Napoleon valkokangas

Historiallisia aiheita on valkokankailla käsitelty elokuvan alkuajoista lähtien, mutta ei liene liioiteltua todeta, että Ridley Scott palautti Gladiaattorillaan (2000) historiallisen spektaakkelin takaisin voittokantaan. Siitä lähtien Scottin voi myös sanoa hallinneen historiallisten spektaakkelien pelikenttää. Kaikki teokset eivät ole olleet suuria onnistumisia, mutta joka kerta tarjolla on ollut parasta ylöspanoa, jota valkokankaalla voi nähdä. Scottille digitaaliset tehosteet ovat selvästi rengin asemassa täydentämässä taustoja elokuvien fokuksen ollessa itse tarinassa ja sen sanottavassa.

Tähän asti Scott on viisaasti välttänyt tunnettujen merkkihenkilöiden suoraa käsittelyä historiallisissa elokuvissaan, mikä on antanut tiettyjä luovia vapauksia. Ilman syvällisempääkin lähilukua käy selväksi, että Scottin elokuvien tarinat ovat teemoiltaan ajattomia ja toimivat historiallisista puitteistaan huolimatta varsin vaivattomina vertauskuvina nykyisyyteen.

Nyt Scott on tarttunut yhteen tunnetuimpaan historialliseen merkkihenkilöön, Napoleon Bonaparteen (1769–1821). Tämä ei sinänsä ole ihme, sillä jo Stanley Kubrick haaveili tekevänsä elokuvan Napoleonista. Omanlaisena karaktäärinä Napoleon ehti elämässään paljon edetessään tykistöupseerista ranskalaisten keisariksi. Historian merkkihenkilön elämäkerrassakin Scott onnistuu pysymään tyylilleen uskollisena. Napoleon on historiallinen spektaakkeli ja samalla vertauskuva nykypäivään.

Historiaa ja varsinkin Napoleonin vaiheita tuntevien keskuudessa elokuva aiheuttaa varmasti kulmien kohottelua. Moni merkityksellinen asia ja tapahtuma tunnutaan elokuvassa ohitettavan sivulauseella tai jätetään kokonaan pois. Oikominen voi yli kaksi ja puoli tuntia kestävässä elokuvassa tuntua aluksi oudolta, mutta Napoleonin tapahtumatäyteisen elämän huomioiden kaiken olennaisen kertominen yhdessä elokuvassa on silkka mahdottomuus. Tämän takia elokuva tuntuu välillä hieman hyppivältä, vaikka kerronta sinänsä sujuvaa onkin. Voi olla, että tulevassa Apple televisiolla nähtävässä nelituntisessa ohjaajan versiossa palaset loksahtavat paikoilleen sulavammin. Näin kävi aikanaan Kingdom of Heavenissa (2005), joka osoitti merkityksensä vasta pitkänä versiona.

Toinen ilmeinen sormella osoittaminen kohdentuu pääosaa esittävään Joaquin Phoenixiin. Varsinkin elokuvan alussa hän esittää itseään puolta nuorempaa Napoleonia, eikä miestä sanottavammin ole edes yritetty meikata nuoremmaksi. Tämän voi kuitenkin ohittaa olan kohautuksella Phoenixin suvereenin roolisuorituksen ansiosta. Juuri Phoenixin roolisuorituksen myötä elokuvaa alkaa katsoa historiallisen elämäkerran sijaan vertauskuvana nykyisyyteen.

Phoenix luo Napoleonin hahmosta ihmisyyden karun kuvajaisen, jossa velvollisuuksilla järkeilyllä perustellaan inhimillisiä järjettömyyksiä omista lähisuhteista valtioiden välisiin suhteisiin. Kyse ei ole vain vallan humalluttavuudesta vaan moraalisen kompassin sekoamisesta sekä syy- ja seuraussuhteiden mittakaavan kadottamisesta. Järjettömän sotimisen uhriluvuille ei ole olemassa inhimillisesti hyväksyttyjä selityksiä. Kuin tätä alleviivatakseen elokuvan lopussa Napoleonin käymiä taisteluja ei listata totutusti voitettuina tai hävittyinä vaan uhriluvuilla. Yleistason historian käsittelyssä tällä on merkitystä uudenlaisen ymmärryspolun viitoittamisessa. Historia ei ole voittoja ja häviöitä. Historia on ihmisiä.

Scott ei ole ensimmäinen elokuvantekijä eikä Napoleon ole ensimmäinen elokuva, joka vertauskuvallisuudellaan varsin suoraan esittää kiusallisen osuvan kysymyksen siitä, eikö ihmiskunta ikinä opi mitään. Samat vallan ja sotimisen askelkuviot tanssitaan kerta toisensa jälkeen, vain vuosisadat vaihtuvat. Ainoa ero menneen ja nykyisen välillä lienee siinä, että menneet diktaattorit riensivät uhmapäissään etulinjaan asti patsastelemaan nykyisten despoottien ollessa niin herkkähipiäisiä, että pakenevat flunssa-aaltojakin luksusbunkkereihinsa.

Vertauskuvallinen luenta tuntuu ainakin Napoleonin teatteriversion kohdalla mielekkäämmältä kuin puhtaasti historiallinen luenta. Näin osin jo siksi, että Scottin elokuva muovaa Napoleonista kovin kanuunanjylyisen näkemyksen vallantavoittelijana ja yltiöpäisenä sotijana jättäen kokonaan huomiotta Napoleonin muut merkitykset maailmanhistoriassa. Ilman Napoleonia nykyisen kaltainen läntinen yhteiskuntajärjestys olisi todennäköisesti jotakin muuta, sillä hänen aikanaan Ranskassa muun muassa aloitettiin ensimmäisenä joukkorokotukset, kehitettiin useita tieteenaloja ja koulujärjestelmää sekä otettiin käyttöön lakikokoelma, jolla oli huomattava merkitys monien sittemmin demokratioiksi kehittyneiden maiden lainsäädäntöön.

Napoleonin merkityksestä historiaan ja sen kulkuun ei vallinne suurta erimielisyyttä, mutta ristiriitaisuuksiensa takia hänestä lienee mahdotonta edes tehdä perinteistä kokoavaa henkilökuvaa. Painotus on aina jossakin ja historia on aina tulkintaa, joka sovitetaan omaan aikaansa. Toki Napoleonista olisi voinut tehdä mikrohistoriallisen tutkielman johonkin tiukkaan aikaikkunaan rajattuna, mutta olisiko se sopinut Napoleonin kaltaiselle historian suurhenkilölle tai suurelokuvia tekevän Scottin pirtaan. Hankala uskoa. Kenties Napoleon kannattaakin katsoa historian representaation sijaan despootin kehityskertomuksena ja kohtalona.