Blue Moon kotikatsomo

Ohjaaja Richard Linklater on mielenkiintoinen tapaus. Tuotteliaalla ohjaajalla on reilun kolmenkymmenen vuoden mittaiselta uralta kertynyt vyön alle kirjava kokoelma keskivertoa laadukkaampia elokuvia. Tasaisen tasokkaaseen filmografiaan mahtuu myös muutama napakymppi, kuten Rakkautta-trilogia ja erityisesti sen kaksi ensimmäistä osaa. Jokainen näistä on tehty yhdessä toisen Texasin kasvatin Ethan Hawken kanssa. Kaksikon viimeisin ja yhdeksäs yhteistyö Blue Moon hipoo molempien urien parhaimmistoa.

On elämäkertaelokuvia, joissa elämäkerrallisuus ei ole se pihvi. Niissä todelliset henkilöt ja heidän tarinansa ovat välineitä käsitellä jotain muuta. Blue Moon on yksi niistä. Elokuvan päähenkilö on Hawken näyttelemä Broadway-sanoittaja Lorenz Hart (1895–1943), joka on tunnettu yhteistyöstään säveltäjä Richard Rodgersin (Andrew Scott) kanssa. Yhteen iltaan ja yhteen baariin sijoittuva elokuva perustuu osittain Hartin ja hänen 20-vuotiaan suojattinsa Elizabeth Weilandin (Margaret Qualley) väliseen kirjeenvaihtoon.

Blue Moon on elokuva, joka elää ristiriitaisista tunteista. Ne ovat läsnä jokaisessa hetkessä. Erityisesti elokuvan keskiössä ovat rakkauden ja katkeruuden tunteet, jotka kietoutuvat yhteen erottamattomiksi toisistaan. Ei yhtä ilman toista. Hartin katkeruus ja rakkaus kohdistuvat samoihin ihmisiin samaan aikaan. Hart on katkera siitä, että hänen pitkäaikaisen työparinsa Rogersin ensimmäinen ilman häntä kirjoittama musikaali Oklahoma! on valtava menestys. Samalla hän on kuitenkin onnellinen ystävänsä menestyksestä. Hart on myös katkera romanttisesta epäonnesta ja on nyt rakastunut säälittävän epätoivoisesti nuoreen Weilandiin.

Katkeruuden ja rakkauden lisäksi Rogers ja Weiland herättävät onnettomassa Hartissa myös toivoa ja intoa. Törmätessään heihin Hart on aidosti innoissaan, vaikka tukahdutetut tunteet kummittelevatkin taustalla. Umpikujassa oleva Hart ripustaa toiveensa ja unelmansa heihin. Rodgers edustaa hänen menneen uransa huippuhetkiä ja tulevia mahdollisuuksia sanoittajana. Weilandissa puolestaan tiivistyy kaipuu nuoruutta ja rakkautta kohtaan.

Vaikuttavinta elokuvassa on kuinka luonnollisesti nämä ristiriitaisuudet ilmenevät. Kaksi tärkeintä tekijää tämän saavuttamisessa ovat Ethan Hawken upea roolityö sekä Robert Kaplowin rytmikäs ja nokkela käsikirjoitus. Blue Moon on varsinaista puhe-elokuvaa. Reilun puolentoista tunnin keston aikana ei ole montaa hiljaista sekuntia. Hawken näyttelemä moottoriturpa latelee anekdootteja, vitsejä, lyriikoita, viittauksia ja ajatuksia sen minkä ehtii. On aina lumoavaa katsottavaa, kun elokuvat onnistuvat pakkaamaan niin vilpittömän monimutkaisia tunteita ylitsevyöryvään puhevirtaan.

Nokkelana elokuvana Blue Moon käsittelee teemoja erinäisten lainausten ja viittausten kautta. Tämä käy järkeen Hartin ollessa aikansa suurimmissa teoksissa marinoitunut taiteilijaälykkö. Päähenkilön murheellinen kohtalo tiivistyy jo elokuvan alkupuolen aikana esiteltyihin lainauksiin. Puhuttaessa elokuvasta Casablanca, Hart toteaa suosikkirepliikikseen Humphrey Bogartin lausuman ”Nobody ever loved me that much”. Toinen keskeinen lainaus on W. Somerset Maughamin romaanista Elämän kahle: ”There's always one who loves and one who lets himself be loved”. Nämä lainaukset paljastavat paljon päähahmon psyykestä, vaikka ne ovatkin naamioitu osaksi rentoa keskustelua.

Elokuvan ainoa ongelmakohta kuitenkin on, että se kompastelee omaan nokkeluuteensa. Lainausten käyttö toimii erittäin hyvin alussa, mutta viimeisellä kolmanneksella elokuva ei malta olla alleviivaamatta itseään viittaamalla niihin uudestaan. Vaikka tämä on kieltämättä nokkelaa, ne tuovat elokuvaan vieraannuttavan metatason, joka ei sovi elokuvan vilpittömimpiin hetkiin. Joskus vähemmän on enemmän.

Tosielämän Lorenz Hart on kuuluisa lyriikoidensa lisäksi myrskyisästä henkilökohtaisesta elämästään. Hänen epävakaaseen käytökseensä uskotaan vaikuttaneen alkoholismi, heikko itsetunto ja tukahdutettu homoseksuaalisuus. Hartin tapauksessa on siis mahdotonta sivuuttaa kärsivän taiteilijaneron myyttiä. Linklater kuitenkin löytää jotain uutta ja sympaattista tästä kiistellystä hahmotyypistä. Vaikka Hartin itsekuva on murskana, hän osaa silti olla ylpeä omasta työstään ja innostua uusista mahdollisuuksista. Hänen silmänsä syttyvät aina kun taiteesta puhutaan. Lorenz Hartin hahmosta tulee mieleen, mitä David Lynch kirjoittaa Vincent van Goghista kirjassaan Catching the Big Fish: ”I think his painting brought him whatever happiness he had.”

Vaatimattomasta mittakaavasta huolimatta Blue Moon on todella vaikuttava teos. Suoratoistopalveluissa saatavilla oleva elokuva olisi ansainnut saada laajan teatterilevityksen Suomessa. Näinkin monimutkaisten ja monikerroksisten hahmojen tuominen valkokankaalle vaatii poikkeuksellista taitoa kirjoittaa, näytellä ja ohjata. Kokonaisuudessaan Blue Moon on ihailtava elokuva, jollaista ei joka vuosi näe, mutta se on piirun verran liian omahyväinen ollakseen mestariteos.