Backrooms valkokangas

Vasta parikymppisen ja tubettajana paremmin tunnetun Kane Parsonsin luoma puoliantologinen tieteiskauhusta ammentava Youtube-sarja Backrooms (2022–2025) siirtyy onnistuneesti valkokankaalle samannimisessä elokuvassa. Backrooms (2026) hyödyntää autioiden liminaalitilojen tutkimisesta nousevia alkukantaisia pelkotiloja. Nyt ei ajella kolmipyörällä The Shining – Hohdon (1980) aavehotellin käytäviä vaan harhaillaan loputtomissa painijaishuoneissa ja sirpaloituvan ihmismielen traumojen ytimessä.

Vuonna 1990 taantuneen huonekaluliikkeen omistaja Clark (Chiwetel Ejiofor) purkaa eronsa ja ahdistushäiriönsä patoumia terapeutilleen Marylle (Renate Reinsve). Clarkin löytäessä liikkeensä kellarikerroksen seinän takaa loputtomiin jatkuvan keltaisten huoneiden ja vääristyneiden mittasuhteiden labyrintin, the Backroomsin, alkaa hän tutkia sitä työntekijöidensä (Finn Bennett, Lukita Maxwell) kanssa. Clarkin ajautuessa yhä syvemmälle pahaenteiseen tilaan sekä mielensä kaninkoloon joutuu myös omien lapsuuden traumojensa kanssa painiva Mary vedetyksi mukaan tapahtumiin, joiden taustalla vaikuttaa tilaa videoiva Async Research Institute.

Parsonsin videoiden tavoin found footage -materiaalilla aukeava Backrooms loihtii ohjaajansa esikoiselokuvaksi poikkeuksellisen painostavan tunnelman, joka pitää otteessaan koko narratiivin ajan. Perinteisiin kauhuelokuvan keinoihin luottamisen sijaan elokuva käyttää katsojan kokemukseen vetoavaa haptista visuaalisuutta sekä nettivideoiden ja ensimmäisen persoonan pelien mekaniikkaa. Teos hyödyntää kiehtovammin samaa ajatusta toistuvien tilojen luomaan silmukkaan joutuvasta päähenkilöstä kuin japanilainen kauhuelokuva Exit 8 (8-ban deguchi, 2025).

Eri näkökulmien välillä taidokkaasti puikkelehtiva elokuva onnistuu yllättämään valtavirtakerrontaan tottuneita. Hermostuneisuutta ja päättäväisyyttä ilmentävän Ejioforin roolityön kautta tutustumme the Backroomsin monitasoiseen maailmaan. Reinsve tekee hienon loikan norjalaisista draamoista amerikkalaiseen genre-elokuvaan ollen tarinan todellinen sydän, vaikka hänen hahmossaan hyödynnetäänkin genrelle tuttua viimeisen tytön -trooppia. Krista Kosonen tekee pienen pistäytymisen Maryn äitinä, josta muodostuu elokuvan toiseksi kammottavin ihmishahmo.

Teemat materiaalisesta dualismista, lapsuuden traumoista sekä mielenterveysongelmista nivoutuvat lähes saumattomaksi kokonaisuudeksi, joka on audiovisuaaliselta ilmaisultaan tarkkaan hiottu. Luolavertauksen kaltaisia viittauksia maailmamme rinnakkaisversioihin viljellään Matrixin (1999) ja Stranger Things (2016–2025) -sarjan hengessä. Erittäin kiinnostavasti pohjustettu elokuva menettää loppua kohden hieman momentumiaan, kun tarinamaailman taustoja avataan, mutta ei kuitenkaan liiaksi. Tämä luo haasteen mahdollisen jatko-osan toimivuudelle.

Yksityiskohtainen ja elokuvan teemoja hienosti tukeva lavastus on keskeisessä roolissa toismaailmallisen tunnelman luomisessa, jossa oma maailmamme ja sen materia kopioituvat groteskisti vääristyneinä. Näyttelijöiden lähelle tuleva ja heidän mukanaan sulavasti liikkuva kuvaus yhdistää tarinamaailman ulkoisen teräväpiirtokuvan sen sisällä kuvattujen rakeisten ja heiluvien videofilmien estetiikkaan. Ysärin nostalgiaan vetoavan Backroomsin värimaailma on miellyttävän pehmeä vahvistaen menneen aikakauden tuntua.

Nuorten tekijöiden pienimuotoiset ja genren rajoja venyttävä kauhuelokuvat, kuten Backrooms sekä Curry Barkerin Obsession (2025), ovat vedonneet voimakkaasti kansainväliseen yleisöön, mikä lupaa hyvää uuden amerikkalaisen kauhuelokuvan tulevaisuuden kannalta. Psykon (Psycho, 1960) tehdessä suihkut kauhun näyttämöksi Backrooms tekee saman tyhjille tiloille. Autiolle toimistolle meno ei ole ennen tuntunut näin pelottavalta.