Pelimiehet kotikatsomo

Elokuvia pitkään puurtaneen ja sellaisia mestariteoksiakin, kuten Alien ja Blade Runner ohjanneen Ridley Scottin moni oli jo unohtamassa 1990-luvulla. Gladiator nosti kuitenkin veteraani-ikään ehtineen ohjaajan uudestaan menestykseen ja Scott on sittemmin työstänyt suuremman tuotannon produktioita varsin tiuhaan.

Ridley Scottin elokuvat ovat poikkeuksetta erittäin huolellisesti tehtyjä ja toteutettuja, ja hyvällä syyllä Scottilla voi sanoa olevan visuaalisen ohjaajan silmä. Kyky elokuvien visualisointiin yhdessä vakaan näyttelijäohjaamisen kanssa, ovat saaneet monen keskinkertaisen tarinan jopa loistamaan valkokankaalla. Tosin mahalaskujakin on nähty. Ohjaajan monipuolisuudesta kertoo kohtuullinen sopeutuminen niin spektaakkeleiden kuin pienempien lavasteidenkin projekteihin.

Pelimiehet edustaa Scottin viime vuosien tuotannossa jälkimmäistä sarjaa Gladiaattoriin (2000), Hannibaliin (2001) ja Black Hawk Downiin (2001) verrattuna. Käytännössä muutaman näyttelijän varaan rakennettu huijaritarina kätkee sisälleen huolellista draamaa sekä polveilevan kasvukertomuksen. Koska elokuvan punainen lanka kutoutuu huijaamisesta ja siitä rakentuva draama luo katsomisen jännitteen, ei ole katsojien palvelua kertoa elokuvan juonesta paljoakaan.

Nicolas Cage esittää ammattihuijari Royta, joka kumppaninsa (Sam Rockwell) kanssa puliveivaa hyväuskoisilta ihmisiltä rahaa. Roy ei ole kuitenkaan täysin sinut itsensä kanssa ja kun hän saa tietää teini-ikäisestä tyttärestään, saa moni asia uuden käänteen.

Itse tarina ei ole kovin ihmeellinen, vaikka luotaakin hieman harvemmin käsiteltyä isyyden löytämistä. Elokuvan voimavara on näyttelijöissä, ja Cage tekee vakuuttavan roolin pakkomielteisiinsä turvautuvana Royna. Kokonaisuutena elokuva olisi tarvinnut Cagen rinnalle jämäkämmän vastinparin, ja Sam Rockwell olisi sen tarjonnut, mutta huijarikumppanin rooli on kirjoitettu kovin ohueksi. Parhaimpaan lentoon päästäänkin Royn ja tämän tyttären (Alison Lohman) suhteen kuvauksessa. Siksipä Pelimiehet muistuttaakin enemmän isän ja tyttären välistä suhdetta kuvaavaa draamaa kuin perinteistä veikeää veijarikomediaa.

Huolellinen ja tyylikäs toteutus nostaa elokuvan keskivertoviihteen laadukkaampaan sarjaan tarjoten kohtuullisen elokuvaillan varsinkin aikuisemmille katsojille.