Hyvä vuosikerta on elämänkerta

Sir Ridley Scott ohjaa, piinkova Russell Crowe iskee provinsseihin, ja punaista nestettä roiskuu! Kyse ei ole kuitenkaan Gladiaattori kakkosesta, vaan Ranskan Provencen viinitarhalle sijoittuvasta juurevan romanttisesta maaseutuelokuvasta. Äkkiseltään voisi kuvitella, etteivät Scott & Crowe voisi enää päästä kauemmaksi verisen maskuliinisesta spektaakkelielokuvastaan, ja pintatasolla näin onkin.

Kuitenkin jo muinaiset roomalaiset (olen aina halunnut kirjoittaa tuon) ylistivät niitä arvoja, jotka ovat Mainion vuoden ytimessä. Yksinkertainen, tasapainoinen maalaiselämä, viljellyn sadon keruusta saatu tyydytys sekä luonnonkauneuden keskeltä löytyvä viisaus asettuvat kontrastiin hektisen nykymenon ja egoistisen riistokapitalismin kanssa.

Rico Torres - © 20th Century FoxSir Ridley on valinnut kaikissa merkittävissä elokuvissaan puolensa perusarvojen puolesta rappioitunutta eliittiä vastaan, oli lajityyppi tai tarina mikä tahansa. Alienin (1979) kasvoton korporaatio, Blade Runnerin (1982) korruptoituneet viranomaiset sekä Gladiaattorin (2000) ja Kingdom of Heavenin (2005) moraalittomat aateliset saavat arvoistaan seuraa pörssihai Max Skinneristä (Crowe), joka on Lontoon Cityn ahnein, häikäilemättömin ja kyynisin nilkki – ja sen takia paras alallaan. Toisin kuin mainituissa elokuvissa, Max on elokuvan pääroolissa.

Rico Torres - © 20th Century FoxWall Street – rahan ja vallan kadun (1987) Gordon Gekkoa muistuttava emäpaskiainen perii Henry-sedältään (elämänläheinen Albert Finney) tämän vanhan viinitilan Ranskassa. Skinner aikoo myydä tilan maksimikatteella ja lähtee paikan päälle järjestelemään kauppaa. Lapsuuden kesät tilalla sekä Henry-sedän persoona palaavat kuitenkin Skinnerin mieleen väkevinä nostalgiatrippeinä, ja myyntipäätös ei ole enää yhtä itsestään selvä. Mitä kauemmin Skinner tilalla viettää, sitä enemmän hän joutuu miettimään entisen ja nykyisen elämänsä suhdetta.

Rico Torres - © 20th Century FoxCrowe on olemukseltaan niin raavas, että häntä ei ensimmäiseksi mieltäisi romanttisen elokuvan ja kasvukertomuksen päähenkilöksi. Toisaalta Crowen olemuksessa on annos brutaalia häikäilemättömyyttä, joka tekee hahmon taustasta ja käytöksestä aidomman. Hugh Grantin, Colin Firthin tai vastaavien romanttisten arkkityyppien elokuvallinen uskottavuus ei yksinkertaisesti riittäisi toisten työurien lopettamiseen yhdellä puhelinsoitolla, jatkuvaan naisten rintojen tuijottamiseen tai kysymykseen, voiko oman serkun kanssa muhinoida laillisesti.

Viinin ja ranskalaisen kulttuurin ystäville Mainio vuosi on takuuvarmaa mannaa, mutta Scottin kyvyt mitataan parhaiten siinä, että viinien lipittelystä ja ranskalaisesta maalaiskulttuurista piittaamatonkin katsoja kirkastuu elokuvan rehevien sävyjen hehkussa. Maisemilla herkuttelu, nostalginen soundtrack, viinivuosikertojen kypsymisen vertaaminen elämään sekä elämän ja luontoäidin ylistys täydentyvät saumattomasti ihmissuhteilla ja naiskauneudella.

Rico Torres - © 20th Century FoxItseään Henry-sedän tyttäreksi väittävän jenkkitytön Christien (Abbie Cornish) moderni nuorekkuus sekä kipakan tarjoilijan Fanny Chenalin (hehkeä Marion Cotillard) perinteisen sensuelli ranskalainen kauneus ovat keskenään erilaisia, mutta täydellisesti Provencen maisemiin sopivia. Didier Bourdon tekee kuitenkin parhaansa varastaakseen show’n kokeneena viinitarhuri Francis Duflotina. Karhumainen tarhuri on viljellyt tilaa yli 20 vuotta, eikä aio luovuttaa elämäntyötään ilman taistelua. Miesten tenniskentällä nähtävä intensiivinen kaksinkamppailu onkin eräs henkilöiden välisen suhteen kulminaatiopisteistä.

Mainio vuosi uskoo, että paatuneimmankin keinottelijan ja ahneimman mätämunan sisältä voi vielä löytyä oikea, tunteva ihminen. Kyynisimmät saattavat kuitenkin kuitata lämminhenkisen humanismin epäuskottavana hömppänä. Eiväthän edes suomalaiset rahanahneet liikemiehet ja muut björnwahlroosit ole löytäneet nuoruuden idealismiaan maalaiskartanoiden hankkimisen jälkeen, päinvastoin. Joten miksi hyväksyä vielä isommissa piireissä liikkuvan bisnesmiehen mielenmuutos?

Uskottava vastaus löytyy Peter Maylesta, jonka romaaniin elokuva perustuu. Mayle ei työskennellyt pörssissä vaan mainosalalla, mutta Max Skinnerin tavoin Mayle jätti viidentoista uraputkivuoden jälkeen kaiken taakseen ja muutti Ranskan Provenceen, jossa hänestä tuli maalaiselämää, hyvää ruokaa ja juomaa ylistävä kirjailija. Tietoisuus tästä antaa elokuvalle lisää painoarvoa ja täydentää kepeästi sujuvaa kerrontaa.

Elokuvassa Maxin ystävä varoittelee, että "syötyään, juotuaan ja naituaan" tarpeeksi Max tulee tylsistymään ja palaamaan vanhaan elämäänsä. Mayle on viettänyt neljää Yhdysvalloissa vietettyä vuotta lukuun ottamatta Provencessa yli 30 vuotta, mikä todistaa että kaikille raha, talousuutiset ja markkinavoimille uhraaminen eivät ole ihmisyyden mitta ja elämän koko sisältö.

* * * *
Arvostelukäytännöt

Toimituskunnan keskiarvo:3,7 /6 henkilöä