The Last Duel valkokangas

Menneisyyteen katsominen on kätevä tapa tarkastella nykyajan pinnalla olevia ongelmia. Ridley Scottin ohjaama The Last Duel on esimerkki siitä, miten tällaisen – myönnettäköön ilmiselvän – allegorisen elokuvan voi tehdä.

Matt Damon ja Adam Driver näyttelevät keskiajan Ranskassa asuvia ritariystävyksiä Jeania ja Jacquesia. Ystävyydestään huolimatta he joutuvat taistelemaan keskenään, sillä Driverin Jacques on ihastunut Jeanin vaimoon Marguerieteen (Jodie Comer) ja päätyy tämän seurauksena täysin loogisesti raiskaamaan hänet rakkauden tähden. Ainoa ratkaisu miehille tähän ongelmaan, ja nimenomaan vain miehille, on kaksintaistelu kuolemaan.

Rakenteeltaan tarina kerrotaan kolmen eri hahmon perspektiivistä kuin Rashomonissa (1950) konsanaan. Jokaisen hahmon perspektiivi paljastaa jotain uutta, mutta kun pääsemme lopulta Marguerieten tarinaan tajuamme, että tärkeintä ei ehkä olekaan se, mitä emme näe vaan mikä jää huomioimatta.

Keskiajalla naisen elämä ei ole ollut helppoa, vaikka hän olisikin ollut suhteellisen merkittävässä valta-asemassa. Asiaa ei auta, että kaikki hahmot Marguerieten ympärillä ovat jollakin tasolla meidän näkökulmastamme puhtaita idiootteja. Tämä on Scottin elokuvassa kaikkein mielenkiintoisinta. Hahmojen dynamiikat ja se, miten miesten sekä yhteiskunnan kapeakatseisuus tekee Marguerieten elämästä vaikeampaa ja vaikeampaa.

Mikään yllätys ei liene, että elokuvasta tulevat mieleen viime vuosien me too -paljastukset. Elokuvantekijät ovat selvästi halunneet kertoa nykypäivästä, ja The Last Duelissa se toimii. Elokuva ei hakkaa sanomaa armottomasti päähän, vaan tapahtumat menevät sanoman edelle. Loppupeleissä olennaista ei ole, onko kyseessä me too -vertauskuva vaan se, että ymmärrämme Marguerieten elämää ja toimintaa tarpeeksi hyvin.

Scott on onnistunut luomaan suhteellisen uskottavan entisajan Ranskan. Valitettavasti Damonin sekä Ben Affleckin yleinen olemus tuntuu hieman väärältä. Heidän amerikkalaisuutensa paistavaa koko ajan lävitse, eivätkä he välttämättä olleet parhaita valintoja rooleihinsa. Asiaa ei auta, että Affleck näyttää enemmän nu-metal yhtyeen laulajalta kuin lääninherralta. Affleck ja Damon käsikirjoittivat elokuvan Nicole Holofcenerin kanssa, mistä heitä täytyy kehua, mutta ehkä näyttely olisi pitänyt jättää joillekin muille.

Tämän lisäksi, vaikka lavasteet ja tunnelma ovat oikeanlaisia, kaikki väkivalta tuntuu olevan kuin jostain pelin välivideosta. Scottin myöhäisen uran digitaalinen kuvaustyyli on yleensä ollut aika ankeaa ja näissä kohdissa se paljastuu kaikkein huonointen. Itsehillinnälle olisi tarvetta. Väripalettikin on nyky-Hollywoodin kliseitä noudattaen täynnä sinistä. Eikö tämäkin klisee voisi kuolla jo pois?

Silti mikään näistä asioista ei kaada elokuvaa kokonaan, mutta tällaiset pienet viat piilottavat erittäin hienoa elokuvaa. Käsikirjoituksen tasolla elokuva toimii todella hyvin, mutta hienouksien pitäisi näkyä kankaalla itsevarmemmin. Onneksi Comerin roolisuoritus loistaa näistäkin huolimatta läpi elokuvan.