalaukkuun unohtunut viallinen mobiililaitteen laturi sekä siirappisen kliseiset henkilöhahmot.

Hahmojen geneerisyys ei kuitenkaan vedä vertoja digitaaliselle elokuvaukselle. Värimaailma on niin saturoitu ja hahmojen ihot niin puhtaita, että juonen seuraamisen sijaan katsoja keskittyy enemmänkin todentamaan, ovatko kankaalla näkyvät Eckhart ja Ben Kingsley varmastikin oikeasti kameran edessä vai kenties ”digitaalisesti uudelleenkuviteltuja”.

Esillepanon taka-ala on täyttä puppua, pehmeitä neonvärejä yhdistelevää massaa, joka ei miellytä tai tunnu ottavan itseään kovin vakavasti tarinankerronnan suhteen. Päämäärä on kai ollut tehdä värimaailmasta miellyttävää silmälle, mutta vaikutelma on lähinnä silmiinpistävä huonolla tavalla. Se tuo mieleen lähinnä keskinkertaisimmat Netflix-tuotannot.

Deep Waterin vahvuus sijaitsee Harlinin kyvyssä tuottaa jännitystä. Pelottelukohtaukset ovat toki nekin hyvin ylityypillisiä ja mitäänsanomattomia, mutta hoitavat tehtävänsä tämän kaltaiselle rainalle. Etenkin elokuvan toinen puolisko, jolloin eloonjääneet kamppailevat ihmislihan nälkäisten haiden keskellä riutalla, on ajoittain jännittävää katsottavaa.

Suurimmaksi ongelmaksi koituu Harlinin ihmisviha. Elokuvan henkilöt ovat elokuvan värimaailmaan verrattuna vähintään yhtä saturoituja heidän moraalisissa rooleissaan. Lisäksi elokuvan ensimmäinen puolisko oikein pursuaa hahmoja. Melkein puolet näistä hahmoista tosin ovat elokuvan alussa vain sen takia, että Harlin saa syötettyä heitä haille elokuvan toisella puoliskolla.

Deep Water ei yllätä. Se on itseriittoinen teos, jonka viihteellinen, saati taiteellinen arvo jää leivän kantapalaakin lyhyemmäksi saanniksi. Tästä syystä Renny Harlinia pitäisi alkaa kutsumaan elokuvageneraattoriksi elokuvaohjaajan sijaan. Tekoälypromptien sijaan tuotantoyhtiöiden tulisi palkata Harlinin tuotantotiimi generoimaan heille elokuvia. Sillä jos Deep Water jotakin osoittaa, niin jopa ihminenkin voi reputtaa tekoälyajan ”Turingin testin”.