Film-O-Holic.com Film-O-Holicin logo

Maan hiljaisten asialla

Timo Koivusalon uutuuselokuva Kalteva torni kertoo mielenterveysongelmista kärsivän Johannes Piiparin tarinan. Piipari on skitsofreenikko, joka on ottanut Pisan kaltevan tornin pakkomielteekseen. Elokuvassa Martti Suosalon esittämä Piipari matkustaa kahden eri persoonansa voimin Italiaan ja törmää matkallaan nykymaailman muihinkin syrjäytyneisiin. Paradoksaalisesti mielenterveysongelmista kärsivä Piipari kykenee myös auttamaan muita.

Elokuvan niin käsikirjoittaneen kuin ohjanneen Timo Koivusalon oma työskentely mielenterveyshoitajana vaikutti vahvasti Kaltevan tornin tekemiseen. Hän jopa toteaa, ettei elokuvaa olisi varmasti edes syntynyt, ellei hän itse olisi alalla toiminut. Koivusalo halusikin nyt palata kertomaan ihmisille aiheesta, jonka oli kokenut niin läheiseksi jo tuolloin, ja uskoo että hänellä oli teemaan paljon annettavaa.

– Kyllä se perustuu omiin kokemuksiin, havaintoihin ja siihen maailmaan. Oli hirveän turvallinen olo lähteä tekemään tätä, koska se maailma oli tuttu, ihmisten tällaiset ongelmat läheisiä, ja tiesin että minulla on ohjaajana annettavaa näyttelijöille. Ja jos ihmiset tulevat sanomaan eri tapahtumiin, että ”eihän se noin voi olla”, niin tiedän, että näin se on, olen sen itse kokenut.

Elokuvallaan Koivusalo haluaisi ennen kaikkea oikaista niitä kliseisimpiä väärinkäsityksiä, ennakkoluuloja ja tietynlaista sosiaalista häpeää, jotka mielenterveysongelmiin liittyvät. Samalla hän halusi käsitellä aihetta totisuuden ja holhoavan hymistelyn sijasta positiivisesti.

– Aina kun puhutaan mielenterveydestä, se tahtoo mennä sellaiseksi aika vakavaksi, totiseksi ja synkäksi, vähän hymisteleväksikin holhoavaksi jutuksi. Itse halusin tehdä positiivisen, koskettavan tarinan, joka on myös osiltaan hauska ja tragikoominen. Niin että kynnys puhua näistä asioista madaltuisi, ja että ne arkipäiväistyisivät. Silloin se tavallaan helpottaisi näiden ihmistenkin rohkeutta hakeutua hakemaan apua.

Lähiöihin ulkoistetut syrjäytyneet

Ohjaaja haluaa elokuvallaan ottaa kantaa mielenterveysongelmaisten hoitoon, mutta ennen kaikkea näyttää arjen ja todellisuuden potilaiden kannalta. Koivusalo painottaa, että Suomessa tehdään paljon hyvää työtä mielenterveyden saralla, mutta resurssit ovat puutteelliset. Ohjaaja kritisoikin tahdon puutetta, sillä hän uskoo, että rikkaassa Suomessa asiat kyllä saataisiin kuntoon, jos ongelmien lakaiseminen maton alle vain lopetettaisiin. Elokuvansa avulla Koivusalo toivoo tunteisiin vetoamalla myös edes hieman kasvattavansa ihmisten suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan.

Mitään julistusta tai manifestia Koivusalo ei ole halunnut tehdä, eikä usko elokuvan myyvänkään, mikäli siitä sellaista aiottaisiin. Toiveena hänellä kuitenkin on, että jotain jäisi kuitenkin itämään ihmisten mieleen, ja asiasta puhuttaisiin myös julkisuudessa.

– Yksikin lehtijuttu, radiojuttu tai tv-juttu, jonka tämä elokuva synnyttää, ja tästä aiheesta puhutaan, niin silloin minä katson jo onnistuneeni tämän teeman kanssa. Mutta asioiden pitäisi pikku hiljaa muuttua sanoista tekoihin, meillä on aikamoinen tikittävä aikapommi esimerkiksi nuorten masennuksessa, ja iso ahdistunut porukka, joka ei välttämättä edes osaa sitä apua itse hakea. Sivistysvaltion mitta on nimenomaan siinä, kuinka hyvin se huolehtii näistä maan hiljaisista.

Koivusalo on ottanut elokuvaansa mielenterveysongelmien ohella mukaan muitakin nyky-yhteiskunnan ongelmakohtia ja niitä kohtaavia ihmisiä. Ajatuksena on ollut tuoda esiin näitä mihinkään kuulumattomia ihmisryhmiä, lapsesta vanhukseen ja pakolaisiin.

– Lähdin pohtimaan erilaisuutta meidän yhteiskunnassa ja nykyajassa, että on ihmisryhmiä, jotka eivät kuulu oikeastaan mihinkään, joilla ei ole sijaa missään. Juuri tällaiset syrjäytyneet, esimerkiksi mielen sairauksista kärsivät ihmiset, jotka on oikeastaan aika tehokkaasti ulkoistettu tuonne lähiöihin, on porukka joka ei ikinä kerääntyisi yhteen ja perustaisi isoa kansalaisjärjestöä äänekkäästi vaatimaan oikeuksiaan. Sitten on lapsi, jolla ei ole täysivaltaisen yhteiskunnan jäsenen statusta; on vanheneva naisihminen, joka elää maailmassa jota ei enää ole; ja pakolaiset, jotka ovat ilman omaa valintaansa joutuneet tilanteeseen, jossa ei ole sijaa oikeastaan missään. Nämä neljä ryhmää halusin tavallaan pistää yhteen.

Omasta käsialasta pidetään kiinni

Elokuvistaan negatiivistakin kritiikkiä saanut Koivusalo kokee, että kriitikot keskittyvät usein kokonaisuuden sijasta vain tarinaan, ja monet tekijälle tärkeät asiat saattavat silloin unohtua. Koivusalo ei myöskään pyytele elokuviaan anteeksi, vaan haluaa pitää omasta kädenjäljestään kiinni.

– Elokuvani ovat saaneet hyvin vaihtelevaa kritiikkiä, ja olen todennut, että enemmän puhutaan aina itse tarinasta. Ei välttämättä siitä, kuinka se on toteutettu, kuinka huolella ja miten näytelty, puvustettu, leikattu. Siihen puoleen harvoin puututaan, mitä itse arvostan ja minkä eteen teen paljon töitä. Monesti arvioidaan vähän niin kuin romaania, että miten se tarina kulkee. Itse haluan kertoa sillä omalla tavallani, jonka koen itselleni läheiseksi, sellaisella kerrontatekniikalla, ja haluaa pitää siitä omasta käsialastani kiinni.

Martti Suosalon panoksesta Johannes Piiparina Koivusalolla ei ole kuin ylistävää sanottavaa. Hän kertoo Italian kuvauksissa monien oikeasti uskoneen Suosalolla olevan mielenterveysongelmia, niin vakuuttavasti tämä piti Piiparin roolihahmoa yllä myös kuvausten ulkopuolella. Yhteistyö sujui jo totuttuun tapaan saumattomasti.

– Se on kyllä minulle ohjaajana ja tekijänä suuri ilo tehdä yhteistyötä tuollaisen huippunäyttelijän kanssa, jonka kanssa on vielä kiva tehdä. Martti on oppinut lukemaan minun käsikirjoituksiani niin, että hän oivaltaa ne rivien välit, mitä minä haen ja tarkoitan, löytää ne nyanssit sieltä. Ja me teemme tarkat yhteiset pelisäännöt aina siitä roolista, että minkälainen se on, miten se rakentuu, ja niitä sitten noudatetaan. Ja Manulla on vielä sellainen hieno aito kyky innostua. Itse arvostan sitä.

Oman uran jatko ei Koivusalolle vielä ole kristallisoitunut, vaan pohdinnassa on useampiakin erityyppisiä projekteja, niin Kaltevan tornin kaltaisista tähän päivään liittyvistä pienimuotoisemmista elokuvista aina isoteemaiseen suomalaiseen aiheeseen asti. Ohjaaja kertoo olevansa viisaampi taas puolen vuoden päästä, kun rahoituskuviot ovat selvillä. Ensimmäistä syksyään 15 vuoteen poissa televisiosta viettävän koko kansan viihdyttäjän paluu pienemmän ruudun pariin on myös mahdollista, sillä sitä kautta Koivusalo tyydyttää omaa esiintymisviettiään.

– Elokuvan varjopuolena on, niin hieno laji kun se onkin, että nyt pitäisi tietää mikä kolmen vuoden päästä on ajankohtaista ja kiinnostaa. Kun sen reitin nyt valitsee ja lähtee sitä kohti, niin se on aina niin pitkä marssi, että katsotaan miten käy. Niin kuin pääkirjoituksessa sanotaan, että nähtäväksi jää. Tykkään kyllä myös televisioviihteen tekemisestä, ja varmasti jotakin sinne tässä jossain vaiheessa suunnitellaan. Kun lopetin itse keikkailun ja kansan viihdyttämisen turuilla ja toreilla, niin tv kivasti tyydytti sitä esiintymisviettiä. Eli sitten kun tulee taas palava halu sirkushevoseksi, niin eiköhän sitä taas jotain keksitä.

Kalevala ja kung fu yhteen taottuna

Jadesoturi kertoo tarinan muinaisesta kiinalaisesta soturista, jonka tehtävänä on taistella isänsä takoman Sammon varastanutta demonia vastaan. Soturi siirtää kohtalon määräämää tehtävää saadakseen uuden mahdollisuuden rakastamansa naisen kanssa, ja tilaisuus avautuukin usean sielunkierron jälkeen nykyajan Suomessa. Tuhansia vuosia sitten alkanut rakkaustarina nivoo lopulta kiinalaisen soturin ja suomalaisen sepän elämät yhteen.

Suomalaisessa elokuvassa ennen näkemättömän teeman, kung fu -fantasian ensimmäisessä pitkässä ohjaustyössään esiin marssittanut AJ Annila kertoo Jadesoturin olleen vuosien pitkällisen työn tulos. Fantasiaa, Kalevalaa ja kiinalaista wuxia-genreä yhdistelevä tarina nivoutui Annilan mukaan vaivattomasti yhteen.

– Ainakin minusta tuntuu siltä, että nämä aiheet sopivat varsin luonnollisesti yhteen. Wuxia-genren elokuvat ovat yleensä melodraamoja, tarinoita rakkaudesta, sotureista, noituudesta, miekoista ja mistä ikinä tehtävistä. Ja tämähän nyt voisi olla myös Kalevalan määritelmä, sekin on täynnä melodramaattisia tarinoita. Jollain tavalla Kalevalassa ja wuxia-elokuvassa on samaa mentaliteettia, jotenkin ne vain kulkevat käsi kädessä ainakin minun päässäni.

Annilan mielessä Jadesoturin tarina alkoi muotoutua melkein seitsemän vuotta sitten, mutta kiinnostus kiinalaisiin kung fu-, fantasia- ja toimintaelokuviin on vieläkin kauemman ajan takaa, lapsuudesta asti.

Jo ennen vuosituhannen vaihdetta Annilan ajatukset siirtyivät pitkän elokuvan tekemisen puolelle, jolloin syntyi myös idea suomalaisen ja kiinalaisen mytologian sotkemisesta keskenään. Kalevalan ja wuxia-elokuvien tyylit tuntuivat sopivan hyvin yhteen, ja ajatus Jadesoturista lähti liikkeelle. Vuoden 2001 lopussa myös tuotantoyhtiö saatiin mukaan hankkeeseen, ja loppu onkin historiaa.

– Ennen tätä elokuvaa tein paljon lyhytelokuvia, ja jotenkin lähes kaikki niistä enemmän tai vähemmän liittyi tähän kiinalaisen elokuvan genreen. Kyllä siihen jotenkin vain pikku hiljaa ajautui aika luonnollisesti, eli se ei ollut mikään älynväläys, että yhtenä päivänä päätin tehdä kung fu -elokuvan, vaan kyllä se oli pitkällinen prosessi. Itse tätä on tullut lähes seitsemän vuotta tehtyä.

Parodioita ja kunnianosoituksia

Lyhytelokuvahistoriaansa Annila ei erikoisemmin suostu valottamaan, mutta kertoo niiden olleen kiinalaisen toiminta- ja kung fu -elokuvan parodioita ja kunnianosoituksia. Myöhemmin parodia jäi enemmän taustalle, kun Annila alkoi suhtautua vakavammin kung fu -elokuvien genreen.

– En haluaisi enää parodiaa niistä tehdä, enkä ymmärrä miksi tein niitä aikaisemmin. Mutta ne toimivat, niin kuin lyhytelokuvat yleensä, hyvänä harjoitteluna ja virheiden kautta oppimisena. Oli ne ihan hienoja, ja toivottavasti ne saadaan jotenkin dvd:lle ujutettua mukaan sitten jonain päivänä.

Yhtään ainutta suosikkiohjaajaa tai -elokuvaa Annilalla ei kung fu -elokuvissa ole, mutta hän mainitsee muutamina merkkipaaluina Johnny Ton Bare foot kid -elokuvan sekä Tsui Harkin Once Upon a Time in Chinan.

– Vaikka kuulostaahan se tylsältä aina sanoa tuo merkkiteos, mutta se vain on klassikko ja siihen aina palaan uudestaan ja uudestaan. Sen kummemmin en ohjaajia osaa sieltä nimetä, esimerkiksi Tsui Hark tekee parhaimmillaan uskomattoman hienoja teoksia, mutta huonoimmillaan taas… jotain aivan muuta.

Torontosta kohti uusia projekteja

Toronton kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla syyskuussa esitetty Jadesoturi sai ohjaajan mukaan hyvän vastaanoton. Kaikki kolme näytöstä olivat loppuunmyytyjä, ja ensikertalaisena suurien festivaalien kulissien takana ollut Annila olikin varsin tyytyväinen kokemukseen. Suomessa saatavasta vastaanotosta ohjaaja toivoo luonnollisesti myös positiivista.

– Toronto oli hieno kokemus ja ihmiset tuntuivat tykkäävän elokuvasta. Tapasin itse ihmisiä, jotka olivat ihan vilpittömästi rakastaneetkin sitä. Suomessa toivon tietysti hyvää vastaanottoa, mutta en ohjaajana pysty sitä mitenkään numerollisesti katsomaan. Toivon vain, että mahdollisimman moni näkee elokuvan, ja se herättää heissä ajatuksia suuntaan tai toiseen, mutta kunhan herättää jotain. Toki mitä enemmän ihmiset tulevat sitä katsomaan, sitä onnellisempi ohjaaja on.

Elokuvan esittäminen Torontossa vapautti Annilan myös päästämään irti teoksestaan, ja aloitti samalla uusien projektien suunnittelun. Tulevista töistään Annila ei vielä pysty kertomaan, mutta lupaa pysytellä fantasia-genren parissa kuitenkin.

– Nyt on sillä lailla hyvällä tavalla ’takki tyhjä’ -olo, olen saanut tämän yllättävänkin helposti pois elimistöstäni. Olen sen lopullisen elokuvan kanssa kuitenkin sen verran sinut, tykkään tuosta lopputuloksesta, niin on jotenkin helppo päästää irti ja näinhän sen kuuluukin mennä. Kyllä oikeastaan saman tien kun elokuva oli Torontossa esitetty, niin jotenkin vapautui pää jo seuraaviin projekteihin, ja koetan saada nopeasti jotain erilaista liikkeelle.

Ohjaajan oppivuodet

AJ Annila haluaa antaa kunniaa elokuvan tuotantoportaalle, sillä Jadesoturi on yksi Suomen kalleimmista elokuvista. Ohjaajan mukaan tuottajat tekivät uskomattoman työn, ja loivat hyvät kontaktit tulevaisuuttakin ajatellen. Loppumetreillä mukaan saatiin kiinalainen yhteistyökumppani-tuottaja, jonka kautta päästiin myös Kiinaan kuvaamaan.

Kiinalaisten näyttelijöiden etsimisessä tuotantoyhtiö olikin suureksi avuksi, lähettämällä aluksi listan ehdottamistaan näyttelijöistä. Päähenkilöä esittävä Tommi Eronen ja ohjaaja Annila lähtivät Kiinaan tekemään castingiä, ja suosikkien kanssa oltiin onnellisten tähtien alla ja aikataulutkin saatiin istumaan. Eronen teki vielä urotyön ja opetteli Sintain ja Kain kaksoisroolia varten puhumaan kiinaa, mistä ohjaaja hänelle hattua nostaakin. Jotain oppeja Jadesoturista kuitenkin tarttui myös ohjaajan haaviin.

– Jouduin seuraamaan niin läheltä sitä Erosen Tommin kiinan opiskelua, että en itse edes halunnut lähteä siihen. Osaan laskea kolmeen, huutaa toimintaa ja kiroilla kiinaksi, siinä kaikki. Mutta kyllä täytyy rehellisesti sanoa, että se mitä luulin tietäväni elokuvan tekemisestä lyhytelokuvien kautta, niin kärjistäen voisin sanoa, että kaiken mitä nyt tiedän elokuvan teosta, olen kuitenkin oppinut Jadesoturista. Kun sen ensimmäisen pitkänsä tekee, niin joka päivä tuo uutta vastaan. Siinä oppii paljon.

Äärimmäisyydestä toiseen

Tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tuntui tarjonnaltaan aiempaa epätasaisemmalta. Elokuvien teemat ja tyylilajit liikkuivat odotetusti äärimmäisyyksistä toiseen. Valikoimaa tutkiessa löytyi jälleen silmiinpistävän paljon itsetarkoituksellisen shokeeraavaa seksiä ja väkivaltaa. Aiempina vuosina on nähty aina myös hyvän maun rajoissa pysyvää mustaa huumoria, sympaattisia ihmissuhdedraamoja sekä kokeilevuudessaan onnistunutta marginaalielokuvaa. Nyt sellaisia ei ensin tahtonut löytyä.

Jätin suosiolla väliin groteskeimman tarjonnan ja koetin keskittyä hillitympään laatuelokuvaan. Osa elokuvista oli kuitenkin piinallista katsottavaa. Takeshi Kitanon Takeshis’ (2005) kumisi sisällöllistä tyhjyyttään kierrättäessään samaa absurdia väkivaltakohtausta, eikä onnistunut yrityksessään kritisoida väkivaltaa ja tähtikulttia ihannoivaa mediaa. Brasilialaisen Andrucha Waddingtonin melodraama House of Sand (2005) tuntui pitkäpiimäisyydessään vain luonnostelevan kolmen sukupolven naisten kehityskaaria, eikä päässyt henkilöiden tunteisiin tai motiiveihin pintaa syvemmälle.

The Bothersome ManMyös norjalaisen Jens Lien The Bothersome Man oli hienoinen pettymys. Siinä itsemurhan tehnyt mies joutuu kuoleman jälkeiseen maailmaan, joka muistuttaa Osloa, vain sillä erotuksella että mikään ei tunnu enää miltään, eikä täältä pääse pakoon, ei edes itsemurhan avulla. Ulkoinen hyvinvointi on korvannut tunne-elämän, ja suurimmat tunnekuohut syntyvät kylpyhuoneen sisustusta suunnitellessa. Elokuva esittää teesinsä nopeasti, eikä saa syvyyttä. Näyttelijäntyö on tietoisen kontrolloitua ja huvittaa aluksi, mutta alkaa puuduttaa.

Ehkä pettymykset johtuvat elokuvamakuni yksipuolistumisesta tai sitten syynä ovat vuodesta toiseen elokuvat valitsevan festivaalitoimikunnan maun jumiutumisesta. Lopulta odotukseni ja kriteerini kuitenkin palkitsi erityisesti Itä-Euroopan elokuvaa esittelevä sarja Uutisia itärintamalta ja päällimmäiseksi jäi kaikesta huolimatta hyvä ja kiitollinen mieli.

Death of Mr. LazarescuNäkemistäni elokuvista koskettavin oli romanialaisohjaaja Cristi Puiun lähes kolmituntinen Death of Mr. Lazarescu (2005). Elokuvan henkilöt tuntuivat niin todellisilta, että välillä unohti katsovansa fiktiota. Dokumentinomaisuutta korosti käsivarakuvaus sekä kameratyöskentelyn tarkkaileva passiivisuus. Päähenkilö (Ion Fiscuteanu) on yksinäinen ja syrjäytynyt herra Lazarescu, joka sairastuu äkillisesti ja kuolee hitaasti hoidon puutteeseen. Miehen terveydentilassa elokuvan aikana tapahtuva muutos on järkyttävän aito. Romanian terveydenhuoltojärjestelmän nykytila saa kasvot kuolevaa laiminlyövässä sairaalahenkilökunnassa ja yksilökohtalo muuttuu tehokkaasti äärimmäisen poliittiseksi. Tätä kohtiko ollaan menossa myös omassa hyvinvointivaltiossamme?

Catalin Mitulescun esikoisohjaus The Way I Spent the End of the World (2006) kuvaa teinitytön näkökulmasta arkielämää Ceausescun valtakauden viimeisinä päivinä romanialaisessa pikkukaupungissa. Asukkaat jakautuvat ideologiansa mukaan niihin, joita peloissaan mielistellään ja niihin, joita valtion salainen poliisi saapuu noutamaan. Elokuva luottaa nuoriin näyttelijöihin, jotka tekevätkin hyvää työtä, erityisesti Timotei Duma pikkuveljen roolissa on liikuttava. Kokemattomuus kuitenkin näkyy, sillä kokonaisuus ei pysy kasassa vaan rönsyilee päämäärättömästi.

12:08 East of BucharestCorneliu Porumboiun 12:08 East of Bucharest alkaa lupaavasti. Se tarkastelee romanialaisen lähihistorian traumaa inhimillisesti ja mustaa huumoria onnistuneesti viljellen. Ankea ränsistynyt miljöö avaa hyvin tunnelmaa tarinaan, jossa näennäisesti eletään tavallista arkea, mutta pinnan alla kuohuu. Elokuva huipentuu absurdin pitkään kohtaukseen, jossa kolmen miehen epätasainen joukkio vetää tahattoman koomista show’taan nuhjuisessa tv-studiossa. Vihjeet menneisyyden tapahtumiin ovat hienovaraisia ja päällimmäiseksi jää tunne, että maan historiaa pitäisi tuntea tarkemmin ymmärtääkseen piilevät merkitykset.

Argentiinalaisen, äskettäin kuolleen Fabián Bielinskyn The Aura (2005) on hypnoottinen kuvaus elämässään ulkopuoliseksi jättäytyneestä miehestä, eläimiä rakastavasta eläintentäyttäjästä, joka saa nautintoa suunnitellessaan pankkiryöstön yksityiskohtia. Sattumien kautta hän joutuu keskelle rikollisjoukkiota ja huomaa johtavansa ryöstöä, joka päätyy veritöihin. Elokuvan hiljalleen kiristyvä juoni on tiivis, mutta tuntuu miltei toisarvoiselta, sillä jälki on kaikin puolin nautittavaa katseltavaa. Kuvat ovat rauhallisia, avaria, tunnelma on vahva ja pitää tiukasti otteessaan.

Climates Turkin arvostetuin nykyohjaaja Nuri Bilge Ceylan tutkii kiinnostavalla tavalla rakkauden valtapeliä raskassoutuisessa ja intensiivisessä elokuvassaan Climates (2006). Ohjaajan itsensä palavasti esittämä päähenkilö on elämässään ajelehtiva, turhautunut mies, joka ei osaa tehdä valintaa seksin ja rakkauden välillä. Kipeän parisuhteen kuvaus menee syvälle tunteisiin ja käyttää vaikuttavasti maisemaa ja luontoa tunteiden metaforana. Helsingin elokuva-arkisto tarjoaa pian mainion mahdollisuuden täydentää tietoisuutta turkkilaisesta elokuvasta sarjalla, jossa näytetään myös Ceylanin aiempi teos Distant.

Bohdan Sláman Something Like Happiness (2005) on pieni suuri elokuva, joka kertoo arkisista asioista syvällisellä lämmöllä. Nuorten ystävysten hitaasti syttyvää rakkautta seuratessaan alkaa sydämensä pohjasta toivoa onnellista loppua. Elokuvan haikeus, inhimillisyys ja lempeä huumori jättävät hyvän olon, eikä tarinan soisi loppuvan. Parisuhteen ja rakkauden ongelmia kuvataan makeilematta ja tuoreesti. Pääpari Pavel Liska ja Tatiana Vilhelmová tekevät upeaa näyttelijäntyötä.

Tsekkiläisen Tomás Vorelin Goblin (2005) on pieni, hassu elokuva, kevyessä anarkistisuudessaan raikas ja viehättävä. Mykkäelokuvia jäljittelevä tyylittely, mimiikalla ja äännähdyksillä korvattu dialogi, nopea tempo ja karikatyyrimäiset hahmot, tekee elokuvasta hektisen, mutta ratkaisu on persoonallinen. Elokuva kuljettaa perheen tarinaa, jossa isä tasapainoilee rakastajattaren ja vaimon välillä, marketissa raatava äiti pukeutuu peruukkiin ja pitsiin miellyttääkseen miestään, teinipoika kapinoi järjestelmää vastaan ja tytär ystävystyy ilkikurisen menninkäisen kanssa. Teurastamosta pelastetaan possu ja hampurilaisravintolaa boikotoidaan.

Little Miss SunshineLoppusyksystä elokuvateattereihin jatkava Jonathan Daytonin ja Valerie Farlsin Little Miss Sunshine (2006) on ihastuttava pieni musta komedia, joka kritisoi amerikkalaisten lapsimissikilpailuja. Sarkastinen huumori on osuvaa ja istuu täydellisesti elokuvaan, joka vaivihkaa käsittelee vakavia ja tärkeitä teemoja. Itsemurhaa yrittäneen, rakkaudessa pettyneen Proust-tutkijan ja Nietzscheä ihannoivan, jurottavan teinipojan ystävyyden syveneminen on kuvattu sympaattisesti, ja missikruunusta haaveilevaa 6-vuotiasta Olivea esittävä Abigail Breslin on hurmaava.

Klassikoista harvinaisuuksiin – mykkää kuvaa Forssassa

Perjantaina 1. syyskuuta 2006 käynnistyi Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit seitsemättä kertaa. Tänä vuonna festivaali oli supistunut kaksipäiväiseksi, sillä sota-ajan kuvamateriaalia esitellyt Suomi 60 vuotta sitten -sarja saatiin viime vuonna päätökseen. Asiantuntijavieraana ja elokuvien esittelijänä festivaalilla toimi suomalainen mykkäelokuvaharrastaja Kari Glödstaf. Glödstaf on vuosien varrella auttanut festivaaleilla mm. ohjelmiston hankkimisessa.

Vuoden 2006 festivaalin teemana oli ruotsalaisen Victor Sjöströmin tuotanto. Ruotsissa menestynyt Victor Sjöström jatkoi menestyksekkäästi uraansa Hollywoodissa ja lukeutui vuosien ajan elokuvamaailman eliittiin. Menestyksensä huipulla Sjöström sai kuitenkin yllättäen elokuvista tarpeekseen ja palasi takaisin teatterin maailmaan. Kenties aikaisen vetäytymisen johdosta Sjöströmin nimellä ei ole nykypäivänä samanlaista kaikua kuin monella muulla tuohon aikaan ohjanneella virtuoosilla.

www.forssasilenmovie.comFestivaali käynnistyi perjantaina itävaltalaissyntyisen saksalaisohjaaja Fritz Langin Spionen (1928) merkeissä. Vakoojia ja salaisia agentteja vilisevä trilleri perustuu Langin silloisen vaimon, Thea von Harboun käsikirjoitukseen. Harbousta tuli sittemmin natsi, Lang sen sijaan pakeni Yhdysvaltoihin välttyäkseen Goebbelsin ehdotukselta siirtyä natsien elokuvamaailman palvelukseen. Joidenkin tulkintojen mukaan Spionen vainoharhainen maailma ja psykoottinen vakoojapäällikkö ennakoivatkin natsien valtaanpääsyä edeltävää yhteiskunnallista tilannetta.

Festivaaleilla esitetty 88-minuuttinen versio oli amerikkalainen vientiversio alkuperäisestä, lähes kolmituntisesta tekeleestä. Lyhentämisen seurauksena juoni eteni välillä sangenkin vauhdikkaasti, mutta seuraaminen ei ollut hankalaa. Jännitystä ja romantiikkaa sisältävässä trillerissä agentti 326 (Rudolf Klein-Logge) yrittää estää vakoojien puuhia, agentin toimintaa vakoilemaan sen sijaan värjätään kaunis Sonya. Sonyana silmien pyörittelystä ja dramaattisesta pyörtyilystä vastaa vaalea vamppi Gerda Maurus, joka oli Langin sen aikainen rakastajatar.

www.forssasilenmovie.comSuoraviivaisen vakoojaelokuvan jälkeen siirryttiin moniulotteisempaan draamaan Victor Sjötsrömin sirkusmaailmaan sijoittuvan He Who Gets Slapped (1924) myötä. Elokuva kuuluu ruotsalaisohjaajan Hollywoodin kauden tuotantoon, ja sitä pidetään yhtenä hänen parhaista elokuvistaan. Elokuvan kuuluisimpia kohtauksia on otos, jossa klovni pyörittää palloa sirkusareenalla. Vain yhdellä lampulla valaistu otos oli aikanaan toteutukseltaan vallankumouksellinen.

Elokuvan pääosassa nähdään traagisista kummajaisrooleistaan tunnettu, mykkäelokuvan suurimpiin tähtiin lukeutuva Lon Chaney. Chaney esittää tiedemiestä, joka tulee kumppaninsa ja vaimonsa pettämäksi. Mies päätyy sirkukseen klovniksi, jonka erityisosaamista on korvatillikoiden vastaanottaminen. Klovni hautoo kostoa hänet pettäneelle pariskunnalle, mutta tuntee vetoa myös sirkuksen kauniiseen ratsastajatyttöön. Elokuva pitää sisällään laajan tunnekirjon, ja tarinassa voidaan nähdä syvempiä, yhteiskunnallisia tasoja. Traagisen tarinan loppu ei, kuten arvata saattaa, ole niitä onnellisimpia.

He Who Gets Slapped -elokuvan säestäjänä toimi Hillel Tokazier, joka ansaitsee erityiskiitoksen. Paljolti improvisaatioon perustuvassa soitannassaan Tokazier onnistui kuvaamaan hyvin tunnetilojen vaihteluita ja piristi musisointia tunnistettavilla kappaleiden melodioilla.

Illan viimeinen elokuvana nähtiin Tod Browningin omintakeinen kolmiodraama Kädetön Alonzo (The Unknown, 1927). Kummajaisiin ja sirkusmaailmaan viehätystä mm. myöhemmässä Freaks -elokuvassa osoittaneen ohjaajan työn pääosassa nähdään Lon Chaney. Chaney tekee riipaisevan roolisuorituksen jalattomana veitsenheittäjänä, joka on rakastunut avustajanaan (Joan Crawford) toimivaan kaunottareen. Tyttöä tavoittelee myös sirkuksen voimamies.

The Unknown on synkkiä sävyjä sisältävä, tunteisiin vetoava draama, joka yhdistää romanttisen elokuvan ja kauhun elementtejä. Vain 49-minuuttisena elokuva on lyhyt, mutta kertoo tehokkaasti ja tunteisiin vetoavasti karmivan tarinansa. Alonzon rooli osoittaa Chaneyn olevan harvinaisen ilmeikäs ja taitava näyttelijä. Mykkäkaudelle tyypillisen liioittelun ja suurieleisyyden sijaan Chaney pystyy ilmaisee tunteita pelkkien katseiden ja hienovaraisten ilmeiden avulla.

Forssan lauantain satoa

Forssan mykkäelokuvafestivaalien profiili oli jossain määrin matalampi kuin viime vuosina: kolmipäiväinen tapahtuma oli supistunut kaksipäiväiseksi, ohjelmatiedot tapahtumasta tulivat varsin myöhään eikä mukana ei ollut kansainvälisiä vieraita. Itse pääasiasta, elokuvaohjelmiston laadusta, ei silti tingitty. Talkoovoimin toteutettu festivaali jatkoi siinä omaa hullunrohkeaa linjaansa.

Festivaalin lauantai-päivän vetonaulaksi osoittautui illan viimeisenä esitetty Oopperan kummitus (1925), jonka näytös oli loppuunmyyty. Toivottavasti tämä osaltaan antaa järjestäjille uskoa siihen, että tapahtuma kannattaa järjestää myös jatkossa.

www.forssasilenmovie.comSidney Franklinin ohjaama Her Sister from Paris (1925) oli festivaalin etukäteen tuntemattomin elokuva. Franklin ei todellakaan ole elokuvahullujen palvoma tekijä. Romanttisiin komedioihin erikoistuneen Franklinin ura kesti yli 40 vuotta, ja 1920-luku oli hänen tuotteliainta aikaansa. Miespääosaa esittänyt Ronald Colman kuului mykän ajan tähtiin, joiden ura ei katkennut äänielokuvan tuloon. Päinvastaisena esimerkkinä on naispääosaa, tai pikemminkin pääosia, esittänyt Constance Talmadge, jonka hyvässä vauhdissa ollut ura loppui kuin seinään äänielokuvan tultua.

Her Sister from Paris oli olemattomiin ennakko-odotuksiin nähden pirteän positiivinen yllätys. Asetelmiltaan se oli perinteinen seurapiirikomedia, jossa mies ihastuu vaimonsa siskoon, mutta joutuukin molempien puijaamaksi. Naiset pyörittävät siinä miehiä tavalla, jonka voi nähdä ennakoivan jo myöhempien screwball-farssien lennokkuutta. Vastaavaa aihetta on käsitelty monen monessa romanttisessa hupsuttelussa, mutta tämä ei haitannut katsomiskokemusta. Franklinin elokuvan sukupuolten sota viihdytti ainakin Elävien Kuvien Teatterin yleisöä. Elokuvan kekseliäs tanssinumero symmetrisine sommitelmineen lienee muuten ollut myöhemmistä tieteiselokuvistaan kuulun art directorin William Cameron Menziesin käsialaa.

www.forssasilenmovie.comPaul Lenin ohjaama Nauruihminen (1928) edusti aivan toisenlaista mykän elokuvan kuvastoa, Universal-studion kauhudraamaa. Pääosaa esittänyt Conrad Weidt joutui koko elokuvan ajan säilyttämään myöhempää Batmanin Joker-hahmoa muistuttavan irvistyshymyn ja käytännössä ilmaisemaan tunteita vain silmiään liikuttamalla. Suoritus oli jo fyysisesti vaativa. On tosin todettava, että Weidtin ponnisteluista huolimatta tarinan jännite ei kestä 110 minuutin ajan. Yksityiskohdat kuitenkin kasvavat välillä hieman laahaavaa kokonaisuutta suuremmaksi. Kiehtovinta elokuvassa on Paul Lenin kuvakerronnan vivahteikas tyylitaju.

Hollywoodiin emigroitunut Leni oli ollut merkittävä hahmo saksalaisen ekspressionistisen elokuvan kehityksessä. Voidaan spekuloida, olisiko Universalin kauhuelokuva saanut erilaisen muodon jos vuonna 1929 kuollut Leni olisi saanut ohjattavakseen Draculan tai Frankensteinin. Nauruihmisessä Lenin runollinen ilmaisu pehmeine häivytyksineen, ristileikkauksineen ja vinoine kamerakulmineen todisti hänen jatkaneen ekspressionismin ideoita myös Hollywood-elokuvissa. Elokuvan luokittelu samaan sarjaan kuin Universalin myöhemmät kauhuelokuvat on silti harhaanjohtavaa. Victor Hugo’n romaaniin pohjautuva tarina on koskettava draama sokean tytön ja hyväsydämisen friikin mahdottomasta rakkaudesta sekä hovijuonittelujen valtapeleistä. Lenin suosima goottilainen mise-en scène vain muistuttaa kauhuelokuvalle vasta myöhemmin vakiintuneista tyylikeinoista.

Säestyksestä vastannut Heikki Elon johtama nelimiehinen Small Film Orchestra teki taas loistavaa jälkeä. Ero moniin muihin säestäjiin on ilmeinen: Elon orkesteri ei vain taustoita elokuvaa, vaan käy dialogia sen kanssa. Kyse ei ole enää säestyksestä, vaan kokonaisvaltaisesta tulkinnasta, joka täydensi Nauruihmisen puutteita ja nosti katsomiskokemuksen elämykseksi.

Lauantain viimeisenä elokuvana nähtiin Oopperan kummitus (The Phantom of the Opera) vuodelta 1925. Tämän Rupert Julianin ohjaaman klassikkoelokuvan pääosassa häärii kummituksena Lon Chaney. Kummituksen ahdisteleman oopperalaulajattaren Christinen roolin tekee Mary Philbin. Oopperan kummitus lienee Chaneyn mittavasta filmografiasta se tunnetuin suoritus, ja varmasti eräs syy miehen leimautumiseen kauhuelokuvanäyttelijäksi.

Paitsi taitava näyttelijä, Chaney oli edelläkävijä myös elokuvamaskeerauksessa. Itseoppinut maskeeraaja muuntui niin kädettömäksi veitsenheittäjäksi, oopperan rujoksi kummitukseksi kuin traagiseksi klovniksi.

Oopperan kummituksen kuuluisimmassa kohtauksessa Christine tempaisee aaveen varoituksesta tämän naamion pois paljastaen karmeat luurankokasvot. Chaneyn maski oli pidetty tarkkaan piilossa kaikilta, joten Philbinin kauhistunut reaktio oli aito. Kauhua näky herätti myös katsomoissa, ja teatterinomistajat raportoivatkin useista pyörtymistapauksista. Edelleen voitaneen sanoa, että vuoden 1925 versio päihittää mennen tullen – tekniikan kehityksestä huolimatta – lukuisat sitä seuranneet versiot.

Aija Amee (perjantain elokuvat sekä Oopperan kummitus) Kimmo Ahonen (muut lauantain elokuvat)

Syksyn täydeltä ajankohtaista laatuelokuvaa

Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaalin tarjonta on jälleen ansiokkaan ajankohtaista, mikä ei tarkoita, että laadusta olisi tingitty. 19. kerran järjestettävä festivaali painottaa tänä vuonna ohjelmistossaan eurooppalaisuutta. Monet palkituista eurooppalaisista laatuelokuvista tulevat teatteriensi-iltaan muualla Euroopassa, mutta Suomessa festivaalit ovat yhä usein ainoa mahdollisuus nähdä niitä.

BabelFestivaalin avaa Alejandro González Iñárritun multikulttuurisuuden ilmentymä, monijuoninen ja -kerroksellinen Babel. Avainelokuvien sarjassa esitetään Oliver Stonen yksilötasolla amerikkalaista traumaa tarkasteleva World Trade Center ja Aku Louhimiehen Valkoinen kaupunki, joka näyttää Kallion likaiset ja rumat kadut taksikuskin silmin. Synkkä ja raadollinen elokuva osuu aikamme ytimeen ja on velkaa Scorsesen Taksikuskille. Romanialaisen Corneliu Porumboiun 12:08 East of Bucharest analysoi absurdin koomisesti yhden Euroopan lähihistorian kivuliaimman diktatuurin jättämää arpea. Florian Henckel von Donnersmarckin Muiden elämä kuvaa kaunistelematta poliisivaltion toimintatapoja vuoden 1984 Itä-Saksassa, jossa ministeri koettaa ostaa rakkautta vallalla. Kim Ki-Dukin elokuvassa Hetki lyö nainen puolestaan uskoo löytävänsä täydellisen rakkauden plastiikkakirurgin leikkauspöydän kautta.

Turkki esittäytyy merkittävimmän nykyohjaajansa Nuri Bilge Ceylanin vähäeleisen intensiiviseksi sanotulla rakkaustarinalla Climates, ja arvostetun venäläisohjaajan Aleksander Sokurovin tyrannitrilogiasta nähdään viimeinen osa The Sun, dokumentti Japanin keisari Hirohitosta ja toisen maailmansodan loppuvaiheista. Näyttelijä Tommy Lee Jones debytoi ohjaajana kehutulla kostotarinallaan, moderniksi westerniksi tituleeratulla The Three Burials of Melquiades Estrada.

Tristram Shandy: Herrasmiehen paljastuksetFestivaalin päättää Michael Winterbottomin Tristram Shandy: Herrasmiehen paljastukset, joka pohjautuu valistuksen ajan kirjailijan Laurence Sternen kokeelliseen, kirjallisia konventioita parodioivaan kulttiteokseen. Selviääkö ohjaaja mahdottomalta tuntuvasta haasteestaan – sen voi tarkistaa myös myöhemmin syksyllä, kun elokuva jatkaa teatterilevitykseen. Muita R&A:ssa nähtäviä, teattereihin päätyviä elokuvia ovat fantasiavisionääri Guillermo Del Toron Antiikin myyteistä ammentava surrealistinen Pan’s Labyrith, jonka ainoa näytös on jo loppuunmyyty, samoin kuin tuttuun tapaan festivaalin ennakkosuosikiksi nousseen Hayao Miyazakin animaatioklassikon Naapurini Totoron japaninkielinen näytös. Ennakkoon voi katsastaa myös elokuvat Valkoinen kaupunki, World Trade Center, Hetki lyö, Babel, sekä Denis Dercourtin Pianistin sivunkääntäjä, Björn Rungen Suusta suuhun, Werner Herzogin Grizzly Man, Christopher Nielsenin Free Jimmy, sekä Jonathan Daytonin ja Valerie Farlsin Little Miss Sunshine.

Itä-Eurooppa nousee

The Bothersome ManTämän vuoden festivaalin teemasarjat esittelevät kiinnostavia tekijämaita, jotka ovat perinteisesti vahvoja taide-elokuvan tuottajia. Uutisia itärintamalta -sarja tuo valkokankaillemme valikoiman nousussa olevaa romanialaista, tsekkiläistä ja unkarilaista elokuvaa. Catalin Mitulescun esikoisohjaus The Way I Spent the End of the World näyttää perheen arkea Romanian kommunistidiktatuurin viimeisinä päivinä. French Touch Selection ja 3x Espanja kokoavat espanjalaisia ja ranskalaisia löytöjä. Villi Pohjola esittää muun muassa norjalaisen Jens Lien elokuvan The Bothersome Man, joka on absurdi ja sarkastinen tarina itsemurhan jälkeisestä elämästä.

Tarjolla on odotetusti myös latinalaisen Amerikan elokuvien sarja Poder Latino, amerikkalaisen indie-elokuvan sarja Living in America, sekä vuoden tauon jälkeen poliittisen elokuvan sarja Lens Politica. Uusi Aasia esittäytyy perinteisesti omassa sarjassaan. Festivaalilla nähdään myös kaksi musiikkielokuvien sarjaa Hip Hop You Don’t Stop sekä Beat the Beat. Lisäksi kotimaista lyhytelokuvaa esitellään kattavasti. Ulkoscreeneilla Lasipalatsin ympäristössä on tarjolla vaihtelevaa, monipuolista ilmaisohjelmaa.

Ulos Helsingistä

Tänä vuonna festivaaliteatterit ovat tutut Bio Rex, Bristol, Kino Engel ja Maxim. Forum poistui Helsingin teatterikartalta ja sitä korvaa nyt R&A:ssa Andorran yhteydessä sijaitseva Koff-sali Dubrovnik, jossa saa esitysten ajan nautiskella alkoholijuomia ja tupakkaa ja teatteriin on näin ollen K18-ikäraja.

Festivaali laajenee jälleen myös Helsingin ulkopuolelle, sillä elokuvia esitetään Turun (Thalia), Tampereen (Niagara), Lahden (Kino Iiris), Jyväskylän (Kampuskino) ja Oulun (Studio) elokuvateattereissa. Ohjelmisto varmistuu myöhemmin. Tarkempia tietoja elokuvista ja aikatauluista löytyy festivaalin kotisivuilta www.hiff.fi.

Herätys, miehet

Riisuttu mies on Aku Louhimiehen viides elokuva. Festivaaleja kiertänyt Valkoinen kaupunki on ollut valmiina jo pidempään ja nähdään muun muassa tämän vuoden Rakkautta ja Anarkiaa festivaalilla. Valkokankaillamme aiemmin nähdyt Levottomat, Kuutamolla ja Paha maa ovat olleet katsojamenestyksiä, ja jälkimmäisin on saanut osakseen niin arvostelu- kuin festivaalimenestystäkin. Louhimies ei ole kuitenkaan ottanut paineita elokuviensa menestyksestä:

– Toki on hienoa saada palkintoja ja kehuja, ja nehän ovat aina koko työryhmälle, ohjaaja on vain keulakuva, mutta ne palkinnot eivät auta seuraavan leffan tekemisessä, sillä siinä on aina uudet haasteet edessä.

Louhimies kiinnostui Riisutun miehen tarinasta, koska se oli mielenkiintoinen ja käsitteli ennen kaikkea maailmaa, joka oli läheinen mutta samalla tuntematon. Elokuva pohjaa Veli-Pekka Hännisen käsikirjoitukseen Herran pelko, jonka tekijänoikeudesta väännettiin kättä aina oikeudessa asti, kun Hänninen ei hyväksynyt käsikirjoitukseensa tehtyjä muutoksia. Episodia käsiteltiin laajasti julkisuudessakin ja tuottaja Harri Räty tunnustaa, ettei se voinut olla vaikuttamatta itse elokuvan tekoon:

– Totta kai se vaikutti. Varsinkin kun Veli-Pekka Hänninen oli niin aktiivinen Turun lehdistössä ja oli yhteyksissä Turun tuomioseurakunnan työntekijöihin ja kirkkoherroihin aiheuttaen pahaa mieltä ja ruokki yleistä ilmapiiriä meitä vastaan. Varmaankin tämä Turun kuvausjakso on oman henkilökohtaisen elokuvaurani raskain. Mutta nyt jälkeenpäin kun miettii sitä, niin ei se pelkästään huonoa ollut. Kinastelu, riita ja epävarmuus aiheutti ryhmämme yhteen hitsautumista: yhdessä taisteltiin läpi ja tehtiin tämä elokuva. Akun kanssa oltiin myös juteltu, että haluamme elokuvaan tiettyä rosoisuutta ja elämänmakuisuutta, ettei kokonaisuus olisi liian sliipattu ja hallittu, ja tämä riitely varmaan toi sen vielä paremmin esiin.

Keskustelunavauksia

Aku Louhimiehen elokuvat ovat sijoittuneet urbaaneihin ympäristöihin ja päähenkilöinä on pääasiassa nähty nuoremman sukupolven aikuisia. Kyseessä ei ole vain sattuma.

– Kyllä se on ollut osin tietoinen valinta. Toki toivon, että olisin vasta urani alussa ja vastaan tulisi erilaisiakin elokuvia. Osasyy tähän on, että ei ole tullut kohdalle oikeita tarinoita, tai jos on, niitä on ollut vaikea toteuttaa. Minulla on kyllä työn alla erilaisiakin projekteja lastenelokuvasta eeppiseen rakkaustarinaan ja sotaelokuvaan asti. Ei urbaanius ole määräävä tekijä, kysymys on enemmänkin siitä, että Suomessa tehdään vuosittain kymmenisen elokuvaa ja rahoitus on helpompaa järjestää elokuvalle, joka tapahtuu nykyajassa ja jossa ei ole mielettömiä joukkokohtauksia.

Urbaanina elokuvana Riisuttu mies pyrkii ajan hengen mukaan olemaan myös vapaamielinen. Joku voisi sanoa, että elokuva on rohkea kuvatessaan seurakunnan työntekijöitä ja toimia varsin avoimesta näkökulmasta, kun huomioi, että kirkkoon yhä tänäkin päivänä yhdistetään konservatiivisiakin arvokäsityksiä. Räty ei pelännyt kielteistä julkisuutta elokuvan aiheen ja sen käsittelytavan suhteen, päinvastoin hän kokee elokuvan juuri onnistuneen yhdistämään erilaisia maailmoja ja teemoja:

– Mielestäni elokuva on tässä onnistunut. Asiat ovat jo käsikirjoituksessa ja Aku on onnistunut tuomaan ne elokuvassa esille. Ja minusta kirkko ei ole tämän elokuvan teema. Elokuva ei kerro uskonnosta tai siitä miten joku uskoo, emmekä me väitä millainen Suomen kirkko on instituutiona tai työpaikkana, no ehkä vähän työpaikkana. Koko ajan oli selvää, että emme millään tavalla halua rienata tai pilkata kenenkään henkilökohtaista vakaumusta ja uskoa, tai kirkkoakaan laisinkaan. Tämä elokuva kertoo ihmisistä, ja nämä ihmiset ovat vain töissä kirkossa.

Räty ei usko, että kirkko älähtäisi elokuvasta. Louhimies on varovaisempi arvioidessaan elokuvansa vastaanottoa, sillä ohjaajana hänen työnsä on tehty ja elokuvan jatko ja menestyminen ovat muiden, ennen kaikkea katsojien käsissä. Toki Louhimieskin toivoo elokuvansa herättävän keskustelua:

– Olisihan se toivottavaa. Mitättömien elokuvien tekeminen on minusta kaikkein ikävintä, että leffa ei kiinnostaisi ketään. Vaikea sanoa vielä, mistä ihmiset haluavat tämän tiimoilta keskustella… kyllähän maailmaan puhetta mahtuu.

Puhetta ja keskustelua toivoo myös tuottaja Räty, ennen kaikkea miesten tilasta ja hyvinvoinnista niin työelämässä kuin perheessäkin:

– Olen hieman huolissani suomalaisesta miehestä. Toivoisin, että kun miehet tai naiset näkevät tämän elokuvan, niin se voisi avata jotakin heidän omassa elämässään, edes jotain pientä: jotta miehet kiinnostuisivat teatterista, jotta miehet tajuaisivat pitää omasta fysiikastaan huolta ja jotta miehet pysyisivät virkeinä. Minulla on hieman sellainen olo, että kun miehet vanhenevat, niin he jäävät jonnekin eivätkä muista ravita itseään henkisesti ja muuta. Minusta naiset voivat paljon paremmin. Jos katson kadulle niin 40–50-vuotiaat naiset ovat aina kahdestaan sauvakävelyllä, ei ne miehet siellä ole. Saati, että mies lähtisi toisen miehen kanssa lenkille pitämään itsestään hyvää huolta. Ei sellaista tapahdu.

Back in Black

Riisutun miehen ehdoton katseenvangitsija on Samuli Edelmannin esittämän kirkkoherra Antti Pitkäsen päällään pitämä AC/DC – Back in Black -paita. Kyseessä ei ole mikään tavanomainen bändipaita eikä Samuli Edelmann itsekään tiennyt tarkkaan, mistä paita alkujaan on hankittu:

Kuva: Laura Malmivaara– Paita ei ollut omani vaan saimme sen lavastajamme mieheltä ja olisin todellakin halunnut niin hienon paidan itselleni. Kyllä se minulle jossain vaiheessa taidettiin luvatakin, mutta kuvausten jälkeen paitaa ei ole näkynyt. Mies taisi ymmärrettävästi ottaa omansa takaisin.

Harmi, että paidan alkuperä jäi hämärän peittoon, sillä kyllä tuollaisella paidalla miehetkin jo harrastaisivat sauvakävelyä.

Tapiolan suihkulähteillä

Espoo Ciné käynnistyi aurinkoisissa ja lämpimissä merkeissä tiistaina 22. elokuuta. Virallinen avajaiselokuva sopi hyvin tähän lämpimään tunnelmaan. Monen kuuluisan ohjaajan (mm. Gus Van Sant, Joel ja Ethan Coen) yhteistyöpalapelinä syntynyt Paris, je t’aime (Pariisi, rakkaudella) kuljetti katsojaa 18 rakkauteen keskittyvän episodin voimin Pariisin kaduilla ja kujilla. Rakkautta löydettiin miesten ja naisten, vanhempien ja lasten, eri uskontokuntien ja samaa sukupuolta olevien väliltä. Tapiolan kulttuuritalon kovilla penkeillä elokuvan pituus aiheutti hieman kärsimystä, mutta melodramaattinen kokemus avasi tapahtuman lupaavasti.

Thank You for SmokingFestivaalin monista sarjoista Espoo Ciné Selection oli takuuvarmin tapaus. Elokuvat oli valittu huolella, eikä niistä mikään aiheuttanut suurta pettymystä; monia miellyttäviä kokemuksia sen sijaan jäi takataskuun. Esimerkiksi lauantaina esitetyt Emmanuel Mouret’n Changement d’adresse ja yhdysvaltalaisen nuoren, lupaavan Jason Reitmanin ohjaama Thank You for Smoking virittivät festaritunnelman innostavan korkealle. Kahden pariisilaisnuoren sattumanvaraista kohtaamista ja elämän arvaamattomuutta vähäeleisesti kuvannut Changement d’adresse ei esimerkiksi osoittautunut miksikään maailmoja mullistavaksi elokuvahelmeksi, mutta sen kupliva elämänmyönteisyys sopi oikein mainiosti keskipäivän kevyeen elokuvanäytökseen.

Toinen positiivinen yllätysten sarja muodostui Pink Zoneen valituista gay-elokuvista. Vaikka etukäteen meitä hieman pelottikin Markus Selinin osaksi tuottama kuvaus islantilaisesta homojalkapallojoukkueesta elokuvassa Strákarnir okkar (Eleven Men Out), Róbert Douglasin skandinaavisen konstailematon kuvaus ja maanläheinen huumori onnistuivat lopulta pitämään meidät varsin hyvällä tuulella. Tässä elokuvassa homomiehet eivät olleet pelkästään höpöhassuja, vaan tähän rooliin asetettiin lähinnä muun yhteiskunnan suhtautuminen heihin.

Festivaalilla ratkaistiin myös eurooppalaisten fantasiaelokuvien taisto kukkulan kuninkuudesta. Pitkien elokuvien kilpailusarjan kymmenen tuotosta olivat hyvin vaihtelevaa tasoa. Runsas pohjoismainen tuotanto heilahti selkeästi keskiverron paremmalle puolelle. Muun muassa norjalainen Naboer (Naapuri) sai kunniamaininnan, eikä ruotsalainen Matrix-mukaelma Stormkaan ollut heikoimmasta päästä. Méliès d’Or -palkinto meni puolestaan tanskalaisen Anders Thomas Jensenin ohjaamalle Adams Æblerille. Sama elokuva myös voitti festivaalien yleisöäänestyksen, ja todennäköisesti se tullaan näkemään maamme valkokankailla myös laajemmassa levityksessä.

Kilpailusarja toi kuitenkin tullessaan myös festivaalin pohjanoteerauksen. Roselyne Boschin ohjaama, eurooppalaisena yhteistyönä syntynyt Animal oli katsojalleen täyttä kärsimystä, eikä sympatioita naisohjaajan ensityöstä valitettavasti herunut. Geeniteknologiaa käsittelevä fantasia-scifi-tekele toimi korkeintaan tökerösti ja innottomasti toteutettuna kliseekimppuna. Kauniin ja kiiltävän pinnan alla viimeistään onnettomat näyttelijäsuoritukset upottivat ontoksi jääneen kokonaisuuden.

Angel-AMéliès d’Or -sarjassa kilpailtiin myös lyhytelokuvien kesken, ja monesti nämä alkunäytöksinä nähdyt pätkät olivat jopa oivaltavampia ja osuvampia kuin varsinaiset elokuvat. Voiton vei Beryl Koltzin ohjaama Starfly, joka kertoi komedian keinoin astronautti Bobbyn palaamisesta takaisin maanpinnalle. Kotimaisista tuotoksista erityisesti Jalmari Helanderin Rare Exports inc. kolahti meidän huumorintajuumme. Tämän joulupukkeja pyydystävän firman ”mainos” on ladattavissa internetistä, ja sen katsomista suosittelevat lämpimästi niin allekirjoittaneet kuin Angel-A:n kautta festareilla ”esiintynyt” Luc Bessonkin.

Toinen joulupukkiaiheinen lyhytelokuva, Turun taideakatemiassa opiskelleen Samppa Kukkosen Kelle kello kilahtaa esitettiin lauantai-iltana alkukuvana Fantasy Zone -sarjassa. Lyhärin tarina sijoittui autioon mökkiin lumisen metsän keskelle, ja tällaisena se ennakoi odottamattomalla tavalla sitä valkokankaalla seurannutta Frostbiteniä. Tämä tuoreeltaan esitetty, ruotsalaisen Anders Banken ohjaama vampyyrielokuva teki sen mitä monet pitänevät mahdottomana: se onnistui uskottavasti – ei liian vakavahenkisesti eikä liian humoristisesti – kuvaamaan ”modernia” vampyyriutta pohjoisruotsalaisessa pikkukaupungissa. On jo sinänsä hienoa, että läntisessä naapurimaassamme ylipäänsä tartutaan tällaiseen puhkikuluneeseen aiheeseen, mutta se että mopo pysyy kauniisti hyppysissä koko elokuvan ajan, on jo aivan poikkeuksellista!

Ei elokuvafestivaalia ilman väliin jääneitä näytöksiä. Eniten jäivät harmittamaan japanilaisen Kamome shokudon eli Ruokala Lokin ja ranskalaisen En Soapin lipuminen katseittemme ulottumattomiin. Tuskaamme lievittää toki se, että ainakin Lokki on takuuvarmasti tulossa Suomessa teatterilevitykseen – se kun on saanut osakseen japanilaisen turismin myötä ennenkuulumatonta hypetystä suomalaisessakin julkisuudessa.

Aikataulujen suunnittelua ja näytöksiin osallistumista venytti myös festivaalin muu anti. Tunnelmaan auttoivat ihmisten kanssa keskustelu, festivaaliteltan kosteat ja täyttävät tarjottavat, tekijähaastattelut, kiinnostava Jadesoturi-näyttely, ylipäänsä älykkään ja kultturellin vaikutelman antaminen sekä ennen kaikkea festivaalibussit. Näiden jos minkä avulla sai itseensä imettyä todellista elokuvaharrastajan identiteettiä. Iltapimeällä täpötäyden festivaalibussin rahdatessa helsinkiläisiä takaisin rakkaaseen kotikaupunkiinsa (saataisiinko heitä edes Espoon puolelle käymään, mikäli se tarkoittaisi seutuliikenteen normaalivuorojen hyödyntämistä!?) hymyilyttivät kuljettajan epätoivoiset ohjeistukset.

Kuljetuskapasiteettia tarvittiinkin, sillä Tapiola houkutteli tänä vuonna entistä enemmän festarivieraita. Espoo Cinén kokonaiskävijämäärä ylitti 22 000 rajapyykin! Suosituimpiin näytöksiin rynnätessä kyynärpäätekniikka osoittautui valitettavan tarpeelliseksi. Mutta mikäli jäit näistä elokuvista paitsi, voit lohduttautua että yleisömagneeteiksi valikoituivat pitkälti muutenkin levitykseen tulevat elokuvat. Joten Pariisi, rakkaudella, Ruokala Lokki, Angel-A ja Thank You for Smoking saapuvat syksyn pimetessä viihdyttämään meitä vielä uudemman kerran koko valkokankaan leveydeltä.

Elokuvan juhlaa Raumalla

Rauman Sinisen Meren Elokuvajuhlat sujuivat ilman suurempia vaikeuksia, vaikka kyseiset festivaalit järjestettiinkin kolmattatoista kertaa. Juhlien motto siitä, miten epäonnikin juhlii tänä vuonna onnellisten tähtien alla, piti kuin pitikin paikkansa. Aivan ongelmitta ei tosin selvitty, sillä Peter von Baghin Kreivi-elokuvan esitys peruuntui kelojen huonon kunnon takia. Katsojille kuitenkin tarjottiin vastineeksi Norjassa samaisena viikonloppuna Amanda-palkittu Tyttö sinä olet tähti.

Sinisen Meren Elokuvajuhlat on eräänlainen outolintu suomalaisten elokuvafestivaalien joukossa. Se ei pyri esittelemään tulevan kauden ohjelmistoa, eikä sen ohjelmisto kulje tiukan teeman, kuten genren tai tekijän, rajaamana. Erilaisuus toimii kuitenkin festivaalien voimana ja tekee siitä yleisen juhlan joka juhlistaa, niin elokuvia kuin niiden tekijöitä ja katsojiakin.

Täysin ilman teemaa ohjelmisto ei toki ole. Pohjoismaiden ja Itämeren alueen elokuvat ovat kuitenkin aiheiltaan ja käsittelytavoiltaan niin erilaisia, että niiden varaan on vaikea vetää mitään punaista lankaa. Toisaalta ohjelmiston laajuus osoittaa pohjoismaisten elokuvien yhteen niputtamisen täysin triviaaliksi puuhaksi.

Nuorten Pohjola

Festivaalien epäviralliseksi teemaksi olisi voinut nostaa nuoruuden. Monet elokuvat käsittelivät elämää nuorten tai lasten silmin, vaikka toisistaan suuresti erosivatkin. Myös lyhytelokuvakilpailun raati huomioi tämän vuoden kilpailussa saman suunnan. Itse Golden Baltic Herringin voittanut elokuva, Mari Mantelan Lasten kesken, kertoo toisistaan erilleen kasvaneista, keski-ikäisistä sisaruksista, jotka kuitenkin löytävät yhteisen sävelen palaamalla lapsuuden muistoihin.

Lokkien nauruFestivaalien ainut ensi-iltaan tullut pitkä elokuva oli islantilainen Lokkien nauru. Myös se käsitteli aikuistumista teinityttö Aggan kautta. Kun Amerikasta palaava Freyja saapuu sotien jälkeen pieneen kotikaupunkiin, herättää hän Aggan kiinnostuksen. Freyja haastaa pikkukaupungin moraalikäsitykset käytöksellään ja antaa siten Aggalle uuden mallin vahvasta naisesta, jota ihailla ja inhota samanaikaisesti. Vanhan luokkayhteisön arvojen kyseenalaistaminen tarjoaa tytölle oivan pohjan kasvaa aikuiseksi ja itsenäiseksi naiseksi.

Vaikka Kenen joukoissa seisot -dokumentin henkilöt ovatkin nykyään viisissäkymmenissä, nuoruus oli myös vahvasti läsnä sen esityksessä. Perjantain pääesityksen katsojat innostuivat laulamaan elokuvan mukana ja sen loputtua keskustelu ohjaajan kanssa Rauman oman laululiikkeen historiasta kulki vilkkaana. Ohjaaja Jouko Aaltonen kertoi halunneensa tuoda valkokankaalle kokemuksen laululiikkeessä olemisesta analyyttisten aikakauden kuvauksien rinnalle.

Äideistä parhainVanhempien asemaa tutkiskeltiin useassakin elokuvassa. Keskeiseksi nousivat kysymykset siitä, miten käy, kun lapsi tai nuori joutuu ottamaan vastuun vanhemmistaan tai mikä on vanhemman paikka perheessä. Koti-ikävässä itsemurhavahtiin joutuneen Samin tie pois vaikeasta äitisuhteesta käy mielisairaalan kautta, kun taas Elämä on I-HA-HAAssa nuori yksinhuoltajaisä ja hänen kymmenvuotias tyttärensä opettelevat kuuntelemaan toisiaan. Vastausta siihen, mikä tekee äidistä äidin lapselle, etsitään kenties konkreettisimmin sotalapsidraamassa Äideistä parhain.

Tasa-arvoinen elokuvajuhla

Rauman Sinisen Meren Elokuvajuhlat ei ohjelmistossaan katso suurta eroa pienten ja suurten tuotantojen välillä. Esimerkiksi Matti-elokuvan rinnalle voi nostaa avajaisissa ensi-iltansa saaneen Taidokas dokumentti -elokuvan, joka on Satakuntalaisen MEKA TV:n erityisryhmien dokumenttikurssin satoa. Myös muita satakuntalaisia lyhytelokuvia oli esillä eripuolilla Satakuntaa tehtyjen projektien muodossa.

Laaja ohjelmisto takasi sen, että ketään ei unohdettu juhlista pois. Lasten elokuvat keräsivät katsojia siinä missä aikuistenkin ja elokuvien esityksissä läsnä olleet tekijät vastailivat katsojien kysymyksiin myös teatterin ulkopuolella. Tekijöitä ei Sinisen Meren Elokuvajuhlilla ole nostettu yleisöä korkeampaan asemaan, vaan kaikki elokuvan ystävät olivat yhtä tärkeässä roolissa.

Victor Sjöström mykistää Forssassa

Syyskuun ensimmäisenä viikonloppuna filmifanaatikot saavat nauttia kuvista elävän musiikin säestyksellä, kun Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit avautuu seitsemättä kertaa. Tämänvuotinen teema on viime vuosisadan alkupuolella vaikuttanut ruotsalainen ohjaaja Victor Sjöström. Hän aloitti uransa kotimaassaan, mutta läpimurron myötä pääsi Hollywoodiin. Elämänsä aikana Sjöström ehti ohjata lähes 60 elokuvaa.

He Who Gets SlappedSjöströmin tuotannosta nähdään elokuvat The Wind (1928) ja He Who Gets Slapped (1924). Elokuvat edustavat ohjaajan Hollywoodin tuotantoa, ja mukana on mykkäkauden valovoimaisimpia tähtiä, kuten Lon Chaney ja Lillian Gish.

Tarjolla on myös muita kultaisen mykkäkauden klassikoita. Festivaalilla nähtävä The Phantom of the Opera on Rupert Julianin ohjaaman elokuvan harvinaisempi esityskopio, vuoden 1925 alkuperäisversio. Katsomisen arvoinen on myös The Unknown, vuodelta 1928 peräisin oleva Tod Browningin mestariteos. Harvinaisuuksiin kuuluu myös Sidney Franklinin ohjaustyö Her Sister from Paris.

Tuttuun tapaan Mykkäelokuvafestivaaleilla nähdään niin komediaa kuin draamaakin. Myös koululaisille järjestetään omat näytöksensä.

Tukea yhdistykseltä

Viime syksynä Mykkäelokuvafestivaalien taakse perustettiin yhdistys, jonka tarkoituksena on helpottaa tapahtuman järjestelyjä. Toiminta ei ole kuitenkaan vielä täysin ottanut tulta alleen, ja järjestelyt lepäävät edelleen paljolti Susanna Kaharisen ja Ville Koiviston harteilla.

– Mykkäelokuvien löytäminen festivaaleille vaatii paljon työtä. Joistakin elokuvista saattaa olla jäljellä vain yksi ainoa kopio. Elokuvaharrastajilta olemme saaneet vinkkejä, Kaharinen ja Koivisto sanovat.

Vuosien varrella festivaali on löytänyt oman vakiintuneen kävijäkuntansa elokuvaharrastajien parista. Pienen festivaalin tunnelmallinen luonne ja talkoohenki lienevät Mykkäelokuvafestivaalien kulmakiviä.

Musiikkia korville

Forssan Kansainvälinen Mykkäelokuvafestivaali on maan ainoa mykkäelokuviin keskittyvä festivaali. Elävä musiikki ja autenttinen mykkäelokuvakauden teatteri kuuluvat sen erikoisuuksiin.

– Olemme löytäneet monia todella lahjakkaita muusikkoja säestämään. Esimerkiksi Hillel Tokazier ja Eero Grunström ovat mukana tänäkin vuonna. Tänä vuonna mukana on ensimmäistä kertaa kamarimusiikkiorkesteri Härkätien kamarimuusikot, Kaharinen ja Koivisto kertovat.

Festivaalin tapahtumapaikkana toimiva Forssan elävien kuvien teatteri oli maan ensimmäinen maaseutuelokuvateatteri. Teatteri viettää tänä vuonna satavuotisjuhlaansa. Teatterin merkkipäivää juhlistetaan lauantaina esitysten jälkeen ilotulituksella.

Lisätietoja festivaalin kotisivuilta: www.forssasilentmovie.com

Forssan Kansainvälisten Mykkäelokuvafestivaalien ohjelmisto 2006: Perjantai 1.9 18:00 Fritz Lang: Spione 20:30 Victor Sjöström: He Who Gets Slapped 23:00 Tod Browning: The Unknown Lauantai 2.9 12:00 Buster Keatonin lyhytelokuvat: Neighbors, The ’High Sign’, One Week 14:30 Sidney Franklin: Her Sister from Paris 17:00 Paul Leni: The Man Who Laughs 19:30 Victor Sjöström: The Wind 22:00 Robert Julian: The Phantom of the Opera

Nuori Afrikassa

”Pimeä Afrikka? Ainoa pimeys on meidän tietämättömyytemme.”

Yllä olevaa sananlaskua siteerataan monivuotisen Afrikka-yhteistyön tuloksena syntyneen kolmetuntisen dvd:n, Nuori Afrikassa alkuteksteissä. Dvd:n 14 elokuvaa on tehty yhteistyössä afrikkalaisten nuorten kanssa. Elokuvat ovat 5-20 minuuttisia dokumentteja, animaatioita ja fiktioita. Ne käsittelevät nuoria koskettavia aiheita aidsista rakkauteen. Tavoitteena on ”tuoda valoa pimeään”, välittää tietoa Afrikasta, sen ihmisistä ja näiden elämästä.

Dvd:n ovat toteuttaneet Firma Antonia Ringbom ja Finlandssvenskt filmcentrum rf yhteistyössä vapaaehtoistyöntekijöiden ja Suomen ulkoministeriön kanssa. Ringbom on tehnyt animaatioita yhdessä nuorten afrikkalaisten kanssa Senegalissa RIAC-keskuksessa ja Malawissa Namazizi Primary Schoolissa vuodesta 1999 lähtien. Dvd:n animaatioissa seurataan Ringbomin kirjoistakin tutun itsepäisen sakaalin edesottamuksia.

Dvd elokuvineen ja infoteksteineen on toteutettu neljällä kielellä, suomeksi, ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Se on suunnattu kouluille, kirjastoille, sosiaali- ja terveystoimille, sekä esimerkiksi kehitysyhteistyöjärjestöille. Tavoite on yhtäältä esitellä eurooppalaisille nuorille omien ikätovereidensa elämää maailman toisella laidalla ja toisaalta levittää tietoa vakavista aiheista, kuten hiv/aidsista afrikkalaisille nuorille. Esimerkiksi 12,6 miljoonan asukkaan Malawissa hiv-positiivisia on 40% väestöstä, eli reilu 5 miljoonaa ihmistä. Sairaus on edelleen lukuisten myyttien verhoama tabu, joka salataan usein jopa omilta perheenjäseniltä.

”Eivät kamelit naura toistensa kyttyröille” -sudanilainen sananlasku

Yksi Nuori Afrikassa -dvd:n keskeisimmistä tavoitteista on ihmisoikeuskasvatus. Ihmisoikeuskasvatuksen voisi lyhyesti määritellä yhdeksi kansainvälisyyskasvatuksen osa-alueista. Ihmisoikeuskasvatus on asennekasvatusta, eli kasvamista ymmärtämään, arvostamaan ja kunnioittamaan niin omaa kuin toistenkin ihmisarvoa ja ymmärtämään yhtäläinen ihmisarvomme esimerkiksi kieleen, kulttuuriin, sukupuoleen tai ihonväriin katsomatta. Ihmisoikeuskasvatuksen tavoitteena on myös opettaa nuoria kriittiseen ajatteluun ja kasvattaa heidät toimimaan siten, että kaikille yhtälailla kuuluvat ihmisoikeudet toteutuisivat myös käytännössä. Ihmisoikeuskasvatus on siis kasvamista suvaitsevaisuuteen, hyväksymiseen ja inhimillisyyteen.

Ihmisoikeuskasvatuksen keinot ovat monet ja ne kannattaa valita kohderyhmän mukaan. Yksityiskohtainen lainsäädännön läpikäyminen, väittelyt ja keskustelut voivat olla paikallaan varttuneempien kanssa, pelit, leikit, näytelmät ja draama, esimerkiksi elokuvan muodossa, saavat pienemmätkin innostumaan ihmisoikeuksista.

Yhdessä tekeminen vaikkapa Antonia Ringbomin vetämillä animaatiopajoilla Senegalissa vaikuttaa hauskalta puuhastelulta, jossa lapset ja nuoret oppivat kuin itsestään oikeudenmukaista ja vastuullista toimintaa. Vähintäänkin he oppivat tekemään ryhmätyötä tai ”sanomaan ei seksille”, kuten koulujen pihoille pystytetyissä kylteissä ja itsepäisen sakaalin seikkailuissa kehotetaan.

”Eurooppalaisilla on kello, afrikkalaisilla on aikaa” -tansanialainen sananlasku

Nuori Afrikassa -dvd jakaantuu osiin kulloisenkin elokuvan kohdemaan tai käsiteltävän teeman mukaan. Mukana on muun muassa terveyttä, rakkautta, hygieniaa ja koulutusta käsitteleviä elokuvia Senegalista, Beninistä ja Malawista. Aiheita lähestytään kertomalla tarinoita näytelmien, tanssiesitysten, lyhytelokuvien ja animaatioiden muodossa.

Dvd tarjoaa katsojalleen mahdollisuuden piipahtaa Afrikassa, jonne köyhyyden, nälän, sotien ja sairauksien lisäksi mahtuu myös erinomaisen rikas kulttuuri- ja taide-elämä. Koska dvd:n tavoitteena on myös opettaa, tai ainakin kasvattaa, kolmetuntinen kokonaisuus on melkoisen raskas katselukokemus. Koko pakettia ei kannatakaan katsoa kerralla ja mikäli sitä katsotaan opetustilanteessa yhdessä nuorten kanssa, on elokuvien välillä hyvä pitää taukoja, keskustella nähdystä, sekä siitä heränneistä ajatuksista ja tunteista yhdessä nuorten kanssa.

”Yksin syödessä ei tule kylläiseksi” -afrikkalainen sananlasku

Nuori Afrikassa on kaikessa raskaudessaan myös rikastuttava katselukokemus. On tuskallista nähdä nälkäisiä ja puutteessa eläviä lapsia ja nuoria, mutta antoisaa nähdä pursuava elämänilo ja innostus, jolla he tarttuvat Ringbomin ja kuvausryhmän ehdottamiin tehtäviin. On sydäntä raastavaa kuulla ja nähdä hiv:n Afrikassa aiheuttamaa tuhoa ja raivostuttavaa katsoa tositapahtumiin perustuvaa lyhytelokuvaa Saly, jossa nuori ja kunnianhimoinen tyttö pakotetaan naimisiin vanhan mutta varakkaan miehen kanssa. Ja kuinkas sitten kävikään… Mutta vaikka tieto lisääkin tuskaa, ilman sitä mikään ei muutu. Nuori Afrikassa pakottaakin katsojansa katsomaan myös peiliin.

Selkein ero ”meidän” ja ”heidän” välillä on yksilökeskeisessä länsimaassa elävän näkökulmasta afrikkalaisten yhteisöllisyys. Siinä missä meikäläinen ihmisoikeussopimuskin on nimeltään ihan vain ”ihmisoikeussopimus”, Afrikassa samainen sopimus on kuvaavasti ”ihmisten ja kansojen oikeuksien sopimus”. Oikeudet ja velvollisuudet koskevat siis niin yksilöitä kuin yhteisöjäkin.

Afrikassa ihmiset elävät tavallisesti laajoissa perheyhteisöissä, joissa asioita tehdään yhdessä aina vedenkannosta ruokailuun ja vapaa-ajan viettoon asti. Ulkomaille työskentelemään tähtäävien nuorten mielessä ei siinnäkään makea elämä meren tuolla puolen, vaan halu auttaa kotiin jääviä läheisiä.

Me itsekeskeiset länsimaalaiset olemme oppineet ajattelemaan aina ensin itseämme ja tällainen itsestään selvän epäitsekäs huolenpito pysäyttää. Omasta erinomaisuudestamme sokeutuneina keskitymme ajattelemaan mitä kaikkea me voisimme afrikkalaisille tarjota ja unohdamme tyystin, kuinka paljon onkaan asioita, joita me voisimme oppia afrikkalaisilta. Lähimmäisen kunnioittaminen ja huolehtiminen on yksi asia, jossa meillä voisi olla oppimisen paikka.

NUORI AFRIKASSA
Young in Africa, Ung i Afrika, Jeune en Afrique
(1999-2006)

Opetus- ja sivistyskäyttöön suunnattu dvd-julkaisu Länsi- ja Itä-Afrikasta.

DVD sisältää 3 tuntia animaatioita, dokumentti- ja fiktioelokuvia, sekä infotekstejä neljällä eri kielellä.

Tuottaja: Antonia Ringbom & Finlandssvenskt filmcentrum rf
Rahoitus: Suomen ulkoasiainministeriö & vapaaehtoistyö
Yhteistyöjärjestöt: Finlandssvenskt filmcentrum rf, WWF-Finland (Malawi), Centre Culturel RIAC (Senegal), Namazizi Primary School (Malawi).

Nuori Afrikassa -dvd on tilattavissa kouluille, kirjastoille ja järjestöille Suomen ulkoasiainministeriöltä ja Finlandssvenskt filmcentrum rf:ltä.

Asiaan liittyviä linkkejä:

 

 

Kolmastoista kerta toden sanoo

Raumalla vietetään 13.–20. elokuuta jo kolmattatoista kertaa Sinisen Meren Elokuvajuhlia. Festivaali pamahtaa kunnolla käyntiin torstaina 17.8 Rauman Taidemuseon pihateltassa pidettävissä avajaisissa, mutta kiihkeimmin elokuvia odottaville on mahdollisuus ottaa varaslähtö jo 12.8, jolloin Bio Pamauksessa esitetään Oscar-palkittu Pingviinien matka. Oman lisänsä juhliin tuovat traditionaaliset ”Silakka-oskarit”, jotka jaetaan Baltic Herring -kilpailun parhaimmistolle.

Tänäkin vuonna on tarjolla joukko niin Itämeren alueen kuin Pohjoismaidenkin elokuvien valioita. Näin Blue Sea Film Festival antaa mahdollisuuden katsastaa Suomessa pienemmälle levitykselle jääneitä elokuvia, jotka ovat saattaneet livahtaa läpi sormien. Erityisesti ruotsalaisia elokuvia kuuluu tämän vuoden ohjelmistoon paljon. Myös Lars von Trierin Manderlay ja venäläinen fantasiatrilleri Yövahti käväisivät Suomen levityksessä muutaman kelan turvin.

Kuten jo tavaksi on tullut suomalainen elokuva on hyvin esillä myös tämän vuoden festivaaleilla. Viime vuonna ensi-iltansa saaneista, pitkistä fiktioelokuvista löytyy valinnanvaraa, sillä ohjelmistoa koristaa niin sotalapsista kertova draama Äideistä parhain, kuin tamperelaisten harrastajien jo kulttimaineeseen noussut Star Wreck: In the Pirkinning, joka tekee valkokangas debyyttinsä Raumalla. Eikä suomalaista dokumenttiakaan ole unohdettu.

Lokkien nauruSuomalaisten elokuvien kohdalla yleisöllä on mahdollisuus tavata myös joukko elokuvantekijöitä näyttelijöistä ja ohjaajista äänittäjiin ja leikkaajiin. Vierailijalista ei lopu suomalaisiin alanammattilaisiin, sillä myös Ágúst Gudmundsson on mukana elokuvansa Lokkien nauru myötä. Islantilaisohjaajan seitsemäs pitkä elokuva on niittänyt kiitosta kotimassaan ja saa nyt Suomen ensi-iltansa Raumalla.

Laajassa elokuvavalikoimassa Piukat paikat pitää huolen siitä, että myöskään klassikkoelokuvia ei unohdeta. Suomalaisista klassikoista esitetään Peter von Baghin Kreivi ja kotimainen mykkäelokuva Korkein voitto päättää tämänvuotiset festivaalit Rauman Jazz Film Orchestran säestyksellä. Valinnan varaa siis löytyy varmasti kaikille.

Lisätietoja ja ohjelmisto osoitteessa www.blueseafilmfestival.com

Elokuisen illan fantasioita

Vampyyrejä, vinksahtaneita tiedemiehiä, toisia todellisuuksia ja goottikauhua on tulossa tuutin täydeltä Espoon Cinéssä 22.–27. elokuuta. Luvassa on piristävää vaihtelua Hollywoodin tuotannolle, sillä Tapiolan kulttuuritalolla juhlitaan eurooppalaisen genre-elokuvan uudistumista, laadukkuutta ja omaperäisyyttä.

Jopa kolmannes ohjelmistosta on fantasiaa, mistä kiittäminen Fantasy Zone -ohjelmiston lisäksi Méliès d’Or -loppukilpailua, joka järjestetään tänä vuonna Suomessa. Kymmenettä kertaa valitaan paras eurooppalainen fantasiaelokuva kymmenen pitkän ja viidentoista lyhyen filmin joukosta. Kukin ehdokkaista on voittanut aiemmin yhden European Fantastic Film Festivals Federationin (EFFFF) jäsenfestivaalien alkukarsinnoista. Finaali tuo Espooseen kymmenittäin elokuvantekijöitä ja muita alan ammattilaisia, joten kansainväliseen tunnelmaan pääsee mukavasti virittäytymään heti lämpiön puolella.

Mikäli fantasiaelokuva ei satu kiinnostamaan, ei kannata vaipua epätoivoon. Festivaalin 96 elokuvassa on runsaasti valinnanvaraa ja vaihtelua. Tästä pitävät huolta esitettävät sarjat. Festivaalin oma kokoelma on poimintoja eurooppalaisilta kentiltä ja tätä täydentävät espanjalaisen elokuvan sarja El mundo español ja balkanilaisen elokuvan rypäs Bal-can-can. Muutoin esityslistalta löytävät gay-elokuvien Pink Zone, valikoima dokumentteja, kotimaisia tuotoksia ja lasten ja nuorten elokuvia.

Viattomat äänetFestivaalin pääelokuviksi on valittu kolme hyvin erilaista tarinaa. Avajaisista vastuun kantaa Paris, je t’aime, joka koostuu yli 20 ohjaajan episodisista näkemyksistä rakkaudesta Pariisissa. Muun muassa Ethan ja Joel Coen, Wes Craven ja Gus van Sant ovat tulkitsemassa rakkauden kaupunkia omalla persoonallisella tyylillään. Lauantaina valkokankaalle heijastetaan Luis Mandokin ohjaama Viattomat äänet, joka kertoo pienestä pojasta El Salvadorin sisällissodan jaloissa. Festivaalin päätöksestä huolehtii Robert Altmanin A Prairie Home Companion, joka pohjautuu jenkkilän legendaariseen countrypainotteiseen radio-ohjelmaan. Ilottelua tähdittävät muun muassa Kevin Kline, Meryl Streep, Woody Harrelson ja Tommy Lee Jones.

Suurin osa kuuden päivän aikana nähtävistä elokuvista on tämän ja viime vuoden tuotantoa ja monet niistä näkevät samalla Suomen ensi-iltansa. Muun muassa ensimmäinen kotimainen kokopitkä tietokoneanimaatio Keisarin salaisuus ja Pixarin tuorein animaatio Cars saapuvat teatterilevitykseen vasta myöhemmin. Elonkorjuun päivinä voikin hankkia maistiaisia myös tulevan syksyn elokuvasadosta.

Tarkempi ohjelmisto ja lisätietoja löytyy osoitteesta www.espoocine.fi

Raportti suomalaisen Keisarin salaisuus -tietokoneanimaation valmistumisesta

Suomalaisen animaation merkkipylväs on pian valmis

Maanantaina 12. kesäkuuta joukko toimittajia pääsi kurkistamaan elokuvan teon saloihin. Kyseessä on ensimmäinen suomalainen pitkä tietokoneanimaatioelokuva, joka tulee ensi-iltaan 8. syyskuuta 2006. Elokuvan valmistumisprosessin valottaminen on paikallaan, sillä harvalla on käsitystä siitä, miten tavallinen piirretty syntyy, saati sitten modernimpi sellainen.

Esittelyn vetäjänä toimi Keisarin salaisuus -nimisen elokuvan ohjaaja, Riina Hyytiä. Jo ensimmäisistä kuvista näkee, että tulossa on tutun näköistä tavaraa. Satuympäristössä seikkailevat nimittäin Itse Valtiaista tutut Paavo, Tarja, Sauli ja monet muut poliittiset eläimet. Hahmot eivät kuitenkaan ole poliitikkoja tai presidenttejä, Hyytiä painottaa.

Ääninäytteleminen käy urheilusta

Kolme vuotta kestäneen prosessin alkupäässä on käsikirjoitus. Sen jälkeen äänitetään dialogit. Keisarin salaisuudessa kuullaan muiden ääninäyttelijöiden ohella Krisse Salmista ja Jukka Puotilaa.

Heikki HilanderAlasta jotain tietäville ei ole yllätys kuulla, että ääninäytteleminen on varsin fyysistä puuhaa. Siitä huolimatta on hurjaa nähdä silmiensä edessä, miten imitaattorit Heikki Hilander ja Mika Ala-Pajula eläytyvät moninaisiin rooleihinsa. Molemmat vaihtavat lennossa hahmosta toiseen, ja kyllä, Tarjan ääni tulee todellakin miehen suusta. Hyytiä kertoo, että nauhoitusten loputtua studion matossa oli Hilanderin kohdalla iso painauma.

– Paavo toistaa niin paljon asioita, että oli pakko sitten toistaa sitä jalan polkemistakin ja liikkumista, Hilander puolustautuu.

Elokuvan nuorin näyttelijä on 2-vuotias Anna Bentley, joka näyttelee ikäistään löytölasta Hömppää. Anna valmistautui rooliin Paavo- ja Sauli-lelujen avulla, jotka olivat mukana nauhoituksissakin. Paavo on pieni, karvainen apina, Sauli taas monikätinen avaruushirviö, joille Anna syötti mustikkapullaa silloin kun makeaa ei mennyt omaan suuhun. Nuori neiti on itse edelleen autuaan tietämätön, että esiintyy elokuvassa. Syvällisiä roolitulkintakysymyksiä on siis turha esittää.

Lavastuksessa on espanjalaisia vaikutteita

Kun dialogileikkaus on suoritettu ja niin sanottu teleplay on valmis, on koko elokuva jo kuultavissa.

– Siinä vaiheessa tuntui, että elokuva on oikeasti syntymässä, Hyytiä toteaa.

Äänen pohjalta aletaan rakentaa ensin lavastusta ja puvustusta, joiden jälkeen seuraa varsinaisten hahmojen mallinnus. Keisarin salaisuuden kohdalla kyse on pitkälti uudelleenmallinnuksesta, sillä pohjalla ovat tutut Itse Valtiaiden hahmot. Paavosta tehtiin paljon harteikkaampi, ”shrekmäisempi”, kuin tutusta Lipposesta. Tarjassa taas korostettiin naisellisuutta, ja Erkin asento rentoutui entisestään, esittäähän ministeri Keisarin salaisuudessa kylän ainoaa oppinutta, ylioppilasta.

Lavastuksesta puhuttaessa Hyytiä kuulostaa erityisen ylpeältä. Espanjalaisen Antonio Gaudin orgaanisista muodoista inspiraationsa saanut lavastus näyttääkin still-kuvissa hienolta pintarakenteita myöten.

– Jokaisen naulan ja sauman on suunnitellut joku, Hyytiä painottaa.

Pukusuunnittelija Jouni Mervas kertoo videon välityksellä, että vaatetuksen suunnittelu animaatioon muistuttaa paljon tavallisen, ”oikean” vaatemalliston suunnittelua. Villavaatteiden pintarakenne on peräisin vihreä-harmaasta neulepiposta, nahkavaatteiden materiaali on saatu aikaan skannaamalla koneelle kahden erilaisen nahkavyön pintoja.

Animointi onnistuu pienellä porukalla

Luca BrunoVarsinaisesta vuoden kestäneestä animointiprosessista kertoo tarkemmin Anima Vitae -yhtiön Luca Bruno. Lyhyt demonstraatio saa tietokoneavusteisen animaation näyttämään vaivattomalta. Vertailun vuoksi kuitenkin kerrottakoon, että animoinnista suoriutuminen yhdeksän animaattorin voimin on pienoinen ihme. Uusimmassa Asterix ja viikingit -piirretyssä heitä oli mukana satoja.

Animointi-ohjelman kirjastoihin on tallennettu perushahmojen lisäksi ympäristöjä eli lokaatioita. Lisää käyttövalmiita perusilmeitä, -asentoja ja -liikeratoja syntyy koko ajan. Ensin animoidaan suuret liikeradat, joiden perusteella tehdään kohtausten raakaversiot. Ohjaaja kehittää ja muokkaa kohtauksia edelleen yhteistyössä animaattoreiden kanssa, ja kun lopputulos miellyttää, siirrytään animoimaan ilmeitä ja suun liikkeitä. Raakaversiota kuitenkin käytetään vielä lopullisen elokuvan leikkaamisessa.

Kärsivällisyys palkitaan

Lehdistötilaisuuden päätteeksi Hyytiä muistuttaa, että vaikka paljon on valmiina, on paljon vielä tekemättä. Musiikin nauhoitukset ovat juuri alkaneet ja niiden pitäisi valmistua elokuun aikana. Foleyt eli piste-efektit ovat myös teossa. Tämä tarkoittaa konkreettisimmillaan sitä, että tuotannon foley-taiteilija kävelee käsillään studiossa korkokenkä toisessa kädessään. Jälkituotannossa karsitaan myös pois pikkuvirheet ja mokat. Jotkut johtuvat inhimillisistä erheistä, monet kuitenkin käytetystä tekniikasta ja ohjelmista.

Kolmen vuoden työn läpikäyminen puolessa tunnissa antaa luonnollisesti aivan väärän kuvan animaation tekemisestä. Suuri osa työstä on aikaa vievää miettimistä, hiiren naputtelua ja kokeilemista. Tietokoneen käyttö mahdollistaa paljon, myös viime hetken isot korjaukset, kuten kameran liikkeiden muutokset.

– Toivottavasti mitään suurempaa ei kuitenkaan tarvitse muuttaa enää, Hyytiä lopettaa toiveikkaasti.

Unohtakaamme Woodstock?

Sodankylän elokuvajuhlat tulevat taas tai tulevat meissä ja elävät sielussamme läpi vuoden aina seuraaviin festivaaleihin, kuten kahdeksan vuoden kokemuksella uskallan puhua. Varoituksen sana lienee kuitenkin paikallaan, sillä juhlat muovaavat vierailijoidensa todellisuuskäsityksiä ja tekevät heistä useista hulluja, filmihulluja sanan varsinaisessa merkityksessä. Sillä jos rehellisiä ollaan, sataprosenttinen elokuvatunnelma henkii läpi viisipäiväisen festivaalin, vaikka ei katsoisi yhtään elokuvaa. Vai mitä voi sanoa esimerkiksi vuodesta 2002, jolloin iltaan kallistuvan metsän siimeksessä, hurmaavalla tanssilavalla Annikki Tähti lauloi Poutahaukkojen säestyksellä tangoa ja renessanssikarhu Francis Ford Coppola tanssitti suomineitoja.

Elo elokuvajuhlilla sujuu usein hyvinkin rauhanomaisesti, joskin tulee aina muistaa, että kunnan keskustassa sijaitsevien ravintoloiden vuosituotoista 20 prosenttia kasautuu viisipäiväisten elokuvajuhlien aikana. Aurinko paistaa läpi yön, joten kellot heitetään heti ensimmäisenä päivänä jorpakkoon kuin Easy Riderin alussa. Filmihullut ympäri maailmaa kerääntyvät Kitisen joen varteen, pystyttävät telttoja ja katsovat elokuviakin teltassa vilttien alla. Ja jos tämä alkaa kuulostaa mainoslauseelta, niin mitä sanotte legendaarisen rock-dokumenttien ohjaajan D.A. Pennebakerin hiljattaisesta lausahduksesta, joka epäilemättä tullaan vastedes painamaan jokaiseen festivaalijulisteeseen ja flyeriin: ”Woodstock is fuckin’ nothing if you have been at the Midnight Sun Film Festival”.

Peter von Baghin isännöimä elämää suurempi festivaali saavutti viime kerrallaan 20 vuoden iän, joten vieraita on vuosien mittaan ehditty nähdä aimo liuta. Tänä vuonna pelissä on tietenkin aivan uudet nimet ja vaikka usein hymyilläänkin Sodankylän maagiselle kyvylle nostaa kuolleita haudasta, festivaalin vieraat valikoidaan yhtä paljon karismansa kuin elokuviensa tason mukaan. Pari vuotta sitten vieraillut pirteä ukko Val Guest, brittiläinen velmu Quatermassin takaa, muuten poistui keskuudestamme aivan hiljattain.

Vuoden tunnetuin vieras (jos ei lasketa Atik Ismailia, joka tuomaroi festivaalin virallisen jalkapallo-ottelun) lienee tähän mennessä saatujen tietojen valossa ohjaaja Carroll Ballard, Coppolan kuoma, jonka esikoiselokuva Musta ori (1979) on eräänlainen klassikko. Ballard oli myös mukana tekemässä Star Warsia ja sai viime vuonna valmiiksi tuoreimman seikkailuelokuvansa Duma. Tunnettu on myös söpö Tyttö ja villihanhet (1996).

Neuvostoelokuvan ystävät kuolaavat Andrei Smirnovin perään. 1960-luvulla Moskovassa Mihail Rommin opissa koulittu mies tunnetaan erityisesti filmistä Sotakaverit (1970). Nähtäväksi jää, onko miehestä vastusta pari vuotta sitten festareilla vierailleelle mestarikollegalleen Marlen Hutsjeville.

Italialainen Gian Vittorio Baldi on tuottajailmiönä omaa luokkaansa, kolmessa maassa mestariteoksia turvannut hahmo. Krediitteihin kuuluvat Jean-Marie Straubin ja Danielle Huillet’n Anna Magdalena Bachin kronikka, Robert Bressonin Neljä yötä Pariisissa sekä Pier Paolo Pasolinin Sikolätti. Repikää siitä. (Straubin ja Huillet’n elokuvasta esitetään festivaaleilla uusi huippuluokan kopio.) Baldi on lisäksi ohjannut useita elokuvia, joista jännittävin on Suomessa aiemmin esittämätön Fuocco! (1968).

Iranista saapuu Jafar Panahi, jonka muutamien elokuvien käsikirjoittajana on toiminut itse Abbas Kiarostami. Näistä upea Valkoinen ilmapallo (1995) palkittiin Cannesissa ja Kehä (2000) pääpalkinnolla Venetsiassa. Festivaali esittää kolme muutakin elokuvaa, joista ensimmäistäkään ei tietenkään ole nähty aiemmin Suomessa. Kyseessä on festarin todennäköinen tärppiohjaaja.

Nuoremmista vieraista mainittakoon nätti näyttelijätär Jasmine Trinca, joka on esiintynyt muun muassa Nanni Morettin elokuvissa, Fassbinder-vaikutteita omaavan Giselan (2005) ohjannut saksalainen Isabelle Stever sekä espanjalainen Mercedes Álvarez, jonka teosta El Cielo Gira (2004) on pidetty lyyrisen dokumentin mestariteoksena.

Sodankylän perusohjelmistoon kuuluvat livesäestetyt mykkäelokuvat, tänä vuonna Benjamin Christensenin Häxan (1922) tukholmalaisen Matti Byen säestyksellä sekä André Antoinen harvinainen L’Hirondelle et la Mésange (1920) Octuor de Francen säestyksellä.

Uutuutena esitetään erikoisohjelmistossa 70 mm:n kopioita, eikä mitä tahansa kopioita, vaan elokuvia, jotka alun perin kuvattiin formaattia ajatellen. Kokoelma kattaa Peckinpah’n Hurjasta joukosta Kubrickin Avaruusseikkailuun ja Tatin Playtimeen, joka kokemuksen syvällä rintaäänellä puhuen on 70-millisenä pökerryttävän hieno.

Kolmen valkokankaan läpivuorokautinen rullaus kattaa lisäksi suuren joukon eri festivaaleilta haravoituja uuden elokuvan helmiä (Hou Hsiao-hsien, Guy Maddin…), lastenelokuvia (suomalaisista esitetään Jaakko Talaskiven harvinainen Herra huu) sekä mestariluokkaesityksiä, joissa huippukriitikot eri puolilta maailmaa luennoivat klassikoista kuten Pelin säännöt, Panssarilaiva Potemkin ja Sierra Madren aarre.

Eli reppu selkään ja yöjunassa nähdään. Ei tällä pelillä voi taaskaan hävitä. Lisätietoja: www.msfilmestival.fi

Erkko Kivikoski – heräämisiä

Suomalaisen elokuvan festivaali kunnioitti viime vuonna menehtynyttä Erkko Kivikoskea (1936– 2005) ohjelmistovalinnoillaan. Vaikka Kivikosken ura kattaakin kaksi vuosikymmentä, hän ei ohjannut kuin kuusi pitkää elokuvaa, joista neljä lukeutui tämän vuoden festivaaliohjelmaan. Yksityisyydestään kiinnipitäneen ohjaajan tuotanto ei ole noussut yhtä kuuluisaksi laajan yleisön keskuudessa kuin esimerkiksi Mikko Niskasen, mutta se on kiistämättä jättänyt vahvan jälkensä suomalaisen elokuvan historiaan.

Erkko KivikoskiFestivaalin perjantaiseminaarissa puhunut Eero Tammi nosti esiin Kivikosken elokuvissa esiintyneen heräämisen teeman. Ohjaaja käsitteli teemaa konkreettisten heräämiskuvausten tasolla, mutta hänen tuotannostaan voidaan löytää toinenkin ulottuvuus heräämiseen. Elokuvien kautta katsoja havahtuu arjen kauneuteen työn ja rutiinien estetiikasta.

Kesyttömät veljeksetKesyttömät veljekset (1969) sisältää työkuvauksia, joissa painokoneiden käytöstä löytyvä kauneus tulee parhaiten esiin Eero Melasniemen esittämän Antti Salmisen työstäessä mainoksia uuden yrityksensä tiloissa. Yksin toimiva yrittäjä varautuu luottavaisena tulevaisuuteen omistaen aikansa työlleen. Uutuuden viehätys ei kuitenkaan kestä kauan ja pian yksityisyrittäjän arki yllättää. Kivikosken elokuvista henkii rutiinien kauneuden uudelleen löytämisen onni. Vaikeuksista huolimatta työ palkitsee tekijänsä, ainakin Kesyttömissä veljeksissä.

Laukaus tehtaallaLaukaus tehtaalla (1973) on lohduttomampi näkymä työn palkitsevuudesta. Tänä päivänäkin ajankohtainen elokuva nostaa moraalin joukkoirtisanomisten takana keskustelun kohteeksi. Työ ei ole vain tärkeä osa ihmisen arkea, vaan se muodostuu selviytymiskeinoksi. Ilman työtä ei elokuvan päähenkilöllä metallimies Henrikssonilla (Urpo Poikolainen) ole rutiineja eikä perhettä. Työyhteisön merkitys ja solidaarisuus nousee hänen hahmonsa kautta keskeiseksi teemaksi elokuvassa.

Herääminen arkeen ei tapahdu ainoastaan katsojassa, vaan myös Kivikosken henkilöiden tulee elokuvissaan kohdata arki ja löytää sen viehätys uudelleen. Tämä näkyy selvästä esimerkiksi elokuvien Kesällä kello 5 (1963) ja Kesyttömät veljekset keskeisissä ihmissuhteissa. Erilaiset käännekohdat pakottavat päähenkilöt huomaamaan suhteidensa arvon ja sivuuttamaan kyllästymisen tunteensa. Kivikosken sanoma tuntuu olevan arkeen turtumisen tavallisuuden huomiointi. Rutiinien kauneuden löytäminen on aina mahdollista.

Vesa-Matti Loiri – hyväsydäminen suomalaisraasu

Tänä vuonna Suomalaisen elokuvan festivaali tarjosi ainutkertaisen mahdollisuuden tutustua Vesa-Matti Loirin kirjavaan tuotantoon. Loirin tähdittämien elokuvien lisäksi hänet nähtiin myös festivaalin vieraana.

1970-luvun alusta lähtien Uuno Turhapurona tunnettu Loiri on tehnyt poikkeuksellisen monipuolisen, ja epäilemättä myös menestyksekkään uran. Yllä leijuvasta Turhapuron varjosta huolimatta Loiri on onnistunut tuomaan useimpiin roolihahmoihinsa koomisuuden ohella myös traagisuutta ja ihmisläheisyyttä.

Loirin tähdittämien elokuvien näytännöt alkoivat lauantaina, jolloin pääasiassa äänenlaadullisista syistä Dominosta pienempään Thaliaan siirtyneisiin näytöksiin kaikki halukkaat eivät edes mahtuneet sisään.

Rakastunut rampaLoiri-elokuvien sarjan aloittanut, pääosin Turussa kuvattu Rakastunut rampa (1975) esittää Loirin kyttyräselkäisenä timpurina, Sakris Kukkelmanina, joka lukuisista pettymyksistään huolimatta yrittää jatkaa elämäänsä. Joel Lehtosen romaanin pohjalta valmisteltu elokuva kävi tuotantovaiheessaan läpi monenlaisia ongelmia, joiden lopputuloksena syntyi yksi Vesa-Matti Loirin merkittävimmistä roolisuorituksista. Kukkelmanin ilmiselvistä koomisista piirteistä huolimatta elokuva ei horjahda hetkeksikään ilkeilyn puolelle.

80-luvun pohjoismaista psykedeliaa festivaalilla edusti oluenhuuruinen Jon (1983), jossa nimiroolia esittävän Kari Väänäsen nuori roolihahmo etsii itseään jyhkeissä Pohjois-Norjan maisemissa. Loiri tekee loistavaa työtä helppoheikkimäisenä suomalaisraasuna, Öljys-Heikkinä, joka Kukkelmanin tapaan näyttäytyy monista vioistaan huolimatta katsojalleen välttämättä empaattisena.

Sunnuntaina Dominoon siirtyneissä näytöksissä Loiri oli edelleen hyvin edustettuna. Jaakko Pakkasvirran ohjaama Ulvova mylläri (1982) toi jälleen uuden ulottuvuuden Loirin värikkääseen uraan. Loirin esittämä Gunnar Huttunen on hyväsydäminen ja herkkä mylläri, joka toteuttaa itseään satunnaisesti kovaäänisellä mylvinnällä. Tiukkarajainen kyläyhteisö pitää mylläriä henkisesti tasapainottomana, ja ajaa miespolon korpimetsään karkuteille. Risto Jarvan Jäniksen vuoden tematiikkaa jatkava Ulvova Mylläri toistaa Loirille ominaista hahmotyyppiä, joka kärsii muiden ihmisten julmuudesta, mutta joka lopulta paljastetaan yleisölle ihailtavana ja ainutlaatuisena.

Uuno TurhapuroLoirin uran kannalta ehkä merkittävin hahmo, Uuno Turhapuro, esittäytyi festivaalilla yhden elokuvan voimin. Vaikka nyt nähdyn, ensimmäisen Turhapuro-elokuvan Uuno-hahmo onkin vielä melko hiomaton, näytti se suuntaa koko Loirin tulevalle uralle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että vakavasti itsensä ottavat elokuvan ystävät hyväksyvät Uunon suomalaisen elokuvan merkkiteosten joukkoon edelleen vain ”autenttisimmassa” mustavalkoisessa muodossaan.

Valokeilassa Erkko Kivikoski ja Vesa-Matti Loiri

Turun Yliopiston elokuva-aktiivien keskuudessa syntynyt idea festivaalista, joka omistettaisiin vain suomalaiselle elokuvalle juhli tänä vuonna 15. toteutumistaan. Teemaohjaajaksi oli tällä kertaa valittu viime vuonna kuollut Erkko Kivikoski ja päävieraana nähtiin Vesa-Matti Loiri yhteensä kuuden elokuvan voimin.

Kivikosken neljä pitkää ja kaksi lyhytelokuvaa esitettiin torstain ja perjantain aikana ja innokkaimmille oli tarjolla myös Kivikoskea käsitellyt seminaari perjantai-iltapäivällä. Sunnuntain ilmaisnäytöksessä esitetty Vesa-Matti Loirin Uuno Turhapuro (1973) oli varmasti yksi odotetuimmista näytännöistä.

Erkko Kivikoski ja elokuvakameran kevyt läsnäolo

Suomalaisen ”uuden aallon” elokuvantekijä aloitti uransa 1960-luvulla. Tällöinhän suomalainen elokuva eli muutosten aikaa. Pienemmät elokuvayhtiöt nousivat esiin ja toivat mukanaan myös uusia tekijöitä. Fennada-Filmissä kamera-assistenttina aloittanut Kivikoski voitti ensimmäisestä lyhytelokuvastaan Tori (1962) hopeakarhun Berliinin elokuvafestivaaleilla vuonna 1963. Voitto aukaisi ovet myös pitkän elokuvan pariin.

Kesällä kello 5Kivikosken ensimmäinen pitkäelokuva oli Kesällä kello 5 (1963). Sakari Toiviainen on luonnehtinut sitä impressionistisena kuvauksena nuorten suhteesta, jossa liikutaan niin toden, unen kuin haaveidenkin välillä. Telttailuretkestä alkavat tapahtumat johtavat miehen eksistentiaaliseen kriisiin, parin eroon ja onnettomuuden myötä takaisin yhteen.

Merkittävässä osassa Kivikosken alkutuotantoa ollut hetken tuntu ja todellisuus näkyvät hänen myöhemmässäkin tuotannossa, erityisesti elokuvassa Yö meren rannalla (1981). Kivikoskella keskeisessä roolissa olivat myös amatöörinäyttelijät, joita hän käytti 60-luvun alun näyttelijälakon vuoksi esikoispitkässään. Amatöörinäyttelijöiden pariin Kivikoski palasi uudelleen myös elokuvansa Laukaus tehtaalla (1973) kuvauksissa.

Uuno Turhapuroa ja paljon muutakin

Niin ikään amatöörinäyttelijänä aloittanut Vesa-Matti Loiri on itse sanonut ensimmäisen elokuvansa, Pojat (1962), sytyttäneen pienesti hehkuneen näyttelemisen kipinän ilmiliekkeihin. Sattumalta Mikko Niskasen elokuvaan päätynyt Loiri haki inspiroituneena Teatterikorkeaan, josta pitkä ja merkittävä ura suomalaisen elokuvan parissa lähti lopullisesti liikkeelle.

PojatPojat sijoittuu jatkosodan aikaiseen Ouluun, jonka läpi saksalaista sotaväkeä kulki matkalla rintamalle. Nuoret klopit ihannoivat sotilaita, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, etteikö heidän kanssaan olisi voinut käydä vähän salakauppaa. Elokuva on kuvaus sodan näkymättömästä läsnäolosta. Vaikka köyhyys tuntuu jokaisessa huushollissa, nuorten elämä on edelleen koulunkäyntiä, käytännönpiloja ja arkista ilottelua.

Viiden pojan jengin vanhin, Loirin esittämä Jake, on toisia poikia herkempi hankalan kotitilanteensa vuoksi. Loistosuorituksen tekevän Vesa-Matti Loirin koomikon elkeet paistavat vakavasta roolista huolimatta lävitse. Koomikon taakkaa hän saikin kantaa pitkään myös tehdessään rooleja, joista oli nauru kaukana.

Joel Lehtosen romaani Rakastunut rampa oli kiinnittänyt Loirin huomion jo Teatterikorkeassa, mutta kesti yli kymmenen vuotta ennen kuin elokuva toteutui vuonna 1975. Loirin mukaan hänen roolisuoritustaan Sakris Kukkelmanina verrattiin perusteettomasti kaksi vuotta aiemmin syntyneeseen Uuno Turhapuron hahmoon.

Rakastunut rampaYleväaatteinen ja ylpeä, mutta fyysisesti auttamattoman epämuodostunut Kukkelman oli yhteisönsä pilkkaama usein sitä itse tajuamatta. Ohjaaja Esko Favénin mukaan teos on paljon muuta kuin kuvaus kansalaissodan jälkeisestä ajasta. Elokuvan vahva symboliikka viittaa Favénin vinkkelistä pikemminkin Joel Lehtosen reumatismiin, omiin subjektiivisiin ongelmiin ja identiteettikriisiin.

Loirin vahva tulkinta itsepetoksessa elävästä rammasta, joka haaveilee unelmiensa satuprinsessasta, mutta jonka löydettyään kohtelee tätä kuin koulutettavaa villieläintä, on samalla silmät avaava ja luotaantyöntävä kokemus. Sakris Kukkelman päätyy hirteen edelleen pitäen itseään tahrattomana ja muuta maailmaa turmeltuneena.

Kohti kuudettatoista vuotta

Suomalaisen elokuvan festivaali on jo vuosia tarjonnut suurelle yleisölle mahdollisuuden nähdä kotimaisen elokuvan helmiä suurelta kankaalta, jotka muutoin ovat olleet katsojien tavoittamattomissa tai Ylen kanavien aamupäivään ahdettuna ohjelmatäytteenä. SEF suo näille elokuville niiden suuresti ansaitsemaa näkyvyyttä, olkoonkin vain sitten kerran vuodessa.

Näillä näkymin klassikot nousevat näyttämölle taas ensi vuoden keväällä, jolloin ne toivottavasti saavuttavat yhä kasvavan katselijamäärän suomalaisen fiktioelokuvan juhliessa satavuotista taivaltaan. Tätä harvinaista tilaisuutta päästä näyttämään kunnioituksensa maamme vahvalle ja omalaatuiselle elokuvatuotannolle ei kannata jättää käyttämättä ensi vuonnakaan.

Sukupolvi ennen kurittomia ja levottomia

Suomalaisen elokuvan festivaali esitteli perinteidensä mukaisesti kotimaisia studiokauden helmiä. Muiden teemojensa ohella tämän vuoden näytökset avasivat näkökulmia sodan jälkeiseen yhteiskuntaan ja rauhan mukanaan tuomiin ongelmiin.

Sotavuodet jättivät pysyvät jälkensä suomalaiseen elokuvakulttuuriin, joka hyvin pian sodan loputtua alkoi käsitellä yhteiskunnassa tapahtuneita muutoksia. Sota-aikana elokuvateollisuus oli valjastettu kansan mielialan kohotukseen ja toimi unohduksen ja lohdutuksen välineenä, mutta sodan jälkeen tilanne kuitenkin muuttui ja elokuviin ilmestyi yhteiskunnallinen pohjavire. Tämä ilmeni niin suoranaisena valistuksena kuin hienovaraisena vihjailunakin esimerkiksi komedian muotoon kätkettynä.

VuokrasulhanenUudenlaisen tilanteen kevyttä kommentointia edustaa Suomi-filmin Valentin Vaalan vuonna 1945 ohjaama Vuokrasulhanen. Elokuva on kertomus eronneesta ja itsenäisestä sisustusarkkitehdista, Meeri Holvista (Lea Joutseno), joka palkkaa itselleen vuokrasulhasen niin entisen aviomiehensä kuin salaisen poikaystävänsä harmiksi. Vuokrasulhanen esittelee uuden, modernin naisen, joka on älykäs, koulutettu ja kekseliäs. Sotavuodet olivat pakottaneet naiset työelämään miesten ollessa rintamalla ja tehnyt heistä – ainakin elokuvissa – menestyviä ja aktiivisia.

Vuokrasulhasen Meerillä on käsissään paljon valtaa, niin työpaikallaan kuin yksityiselämässään. Elokuvan miehet ovat läsnä vain Meerin pelinappuloina, joilla hän leikittelee surutta. Elokuva esittelee kuitenkin myös vanhanaikaisia arvoja edustavan Pipin (Rauha Rentola), joka kuvataan hupsuna, lapsellisena ja miehenkipeänä. Kepeän hassuttelun kautta Vuokrasulhanen kommentoi ajalleen tyypillistä pulaa miehistä ja monia naisia uhannutta vanhapiikuutta. Yksinjääminen ei ollut leikin asia, vaikka Pipin epätoivoisille hurmausyrityksille nauretaankin elokuvassa makeasti.

Nuoruus sumussaVuotta myöhemmin valmistunut Toivo Särkän Nuoruus sumussa (1946) heitti huumorin romukoppaan ja ryhtyi käsittelemään sodasta palaavan nuorison ongelmia suorasanaisesti ja valistushengessä. Nuoruus sumussa on yksi niin sanotuista kuppaelokuvista, jotka sodan jälkeen ilmestyivät kommentoimaan villiintynyttä ja vanhoista arvoista vieraantunutta nuorta sukupolvea.

Teemoiltaan elokuva käsittelee alkoholismia, työttömyyttä ja rikollisuutta, mutta ennen kaikkea löyhentynyttä sukupuolimoraalia, josta kuppaelokuvien sarja on saanut nimensäkin. Elokuvassa irrallisuus ja oman kadonneen paikan etsiminen yhteiskunnassa ajaa kolme sodan kunniallisesti sotinutta nuorukaista, Alfin (Leif Wager), Vilhon (Topi Ruuth) ja Hanskin (Hannes Häyrinen) huonoille teille ja johtaa lopulta Vilhon rikoksen aiheuttamaan kuolemaan ja Alfin riutumiseen syfiliksen kourissa. Vain Hanski onnistuu alkuvaikeuksien jälkeen pääsemään jaloilleen ja saa niin työpaikan kuin kunniallisen morsiamenkin.

Nämä elokuvat käsittelevät sitä, miltä tuntui kun menneisyyteen ei ollut paluuta ja tulevaisuus näytti epävarmalta. Naisten aseman vapautuminen ja miesten kyvyttömyys toimia perinteisissä maskuliinisissa rooleissaan johti nuorison keskuudessa hämmennykseen, mikä heijastui Vuokrasulhasen ja Nuoruus sumussa kaltaisiin elokuviin. Osattiin sitä siis olla paheellisia ja himokkaita jo 40-luvulla, ennen elokuvan uutta aaltoa, 50-luvulla syntyneitä kurittomia sukupolvia ja levotonta nykyelokuvaa.

Jon ja Juhani – ulkopuoliset

Suomalaisen elokuvan festivaalin teemaohjaajan Erkko Kivikosken ensimmäinen pitkä elokuva, hellyttävä nuorisokuvaus Kesällä kello 5 vuodelta 1963, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Jaakko Pyhälän esikoisohjaus, raadollinen Jon, ovat kaksi erilaista, aikansa ja tekijänsä näköistä nuorison maailmantuskan kuvausta.

Nuoret ovat olleet Suomessa aina elokuvien suurkuluttajia. Kuitenkin vasta 1960-luvulla varsinaisen nuorisokulttuurin syntyessä suomalaisen elokuvan uuden aallon persoonalliset ohjaajat saivat mahdollisuuden tehdä elämänmakuisia nuorisokuvauksia. Kuuluisin näistä on eittämättä Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966). Nuoren Erkko Kivikosken uusi ja raikas tapa havainnoida ihmisiä ja arkisia yksityiskohtia oli taas saanut kansainvälistä huomiota jo Tori-lyhytelokuvassa.

Kesällä kello 5Kesällä kello 5:ssä Kivikoski rakensi hauraan, jopa naivin nuoruuden ilmapiirin. Festivaaliesityksen alussa elokuvaa kommentoi sen leikkaajana toiminut Juha Gartz, jonka mukaan Kivikosken näkemys ei ole valitettavasti kestänyt aikaa kovin hyvin. Elokuvassa Pentti Lasasen jazz-musiikki ja kuvaaja Virke Lehtisen huolettomat kuvat kesäisestä Helsingistä kuljettavat tarinaa helsinkiläisestä Juhanista (Martti Koski), joka jättää kesäheilansa, mutta joutuu pohtimaan valintaansa ja arvojansa uudelleen.

1970-luvulla ei juuri tehty nuorisoelokuvia ja vasta vuonna 1980 Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä elvytti lajityypin. Samalla uusi ohjaajasukupolvi syrjäytti 60-luvun kaartin Kivikoskineen. Maailma oli muuttunut. Jaakko Pyhälän ohjaamassa Jonissa aggressiivinen ja syrjäytynyt helsinkiläinen Jon lähtee töihin Jäämeren saarelle ja päätyy ryyppäämään Vesa-Matti Loirin esittämän surkuhupaisan luuserin Öljys-Heikin ja muiden humalahakuisten äijien kanssa. Toisin kuin Juhanin sydänsuruille, Jonin angstille ei kerrota selkeää syytä

JonKesällä kello 5 oli kaikesta Juhanin tuntemasta ulkopuolisuudesta huolimatta selkeä rakkauselokuva. Jon kuuluu taas 1980-luvun ”ahdistuselokuvan” lajityyppiin yhdessä Apinan vuoden (1983) ja Harmagedonin (1986) kanssa. Kari Väänänen teki Jonina läpimurtoroolinsa kun taas Kesällä kello 5:n amatöörinäyttelijöille elokuva jäi heidän ainoakseen. Festivaaliyleisön reaktioista kävi selväksi, että Jonin rajumpi nuorisokuvaus vetoaa enemmän nykypäivän ihmisiin.

Jonissa on Kivikosken kesäisen huolettomuuden tilalla kaljanhuuruista angstia ja aggressiivisuutta. Jonia ahdistaa aivan kuten Juhania kaksi vuosikymmentä aikaisemmin, mutta epämääräisemmällä tavalla. Siinä missä Juhani oli kohtelias nuori mies, Jon riehuu ja raivoaa. Yleistä lohduttomuutta lisäävät kuvaaja Pertti Mutasen jylhän apokalyptiset kuvat Euroopan reunalta. Nuorison hiljainen ulkopuolisuuden tunne ja 1960-luvun alun orastava kapina yhteiskunnan arvoja vastaan olivat kahdessa vuosikymmenessä saavuttaneet surullisen päätepisteensä arktisella sotilasalueella roskien seassa ryyppäävän Jonin hahmossa.

Kotimaista elokuvaa valkokankaille

Reilut sata vuotta on elokuvaa esitetty Suomessa, tehtykin lähes yhtä pitkä aika. Taivalta voi seurata Turussa Dominon ja Thalian valkokankailta 6.–9. huhtikuuta. Alun perin kertaluonteiseksi suunniteltu elokuvaopiskelijoiden ja aktiivisten harrastajien luoma Suomalaisen elokuvan festivaali on viidentoista vuoden aikana kehittänyt oman ilmeensä. Vapaaehtoisvoimin tarjotaan jälleen tietoa ja katsomiselämyksiä, kun vanhat ja uudemmatkin filmikelat kaivetaan esille.

Rakastunut rampaNäytöksissä ja oheisohjelmassa käydään lävitse mielenkiintoinen poikkileikkaus kotimaisen elokuvan historiasta sekä festivaalin kotikaupungin elokuvakulttuurista. Paikallista väriä tuodaan Turku-aiheisilla lyhytelokuvilla, Turun taideakatemian opiskelijatöillä ja Turussa kuvatuilla, osin paikallisin voimin tehdyillä elokuvilla Rakastunut rampa ja Yö meren rannalla.

Perinteensä mukaisesti festivaali esittelevät jälleen kotimaista tuotantoa elokuvantekijöiden ja näyttelijöiden voimin. Tänä vuonna tapahtumalla on kaksi keskeistä teemaa, ohjaaja Erkko Kivikosken tuotanto ja Vesa-Matti Loirin tähdittämät elokuvat. Vaikka pääteemat suuntaavat ohjelmistoa 1960–1980-luvuille, ei kulta-ajan elokuviakaan ole unohdettu.

Nuori luotsiErkki Karun mykkäelokuva Nuori luotsi (1928) on tällä kertaa vanhin tarjolla oleva filmi, jonka saaristolaiselämän tunnelmaa sävyttää muusikko Janne Kuusinen. Studiokautta puolestaan edustavat muun muassa monialaisen Valentin Vaalan Sillanpää filmatisointi Ihmiset suviyössä (1948) ja komedia Vuokrasulhanen (1945). Onpa ohjelmistoon saatu jopa suomalaisittain harvinaisen genren, lääkärielokuvan edustaja Suurin voitto, jonka on ohjannut romanttisista melodraamoistaan tunnettu Hanne Leminen.

Festivaalien kasvoina Loiri ja Kivikoski

Erkko KivikoskiKeskeinen elokuvahistoriallinen teema sijoittuu tänä vuonna kotimaiseen uuteen aaltoon. Studiokauden murros ja elokuvayleisön kato 1960-luvulla nostivat esille uusia elokuvantekijöitä, heidän joukossaan viime vuonna edesmennyt ohjaaja Erkko Kivikoski. Miehen tuotantoa kunnioitetaan perjantaina esittämällä hänen kuudesta pitkästä elokuvastaan neljä ja järjestämällä ohjaajan tuotantoa käsittelevä seminaari.

Laukaus tehtaallaElokuvissaan Kivikoski on yhdistänyt yhteiskunnallisuutta henkilöhahmojensa tunne-elämään ja arjen kokemuksiin. 1970-luvulla kuvattu Laukaus tehtaalla on ohjaajan ja kotimaisen poliittisen elokuvan perusteos, jossa kuvataan ihmisläheisesti yritysfuusion jälkeisten irtisanomisten seurauksia. Edelleen ajankohtaista elokuvaa saapuu festivaaleille esittelemään leikkaaja Juho Gartz, joka on osallistunut myös elokuvan käsikirjoittamiseen ja toiminut apulaisohjaajana.

Festivaalien vieraat ovatkin tarjonneet omakohtaisen näkökulman elokuvien tekemiseen ja kokemiseen. Tänä vuonna yleisölle esitellään kansan rakastama näyttelijä, muusikko ja koomikko Vesa-Matti Loiri. Vaikka mies tunnetaankin erityisesti televisio- ja elokuvakoomikkona, on hänen elokuvauraansa mahtunut myös vakavia rooleja. Moninaisuutta tuodaan festivaaleilla esille peräti seitsemän Loirin tulkitseman roolin ja lauantaisen keskustelutilaisuuden kautta.

PojatOhjelmistossa nähdään muun muassa hänen ensimmäinen elokuvaroolinsa Paavo Rintalan romaanin Pojat filmatisoinnissa. Mikko Niskasen ohjauksessa Loiri loi mieliin painuvan roolin Jakena, jonka elämään vaikutti talvisodan aikaisten saksalaisjoukkojen oleskelu Suomessa. Rooli varmisti tuolloin vasta 17-vuotiaan näyttelijänalun uravalinnan ja teatterikouluun pyrkimisen.

Uuno TurhapuroTämän valinnan takana seisoo koko kansa. Yhteistyö Spede Pasasen kanssa on luonut paitsi Nasse-sedän ja Jean-Pierre Kuselan niin myös Uuno Turhapuron. Verkkopaidassaan ja hurmurihymyssään Uuno taistelee parhaillaankin suurimman satusuomalaisen tittelistä. Festivaaleilla riemuisaa hahmoa muistetaan esittämällä ensimmäinen Turhapuroista sunnuntain ilmaisnäytöksessä. Tapahtuman kunniaksi Elisabeth-vaimona tunnettu näyttelijätär Marjatta Raitakin saapuu paikalle. Yhdessä Loiri ja Raita ovat saaneet esittää tunnettua pariskuntaa jo kolmen vuosikymmenen ajan parissa kymmenessä elokuvassa.

Festivaalin kotisivuilla [www.vselokuvakeskus.net/sef.html] voi tutustua täydelliseen ohjelmaan.

Kaveruus ja Suomi-eksotiikka

Jarno Laasala on Duudsonit-elokuvan monitoimimies. Hän on tuottanut, ohjannut, kuvannut ja näytellyt eteläpohjalaisporukan temppurainassa. Kyse ei ole mistään pikatuotoksesta, vaan kaverukset ovat tehneet elokuvaa neljä vuotta. Vuonna 2001 pojat saivat oman sarjan Moon TV:lle. Elokuva haluttiin tehdä suoraan vientiin, eli englanniksi.

– Mikä kaikkein tärkeintä, että saatiin Amerikkaan diilit. Täysillä pusketaan maailmalle, että saadaan uusi Duudsonit Suomi-kuva vietyä maailmalle oikein komiasti.

Duudsonit ystävystyivät ala-asteella. Ensin käytiin yhdessä omenavarkaissa ja myöhemmin alettiin kuvailla lumilautailu- ja maastopyörätemppuja.

– Sitten tajuttiin että ollaan varmaan parempia kaatumaan ja lyömään päätä seinään kuin laskemaan. — Kavereiden kanssa ollaan haluttu pitää hauskaa ja ottaa kaikki ilo irti elämästä.

Kipu on hetkellistä

Duudsonit-elokuvassa näytetään myös temppujen kääntöpuoli. Kamera kuvaa myös sairaalassa, kun onkin käynyt pahemmin kuin suunniteltiin.

Jarno Laasala– Kyllähän tuolla kolme, neljä kertaa taidetaan mennä sairaalaan. Isoja temppuja tehdään ja turvatoimia ei haluta miettiä liian pitkälle. Pidetään homma aitona ja saadaan laajempaa draamaa aikaiseksi.

Laasala kuitenkin muistuttaa, että ei näitä elokuvia tehdä, jotta joku katkaisisi jalkansa. Loukkaantumiset ovat ammatin haittapuolia. Ikävimmät muistot ovat niistä tempuista, joissa joku on murtanut selkänsä tai palanut pahasti.

– Mutta tuossa on kuitenkin se, että vedetään täysillä, ei mietitä liikaa. Törkeän paljon on hauskoja muistoja kavereiden kanssa. Plussaa on, jos se on vielä videolla. Video on ikuinen, kipu hetkellinen!

Paikkoja kolottaa, mutta Jarno näkee Duudsonien ytimen komediassa. Juttu ei ole siinä, kuinka monta jalkaa menee kuvauksissa poikki. Tulevaisuudessa homma voi painottua enemmänkin huumoripuolelle.

Ylivoimainen Suomi

Duudsonit ovat ylpeitä pohjalaisuudestaan, mutta ulkomaille mennään enemmänkin suomalaisina.

Jarno Laasala– Jengi on Jenkeissä kommentoinut, että eihän teidän kanssa voi kukaan kilpailla, kun te tulette Suomesta. Me ollaan vaan niin saakelin ylivoimainen kansa. Mikäs tässä, komiaahan se on tulla Suomesta eikä Ruotsista.

Ulkomaalaisia yhteistyökumppaneita etsiessä ei ensimmäisenä mietitty kuinka vaikeaa homma tulisi olemaan. Cannesia ja Jenkkejä kierrettiin. Trailerit ja demoversiot saivat ihmiset kiinnostumaan. Duudsonit eroavat Jarnon mukaan Jackassista aika paljon.

– Meillä on ystävyys, kaveruus ja Suomi-eksotiikka mukana. Jackass-jätkät ovat raivanneet omalla työllään polun, eli genre on jo yleisölle tuttu.

Jackassin pojat ja Duudsonit eivät kilpaile keskenään vaan vetävät köyttä samaan suuntaan. Jackassit ovat antaneet apua markkinoinnissakin.

Ja unelmatemppua on vähän jo piirustuspöydällä suunniteltu, mutta se vaatisi vielä rahoitusta.

– Backflippi autolla. — Se ei ihan lähde tosta vaan, että Seijäjoen poijat miettii, että tänään voisi heittää voltin autolla. Se olisi komiaa. Eiköhän se vielä joskus tulla näkemään.

Tampereen elokuvajuhlien kilpailujen suosio kestää

Tampereen kansainväliset elokuvajuhlat järjestetään 36. kerran maaliskuussa, 8.–12.3.2006. Tampereen elokuvajuhlien kilpailut ovat ylläpitäneet maineensa kansainvälisenä elokuvakatselmuksena ja kilpailuihin lähetettiinkin jälleen kerran ennätysmäärä elokuvia.

Kotimaisessa kilpailussa elokuvia nähdään viimevuotiseen verrattuna hieman vähemmän, mutta elokuvat ovat kestoltaan pidempiä. Kaiken kaikkiaan kotimaiseen kilpailuun tarjottiin tänä vuonna lähes 370 elokuvaa, joista mukaan valikoitui 33. Kotimaisen kilpailun elokuvat esitetään yhdessätoista näytöksessä.

Kansainväliseen kilpailuun valittiin 80 elokuvaa 37 maasta, ja nämä kilpailuelokuvat esitetään myös yhdessätoista näytöksessä. Tarjokkaita kilpailuun oli lähes 2600 seitsemästäkymmenestä maasta. Enemmistönä ovat fiktiot, mutta animaatiot ja dokumentit ovat myös hyvin edustettuina ja kokeellisiakin elokuvia on mukana. Suomalaisista ohjaajista työnsä kansainväliseen kilpailuun saivat Tatu Pohjavirta (animaatio Elukka, 2005) ja Miia Tervo (dokumentti Hylje, 2005).

Tampereen elokuvajuhlien kansainvälisen kilpailun Grand Prix’n ja kotimaisen kilpailun alle 30-minuuttisten sarjan pääpalkinnon voittajat pääsevät kilpailemaan myös Yhdysvaltain elokuva-akatemian lyhytfiktion Oscar-ehdokkuudesta.

Lisätietoja ja festivaalin ohjelmisto: www.tamperefilmfestival.fi

Esikoisohjaajien esiinmarssi

Naisten tekemiin elokuviin keskittyvä Nainen vai artisokka -festivaali tarjosi Helsingin elokuvayleisölle makupaloja maailman eri kolkilta jo kuudennen kerran. Naisten elämän monimuotoisuus näkyi konkreettisesti ohjelmistossa, josta löytyi elokuvia niin Etelä- ja Pohjois-Amerikasta kuin Euroopasta ja Aasiastakin. Eräänlaisena teemana tuntui tällä kertaa olevan esikoisohjaajien esiin nostaminen – festivaalin seitsemästä elokuvasta peräti viisi oli esikoisohjauksia.

PlayVaikuttavin esikoisohjauksista oli Alicia Schersonin Chileen sijoittuva Play. Kyseinen elokuva on menestynyt monilla eri festivaaleilla ja voittanut parhaan esikoisohjauksen tittelin muun muassa Tribecan festivaalilla New Yorkissa ja Havanan uuden latinalaisamerikkalaisen elokuvan festivaalilla. Todellisen audiovisuaalisen elämyksen tarjoava teos sekoittaa videopelien surrealismia arkipäivän elämään luoden unenomaisen todellisuuden. Ohjaajan inspiraationa on ollut nykypäivän sekoittuneiden identiteettien kysymys, ja elokuvassa päähenkilönä nähdäänkin mapucha-intiaanityttö, jonka identiteettiin vaikuttaa ikivanhan kulttuuriperimän lisäksi moderni kaupunkilaisuus sekä japanilaisen videopelisankarittaren ihannointi.

Saving FaceMiellyttävän elokuvakokemuksen tarjosi myös esikoisohjaus Saving Face, joka muokkaa romanttisen komedian lesbotarinaksi ja tarjoaa samalla mielenkiintoisen katsauksen New Yorkin amerikan-kiinalaiseen yhteisöön. Raikas ja piristävä elokuva pohjautuu löyhästi ohjaaja Alice Wun omiin kokemuksiin kaapista ulostuloon. Ehkä juuri siksi vähemmistöjen esiin nosto ei elokuvassa ole alleviivattua tai jäykkää, vaan täysin luontevaa ja aitoa.

Elokuva Me and You and Everyone We Know piirtää yksinkertaisin vedoin kuvan amerikkalaisen pikkukaupungin arkipäivästä, joka kummallisuuksineenkin on melko harmaata ja lakonista. Aiemmin videotaidetta tehnyt esikoisohjaaja Miranda July lienee lisännyt elokuvaan omakuvallisia elementtejä, sillä hän esittää itse elokuvassa nuorta videotaidetta tekevää naista. Muita festivaalilla nähtyjä esikoisohjauksia olivat Karin Alboun La Petite Jérusalem, joka luo katsauksen nuoren tytön hämmentävään maailmaan ja Juliet McKoenin Frozen, joka mysteeritrillerin keinoin liikkuu houreen ja tervejärkisyyden rajamailla.

WaterFestivaalin parasta antia oli kokeneen intialaisohjaajan Deepa Mehtan koskettava elokuva Water. Sunnuntain näytäntö veti Bio Rexin suuren saliin lähes 500 katsojaa, eikä yleisö joutunut pettymään. Elokuva kertoo intialaisesta leskien talosta, jossa vaimot joutuvat miehensä kuoleman jälkeen viettämään loppuelämänsä ulkomaailmasta eristettynä. Tarinan päähenkilö on lapsiavioliiton kokenut Chuyia, jonka vanhemmat hylkäävät hänet leskien taloon tytön ollessa vasta 8-vuotias. Visuaalisesti huikea elokuva päättää Mehtan Earth-Fire-Water -trilogian, jonka aiemmat osat valmistuivat vuosina 1996 ja 1998. Viimeisen elokuvan valmistuminen lykkääntyi Intiassa heränneen laajan protestoinnin vuoksi ja lopulta Water jouduttiin kuvaamaan Sri Lankassa. Lopputulos on kuitenkin mestarillinen ja ehdottomasti odotuksen arvoinen.

Nainen vai artisokka -festivaalilla tarjottiin tilaisuus nähdä ennakkona Breakfast on Pluto, joka todistaa sateenkaarielokuvien olevan jo Suomessakin ilmiö. Aiemmin tänä vuonna ensi-iltansa saaneet Brokeback Mountain ja Transamerica saavat nyt seurakseen transvestiitti Patrick ”Kitten” Bradenin tarinan. Lämminsävyisessä kasvutarinassa Kitten jättää kasvattiperheensä ja lähtee etsimään niin itseään kuin biologisia vanhempiaankin. Elokuva sijoittuu 1970-luvun Irlantiin ja Kittenin tarinan taustalla riehuvatkin terrorismiin yltyvät poliittiset ristiriidat.

Pienen piirin festivaalina pysyttelevä Nainen vai artisokka keräsi tänä vuonna noin 1700 katsojaa. Juha Rislakki festivaalin työryhmästä kertoo, että tänä vuonna festivaalilta puuttui niin sanottu kassamagneetti. Esimerkiksi viime vuonna Innocence ja edellisvuonna Lost in Translation herättivät laajemmankin katsojakunnan kiinnostuksen, mutta tänä vuonna tuollainen vetonaula puuttui. Tästä huolimatta Nainen vai artisokka onnistui jälleen tarjoamaan huolella poimitun elokuvavalikoiman naistekijöiden parhaimmistosta.

Naisia ja artisokkaa

Helsingissä 24.–26.2. järjestettävä Nainen vai artisokka -festivaali nostaa naiset keskiöön. Kuudetta kertaa järjestettävän festivaalin tavoitteena on esitellä naisten elämän monimuotoisuutta ja naisten tekijyyttä. Bio Rexin valkokangas täyttyykin monenlaisista naisista, jotka eivät kuitenkaan jää vain katseen kohteeksi. Tämän festivaalin naiset ovat toimijoita – ohjaajia, käsikirjoittajia ja näyttelijöitä.

Feministisestä asenteestaan huolimatta Nainen vai artisokka ei halua asettua poliittiseksi suunnannäyttäjäksi. Tarkoituksena on ennen kaikkea esitellä kansainvälisten elokuvafestivaalien parhaimmistoa ja elokuvia, joita muutoin ei Suomessa näkisi. Tarjolla onkin sangen mielenkiintoisia poimintoja, joiden parissa viihtyy niin naisasian puolustaja kuin tavallinen elokuvanystäväkin.

Kansainvälisyyttä ja uusia näkökulmia

FrozenAvajaiselokuvana Artisokka-festareilla nähdään brittiläinen mysteeritrilleri Frozen, jonka pääosassa valloittaa Wilbur Wants to Kill Himself -elokuvasta tuttu Shirley Henderson. Brittiväriä nähdään myös mustassa komediassa Breakfast on Pluto, jossa seurataan nuoren transvestiittimiehen aikuistumista. Kyseinen elokuva on festivaalin tarjonnasta ainoa, joka on myöhemmin keväällä tulossa teatterilevitykseen Suomeen.

Eksoottisempaa naisnäkökulmaa tarjoaa Alice Wu elokuvallaan Saving Face. New Yorkin kiinalaisyhteisöön sijoittuva erilainen romanttinen komedia esittelee selviytymistä modernin elämän ja tiukkojen kulttuurinormien välisessä ristiaallokossa. Ehdottomasti nähtäviin elokuviin kuuluu myös Miranda Julyn jenkki-indiehitti Me and You and Everyone We Know. Omaperäinen komedia performanssitaiteilijan ja kenkämyyjän kohtaamisesta on voittanut Sundancessa tuomariston erikoispalkinnon ja Cannesissakin useita palkintoja.

WaterNainen vai artisokka tuo näytille myös ohjaaja Deepa Mehtan kohua herättäneen Water-teoksen. Earth-Fire-Water -trilogian viimeinen osa on koskettava tarina 30-luvun Intiasta, missä naiset edelleen eristetään miehen kuoleman jälkeen leskien taloon. La Petite Jérusalem taas sijoittuu pariisilaislähiöön ja seuraa 18-vuotiaan Lauran elämän myllerrystä kodin ortodoksijuutalaisuuden, filosofian opiskelun ja muslimiin ihastumisen keskellä.

Etelä-Amerikkaan katsojan tutustuttaa tämän vuoden festivaalihitti Play. Videopelien fiktio sekoittuu arkielämään Alicia Schersonin valloittavassa esikoiselokuvassa, jossa kuin bonuksena tuodaan naisten lisäksi esille myös artisokkaa. Valinta on siis helppo: sekä nainen että artisokka!

Nainen vai artisokka -festivaalin järjestää Helsingin kaupungin kulttuuriasiainkeskus ja Helsinki Film Festival. Liput maksavat kuusi euroa, ja niitä myydään etukäteen Lippurexistä 20.2. alkaen. Lauantaina 25.2. klo 21–03 festivaali vaihtaa viihteelle mbarissa, jossa esiintyvät Astronominen Zoo Sauvage, dj Maria Monsteri ja dj Siili. Helsingin tapahtuman jälkeisellä viikolla tapahtuma vierailee myös Tampereella.

Lisätietoja osoitteista: www.artisokka.info & www.elokuvakeskus.fi/niagara/artisokka.htm

Hyvä nauru, kyllä se pidentää ikää

Kummeli on viihdyttänyt suomalaisia jo viidentoista vuoden ajan. Tv-sarjaa on tehty useampaan otteeseen ja valkokankaalle on saatettu kaksi elokuvaakin (Kummeli Stories, 1995 ja Kummelin Kultakuume, 1997). Pitkästä huumoritaipaleesta huolimatta inspiraatiota ei Timo Kahilaisella ja kumppaneilla ollut vaikea löytää kolmatta elokuvaa, Kummelin Jackpotia varten.

– Tämän ensimmäinen idea. Sen piti mennä teatteriin. Vihisen Heikki ehdotti tällaista vedonlyöntiaiheista – vedonlyöntitoimistoa. Sitä kautta kun lähtee tekemään juttua, niin sitähän ei tietenkään tiedä millainen siitä tulee. Sen näkee vasta sitten tuolla valkokankaalla, minkälaisia fiiliksiä se antaa, mikä se lopullinen juttu on. Tämän on sellaista palapelin tekoa tämä leffan teko. Startti oli tällainen. Me näitä kirjoitellaan ja tämän muoto oli elokuva ja sitten lähdettiin tekemään ja rahoittavat puolet sen verran innostuivat, että saatiin tällä kertaa tehdä elokuva.

Kummelin suosio on ollut suurta. Television sketsisarjojen jaksoista koostettuja dvd:eitä on myyty neljännesmiljoona kappaletta ja edelliset elokuvat keräsivät kumpainenkin teattereihin lähes parisataatuhatta katsojaa. Kahilainen ei kuitenkaan ole taipuvainen analysoimaan suosion syitä.

– Ei, ei. Kyllä mä vältän tuommoisia ajatuksia. Lähtökohtana on kuitenkin se, että meidän täytyy itse nauraa niille jutuille. Ja ehkä se on ollut, että on saatu tehdä omaa, jotkut puhuu jätkähuumorista tai bändihuumorista. Mutta se on meidän porukan huumoria, ja ollaan tehty siitä julkista.

Värikkäät ja osaltaan elämänmakuiset henkilöhahmot ovat olleet eräs avaintekijä Kummelin huumorissa. Jackpotin hahmoissa on Kahilaisen mukaan paljon heitä itseään, mutta myös piirteitä lähiympäristön ihmisistä, vaikka ketään ei suoranaisesti minkään hahmon esikuvaksi ole otettukaan. Oma osansa hahmojen kehittelyssä on myös käsikirjoitusprosessilla.

– Kun Vihisen kanssa kirjoitetaan, niin ikään kuin tiedetään ja toivotaan kuka tulisi näyttelemään kunkin roolin. Niin siinä kirjoittaessa henkilö saa jo kasvot ja tyyppi lähtee siitä luomaan omaa elämäänsä.

Huumori on helppoa

Komiikan saralta Timo Kahilaisen esikuva on, tietenkin, Monty Python. Vanhoista tekijöistä hän nimeää parivaljakon Ohukainen ja Paksukainen, jotka ovat kolahtaneet Chaplinia paremmin. Eikä suomalaisiakaan sovi unohtaa…

Timo Kahilainen (kuva: Juha Rosenqvist)– Totta kai Suomesta Peteliukset ja Vesku ja Spede. Näistä kaikista. Tämä on sellaista sekametelisoppaa, että tässä varastetaan, lainataan ja tehdään uusiksi ja pyöritetään asioita. Niin paljon on huumoria tehty, että ikään kuin samoja juttuja monistetaan uudelleen ja kerran vielä käännetään asioita, että jos sieltä vielä jotain löytyisi. Tältä pohjalta me kai tätä teemme.

Siihen onko huumorin tekeminen vaikeaa, ei Kahilainen osaa vastata, koska heille se on helppoa, ja sen pitääkin olla helppoa. Kysymys ei ole kuitenkaan esimerkiksi elokuvan kohdalla pelkästä sketsistä, vaan mukana pitää olla myös draamaa.

– Ei puoltatoista tuntia, esimerkiksi tämän elokuvan tapauksessa, voida koko ajan pistää vaan vitsiä ja sketsiä ja näin pois päin – jotkut voisi tietty tykätä siitäkin, mutta kyllä siinä täytyy olla jonkinlainen draamankaari.

Annetaan kaikkien kukkien kukkia

Suomalaisen huumorin kentällä sketsiviihteen saralla on ollut hiljaisempaa. Kahilainen, joka aloitti sketsien puurtamisen jo 1980-luvulla, ei näe huumorin siistiytymisessä huolestuttavia merkkejä vaan pitää sitä enemmänkin terveenä piirteenä.

– Nyt on ollut tällainen aika, että on tehty vähän sofistikoituneempaa, tämmöistä hovikelpoisempaa elokuvaa ja vähän kuin realistisempaa, peruukit ja parrat on lentäneet roskiin. Tämä on tällaista aaltoliikettä. Mielestäni se on ihan terve piirre. Toisaalta ajattelen kyllä niin, että annettaisiin kaikkien kukkien kukkia. Hyvää viihdettä ei tosiaankaan ole liikaa. Hyvä nauru, kyllä se pidentää ikää.

Uuden Kummeli-elokuvan myötä odotuksissa on varmaan monella myös uusien Kummeli-jaksojen näkeminen televisiossa. Kahilainen ei asiaa tyrmää, mutta naurahtaen pohtii, miksi kaikki aina kysyvät, että mitä seuraavaksi, vaikka elokuva on juuri saatu valmiiksi.

– Melkein kaikki kysyy, mitä seuraavaksi, kun just tuli tämä! Eli me kyllä menemme ihan kädestä suuhun. Katotaan kuinka tämä menee, ladataan vähän akkuja ja mitä sitten seuraavana, niin kyllä kai meillä tässä häijyjä hankkeita on, mutta ei ole mitään pakottavaa tarvetta nyt heti tintata mitään uutta tiskiin.

Mainstreamiä tietyllä särmällä

Pitkän uran television ja elokuvan parissa tehnyt Janne Kuusi pyrkii jälleen yllättämään uudella Saippuaprinssi-elokuvallaan. Todellisuuden ja fiktion rajoja luotaava elokuva kertoo piskuisessa Kellariteatterissa näyttelevästä Ilonasta, joka vahingon kautta päätyy käsikirjoittamaan suosittua Tulisuudelma-saippuasarjaa. Ilona rakastuu sarjan päätähteen Kalleen, joka tosin on tuottaja Raakelin pauloissa. Saippuasarjan käsikirjoitus alkaa saada entistä erikoisempia muotoja, kun naiset alkavat käydä kilpaa Kallesta sarjan kautta. Kallella myös tuntuu kilahtavan päässä, ja hän alkaa kuvitella oikeasti olevansa Antero, Tulisuudelman päätähti.

Esimerkiksi Kuusen edellinen elokuva Kukkia ja sidontaa (2004) oli varsin erityyppinen työ Saippuaprinssiin verrattuna. Syy tähän löytyy Kuusen vaihtelunhalusta ja siitä, ettei hän halua leimautua vain tietyntyyppisen brändin, yhden ja saman jutun tekijäksi, vaan laaja-alaisesti paneutua eri tyyleihin ja lajeihin.

Kuusi myöntää, että Saippuaprinssi-elokuva on tavallaan hyvinkin mainstreamiä, mutta hän halusi kuitenkin tehdä siihen jonkinlaisen särmän, ettei elokuva ole yllätyksetöntä, vain jonkun tietyn sapluunan mukaan tehtyä.

– Helsinki-filmin filosofia menee jollain tavalla näin, että haluamme tehdä yleisöystävällistä elokuvaa, jossa on myös korkeat taiteelliset päämäärät. Näiden kahden aika vaikean asian, käytännössä katsoen kaupallisuuden ja taiteellisen sisällön yhdistäminen niin että se toimisi, on aika vaikeaa. Pyritään siihen, että tämä voi olla täysi viihdepläjäys, eli ihmiset voivat tulla pelkästään viihtymään ajattelematta mitään. Ja sitten toisaalta siitä voi löytää moniakin erilaisia tasoja. Se ei ole mitään ääliöviihdettä kuitenkaan.

Pakoa todellisuudesta

Kuusen mukaan Saippuaprinssin tarkoitus ei suinkaan ole pilkata oikeita saippuasarjoja, saati sitten Salattuja elämiä, vaikka käsikirjoittaja Aleksi Bardy onkin sarjaa kirjoittanut ja monia entisiä Salkkari-tähtiäkin elokuvassa vilahtaa. Ohjaaja Kuusi vetoaa siihen, ettei Salatut elämät ole varsinaista saippuaa, koska tämä tyylilaji ei Suomessa mene läpi ollenkaan. Elokuvan Tulisuudelma-sarja taas on juuri perinteistä, oikeaa saippuaa, vähän kuin Kauniit ja rohkeat.

– En sanoisi, että tässä kritisoidaan saippuaoopperaa, vaan että sitä käsitellään ihan lämmöllä. Se on myös väärinkäsitys, että tässä pilkattaisiin vaikkapa Salattuja elämiä. Päinvastoin, minusta tässä kerrotaan sellaisella hilpeällä meiningillä, että mistä tuollaisissa on kysymys. Kyse ei siis ole pilkasta eikä kritiikistä, vaan lempeästä käsittelystä.

Mikko LeppilampiVahvasti fiktion ja todellisuuden rajoja luotaavaa Saippuaprinssiä ei myöskään ole tarkoitettu kritisoimaan nykytelevision tosi-tv -buumia, jossa todellisuudentaju tuntuu katoavan täysin. Kuusen mukaan elokuva ennemmin asettelee fiktiotason ja todellisuuden tason vastakkain, niin että nämä lähestyvät toisiaan ja sitten taas korvaavat ja kumoavat toisiaan. Kuusi puhuukin mieluummin ihmisten todellisuuden paon syistä, kuin lähtisi kritisoimaan ilmiötä. Hän näkee elokuvalle myös tilauksen, joka ei ole sidottu tiettyyn hetkeen tai paikkaan.

– Tämän päivän elämä on niin kovaa, että ihmiset pakenevat mielellään tällaiseen viihteelliseen maailmaan, fiktiiviseen satumaailmaan, koska siellä on paljon viihtyisämpää olla kuin todellisuudessa. Näin se linkittyy tämän päivän suomalaiseen elämään. Minun mielestäni tällaiselle onkin aina tilaus olemassa. Ei ehkä juuri tänään erityisesti, mutta milloin tahansa muulloinkin. Tällaista elokuvaa, jossa kahta elementtiä, yleisöystävällisyyttä ja sitä useiden tasojen sisältöä yritetään saada samaan pakettiin, ei niitä koskaan ainakaan liikaa ole.

Väärinymmärretty improvisaatio

Kukkia ja sidontaa -elokuvan yhteydessä puhuttiin paljon improvisaatiosta, ja ohjaaja Kuusi haluaakin kumota monia tähän liittyviä asenteita. Improvisaatio käsitetään Suomessa kuin vasemmalla kädellä ilman minkäänlaista vaivannäköä huvin vuoksi tehtynä, mikä ei Kuusen mukaan pidä lainkaan paikkaansa.

– Improvisaatio on täysin väärin ymmärretty sana, eli itse kutsun improvisaatioksi kaikkea hyvää näyttelemistä. Kukkia ja sidontaakin tehtiin kuin Iisakin kirkkoa, paljon huolellisemmin ja tarkemmin kuin mitään muuta elokuvaa, mitä olen tehnyt. Minä käytän improvisaatiota siinä mielessä, että improvisaatiota on kaikki läsnä oleva ja tarkkaan kontaktissa oleva näyttelijäntyö, riippumatta siitä onko vaikka repliikit ihan sellaisenaan kirjoitettuna. Näyttelemisessä ei ole kyse vain repliikkien lausumisesta.

Pamela TolaKuusi pestattiin mukaan Saippuaprinssi-projektiin, koska mukaan haluttiin vahvaa kokemusta ja korkeaa ammattitaitoa, koska tämänkaltaisen, monilla eri tasoilla liikkuvan elokuvan tekeminen ei ole helppoa. Toisaalta myös se vaikutti, että Kuusi pystyi palkkaamaan tuttua, ammattitaitoista väkeä myös ympärilleen, kun useat tekijät ja näyttelijät olivat tuttuja jo aiemmista töistä. Elokuvan nuoret päätähdet, Mikko Leppilampi ja Pamela Tola, valikoituvat mukaan koekuvausten kautta ja selvisivät ohjaajakonkarin mielestä erittäin hyvin haastavista rooleistaan. Vaikka odotusten rima oli korkealla, ei Kuusi joutunut pettymään.

– He pärjäsivät oikein hyvin mukana olleille vanhoille konkareille, jotka taas paiskoivat aika tyyliteltyä ja tietyllä lailla ronskia näyttelijäntyötä hyvin tarkoituksellisesti.

DOKKINO – dokumentteja nuorista

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPointin yhteydessä järjestettiin tänäkin vuonna lasten ja nuorten dokumenttielokuvafestivaali Dokkino, joka järjestetään Helsingin lisäksi myös Porissa, Jyväskylässä, Turussa ja Tampereella. Dokkinon, kuten DocPointinkin, tavoite on kasvattaa dokumenttielokuvien arvostusta Suomessa. Dokkino on myös todiste siitä, että lapsille ja nuorille suunnatulla dokumenttielokuvalla on nykyisen niukan tarjonnan ylittävä kysyntä maassamme.

”Mä tykkään musta”

Dokumenttielokuva on yksi keino tavoittaa mahdollisesti suuressakin myllerryksessä elävä lapsi tai nuori. Tänä vuonna Dokkinon teemana olikin ”Mä tykkään musta” ja tavoitteena tukea minäkuvaansa rakentavaa lasta ja nuorta näyttämällä elokuvia erilaisista olosuhteista ponnistavista ikätovereista.

Dokkino on vuosien mittaan kasvanut ympärivuotiseksi ja valtakunnalliseksi koululaistapahtumaksi. Dokkinon elokuvissa maailmaa tarkastellaan lasten ja nuorten näkökulmasta, osa elokuvista on myös nuorten itsensä tekemiä. Tällaisia nuorten omia töitä olivat esimerkiksi helsinkiläiskouluilla järjestettyjen elokuvatyöpajojen kymmenminuuttiset tuotokset. Teemana niissäkin oli ”Mä tykkään musta”.

Vaikeita aiheita

Useat Dokkinon tämänvuotiset elokuvat olivat häkellyttävän henkilökohtaisia ja käsittelivät vaikeitakin aiheita ihailtavalla rohkeudella ja suoruudella. Norjalaisen Erlend E. Mo’n Voiko taivaassa kuolla? (2005) esittelee 11-vuotiaan Jonathanin, joka on vastikään menettänyt isänsä ja sairastunut itse syöpään. Elokuvassa hirveän vaikeassa elämäntilanteessa elävä poika pohtii hyvin avoimesti sairauttaan, tulevaisuuttaan ja kuolemaa.

Voiko taivaassa kuolla?Kipeistä teemoistaan huolimatta Voiko taivaassa kuolla? sisältää suunnattomasti lämmintä huumoria, toivoa ja elämäniloa. Jonathanin kaksi veljeä ja äiti ovat tiiviisti läsnä pojan surressa isäänsä ja taistellessa vakavaa sairautta vastaan. Sekä yksin että yhdessä muun perheen kanssa Jonathan miettii kuolemaa ja kiperää kysymystä: kuinka monta kertaa ihminen voi kuolla? Ja voiko taivaassa kuolla?

Elämää ja kuolemaa käsittelee myös ruotsalaisen Thomas Danielssonin elokuva Ylva ja lohikäärme (2005). Raikkaasta henkilödokumentistaan Yohanna! Johanna! (2003) tuttu Danielsson kertoo nyt tarinan anoreksiasta toipumassa olevasta Ylvasta. Lopputuloksena on liikuttava ja järkyttävä henkilökuva nuoresta, älykkäästä naisesta, joka vuosien pimeyden jälkeen näkee jälleen valoa tunnelin päässä.

Kulttuurien välissä

Kulttuurienvälisyys ja maahanmuuttajien sopeutuminen uuteen yhteiskuntaan ovat ajankohtaisia teemoja ja ne näkyivät myös Dokkinon ohjelmistossa. Kahden erilaisen kulttuurin ristipaineessa eläminen kiteytyy mainiosti hollantilaisen Ingeborg Jansenin ja suomalaisen Minna Lindroosin henkilödokumenteissa Jamila (2004) ja Shahin (2004).

JamilaJamila on hollantilaistyttö, joka rakastaa jalkapalloa. Isä kannustaa tytärtään pelikentän laidalla, mutta kulttuurisilta ristiriidoilta ei vältytä. Isä ei voi hyväksyä pelin vaatimia shortseja, sillä islamilaisten säännösten mukaan naisten on julkisella paikalla verhottava kehonsa ranteista nilkkoihin. Pitkissä trikoissa on kuitenkin hankala juosta ja tyttö taistelee tiukasti voidakseen jatkossakin pelata lyhyissä lahkeissa.

Shahin puolestaan tuo kulttuurienvälisyyden kotoiseen Suomeemme. 14-vuotias Shahin joutui pakenemaan Iranista, sodan jaloista, ollessaan vasta kolmevuotias. Suomeen Shahin päätyi 7-vuotiaana. Nyt Shahin puhuu ja ajattelee suomeksi, mutta alussa kieli oli vieras ja uusi kotimaa pelottava paikka.

Monien muiden Dokkinon ohjelmistossa esitettyjen elokuvien tapaan kovia kokeneen Shahinin tarina antaa ajattelemisen aihetta katsojalle. Kypsästi rankoistakin tapahtumista jutteleva tyttö avaa turvallisessa lintukodossa varttuneelle ikkunan maahanmuuttajien rankkaan menneisyyteen ja onnistuu kuin ohimennen murtamaan turhia ennakkoluuloja.

Yleisestä yksityiseen

Tämänvuotinen DocPoint kulki matkan Viipurista Jenkkeihin ja Japaniin totaalisten ääripäiden kautta. Matka kiteyttää paljon dokumenttielokuvan monimuotoisuudesta. Aiheet ja lähestymistavat vaihtelivatkin päävieras Frederick Weismanin totaalisen objektiivisista yhteiskuntatutkielmista japanilaisen Kazuo Haran ja suomalaisen Pia Andellin häkellyttävän henkilökohtaisiin rakkaustarinoihin.

Poliittista etäältä

Suoran elokuvan (direct cinema) mestari, luokitteluja kavahtava Frederick Weisman oli läsnä festivaalin jokaisessa päivässä kaikkiaan kymmenen elokuvaa käsittävällä retrospektiivillään. Kukin Weismanin elokuvista tarttuu johonkin amerikkalaisen yhteiskunnan osa-alueeseen. Toisaalta aiheet ovat myös yleismaailmallisesti tunnistettavia ja puhuttelevia.

Weismanin elokuvien suoruus tarkoittaa käytännössä sitä, että valkokankaalle ei heijastu varjoakaan elokuvien tekijästä. Weisman kertoo elokuvillaan mitä vankimielisairaalassa, tavaratalossa tai muotikuvauksissa tapahtuu. Hän ei selittele saati tulkitse tapahtumia, ainoastaan näyttää niitä.

Vaikka itse koenkin Weismanin tyylin äärimmäisen raskaaksi, täytyy vain ihmetellä kuinka lähelle kohteitaan hän pääsee. Elokuvissa on tahatonta huumoria siitä yksinkertaisesta syystä, että niissä näytetyt ihmiset ovat niin ilmeisen vapaita, kuin tyystin läsnä olevan kuvausryhmän unohtaneita.

Mikä näiden elokuvien katsomisessa sitten on niin raskasta? Luulen että minä itse. Elokuviin ei ole piilotettu mitään lisämerkityksiä tai poliittista propagandaa. Katsoja itse lataa elokuviin merkityksiä, tekee tulkintoja ja vetää johtopäätöksiä. Minä jouduin kohtaamaan omat ennakkoluuloni valkokankaalta ja provosoiduin erityisesti pramean tavaratalon hyörinää kuvaavaa The Storea (1983) katsoessani. Elokuvassa itsessään ei ollut mitään vikaa, pröystäilevät kerskakulutushuumassaan leijailevat ihmiset vain olivat sietämättömiä.

Rakkaudesta

Yksityiselämää käsittelevistä elokuvista ylivoimaisesti henkilökohtaisin oli japanilaisen Kazuo Haran Extremely Private Eros Love Song (1974). Kyseessä on kirjaimellisesti äärimmäisen yksityinen ja eroottinenkin rakkauselokuva.

Nuori Kazuo Hara ei ole päässyt yli entisestä tyttöystävästään. Hara ryhtyy tekemään naisesta elokuvaa saadakseen pitää tämän lähellään. Lopputuloksena on merkillisten ja monimutkaisten ihmissuhteiden vyyhti, joka avataan katsojan eteen raa’an lihallisena, brutaalinakin. Elokuva on samaan aikaan realistinen ja runollinen, ruma ja kaunis, ilkeä ja rakastava. Extremely Private Eros Love Song on äärimmäisyyksiä kavahtamaton kertomus rakkaudesta, joka lauantaisen Rakkausseminaarinkin mukaan on tavattoman harvinainen aihe dokumenttielokuvalle.

Pia Andellin kaitafilmeistä ja arkistomateriaaleista kokoama Hetket jotka jäivät (2005) on myös dokumenttielokuva rakkaudesta. Se on kaunis, liikuttava ja henkilökohtaisuudessaan hyvin puhutteleva kertomus sodan julmuudesta ja rakkauden voimasta. Vaikka sota erottaakin nuorenparin toisistaan, rakkaus kantaa. Sodan päätyttyä he saavat jälleen toisensa ja elävät yhdessä onnellisina elämänsä loppuun saakka.

Monimuotoinen ruumiillisuus

DocPointin Winners and Bestsellers -sarja esitteli nimensä mukaisesti kaupallisesti menestyneitä ja kriitikoiden ylistämiä elokuvia. Tässä sarjassa oli kaksi ylitse muiden.

Rize (LaChapelle, 2005) on niin aiheensa, henkilöidensä, visuaalisuutensa kuin tanssiesitystensäkin ansiosta huikea elokuva. Perinteisistä afrikkalaisista tansseista juurensa juontavat, vauhdikkaan musiikin siivittämät tanssiesitykset ovat uskomattoman upeita. Tarinan ytimessä on alati kasvava joukko mustia Los Angelesin slummeissa eläviä nuoria, jotka ryhtyvät tanssimalla vastustamaan alueella valtaapitävien jengien harjoittamaa raakaa ja sattumanvaraista väkivaltaa. Tanssiminen on myös keino päästä pois köyhyydestä koripallon ja nyrkkeilyn tapaan.

Murderball (Shapiro&Rubin, 2004) käsittelee tyystin toisenlaista ruumiillisuutta. Elokuva kertoo syystä tai toisesta pyörätuoliin joutuneiden nuorten miesten kehittelemästä kovaotteisesta pelistä. Harrastajien kesken peli kulkee nimellä murhapallo, sponsoreille peli esitellään korrektimmin pyörätuolirugbyksi. Kyseessä on joka tapauksessa vauhdikas rymistelypeli, josta ei puutu vauhtia ja vaarallisia tilanteita.

Molempien elokuvien keskiössä on hyvin eri tavalla liikkuva ruumis. Kiinnostavaa on, että molemmissa elokuvissa jännite ja kliimaksi rakentuu kilpailutilanteen ympärille. Rizessa tanssijengit kohtaavat elokuvan lopussa suuressa tanssibattlessa, jossa jyvät erotellaan akanoista. Murderballissa seurataan kahden kilpailevan murhapallojoukkueen, Yhdysvaltojen ja Kanadan, matkaa maailmanmestaruusottelusta Ateenan paralympialaisiin. Molemmat ovat myös erittäin hyvin tehtyjä, puhuttelevia ja visuaalisesti näyttäviä elokuvia.

Dokumenttielokuva 2006

Osittain DocPointissa esitettyjen elokuvien vastakkaisuus on näennäistä, osin täysin todellista. Olipa kyse vanhasta tai upouudesta, lyhyestä tai pidemmästä, värillisestä tai mustavalkoisesta, länsimaalaisesta tai aasialaisesta, yleispätevästä tai herkän henkilökohtaisesta, kaikki festivaalin aikana esitetyt elokuvat olivat osoitus elinvoimaisesta ja monimuotoisesta dokumenttielokuvasta.

Aki Kaurismäki on oma lukunsa

Laitakaupungin valot päättää Aki Kaurismäen kolmiosaisen elokuvasarjan työttömyydestä, asunnottomuudesta ja yksinäisyydestä. Kaksi aiempaa osaa, Kauas pilvet karkaavat ja Mies vailla menneisyyttä ovat keränneet katsojia ja palkintoja ympäri maailman, ja kriitikoiltakin on suitsutusta herunut. Kaurismäen elokuvasarjaa on yleisesti kutsuttu Suomi-trilogiaksi, mutta Laitakaupungin valojen tuotantopäällikkö Ilkka Mertsola Sputnik-tuotantoyhtiöstä paljastaa yllättävän asian, nimittäin Kaurismäen elokuvissa kyse ei olekaan Suomesta.

– En usko, että ne ovat varsinaisesti Suomi-kuvia. Ajankuvalla tai paikalla, että onko se Helsinki, Suomi tai joku muu, ei ole niinkään merkitystä. Enemmän minusta tuntuu, että Akin elokuvissa aikana ja paikkana on tällainen jälkiteollinen länsimaisuus, sellainen yhteiskunnallinen murros ja yksilön selviytyminen siinä tilanteessa. Ei näissä siinä mielessä yritetä tämän päivän Suomesta piirtää mitään näköiskuvaa.

Mertsola on tehnyt yhteistyötä Kaurismäen kanssa jo Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa, joten Laitakaupungin valojen työstäminen oli tuttua puuhaa, ja varsin perinteistä Aki-työskentelyä vaikka jokainen elokuva onkin toki erilainen.

– Meillä on aina sama ryhmä ja vähän perhemeiningillä me näitä elokuvia teemme. Muihin ohjaajiin verrattuna Akin kanssa työskentely on kuitenkin aika erilaista. Aki on perinteinen auteur-ohjaaja, vastaa itse niin suuresta osasta taiteellista kokonaisuutta, enemmän kuin ohjaajat keskimäärin. Aki on aina oma lukunsa. Tietenkin jokainen leffa taas on erilainen, sen substanssi vaikuttaa tekotapaan ja siihen tekemisen fiilikseen.

Yksipuolistuminen huolestuttaa

Mertsola toteaa, että Kaurismäen elokuvia tehdään muihin kotimaisiin verrattuna eri lähtökohdista, sillä ne painottuvat enemmän maailman yleisöille. Kohdeyleisöksi koetaan ennen kaikkea Keski-Euroopan arthouse-yleisö, jonka harteilla on elokuvien pääasiallinen leipätulo. Suomessa Kaurismäen leffat eivät koskaan vedä niin hyvin, että niitä voisi pelkästään kotimaiselle yleisölle tehdä, Mertsola painottaa:

– Aki on niin vakiintunut nimi tämän hetken elokuvamaailmassa, että kyllä se meidän pelikenttä on ne maailman arthouse-markkinat, jolle Akin elokuvat suunnataan. Sellainen kulttuuria harrastava elokuvayleisö segmenttinä on aika pieni Suomessa, 60000 – 70000 ihmistä on aika realistinen määrä. Samantyyppinen rakenne löytyy myös Keski-Euroopasta, mutta sama segmentti on määrällisesti huomattavasti suurempi. Varsinkin Ranskasta ja Saksasta löytyy laajalta pohjalta ihmisiä, jotka seuraavat elokuvia kulttuurimuotona, samalla tavalla kuin teatteria tai kirjallisuutta, eivätkä hae elokuvalta pelkästään viihdettä.

Aiemmin Kari Paljakan kanssa yhteistyötä tehnyt Mertsola kertoo esimerkiksi Eläville ja kuolleille -elokuvankin olleen tavallaan vastaveto suomalaisen elokuvan tämän hetkiselle tendenssille, jossa kassavirta on elokuvan mitta.

– Nyt Suomessa tehdään hirveästi isoille kotimarkkinoille leffoja, kaikki elokuvat tuntuvat tavoittelevan satojentuhansien yleisöjä. Me koimme, että se on vähän vaarallista suomalaiselle elokuvalle, joka kuitenkin on kulttuurirahalla tuettua.

Kotimaisen elokuvan tilasta Mertsola ei kuitenkaan sen suuremmin kanna huolta, mutta yleismaailmallinen elokuvan yksipuolistuminen, sisällön köyhtyminen ja monimuotoisuuden häviäminen elokuvakentältä sen sijaan huolestuttavat. Valtavirtaelokuvat täyttävät saleja joka puolella maailmaa, ja pienet elokuvat ja kulttuurielokuvat leviävät huonommin kuin 20 vuotta sitten, jolloin Suomessakin nähtiin enemmän eurooppalaista elokuvaa eri maista. Nyt pienten elokuvien levittäminen Euroopan sisälläkin on vaikeaa.

– Aki tavallaan kuuluu sellaiseen vanhaan maailmaan, niin että meidän leffat leviävät vielä aika hyvin. Mutta Akin tyyppisiä ohjaajia ei enää tule niin kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin elokuvafestivaaleilla oli enemmän tämmöisiä auteur-nimiä, joiden työtä ja uraa seurattiin. Nyt elokuva tuotteistuu koko ajan ja muuttuu puhtaasti osaksi viihdeteollisuutta. Amerikkalaistyyppinen viihdeteollisuus-ajattelu kyllä uhkaa koko eurooppalaista, ja miksei koko maailmankin, arthouse-elokuvaa.

Ei paineita menestyksestä

Suuria paineita Laitakaupungin valot -elokuvan menestyksestä ei tuotantoyhtiössä suostuta ottamaan, vaikka Mies vailla menneisyyttä iskikin kultasuoneen, ainakin palkintojen osalta. Mertsola pohtii Kaurismäen ennemminkin rikkovan ajatusta, että jokaisen leffan pitää olla edeltäjäänsä suurempi tekemällä välillä hieman vaikeampia elokuvia, kuten Kauas pilvet karkaavat -elokuvan menestyksen jälkeen tehty mustavalkoinen mykkäelokuva.

– Aki ei tee tai suunnittele elokuvia tuotteiksi, niin että hän miettisi minkälainen elokuvatuote pitää tehdä, jotta se menestyisi paremmin tai samalla lailla kuin edelliset elokuvat. Ne elokuvat ovat aika omaehtoisia kuitenkin, ja syntyvät omien lainalaisuuksiensa, sisällön ja idean ympärille. Ja sitten aika näyttää, että miten yleisö ottaa ne vastaan.

Kotimaan levitykseen on lähdetty melkein samoista asetelmista kuin Mies vailla menneisyyttä -elokuvankin kohdalla, sillä ensi-iltana liikkeellä on 12 kopiota. Pieni määrä johtuu tuotantoyhtiön realistisesta asenteesta siihen, että vaikka Kaurismäen elokuvien menestys on kotimaassa ollutkin kohtalaista, niin se on kuitenkin usein riippuvainen kansainvälisestä menestyksestä.

– Mies vailla menneisyyttä, mikä oikeastaan menestyi Suomessa aika hyvin ja sai parisataatuhatta katsojaa, lähti uudestaan nousuun vasta sen Cannes-voiton jälkeen. Ja tämä Oscar-kilpailukohu ja tällaiset asiat vaikuttavat todella paljon Akin leffojen menestykseen kotimaassa.

Oscar-kahinoihin ei tuotantopäällikkö Mertsola Laitakaupungin valoja haluaisi, sillä Mies vailla menneisyyttä -elokuvan menestys osoitti, etteivät amerikkalaiset markkinat ole ainakaan rahallisesti kannattavia pienelle kulttuurielokuvalle.

– Oscar-kisa on kuitenkin amerikkalaisen valtavirtaelokuvan markkinointitapahtuma, ja siellä mukanaolo on aika yliarvostettua. Ei se ole tuottajan kannalta kauhean järkevä paikka olla, ei taloudellisesti eikä taiteellisesti. Täytyy muistaa, että se nielee rahaa aivan älyttömästi, koska täytyy olla iso amerikkalainen yhtiö leffaa lobbaamassa ja levittämässä. Tuottaja ei saa onnistuneestakaan levityksestä dollarin dollaria.

Kansainväliseen levitykseen kesällä

Vaikka Oscar-gaalan tarjoama julkisuus olikin Kaurismäelle hyvä paikka päästä puhumaan haluamistaan asioista, kuten Irakin sodasta, menestys Cannesissa on tuotantoyhtiön kannalta kuitenkin merkityksellisempää ja mielekkäämpää. Kun kyseessä on tämäntyyppinen maailmanelokuva, niin Mertsolan mukaan Cannes ja muut Euroopan festivaalit takaavat paremman tuloksen joka mielessä.

Laitakaupungin valojen oli alun perin tarkoitus lähteä Berliinin elokuvajuhlille helmikuussa, mutta elokuvan päälevittäjät halusivat elokuvan kansainväliseen levitykseen vasta kesän jälkeen, joten Berliini oli tähän nähden liian varhain. Helmikuun Suomen ensi-ilta on ikään kuin ennakkoensi-ilta ja kaikki muut tulevat sitten elo-syyskuussa, jolloin elokuva starttaa esimerkiksi Ranskassa, Saksassa ja Italiassa.

– Se tarkoittaa tietenkin sitä, että me avaamme tämän isoilla kansainvälisillä festivaaleilla hyvällä paikalla, eli käytännössä Cannes on tietenkin aika mielekäs vaihtoehto. Mutta tämä nyt ei vielä ole tietenkään virallista, eikä Cannesin ohjelmaa ole edes olemassa. Tässä vaiheessa siitä ei voi sanoa muuta kuin, että kyllähän se meidän päätavoite tietenkin on.

Cannesin kilpailusarjaan pääsy olisi paitsi mielekästä, niin myös historiallista, sillä kotimaisista Kaurismäen elokuvien ohella vain Erik Blombergin Valkoinen peura (1952) on koskaan päässyt kilpailemaan pääsarjaan. Kaurismäki tekisi elokuvahistoriaa myös saamalla kaikki trilogian kolme osaa mukaan.

– Tilanne on sinänsä hauska, että tämän trilogian kaksi ensimmäistä osaa ovat olleet Cannesin kilpailusarjassa, ja olisi tietysti historiallista ja merkittävää, että kolmaskin osa sinne pääsisi. Nimittäin jos Valkoisen peuran ohella kaikki kolme muuta suomalaista elokuvaa ovat saman trilogian osia, niin se olisi tietyllä tavalla symmetristäkin.

Mertsola jopa toivoo Kaurismäen vähän lomailevan ennen uusia projekteja, mutta epäilee että joitain ideoita miehellä varmaankin jo muhii. Kaurismäen työtapa on varsin perfektionistinen, sillä elokuva valmistuu päässä jo ennen kuin ensimmäistäkään sanaa laitetaan paperille.

– Aki on sellainen, että hän pitkään aina hauduttelee projekteja ennen kuin laittaa mitään paperille. Oikeastaan, kun elokuva on hänen päässään leikattuna ja valmiina, niin sitten vasta hän kirjoittaa sen paperille. Jossain vaiheessa posti taas varmaan ropsauttaa meille käsikirjoituksen ja sitten päästään tien päälle.

DocViisivuotiaan juhla

Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPoint täyttää tänä vuonna viisi vuotta. Lyhyen historiansa aikana DocPoint on kasvanut yhdeksi Pohjoismaiden suurimmista dokumenttielokuvien festivaaleista. Alusta asti hyvin yleisönsä löytänyt DocPoint onkin todistanut tarpeellisuutensa ja vakiinnuttanut asemansa kotimaisten elokuvafestivaalien kärkijoukossa hyvin nopeasti.

Mestari Frederick Weisman

Tämänvuotisen DocPointin päävieras ja sunnuntaisen elokuva-alan opiskelijoille ja ammattilaisille suunnatun Masterclassin vetäjä on niin kutsutun suoran elokuvan (direct cinema) mestari, amerikkalainen Frederick Wiseman. Itse ohjaaja-äänisuunnittelija-leikkaaja Wiseman kutsuu tyyliään todellisuus-fiktioksi (reality-fiction). Käsitteet pyrkivät joka tapauksessa kuvaamaan tyyliä, jossa valkokankaalla näkyvää ei selitetä voice overilla tai johdatella katsojan tulkintoja musiikilla. Tavoitteena on ainoastaan näyttää ja jättää tulkintojen ja analyysien tekeminen katsojalle.

DocPoint esittää nyt jo 1960-luvulla elokuvanteon aloittaneen Weismanin tuotannosta kymmenen elokuvan retrospektiivin. Elokuvien aiheet ovat usein yhteiskunnallisia, jopa poliittisia. Esikoiselokuva Titicut Follies (1967) on 24 vuodeksi esityskieltoon joutunut dokumentti vankimielisairaalasta. Model (1980) luo avoimen ja arvottamattoman katseen monia kiehtovaan mallimaailmaan ja Aspen (1991) näyttää kuuluisan hiihtokeskuksen yöllä ja päivällä, paikallisten ja turistien kautta.

Apollo 2006

Tämänvuotisilla festivaaleilla ensimmäistä kertaa jaettava Apollo-palkinto ojennetaan dokumenttielokuvaohjaajalle ja -tuottajalle, TV2:n Dokumenttiprojektin perustajalle Jarmo Jääskeläiselle kotimaisen dokumenttielokuvan puolesta tehdystä työstä. Perusteluissa todetaan, että Dokumenttiprojekti on vahvistanut kotimaisen dokumenttielokuvan asemaa, edistänyt sen tekemistä ja kansainvälistymistä.

Jääskeläisen valitsemassa carte blanche -ohjelmasarjassa esitetään paitsi Jääskeläisen itsensä ohjaamia ja tuottamia elokuvia, myös esimerkiksi Krzysztof Kieslowskin kolme lyhyttä dokumenttia Sairaala (1976), Yövahdin näkökulma (1979) ja Puhuvat päät (1980).

Kotimaisia ensi-iltoja ja DOKKINO

DocPointista on kehittynyt kotimaisten pitkien dokumenttielokuvien ensi-iltapaikka. Tänä vuonna ensi-iltansa saavat festivaalin perustajan, Arto Halosen tuorein dokumentti Pavlovin koirat (2005), Rostislav Aallon Ota minut syliin (2006), Toinen Suomi -projektin Kone 17 (2005), sekä festivaalin avajaiselokuvana esitettävä Pia Andellin ohjaama, vanhoista kaitafilmeistä koostettu koskettava rakkaustarina, Hetket jotka jäivät (2005). Lisäksi ohjelmassa on oppilastöiden sarja, jossa esitetään kymmenen opiskelijoiden tekemää dokumenttielokuvaa.

Lasten- ja nuortendokumenttielokuviin keskittyvä DOKKINO esittelee jälleen kiinnostavia ja laadukkaita elokuvia myös perheen pienimmille. Ohjelmistossa on esimerkiksi ruotsalaisen Thomas Danielssonin syömishäiriötä käsittelevä Ylva ja lohikäärme (2005) ja Annelok Sollarin pelosta ja sen voittamisesta kertova Olen vahva (2004). Perjantaina Tennispalatsissa järjestetään hyväntekeväisyysnäytös norjalaisen Erlend E. Mo’n syöpäsairaasta Jonathanista kertovasta elokuvasta Voiko taivaassa kuolla? (2005). Lipputulot ohjataan lyhentämättöminä lasten syöpäosasto 10:lle.

Kansainvälistä parhaimmistoa

Tämänvuotisen DocPointin teemamaita ovat Japani ja Portugali. Sekä japanilaisissa että portugalilaisissa elokuvissa aiheet vaihtelevat yleisen yhteiskunnallisista erittäin henkilökohtaisiin.

Noriaki Tsuchimoton Minamata – Victims and Their World (1971) kertoo voitontavoitteluun keskittyvän tehtaan perustamisen tuhoisista seurauksista. Kazuo Haran The Emperor’s Naked Army Marches On (1987) on sukellus Japanin historiaan ja Extremely Private Eros Love Song (1974) ohjaajan henkilöhistoriaan. Festivaalin päätöselokuvana nähtävä, portugalilaisen Susana de Sousa Diasin mustavalkoinen ja ilman puhetta toteutettu Still Life (2005) on arkistomateriaaleista, uutiskuvista ja propagandaelokuvista yhdistelty syvällinen tutkielma diktatuurista. Fleurette (2002) puolestaan on ohjaaja Sérgio Tréfaut’n henkilökohtainen tutkielma omasta äidistään ja In Vanda’s Room (2000) Pedro Costan realistinen muotokuva Lissabonin laitamilla elävästä narkomaanista.

Lisäksi tämänvuotisessa DocPointissa voi tutustua valikoimaan viime aikojen ”voittajia ja bestsellereitä”. Sarjassa nähdään esimerkiksi Yhdysvalloissa katsojaennätyksiä rikkonut ja Oscar-ehdokkuuden napannut, Los Angelesin lähiöihin sijoittuva huikea tanssidokumentti Rize (LaChapelle, 2005). Muita Winners and Bestsellers -sarjan elokuvia ovat esimerkiksi pyörätuolirugbya esittelevä Murderball (2004) ja energiajätti Enronin romahdusta luotaava Enron: The Smartest Guys in the Room (2005).

DocPoint valloittaa Helsingin 25.–29.1.2006. Esityspaikoista, lipuista ja tarkemmin festivaalin ohjelmistosta osoitteessa www.docpoint.info.

Kotimainen lastenelokuva omien juurien jäljillä

Kotimainen lastenelokuva Unna ja Nuuk kertoo nykyajassa elävästä Unna-tytöstä, joka isoisänsä sairastuttua saa tietää olevansa vanhaa parantajasukua. Shamaanirummun avulla hänelle avautuu ovi kauas menneisyyteen, mistä Unna lähteekin etsimään parannusta ukilleen. Muinaisajalla hän tutustuu outoa vanhanaikaista kieltä puhuvaan Nuuk-poikaan, joka auttaa Unnaa etsimään lääkettä isoisälleen ja myös palaamaan takaisin nykyaikaan.

Ohjaaja Saara Cantell tiesi leffan ideasta jo ennen kuin tuottaja Pamela Mandart pyysi häntä mukaan, sillä Cantellin kanssa samaan aikaan Taideteollisessa korkeakoulussa opiskeli myös Joona Tena, jonka alkuperäisideaan Unna ja Nuuk perustuu. Cantell oli ehtinyt lukea jo alustavan käsikirjoitusversion, ja viehättyi tarinaan heti monestakin eri syystä.

– Minusta se toimii hyvin juonen tasolla, ja on vauhdikas, hauska ja jännittävä. Elokuva kertoo ihan oikeista asioista ja ne teemat, joita tarina pitää sisällään, kuten omien juurien löytäminen, sukupolvelta toiselle välittyvän tiedon merkitys ja myös tämä parantajateema ovat tärkeitä. Mitä itse toin vahvemmin mukaan käsikirjoitusta kehitettäessä, on vierauden pelon voittaminen. Vaikka kulttuuri- ja kielierot tuntuisivat kuinka suurilta, niin ihmisten väliset yhtäläisyydet ovat kuitenkin aina isompia.

Tiettyjen asioiden esiintuominen elokuvassa oli ohjaajasta tärkeää, mutta vaikka kyseessä onkin lastenelokuva, josta voi lukea monia aiheita luonnon- ja vanhempien kunnioittamisesta aina sukupuolten välisiin voima-asetelmiin, kovin suurta kasvatus- tai opetusroolia Cantell ei halua työlleen antaa, vaan luottaa ennemmin katsojien omaan tulkintaan.

– Mielestäni elokuva, tai ehkä taide ylipäätään, ei ole se väline, jonka avulla suoraa kasvatusta pitäisi antaa. Toisaalta, eihän tyhjän päälle tehdä mitään, vaan pitää olla joku näkemys maailmasta, joku syy miksi jotain halutaan tehdä ja sanoa. Parhaat tarinat toimivatkin monella tasolla, ja ne ajatukset, joita ne herättävät katsojassa tai lukijassa, tulevat sieltä ikään kuin huomaamatta eikä niin, että siellä joku rautalangasta vääntää että näin teidän pitäisi oppia.

Kaikille jotain

Useita lyhytelokuvia ja lastensarjoja aiemmin ohjannut Cantell piti ensimmäisen pitkän elokuvansa tekemistä jopa helpompana kuin aiempia töitään, sillä aikaa oli käytettävissä liki kaksinkertaisesti kuvattuun materiaaliin verrattuna, mikä taas salli kunnianhimoisemman lopputuloksen. Huolimatta pitkästä ja monivaiheisesta casting-prosessista ohjaaja ei myöskään koe, että lasten kanssa työskentely olisi sen haastavampaa kuin aikuistennäyttelijöiden.

– On olemassa sellainen myytti, että lasten ohjaaminen on vaikeaa ja olisikin hirveän hauskaa jos voisin sanoa, että minä vain olen niin hyvä. Mutta aikuisnäyttelijöillä on helpompi ainoastaan se casting-vaihe, koska yleensä he ovat sellaisia, joiden kanssa on aikaisemmin tehnyt työtä tai heidät muuten tuntee, kun taas lasten kanssa täytyy tehdä isompi työ, että löytää juuri ne oikeat lapset. Sen jälkeen ohjaaminen on oikeastaan ihan samanlaista.

Leffan lehdistö- ja ennakkonäytöksiin on pyydetty mahdollisimman paljon esimerkiksi koululaisia katsomoihin, jotta saataisiin tuntumaa siihen miten lapset ottavat elokuvan vastaan. Palaute onkin ollut kaikin puolin positiivista, ja Cantell kokee erityisen hienona sen, että vaikka tyttöjen ja poikien mielenkiinto kohdistuu eri asioihin, elokuvasta löytyy kaikille jotain.

– Esimerkiksi Helsingin pressissä tytöt tulivat sanomaan, että ihaninta oli, kun se vauva ja ukki paranivat, ja sitten pörröiset puput. Pojat taas sanovat, että parasta oli, kun Nuuk pissasi, tai kun se kännykkä soi ja karhumiehet innostui. Tytöillä ja pojilla on ihan eri asiat, jotka kolahtaa, mutta silti tämä toimii.

Toiveissa jatkoa lastenelokuvien menestykselle

Tulevaisuudessa Cantellilla itsellään on kehitteillä elokuvaprojekteja, osa lyhyitä ja osa vähän pitempiäkin, jotka ovat vielä alkuvaiheessa. Pääasiassa huomio kiinnittyy kuitenkin väitöskirjaan.

– Minulla on intohimona lastenelokuvan lisäksi alle 15-minuuttinen fiktioelokuva, ja sitä väitöskirjaa minun pitäisi tässä nyt jonkun verran tehdä. Siihen kuuluu taiteellinen osuus, eli olen ohjannut kolme lyhytelokuvaa ja vielä pitäisi pari–kolme ohjata. Ja siitä pitäisi osata jotain teoreettistakin sanoa.

Suomalaisen lastenelokuvan 1990-luvun loppupuolelta Poika ja ilves -elokuvasta käynnistynyt nousukausi on Saara Cantellin mukaan ainakin osittain asennemuutoksen seurausta. Rahoittajat ja päättäjät ovat heränneet huomaamaan, että myös lastenelokuvaan kannattaa panostaa ihan rahallisestikin. Silti parantamisen varaa vielä on.

– Vielä opiskeluaikanani oli asenne, että lastenelokuvia tekevät vain jotkut tätöset, jos he eivät voi muuta tehdä. Muistan kuinka silloin raivostutti, että esimerkiksi Tanskasta tuli aivan loistavia lastenelokuvia, joita parhaat ohjaajat tekivät, mutta siellä olikin korvamerkitty 25 % leffarahoista joka vuosi lastenelokuvalle. Siitä me olemme vielä kaukana, mutta onneksi Suomessa on tehty ja tehdään koko ajan hyviä lastenelokuvia.

Unna ja Nuuk -elokuvan vienti kansainvälisille markkinoille on vielä auki, mutta aiemmat kotimaisten lastenelokuvien menestystarinat herättävät ohjaajassakin toivoa, että kiinnostusta esimerkiksi eri festivaaleilta löytyisi. Cantell toteaa kuitenkin, ettei kansainvälisiä markkinoita elokuvan tekemisen aikana pohdittu tietoisesti missään vaiheessa, vaan pääasiallinen kohderyhmä löytyy kotimaasta.

"Keskinkertainen" elokuvavuosi oli Sidewaysin, George Lucas pilasi Star Warsin legendan lopullisesti

Film-O-Holicin kriitikoiden perinteinen vuosiäänestys oli tasaisempi kuin koskaan aiemmin. Tittelin lopulta napanneen Alexander Paynen Sidewaysin rinnalla kisasivat ääntenlaskun alusta loppuun saakka lopullisen taulukon kolme seuraavaa, Jim Jarmuschin paluuelokuva Broken Flowers, Clint Eastwoodin Oscar-rohmu Million Dollar Baby sekä Alejandro Amenabarin Meri sisälläni. Näistä elokuvasta mikä tahansa olisi voinut ”voittaa” vuoden parhaan tittelin.

Äänestyksen tasaisuudelle oli ainakin äänestäjien mielestä syynsä. Huomattavan moni mainitsi elokuvavuoden tasapaksuudesta, keskinkertaisuudesta tai tylsyydestä. Yksittäisen huippufilmin nimeäminen oli useille ennenkuulumattoman vaikeaa.

Kotimaiset tekijät eivät nytkään listalla juhlineet. Vuoden kotimaiseksi räknättiin Klaus Härön Äideistä parhain (12.), kakkoseksi Kari Paljakan Eläville ja kuolleille (19.). Kolmanneksi kotimaisten listalla saatiin niukasti listan ulkopuolelle jäänyt Aku Louhimies-hitti Paha maa.

Vuoden huonoimpien elokuvien lista oli sekin kaikkien aikojen tasaisin, osoituksena tästä vaikkapa sijalle viisi tasapistein päätyneet neljä elokuvaa. George Lucasin viimeinen Star Wars sai tasapäisen vastuksen Timo Koivusalon kaikkea-muuta-kuin-viimeisestä teoksesta, mutta rutisti lopun ratkaisutaistelussa viime hetkellä ohi. Pakko on huomioida myös listan toinen kotimainen, Claes Olssonin muutenkin nuivasti vastaanotettu Onnen varjot.

Jokaiselta kirjoittajalta kysyttiin vuoden kymmentä parasta ja kolmea huonointa, teatteri-ensi-iltaan Suomessa tullutta elokuvaa. Alla perusteluja listojen ykkösistä.

Tiina Forsberg
Paras: Sideways
– Herkullinen äijäelokuva kätkee sisäänsä viinin ja ihmisyyden salaisuuksia onnistuen itkettämään ja naurattamaan juuri sopivassa suhteessa.
Huonoin: Miss FBI
– Tyhjänpäiväistä sontaa.

Manu Haapalainen
Paras: Lentävien tikarien talo
– Maaginen. Akrobaattinen, koskettava ja viisas. Vei kauemmas muualle, kuin mikään muu filmi tänä vuonna.
Huonoin: Panttivanki
– Bruce Willis, vanha mies, kehtaakin rämpiä tällaisessa b-sarjan väkivaltamönjässä.

Outi Hakola
Paras: Meri sisälläni
– Elokuva toimii samaan aikaan vahvasti sekä emotionaalisella, älyllisellä että esteettisellä tasolla. Henkilöiden väliseen kemiaan ja kommunikointiin perustuva elokuva yllätti positiivisesti myös näyttelijöiden suhteen.
Huonoin: XXX2 – The Next Level
– Jos ensimmäisellä osalla ei ollut juurikaan uutta annettavaa, on kakkososa juuri niin huono kuin voi odottaa sen perusteella, etteivät edes ensimmäisen osan tähdet suostuneet osaksi projektia.

Jokke Ihalainen
Paras: Liikkuva linna
– Hayao Miyazakin tyylikästä, ja ah niin absurdia animaatiota. Kaikenlaisen amerikkalaisen pikselihötön vastapainoksi tällaiset tuotannot valavat uskoa
aikuisemmankin animaation tulevaisuuteen.
Huonoin: Sahara
– Ehdottomasti vuoden limbo. Pahin esimerkki kesäkaudeksi maahantuotavista törkytoimintaelokuvista, jotka aliarvioivat jopa teini-ikäisten katsojien älynlahjoja.

Tero Karppi
Paras: Paha maa
– Vuosi 2005 jää mieleen lähinnä keskinkertaisten elokuvien vuotena, siksi parhaan poimiminen on poikkeuksellisen hankalaa. Nostan joukosta esiin Aku Louhimiehen Pahan maan. Vaikka se ei ylläkään samalle loistokkaalle tasolle kuin tv-puolella Irtiottoja-sarja, on se silti mainio esitys uudemman tekijäsukupolven taidoista. Suomalainen melankolia ja ihmiskohtaloiden ensemble piirtyy kankaalle sairaan kauniisti Rauno Ronkaisen kuvaamana.
Huonoin: –

Riina Mikkonen
Paras: Broken Flowers
– Jarmsuch teki taas elokuvan, joka muistuttaa että Amerikassa välillä ajatellaan.
Huonoin: Mr. and Mrs. Smith.
– Kammottava tekele, jonka olemassolon oikeutus selittyy vain sillä, että Hollywood-kone sai yhden kuuman pariskunnan lisää.

Maija-Liisa Palomäki
Paras: Pingviinien matka
– Itkin ja nauroin estotta! Omaperäinen ja kaunis; ranskaksi sopiikin olla himpun korni.
Huonoin: Yölento
– Kilpailisi menestyksekkäästi unohtuvimman elokuvan tittelistä minä vuonna tahansa. Alkuasetelmaltaan epäuskottava, juonen kehittelyltään epäuskottava ja lopetukseltaan epäuskottava.

Janne Rosenqvist
Paras: Broken Flowers
– Elokuva, joka kertoo kaiken, eikä mistään mitään. Elokuva, jonka lopullinen sanoma on maailman lattein ja maailman todellisin. Elokuva, joka näyttää
kaiken turhan ja kaiken oleellisen. Näin harvinaisen avoimuuden edessä voi vain pakahtua. Tässä ja nyt.
Huonoin: Kaksipäisen kotkan varjossa
– Kun ei ole tyyliä eikä tajua, lopputulos on jotain tällaista. Pelottavan huono elokuva.

Juha Rosenqvist
Paras: Äideistä parhain
– Keskinkertaisen elokuvavuoden tarjonnasta ei silmiin osunut suuria mestariteoksia. Ykkösnoteerauksen on mielestäni ansainnut Klaus Härön
Äideistä parhain, vaikka se ei Näkymättömän Elinan tasolle ylläkään. Härön elokuvassa kuvaus, kerronta ja näyttelijätyö ovat ylivertaisella tasolla
verrattuna suurimpaan osaan kotimaisista elokuvista, jotka edelleen kärvistelevät kotikutoisen ja pökkelön suomielokuvan loputtoman tuntuisessa
suossa.
Huonoin: Star Wars: Episode III Sithin kosto
– Elokuvahistorian erään suuren saagan päättänyt tekele oli niin kelvoton, että se onnistui vesittämään jopa alkuperäisen trilogian tenhovoimaa. Hayden
Christensenin kekkalointi Darth Vaderiksi oli niin uskomatonta pelleilyä, että se kaikeksi epäonnekseen veti maton originaalinkin Vader-hahmon alta
yhtenä viime vuosikymmenien tyylikkäimpänä pahiksena.

Eero Tammi
Paras: Manderlay
– Ei ollut kummoinen elokuvavuosi. Lars von Trierin elokuva tuntuu ainoalta, jolla on merkitystä. Joku sanoi joskus suunnilleen niin, että
jos saat katsojat uskomaan, että he ajattelevat, niin he rakastavat sinua (kuten Haggisin Crashin tapauksessa). Jos todella pistät heidät
ajattelemaan, he kääntävät sinulle selkänsä. Niin, ei ollut tämä mikään yleisömagneetti eikä lehdistön lemmikki.
Huonoin: Kaksipäisen kotkan varjossa
– Eikö tekijää yhtään hävetä umpinaivistisen mielenmaisemansa avoin peilailu? Muistuttaa mentaliteetiltaan lähinnä Stallonen Rocky nelosta. Tosin Stallone sai irrationaalisen kerrontansa jotenkin kummasti toimimaan. Tuttu suomalainen juttu. Enempiä ylpeydenaiheita nyt etsimättä…

Vuoden 2005 parhaat:

Sideways

1. Sideways
2. Broken Flowers
3. Million Dollar Baby
4. Meri sisälläni (Mar adentro)
5. Uskollinen puutarhuri (The Constant Gardener)
6. A History Of Violence
7. Manderlay
8. Lentävien tikarien talo (Shi mian mai fu)
9. Sin City
10. Lentäjä (The Aviator)
10. Liikkuva linna (Hauru no ugoku shiro)
12. Äideistä parhain
13. The Woodsman
14. Pingviinien matka (La marche de l´empereur)
15. Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchikers Guide To Galaxy)
16. Perikato (Der Untergang)
17. Paradise Now
18. Eläville ja kuolleille
19. Factotum
19. Masjävlar – Takaisin maalle

Vuoden 2005 huonoimmat:

Staw Wars Episodi III - Sithin kosto

1. Star Wars Episodi III – Sithin kosto
2. Kaksipäisen kotkan varjossa
3. Panttivanki (The Hostage)
4. Onnen varjot
5. Miss FBI
5. Sahara
5. XXX2
5. Yölento (Red Eye)

Raakaa duunia ja mielenkiintoisia lieveilmiöitä

Matti-elokuvan toteutussuunnitelma alkoi muotoutua ohjaaja Aleksi Mäkelän ja pääosanäyttelijä Jasper Pääkkösen välisistä keskusteluista:

– Keskusteluista ja omista toilailuista. Aika paljon ollaan jouduttu Jasperin kanssa matkustelemaan viime vuosina, erinäisistä syistä. Tuollaisilla reissuilla on aina aikaa mietiskellä, että mitä leffoja tässä voisi jatkossa tehdä.

Lentokoneessa istuessa on aikaa lukea iltapäivälehdistä Matin räväytyksistä. Cannesissa miehet yhyttivät tuottaja Markus Selinin, joka saatiin uskomaan, että liikkeellä ollaan ihan vakavissaan.

Urheilua ja iskelmää

Peter Franzén & Aleksi MäkeläMäkihyppääjä ja viihdetaiteilija Matti Nykäsen elämänvaiheista saisi vaikka pitkän televisiosarjan. Aiheen rajaaminen oli kuitenkin yllättävän selkeää. Käsikirjoittaja Marko Leinolta tuli ajatus keskittyä 1980-luvun Mattiin ja urheilupuoleen. Leino luki Nykäsestä kirjoitetut kirjat ja lehtijutut vuosikymmenien varrelta.

– Matti on ollut oikeasti hyvä mäkihyppääjäkin. Se on se puoli, mistä monet nuoret eivät välttämättä tiedä. Nämä viime vuosien lehtiotsikot eivät ole siitä enää paljon kertoneet.

Kahdeksankymmentäluvusta sai aikaan komediaa myös jo puvustuksella. Nopea läpileikkaus kaikista muista vaiheista piti tietenkin tehdä. Alun perin Mäkelä olisi halunnut kuvata Matin musiikkiuraa enemmänkin, mutta:

– Kun luki tekstiä, niin huomasi, että se voi olla hyvä, ettei se niin pitkä pätkä ole. Se on sitä samaa toilausta (musiikkiura).

Kodan takana on tilaa

Marko Leino ei ollut Matin ensimmäinen käsikirjoittaja. Alkuperäinen kynäilijä lopetti projektin kesken. Nykyään on otsikoihin noussut käsikirjoittajien ja ohjaajien tai tuottajien väliset konfliktit. Mäkelä ei oikein halua valottaa Matin alkuperäisen käsikirjoittajan kanssa tapahtuneita asioita.

Aleksi Mäkelä haastateltavana– Ei minulla ole koskaan ollut käsikirjoittajien kanssa ongelmaa. Olen sanonutkin, että jos ongelmia tulee, niin tervetuloa meille Nummelaan kotaan neuvottelemaan. Siellä kodan takana on aina tilaa maassa parille käsikirjoittajalle.

Pienet aivot, isot pojat

Mäkelän ohjaukset ovat olleet yleensä toiminnallisia, kuten Häjyt ja Romanovin kivet, tai tosipohjaisia, niin kuin Matti ja Pahat pojat.

– On monen asian summa, miksi päätyy tekemään tiettyä elokuvaa. Aika villejä voivat aihevalinnat olla… Ehkä Matti kuvastaa sitä samaa, mitä aikaisemmatkin elokuvat, eli ’isot pojat ja pienet aivot’. Kivekset eivät ole vielä laskeutuneet. Sillä tasollahan tässä on oltu kohta viisitoista vuotta.

Seuraavaksi jatketaan samalla, kuten Mäkelä ilmaisee, ”aivottomalla” linjalla. Vareksen jatko-osa on tekeillä. Ohjaajan valitsema tyyli tuntuu hänelle sopivan

– Kun yleisöäkin on riittänyt…En osaa tehdä mitään muuta! Kai se ihan on näin tunnustettava.

Mäkelä suhtautuu elokuvan tekemiseen käytännöllisesti. Hän ei hae innoitusta korkeammista ulottuvuuksista, vaan toteaa, että perhe on työnteolla elätettävä.

– Puhtaasti raakaa duuniahan tämä leffan teko on. Toki tähän liittyy kaikkia hauskoja lieveilmiöitä. Jos on hyvä teksti ja hyvät suunnitelmat, ja on käynyt katsomassa hyviä paikkoja ja hyviä näyttelijöitä saanut mukaan, niin kyllä siitä kokonaisuudesta se into lähtee.

Jalkapallosta ja sukupuolten välisestä taistosta

FC Venus on romanttinen komedia, jossa miestensä jalkapallofanaattisuuteen kyllästyneet naiset lyövät puolisoidensa kanssa vedon pelistä, joka joko lopettaa miesten jalkapalloinnostuksen tyystin, tai pakottaa naiset sietämään sitä valittamatta. Lähes pelitaidottomat naiset muodostavat oman joukkueen ja alkavat harjoitella tulevaa koitosta varten miesten seuratessa huvittuneina vierestä.

Idea FC Venus -elokuvaan on syntynyt ohjaaja Joona Tenan innostuksesta ja rakkaudesta lajiin, ja tarinalla on omakohtainen taustansakin. Tenan ja toisen tuottajan Jarkko Hentulan 15 vuoden kokemus kuudennen ja seitsemännen divisioonan väliä kahlaavasta HeMan, Hesperian Mankeli -joukkueesta on tarjonnut tosielämänkin kokemuksia pelaajien fanaattisuudesta ja näiden naispuolisten kumppanien ärsyyntymisestä.

– Tietysti elokuvaa tehtäessä kärjistetään asioita ja tämä on käsikirjoittajien tekemää fiktiivistä tarinaa, mutta kyllä nämä kokemukset ovat oikeassa elämässä mahdollisia. Enkä usko että se on kauhean harvinaistakaan.

kuva: Tiina ForsbergTekijäporukkaa kameran kummallakin puolella on yhdistänyt innostus projektiin ja samankaltainen huumorintaju. Tenan mukaan kiitos FC Venuksen onnistumisesta kuuluukin koko työryhmälle, sillä yhteispeli on ruokkinut elokuvan tekoa sen jokaisessa vaiheessa ja tuonut lisää yksityiskohtia mukaan:

– Kaikki elokuvahan on ryhmätyötä, mutta varsinkin tässä on jokainen koko työryhmästä tuonut paljon ajatuksia ja ideoita. Tämä tilanne oli tuttu kaikille mukanaolijoille, tämä miesten urheilufanaattisuus ja naisten motkotus siitä. Se perustilanne on tuottanut lisämateriaalia joka työvaiheessa ja yhteinen pelihuumori on löytynyt pitkin matkaa.

Suomalainen FC Venus sijoittuu keskelle yleismaailmallista jalkapalloaiheisten filmien buumia, kun Hongkongista Islantiin ja Etelä-Amerikkaan valmistuu lajia teemanaan käyttäviä elokuvia. Tena näkee yhdeksi syyksi jalkapallon valkokankaan valloitukselle ensi kesän MM-kisat Saksassa.

– Saksa on suuri talousalue, ja Keski-Eurooppa yleensä jalkapallobisneksen kehto. MM-kisat ovat kenties tuoneet sellaisen motiivin rahoittaa näitä elokuvia nyt. Jalkapallohan on tietysti koko maailman ykkösurheilu, iso asia kaikkialla, ja näitä elokuvia ideoidaan ja tehdään koko ajan. Nyt niitä on vain tullut esiin enemmän, kun nämä kisat ovat tulossa.

Ammatinvaihdoksen kautta ohjaajaksi

Alun perin arkkitehdin ammattiin kouluttautunut, nyt ensimmäisen pitkän elokuvansa ohjannut Tena näkee osaamisalueillaan yhtäläisyyksiä. Tenan mukaan kummatkin vaativat organisoitua suunnittelua, ja niissä järjestelmällisesti toteutetaan sinänsä hyvinkin abstrakteja taiteellisia ajatuksia. Arkkitehtuurin ja elokuvan yhdistäminen ei siis ole lainkaan harvinaista:

– En suinkaan ole ainoa arkkitehtitaustainen elokuvaohjaaja tällä hetkellä, meitä on useampia tapauksia. Elokuvat ja rakennukset ovat suuren skaalan projekteja, ja niissä vaaditaan tiettyä ennakkosuunnittelua, kokonaisuuksien hallintaa, visuaalisuutta ja toiminnallisuutta. Se on se yhtälö, miten ne kohtaavat toisensa.

FC Venuksen jälkeen Tenan tulevaisuuden suunnitelmiin kuuluu ensimmäiseksi lepoa. Viiden vuoden raskas työrupeama muun muassa televisiosarjojen kirjoittajana ja ohjaajana vaatii toipumista. Työn alla on kuitenkin kymmenisen projektia eri vaiheissa. Ensi vuodelle ei ole suunnitelmissa kuvausprojekteja, vaan lähinnä kirjoittamista ja palavereja.

Mallia valkokankaalta ja pelikentältä

Elokuvallisten esikuvien nimeäminen on kiven alla, ja ohjaaja kieltääkin etsivänsä varsinaisia ideoita kenenkään yksittäisen ohjaajan töistä:

– Tuo ei oikeastaan ole se tapa, jolla ajattelen. Suosikkiohjaajia on niin paljon, että pitäisi luetella ainakin viisikymmentä nimeä. Maailmassa on tehty paljon hyviä elokuvia ja omassa työssäni poimin sieltä täältä ajatusmalleja ennemmin kuin että tietoisesti ajattelisin jotain ohjaajaa esikuvana.”

Jalkapallosta puhuttaessa Joona Tenan silmät suorastaan syttyvät. Esikuvia ja innoituksen lähteitä löytyy lähinnä ulkomaisista seuroista, ei niinkään yksittäisistä pelaajista.

– Jalkapallollisesti esikuva, ei tosin näin aikuisena miehenä enää, mutta pikkupoikana, oli Johan Cruyff. Suosikkijoukkuetta ei varsinaisesti ole, mutta minua miellyttää esimerkiksi Barcelonan peli. Viihdyttävintä jalkapalloa taas on Englannin Valioliiga, mutta ei minulla ole sielläkään mitään suosikkijoukkuetta. Mutta olin kyllä Manchester Unitedin mies seuran kulta-aikana, silloinkin kun ManU voitti Champions-liigan viimeisillä minuuteilla Ole Gunnar Solskjærin maalilla. Oli se aika hienoa!

kuva: Talent HouseMyös naisjalkapallo on FC Venuksen myötä tullut lähemmäs ohjaajan sydäntä. Viime kesän kuvauksissa seurattiin tiiviisti Suomen naisten maajoukkueen etenemistä EM-kisoissa välieriin asti. Tenan mielestä FC Venus ja naisjalkapalloilu tukevatkin hyvin toisiaan.

– Leffa on vaikuttanut tietysti siihen, että on ruvennut seuraamaan naisten jalkapalloa enemmän, ehkä ei nyt niinkään kotimaista liigaa, mutta naisten maajoukkuetta. Naisjalkapalloilun noste on ollut todella hienoa, ja toivottavasti se innostaakin ihmisiä tämän elokuvan pariin. Toisaalta taas FC Venus on myös innostanut monia tuttujani seuraamaan naisten futista.

Keskustelutilaisuus elokuvaklassikoiden elämästä

ARKISTOT AUKI! – TURHA TOIVO

Elokuvakerhot tarvitsevat oman klassikkokokoelmansa

Keskustelu elokuvakerhojen kurjistuneesta nykytilasta on käynyt syksyn mittaan kiivaana. Tahtoa kerhokulttuurin elvyttämiseksi riittää, mutta edessä on yksinkertainen este. Klassikoita tulee levitykseen niukasti, ja useimmat uudetkin elokuvat ovat saatavilla vain muutaman vuoden. Eikä Suomen elokuva-arkisto (SEA) aio löysätä otetta omista kopioistaan.

Lauantaina 10. joulukuuta kerhotoiminnan tulevaisuutta etsittiin Risto Jarva -seuran järjestämässä paneelissa, joka keräsi Helsingin Andorra-teatteriin elokuvaihmisiä ympäri maan. Paikan isäntä Aki Kaurismäki oli matkoillaan mutta tervehti läsnäolijoita puhetta johtaneen Timo Linnasalon kautta. ”Jos opetusministeriö maksaa 50 kopiota maahan, minä tuon 50 lisää,” hän lupasi. ”Tässä yleisessä hybriksessä,” täydensi kollega Linnasalo.

Samurait vastaan virkamiehet

Retoriikkaa tai realismia, kannanotto oli tehokas avaus. Etenkin kun sitä edelsi traileri Akin itsensä viime vuonna maahantuomasta, uudesta Seitsemän samuraita -kopiosta. Lyhentämätön, restauroitu versio jäljentää vuoden 1954 alkuperäiselämystä täydellisesti. Ja symboliikka tuli selväksi. Kurosawan tunnetuimmassa taidonnäytteessä oikeamieliset samurait puolustavat maalaiskylää rosvojoukolta.

Sama asetelma on kehkeytynyt kerholaisten ja arkiston kopiokiistassa. Andorrassa Filmihullu-lehden ja helsinkiläisen Arkadin-kerhon samuraiosastoa johti tietenkin Peter von Bagh, ja valtion arkistolla oli ryövärijengin rooli. Puolustuskyvyttömiin kyläläisiin lukeutuu elokuvakerhojen lisäksi kokonainen kadotettujen sukupolvi. Viime kädessä kyse on koko suomalaisesta elokuvakulttuurista, sen nykytasosta ja tulevaisuudesta. Ilman kerhotraditiota ja klassikkonäytöksiä ei olisi Jarvaa, Kaurismäkiä tai Matti Ijästä.

Linnasalon ja von Baghin rinnalla keskusteluun osallistui elokuvakulttuurin ja kerholiikkeen asialle omistautunutta nuorempaa voimaa. Filmihullun toimitussihteeri Lauri Timonen on ollut kesän jälkeen (ks. Filmihullu 3/05) ”poliittisesti” suht kuuma nimi näillä areenoilla, eikä Arkadinin puheenjohtaja Kari Pirhonen jätä hänkään kannanotoillaan virkamieskuntaa palelemaan. Varsinais-Suomen elokuvakeskuksen yhteydessä toimivan elokuvakerhopalvelun Jyrki Pakarista tuurasi Turun elokuvakerhon puheenjohtaja Lauri Piispa. Pirkanmaan elokuvakeskuksesta paikalla oli toiminnanjohtaja Jukka-Pekka Laakso.

Entäs vastapuoli? No, eipä saman pöydän ääreen taaskaan saatu kuin SEA:n erikoistutkija Antti Alanen, jolle pisteet myös tilaisuuden järjestämiseen johtaneesta aloitteesta (ks. Filmihullu 5/05). Alasella, joka ei edes vastaa arkistossa kokoelmista, on ollut täysi työ yksinään perustella SEA:n tiukkaa linjaa vanhojen filmien tallennus-, esitys- ja vakuutusteknisillä ongelmilla, mutta kanta sinänsä on täysin selvä. ”Arkisto ei ole levitysyhtiö, eivätkä sen kopiot ole mahdollinen ratkaisu kerhojen klassikkopulaan. ”Access [kokoelman käyttö] on jo äärirajoilla,” Alanen toisti monta kertaa.

Yleisön joukossa oli muitakin arkistolaisia, mutta omaa taloa noustiin puolustamaan vain kerran. Purkaus oli tosin sitäkin pirteämpi: projektipäällikkö Timo Muinosen mitta tuli täyteen ja hän julisti elokuvakerhojen (lähinnä Arkadinin) kopiovaateiden ja arkiston parjaamisen olevan ”törkeää elokuvakulttuuriksi naamioitua paskaa”. Suurin takaisku keskustelun kannalta oli, ettei opetusministeriöstä ehtinyt kukaan lauantai-iltapäivän kiireiltään paikalle. Suomen elokuvasäätiökin sanoutui irti keskustelusta viime hetkillä.

Kokoelma kerhojen käyttöön

Parituntinen tilaisuus, jatkoineen, pysyi enimmän aikaa asiassa ja asiallisena, sekä osoitti, että perinteisellä elokuvakerhotoiminnalla on vielä toivoa. Toteutuessaan ajatus – jonka Kaurismäki oikeastaan heitti ilmaan heti kättelyssä – vuosi vuodelta karttuvasta, kerhoille tarkoitetusta klassikkokokoelmasta toisi lisää elokuvahistorian perusteoksia valkokankaille kautta maan. Tämän tapahtuman jälkeen idea etenee työryhmässä, joka kootaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen ja JP Laakson ympärille. Tavoitteena on tehdä opetusministeriölle nopeasti konkreettinen ehdotus jatkuvasta, ei-kaupallisesta maahantuontitoiminnasta.

Muissa Pohjoismaissa mielekkään kerhotoiminnan edellytykset on pystytty säilyttämään 1980-luvun kotivideokäänteen jälkeenkin. Suomessa elokuvakerhojen liiton kaatuminen vei kerholiikkeen kriisiin, josta on edes jotenkuten selvitty vain muutamalla paikkakunnalla, kuten Turussa ja Kuopiossa. Kerhojen sivistysohjelmistoja paikkaamaan nousivat paikalliset elokuvakeskukset ja monenkirjavat festivaalit, joita yhä pukkaa kuin sieniä sateella. Mutta klassikoiden esitysmahdollisuudet ovat auttamatta vähissä.

SEA tekee yhteistyötä 10 festivaalin kanssa, mutta etenkin ulkomaisia kulmakiviä nähdään pääkaupungin ulkopuolella harvoin. Arkiston maakuntasarjat, joita pyörii kahdeksalla paikkakunnalla, ovat tietenkin korvaamattomia, mutta niidenkin ohjelmistoon valikoituu enimmäkseen tiettyjä kausifilmejä, ei liian usein Wellesiä, Renoiria, Dreyeria, Eisensteinia, Langia tai Griffithiä. Näin ollen rinnalle tarvitaan aluksi vaikkapa sadan nimikkeen kokoelma nykyaikaisia kopioita, jotka kestävät käyttöä ja jotka, ennen muuta, ovat olemassa esittämistä varten. Hyvä yhteistyö arkiston ammattilaisten kanssa on ilman muuta hyödyksi tässäkin ponnistelussa.

Tällä hetkellä elokuvakerhojen on valittava ohjelmistonsa aktiivisessa levityksessä olevista kopioista, joiden esitysoikeudet ovat kunnossa. Elokuvakerhopalvelu ylläpitää näistä listaa, jonka klassikkopitoisuus on painumassa lähelle nollaa. Tai ei nyt ihan, sillä pienemmät levitysyhtiöt, kuten Cinema Mondo, Future Film, Kamras Film Group ja Senso Films, tuovat onneksi maahan myös uusia kopioita entisöidyistä klassikoista. Tällä hetkellä niitä on kerhojen saatavilla kuitenkin vain parisenkymmentä, tuoreimpana Fellinin 8½. Levittäjiltä voidaan edellyttää suurempaa vastuuta ja aktiivisuutta, mutta kuten JP Laakso huomautti, asia on liian tärkeä jätettäväksi pelkästään kaupallisten levitysyhtiöiden käsiin.

Digiaika on jo ovella?

Mutta miksi elokuvasivistyksen rappiosta niin kovasti murehditaan? Digitaalitekniikkahan on tuonut ennätyksellisesti klassikoita kotikatsomoihin. Televisiot ovat alttaritaulun kokoisia ja dvd-painokset pullollaan avartavia lisämateriaaleja. Myös levitystoiminta on täydellisessä murroksessa. Ollut jo 15 vuotta. Siinäpä se. On edelleen epäselvää, koska digitaalinen tallennusmuoto syrjäyttää filmin levityksessä, esitystoiminnassa ja arkistoinnissa. Turha odotella, jos asiaan saadaan parannusta pienellä rahalla heti.

Ohjaaja Markku Pölönen osallistui syksyn debattiin (ks. Helsingin Sanomat 12.12.2005) huomauttamalla aiheellisesti, ettei klassikoita saa kunnioittaa unohduksiin. Samassa hengessä Tarmo Malmberg käytti Andorran katsomossa pari puheenvuoroa korostaen, että jo nykyinen dvd-formaatti mahdollistaa kulttuurielitismin sijaan todellisen kansansivistyksen. Pölönen nosti mielipiteessään esiin myös uudenlaisen kerhotoiminnan, jonka pyörittäminen on helppoa kuin heinän teko, vaikka esitysoikeudet toki ”rasittavat” digitaalisiakin formaatteja. Parhaimmillaan uudet kotikatsomisen mahdollisuudet tukevat perinteistä kerhotoimintaa ja teatteriesityksiä mainiosti, se on selvää.

Mutta se tunteenpalo, jolla dokumenttiohjaaja ja -professori Kanerva Cederström puolusti dvd-kopioiden lisäksi romanttisen taiteilijaneron vapautta olla tuntematta klassikoita ja löytää itsestään aito, luontainen elokuvantekijä, oli tämän keskustelutilaisuuden kannalta täysin vailla sosiaalista rytmitajua. On ymmärrettävää ja suotavaakin, että Petteriin personoituva cinefilia uskalletaan haastaa. Klassikkofilmien ja elokuvahistorian kaanonin kautta kehkeytyvä suvereeni elokuvantaju ei välttämättä ole ainoa tapa ymmärtää elokuvaa tai tulla elokuvataiteen tekijäksi. Mutta voiko elokuvakerhojen paremmista toimintaedellytyksistä ja kansalaisten mahdollisuudesta nähdä enemmän klassikoita aidossa teatteriympäristössä olla jotain haittaa elokuvakulttuurillemme? Outoa intoilua, tai ainakin väärällä foorumilla.

Digitalisoituminen on vääjäämätöntä, mutta mikään ei toistaiseksi, eikä koskaan täysin, korvaa sitä kollektiivista kokemusta, joka syntyy filmikopion projisoinnista valkokankaalle elokuvateatterin pimeässä syleilyssä. Etenkin, jos kyse on filmille kuvatuista klassikoista. Täytyy todella toivoa, ettei keskustelu pääty tähän ja että sillä on pian kouriin tuntuvia seurauksia. Tämä on sopuisimpienkin samuraiden kanta.

Tutkimusmatkalla menneisyyteen

Ilkka Vanteen kolmas elokuvaohjaus Lupaus kertoo kolmen lotan vaiheista talvi- ja jatkosodan pyörteissä. Projekti ehti hautua kymmenkunta vuotta ennen kuin se näkee nyt päivänvalonsa.

– ”Jo 1990-luvun puolivälissä silloisessa Suomen naisten huoltosäätiössä, joka vuosi sitten muutti nimensä Lotta Svärd -säätiöksi, syntyi ajatus lähteä tekemään draamafiktioelokuvaa lottien toiminnasta.”

Tuolloin ei projektille kuitenkaan saatu rahoitusta, ja aiheeseen palattiin uudelleen vasta vuonna 2002.

– ”Itse tulin mukaan 2003, kun minulta kysyttiin kiinnostaisiko lähteä ohjaamaan tätä. Mietittyäni asiaa ja löydettyäni hyvin henkilökohtaisiakin kytköksiä teemaan, totesin että haluan lähteä.”

Kokenut teatteri- ja televisio-ohjaaja Vanne myöntää oppineensa Lupaus-elokuvasta uutta myös ammatillisesti:

Ilkka Vanne kuvauksissa– ”Tämä oli tietysti erittäin iso työ, yksi minun suurimpiani. Television puolelta löytyy kyllä The Kiss of Plutonium, joka ei nyt ole ihan vastaava, mutta lähes. Uutta tässä oli myös se, että pääsin kokeilemaan digitaaliefektien tekemistä, joka on aika uutta meillä, niitä ei ole hirveän paljon tehty.”

Keskeisin oppitunti tuli kuitenkin henkilökohtaisella tasolla, kun Vanne pääsi perehtymään myös oman perheensä historiaan:

– ”Tästä on tullut eräs minun henkilökohtaisimpia töitäni, vaikka tämä kertookin erään järjestön ihmisten toiminnasta. Minulla oli hämärä mielikuva, että äitini oli ollut lottana sodan aikana, mutta tiesin asiasta hyvin vähän. Vanhempani ovat kuolleet jo 1970-luvulla, mutta Lupauksen tekeminen antoi mahdollisuuden lähteä tutkimusretkelle näiden asioiden pariin. Saatoin lähteä katsomaan, mitä on tapahtunut, mitä minun äitini on tehnyt ja osittain tietysti mitä isäni on tehnyt. Tätä kautta elokuvan tekemiseen tuli hyvin henkilökohtaisia tunteita mukaan.”

Ruthia elokuvassa näytellyt Hanna Lekander ja Annaa esittänyt Karoliina Vanne kertovat oppineensa elokuvaa tehtäessä paljon jo Suomen historiasta.

Karoliina Vanne– ”Totta kai pääpiirteittäin tiesin, mitä on tapahtunut ja että on ollut lottia, jotka vapauttivat miehiä rintamatehtäviin, mutta se miten paljon lottia on ollut, ja miten moninaisia tehtäviä he hoitivat, oli uutta. Elokuvaa tehtäessä joutui itsekin pohtimaan syvällisiä asioita, kuten esimerkiksi sitä, miten itse olisi käyttäytynyt, jos olisi elänyt silloin. Mutta siihen on mahdotonta tämän päivän ihmisenä vastata,” Karoliina Vanne pohtii.

Yksityinen halu vastaan yleinen velvollisuus

Ilkka Vanne näkee elokuvalle kaksi eri tilausta:

– ”Toinen on se, että koska nykypäivän ihmiset eivät kovin paljon tiedä lottatyöstä, niin kertoa siitä mahdollisimman totuudellisesti. Minkälaista oli nuorten naisten elämä sodan aikana, miten se vaikutti heidän elämäänsä, ja mitä he tekivät. Toinen seikka on sitten se, että minusta yksi elokuvan päälause on, että ’kun ihmisen on tehtävä mitä ihmisen on tehtävä’, eli se miten yksityinen halu ja sitten yleisempi velvollisuus asettuu vastakkain ja minkälaisia valintoja siinä joutuu tekemään.”

Myös elokuvan nuoret naisnäyttelijät pohtivat filmausaikana paljon tämän päivän ja sota-ajan eroja:

Hanna Lekander– ”Ihmiset voisivat miettiä sitä, miten me nyt elämme. Miten paljon voimme itse päättää kiinnostaako joku asia vai ei, haluammeko me jotain vai emme. Silloin ei voinut,” Hanna Lekander toteaa ja ajattelee vielä nykyajan yksilökeskeisyyden ongelmia:

– ”Nykypäivänä kaikki ovat yksilöitä ja yksilön pitää pärjätä ja yksilön pitää jaksaa. Sitten on taas niin paljon esimerkiksi masennusta, niin voisi miettiä, olisiko se juju kenties juuri siinä.”

Karoliina Vanne ei näe Lupausta opetusfilminä, vaan kunnianosoituksena lottia ja heidän tekemäänsä työtä kohtaan. Hän kuitenkin muistuttaa, että

– ”ehkä elokuvassa on tosiaan joku opetus siitä, miten silloin taisteltiin yhteisen asian puolesta. Nykyään maailma on niin individualistinen, ja ihmiset ajattelevat vain omaa etuaan. Sodan aikana taas syntyi niin mieletön yhdistävä voima, että olisi hienoa, jos tämän päivän ihminen voisi oppia tästä jotakin.”

– ”Juuri lottien yhteisöllisyys, yhteistoiminta ja henki, ne ovat tärkeitä viestejä tämän päivän nuorille, ja tietysti kaikille. Nykyään ajatellaan niin paljon vain oman navan kautta ja tehdään ratkaisuja hyvin itsekkäistä lähtökohdista. Olisi erittäin tärkeää toimia myös yhteiseksi hyväksi, koska se auttaa meitä kaikkia,” ohjaaja Vanne vielä jatkaa.

Naiset ja lapset sodan kynsissä

Ottamalla esiin muun muassa aiemmin sensuroidun teeman valonheitinlotista ohjaaja haluaa nostaa vaietun asian pöydälle:

– ”Tämä pieni valonheitinlottien ryhmä, joka tuli mukaan toimintaan aivan sodan loppuvaiheessa kesällä 1944, on eräs asia, josta ei ole puhuttu ollenkaan. Elokuvassa vain haluttiin kertoa asioita, joita on oikeasti tapahtunut.”

Ilkka Vanne ei näe sattumana sitä, että naiset ja sotalapset ovat nousseet suomalaisten sotaelokuvien pääosaan viime vuosina.

– ”Lottien työstä vaikeneminen on monille heistä ollut hyvin traumaattinenkin kokemus, sillä he itse tietysti kokivat työnsä erittäin tärkeäksi.”

Lupaus-elokuva valmistuikin periaatteessa viime tingassa, sillä ikäluokka on harvenemassa kovaa tahtia.

– ”Tämä oli viimeinen hetki tehdä elokuva sillä tavalla, että heitä on vielä joukossamme ja he pystyvät itse katsomaan elokuvan.”

Ennakkonäytöksissä lotille ja sotaveteraaneille esitetty elokuva onkin nostanut tunteita pintaan:

– ”Monet ovat tulleet sanomaan, että paljon muistoja on noussut mieleen. Osalle katsominen on tietysti mennyt tunteen tasolla aika syvällekin, ja he ovat olleet kyynel silmäkulmassa,” ohjaaja kertoo.

Myös sotalasten osalta on Vanteen mielestä myös paljolti kyse sopivasta ajoituksesta.

– ”Sotalasten kohdalla on vähän samanlainen tilanne ollut, että on koettu häpeää ja se on traumatisoinut ihmisiä. Nyt se ikäluokka on myös siinä pisteessä, että on tullut tarve purkaa asiaa, on tullut tarve puhua, ja sitä kautta syntyy elokuvia. Ei voida puhua trendistä, vaan siitä että aika on vain kulunut oikeaan pisteeseen.”

Elokuvaa toisin katsoen

Suomen ainoa lesbo- ja homoelokuvan festivaali Vinokino järjestetään nyt jo 14. kerran. Festivaalikaupunkeina ovat Turku ja Helsinki, ja tapahtuman teemoina tänä vuonna urheilu ja ihmisoikeudet. Elokuvien katsomisen lisäksi Vinokino rohkaisee myös keskusteluun järjestämällä seminaarin kummassakin festivaalikaupungissa.

Guys and BoysVinokinon avajaiselokuvana nähtävä saksalainen draamakomedia Guys and Balls toimii avauksena urheiluaiheeseen. Homojalkapallojoukkueen perustamisesta kertova elokuva on tehty pilke silmäkulmassa ja viihdyttää myös niitä, joita pelkkä jalkapallo ei viihdytä. Nuorisodraama Summer Storm taas sijoittuu soudun maailmaan. Dokumenttielokuvien puolella A Knock Out seuraa lesbon ammattinyrkkeilijän, Michele Aboron, taistelua ottelujärjestäjien mediaseksikkyyskäsitystä vastaan.

Ihmisoikeusteemaa käsitellään esimerkiksi saksalaisessa dokumentissa Half a Life, joka kertoo Turkin seksuaalivähemmistöjen tilanteesta. Turkin mahdollista EU-jäsenyyttä ajatellen elokuva on hyvinkin ajankohtainen.

A Home at the End of the WorldVinokinossa nautitaan erityisteemojen lisäksi myös muutoin laadukkaasta elokuvasta. Ohjelmistossa on muun muassa Tunnit-teoksestaan tunnetun Michael Cunninghamin romaaniin pohjautuva epätavallinen kolmen ihmisen rakkaustarina A Home at the End of the World. Road movie Race You to the Bottom taas seuraa homokirjailija Nathanin ja tämän salarakkaan Maggien viikonloppumatkaa Napa Valleyn viinitiloille poikaystävien jäädessä kotiin. Jälkimmäisen ohjaaja Russell Brown on tavattavissa elokuvan näytöksessä Turussa sunnuntaina 20.11.

Vino-komedioita edustavat koulupukuisista naisagenteista kertova D.E.B.S. sekä ranskalainen Mariscos Beach, jossa perheen rantalomalle tulevat mukaan pojan homokaveri, äidin rakastaja sekä maskuliinisuutta pursuava putkimies. Kauhua taas tarjoaa Switchblade Romance, jossa Marien ja Alexian loma muuttuu helvetiksi psykopaatin murhaajan hiipiessä yöllä makuuhuoneisiin. Pitkien elokuvien ja dokumenttien lisäksi Vinokinossa nähdään perinteiseen tapaan myös lyhytelokuvakoosteita.

Turussa Vinokinon esityspaikka on Kino Thalia. Helsingissä esityspaikkoina toimivat Orion ja Andorra. Lipunmyynti esityspaikoilla. Tarkemmin festivaalista www.vinokino.fi.

Rockelokuvafestivaali Joensuussa

Rokumentti tuo näytille rock-aiheisia elokuvia kolmen päivän ajan uudessa elokuvateatterikeskus Tapiossa Joensuun ydinkeskustassa. Luvassa on elokuvia arkiston uumenista nykypäivän uutuuksiin.

Rai Rai!Ohjelmistossa ovat muun muassa Suomen ensi-iltansa saava Johnny Cash -elämäkertaelokuva Walk the Line (2005), rockelokuvaklassikko Gimme Shelter (1970), punkin historiaa kertaava Punk: Attitude (2005) ja dokumentti Rock School (2005). Kotimaista ohjelmistoa edustavat Peter von Baghin vuonna 1983 ohjaama ja näin nykypäivänä suomirockin historiaa kertaava Lähikuvassa-sarja, Nightwish-dokumentti End of Innocence (2003) ja tuore Kotiteollisuus-dokumentti Rai Rai!

Lauantaina 12. marraskuuta Tapiossa järjestettävä Rokumentti-seminaari on kaikille avoin ja ilmainen. Osallistuminen vaatii kuitenkin ilmoittautumisen Rokumentin verkkosivujen kautta. Seminaari keskittyy rock-dvd:hen ja sen asemaan musiikkimarkkinoilla.

Festivaalin jatkoklubeilla Hotelli Kimmelissä esiintyvät Tiktak, Viikate ja Ville Härkönen & Velvet

Lisätietoja festivaalin kotisivulla osoitteessa www.rokumentti.com.

Scifi-harrastajan unelmaprojekti

Elokuussa dvd-levitykseen kaikessa hiljaisuudessa päästetty Star Wreck: In the Pirkinning oli ilmestyessään ensimmäinen kotimainen harrastajapohjainen, kokoillan scifi-elokuva. Samuli Torssosen johtamat tekijät olivat yli kuusi vuotta kestäneen tuotantovaiheen aikana onnistuneet hankkimaan scifiparodialleen vankkumattoman fanisuosion, minkä avulla tieto elokuvan olemassaolosta levisi nopeasti verkossa. Star Wreck on marraskuuhun mennessä saavuttanut Suomen elokuvahistorian mittakaavassa ennennäkemättömän, maailmanlaajuisen suosion. Lokakuun alusta lähtien internetistä vapaasti imuroitavissa ollutta elokuvaa on toistaiseksi ladattu yli 2,4 miljoonaa kappaletta.

Leviämistahdin nopeuden vuoksi myös mediakynnys on ylittynyt ja suuretkin tiedostusvälineet ovat julkaisseet haastattelujuttuja Star Wreck -projektin ydinporukasta, lähinnä ohjaaja Timo Vuorensolasta ja projektijohtaja Samuli Torssosesta. Paljon vähemmän huomiota ovat saaneet näyttelijät, avustajat muu henkilökunta, joita on yhteensä ollut mukana yli 300. Film-O-Holicin osalta päätin haastatella Janos Honkosta, joka esitti elokuvassa menestyksellisesti kapteeni Fukovia ja Festerbesteriä.

Kolmikymppinen kieliteknologian kandidaatti Janos Honkonen on saanut Star Wreckin ansiosta itselleen lieviä vapaa-ajanongelmia. Hänen mukaansa on hieman vaikeaa äkkiä tottua siihen, että kalenteri on täynnä ja yli 15 haastattelua jonossa. Työkseen Janos on tällä hetkellä freelancer-journalisti (kirjoitellut muun muassa MikroBittiin) ja IT-alan keikkatyöläinen. Janosin harrastuskenttä on hyvin monipuolinen. Scifin lisäksi listalta löytyvät muun muassa kauhuelokuvat, roolipelit, kalastus, valokuvaus ja tekstipelit. Jotkut saattavat tuntea hänet Älymystö-bändistä, jossa hän soittaa tällä hetkellä theremiä. Aikaisemmin muutamassa kaveripiirin pikkuleffassa olleelle Janosille Star Wreck -projektiin mukaan pääsy oli avustajakaartin kokemukset huomioiden hyvin tyypillinen:

– ”Vuorensola on pitkäaikainen hyvä ystäväni. Mies onnistui sekaantumaan Star Wreck vitoseen, mutta tieto kyseisestä projektista ei kantautunut minulle saakka, olin kai jo muuttanut Tampereelta Helsinkiin. ’Ei me hoksattu että sua kiinnostais.’ Harrastajaelokuvien tekeminen on hauskaa ja pyysin päästä mukaan saagan seuraavaan osaan”.

Kovat kuvaukset

Janos oli matkassa koko pitkän projektin ajan, mutta käytännössä suurin osa työsarkasta keskittyi vuosiin 2000–2001, jolloin hän oli mukana viidessä tai kuudessa isommassa sessiossa. Kuvauksia hän pitää toteutuksiltaan hyvin hankalina, koska blue screenin kanssa työskennellessä kokeneemmatkin näyttelijät olivat vaikeuksissa.

”Katso vaikka tota leivinuunin luukkua, se on näyttöruutu. Ei kun hetkinen, kato tähän mun käteen tänne ylös, joo, toi on hyvä. Tossa sun vieressäs sitten seisoo tyyppi, kato suunnilleen tolle korkeudelle kun puhut sille… Hyvä! Ja pyörii.”, Janos muistelee huvittuneesti.

Erittäin onnistunutta Festerbesterin roolia (karikatyyrinen hahmo Babylon 5:sen Besteristä) Janos piti suorastaan läpihuutojuttuna:

”Koko homma kun vedettiin purkkiin yhdessä päivässä. No, minussa vain oli varmaan roolin vaatimaa luontaista kusipäätä”.

Torssosen itsensä luoma, surkuhupaisaan toilailuun keskittyneen kapteeni Fukovin kuvaukset sen sijaan olivat rooliin kuuluvalla tavalla tuskaiset:

– ”Matkustin Tampereelle ja pojissa sitten unohduimme aamuviiteen saakka baarikierrokselle. Ennen kuvauksia tuli nukuttua pari tuntia Timon kämpän lattialla, ennen kuin kirkas aurinko herätti ja lämmitti huoneen pätsiksi. Sitten aamukymmeneltä maskiin ja johonkin korjaamolle tai pajalle kuvaamaan ydinvoimalakohtausta. Omat kuvaukseni olivat iltakymmeneltä, välissä ei voinut ottaa torkkuja tai tehdä juuri mitään muutakaan etteivät maskit menisi sekaisin. Kamalasti ei auttanut virnuillakaan ettei tekoparta lähtenyt irtoamaan.

Elokuvan fanit olivat äänestäneet nettipalstalla aikaisempien Star Wreck -jaksojen perusteella Fukovin sarjan suosituimmaksi hahmoksi. Janosille jäi hieman hämäräksi, miksi hän lopulta sai Fukovin roolin. Fukovin vaatima fyysinen komedia oli hänelle hieman vieras laji ja hän pitää itseään enemmän ”sellaisena sanojen vääntelijänä kuin varsinaisena pellenä”.

Ammattimaista organisointia

Projektin johtohahmojen Timo Vuorensolan ja Samuli Torssosen työskentelytapaa Honkonen luonnehtii hyvin ammattimaiseksi, asialliseksi ja tehokkaaksi. Työprojekti itsessään on varmasti ollut antoisa ja opettavainen kokemus, koska ydinporukka jaksoi vääntää sen kasaan opintotuella ja työttömyyskorvauksella.

– ”Tämä oli sikäli jännää, että vaikka olen tuntenut Vuorensolan pitkään, eikä hän ole aina ollut maailman organisoitunein henkilö, kuvauksissa työnjako oli melkoisen selvä. Toisin kuin luulisi, vaikka kyseessä oli tällainen harrastelijavoimin tehty komedia, kuvaustilanteet eivät olleet mitään kikkeli kourassa hassuttelua. Alkuaikoina ote oli ilmeisesti hieman erilainen, mutta siinä vaiheessa kun minä tulin mukaan, oli ilmeisesti jo huomattu että organisoimatta tämän kokoista projektia on mahdotonta tehdä.”

Aivan viime hetken ikäviltä yllätyksiltä ei vältytty ja elokuva jälkituotantovaiheet vaikuttavat ulkopuolisin silmin lähes kaaosmaiselta painajaiselta. Ehkä pahin vaihe näyttää ajoittuneen aivan dvd-levityksen kynnykselle:

– ”Timo ja Samuli tulivat meille katsomaan elokuvan läpi talon kotiteatterissa ja eikös siitä löytynytkin vielä nippu virheitä, joista suurinta osaa minä ja vastakappaleeni emme edes huomanneet. Ei auttanut muu kuin kaataa poikiin kahvia, minkä jälkeen jätkät lähtivät ajamaan kahdelta yöllä kohti Tamperetta virheitä korjaamaan. Levyn piti olla aamulla painossa”.

Netti levityskanavana

Internetin ratkaiseva osuus elokuvan maineen ja kehityksen kannalta on Janosin mukaan tuonut muutamia ratkaisevia opetuksia. Netti tarjoaa ennalta arvaamattomia toteutusmahdollisuuksia elokuvaharrastajille ja ennen kaikkea valtavan tehokkaan leviämiskanavan. Tällä hetkellä Star Wreck on ylivoimaisesti katsotuin kotimainen elokuva moneen vuosikymmeneen, vaikka tilastoja tarkasteltaisiin kuinka konservatiivisesti tahansa. Star Wreck tullaankin todennäköisesti muistamaan kotimaisten nettielokuvien päänavaajana. Janos heittää samalla tutulta kuulostava piikin:

– ”Toivoisin, että tämä toimisi pienenä näpäytyksenä esimerkiksi tahoille, jotka määräävät mitkä elokuvat saavat valtiolta rahallista tukea. En nyt tarkoita, että tukia pitäisi heittää pelkästään katsojamääriä tuijottaen jokaiselle reality-showlle, mutta on se nyt kumma, jos parikymppisten vääntämä harrastelijaleffa pesee levikillään muutamassa päivässä suurimman osan suomalaisesta filmituotannosta”.

Ilmaisen internet-jakelun mahdollistavan Creative Commons -lisenssin ansiot Janos tunnustaa. Nykyinen vertaisverkkoja ja tekijänoikeuslakia koskeva julkisuuskeskustelu näyttää ajautuneen täydellisesti hakoteille. Puolueettomasti tutkittua asiaa esimerkiksi verkosta imuroitavien elokuvien vaikutuksesta myyntilukuihin ei löydy. Star Wreckin dvd-myynti tarjoaa ainakin yhden ennakkotapauksen

– ”Lempparinarinani nettilevityksestä on se, että mediayhtiöt ovat dinosauruksia, jotka kiroavat nettiä sen sijaan, että lähtisivät hyödyntämään sitä. Star Wreckiä ei tehty rahastusmielessä, mutta se osoitti epähuomiossa esimerkiksi sen, ettei ilmainen nettilevitys tapa elokuvan dvd-myyntiä – ilmeisesti tasan päinvastoin. Tuotantoyhtiöiden on tietty pakko tuijottaa kuluja, mutta Wreck-ilmiö osoitti, että ihmiset ovat valmiita maksamaan materiaalista, jonka he kokevat olevan tarpeeksi laadukasta.”

Kovin yllättäviä yhteydenottoja ei Janos ole projektin ansiosta saanut, vaikka kaverit ja puolitutut ovat pommittaneet sähköpostilla tai muuten tulleet puhumaan elokuvasta. Hiljattain eduskuntatalon tekijänoikeusmielenosoituksessa ihmiset kyllä tulivat nykimään hihasta. Älymystö-bändin keikoilla on myös uteliaita kyselijöitä ja onnittelijoita riittänyt.

Janosin tulevaisuuden suunnitelmat eivät ole vielä täysin lukkoon lyödyt, vaikka tiettyjä suuntaviivoja Star Wreck on niihin osaltaan antanut. Kysymykseen siitä, lähtisikö vielä mukaan samanlaiseen harrastajaprojektiin, Janos vastaa yksiselitteisesti ”kyllä”. Laaja harrastuspohja näkyy myös muissa lähiajan suunnitelmissa:

– ”Harrastelijateatteritoiminta kiinnostaa myös. Mikäli kuulen että vaikkapa Jalmari Helander on väsäämässä jotain Ukkosen tapaista projektia, siihen kyllä tekisi mieli osallistua.

Identiteettiongelmat, hiphop ja r’n’b

Tyttö sinä olet tähti on ohjaaja Dome Karukosken ensimmäinen pitkä teatterielokuva. Karukoski on aiemmin tehnyt lyhyt- ja mainoselokuvia. Detaljipuolella tekeminen on samanlaista, mutta prosessina pitkä elokuva on paljon raskaampi. Oman jaksamisen suhteen pitkä elokuva voi muodostua haastavaksi.

– ”Yhtäkkiä huomaa tehneensä kahdeksantoistatuntista päivää viimeisen vuoden ajan.”

Musiikin kontrollointiin Tyttö sinä olet tähdessä meni eniten aikaa. Oli rakkausballadeja, r ’n’ b -kappaleita, räppiä ja perinteistä elokuvamusiikkia pianojen ja viulujen esittämänä. Elokuvan voisi kuvitella olevan Suomen ensimmäinen hiphop-elokuva, mutta se ei ole ainoastaan sitä.

– ”Toisen päähenkilön harrastus on hiphop. Yhtä hyvin hän voisi olla poliisi, jonka harrastuksena on shakin pelaaminen, mutta elokuva ei silti olisi shakkielokuva.”

Karukosken mukaan räppi liittyy tässä elokuvassa päähenkilöiden väliseen ristiriitaan, jossa toinen haluaa tehdä radiosoittomusiikkia ja toinen taas kiroaa yleisön kosiskelun.

Karukoski ja käsikirjoittaa Pekko Pesonen halusivat keskustella siitä, mitä liittyy parikymppisten elämään. Silloin on jo ryhdyttävä tekemään valintoja. Tyttö sinä olet tähdessä kasvu ja identiteetin etsiminen nousevat keskiöön.

– ”Olenko minä oikealla tiellä? Onko tämä väärä polku? Tämä on tärkeintä tässä elokuvassa. Sitten siihen liittyy isä–tytär-suhde ja niitä asioita, mitä luullaan että pitäisi tehdä.”

Ei patsastelulle

Karukosken näyttelijöiden työskentelystä näkee, että hän panostaa näihin paljon. Hän on itse näytellyt jonkin verran ja hänen isänsä, amerikkalainen näyttelijä George Dickerson, on opettanut hänelle näyttelijöiden kanssa työskentelyä.

– ”Yhdellä sanalla määritellen olen henkilöohjaaja. — Jos minun pitää valita kaunis kuva vai kaunis näyttelijän hetki niin valitsen kauniin näyttelijän hetken.”

Karukoski kehittelee kohtauksia paljon näyttelijöiden kanssa. Minimalismi tuntuu paremmalta kuin mahtipontisuus.

– ”Vihaan ylipatsastelua, sitä kun yritetään änkeä repliikkiin sitä tunnetta, mitä niissä ei oikeasti ole.”

Karukosken mukaan on väärä luulo, ettei Suomesta löydy elokuvanäyttelijöitä, minkä takia teatteri tunkeutuu valkokankaalle. Ammattitaitoa löytyy kyllä:

– ”Kyllä se (näyttelijäntyön huonous) lähtee jostain muusta. Käsikirjoituksen heikkoudesta löytyy väärät painotukset. Meidän elokuvassa on todella hyvä käsikirjoitus, joten on helppo löytää itse kohtauksen draamasta draama. Ei tarvitse näyttelijänä yrittää tuottaa sitä draamaa siihen tai painottaa sitä.”

Pieni ja hento ote

Karukoski uskoo myös, että suomalaisen elämäntyyliin kuuluu maanläheisempi meininki, jolloin yleisö ei välttämättä halua nauttia suurellisesta shakespearelaisesta tyylistä, vaan kaipaa pienimuotoisempaa lähestymistapaa.

’Kiltimpi kosketus’ on mainosslogani, mikä pakotettiin aikaisemmassa haastattelussa keksimään, mutta Karukoski ei sitä karsasta edelleenkään. Hän nauttii elokuvista, joissa vakava ja tärkeä tarina voidaan kertoa kauniimmalla otteella.

– ”Onko elokuvaa pakko käyttää jonain helvetin ohjaajan terapiamuotona? ’Nyt mä suollan tänne kaiken sen paskan mitä olen kokenut nuorempana!’ ”

Käsikirjoittaja Pekko Pesosen kanssa Karukoskella on seuraavaksi kehitteillä komedia pohjoisen pojista. Elokuva kertoo kolmen miehen lauantai-iltaisesta digiboksin etsinnästä ja samalla omanarvontunnon hakemisesta.

Mykistävää hurmaa vanhassa teatterissa

Valot himmenevät ja puheensorina lakkaa. Vain valkokangas loistaa pimeässä. Kuin mikä tahansa ilta elokuvissa – paitsi että tämä elokuvateatteri ei ole mikä tahansa teatteri. Rakennus on satavuotias puutalo, jonka sisäseiniä koristavat käsin maalatut ornamentit. Tasaista lautalattiaa halkoo rivi pitkiä, puisia penkkejä. Teatterista ei löydy pehmeitä istuimia, mukitelineitä tai kaltevaa lattiaa. Elokuvakaan ei ole mikä tahansa, vaan mykkäelokuva vuodelta 1928.

Olen Forssan Mykkäelokuvafestivaalien avajaisnäytöksessä. Knallipäinen pianisti laskee sormensa koskettimille. Musiikki täyttää pienen huoneen ja mustavalkoiset kuvat alkavat liikkua silmieni edessä. Epämukavat penkit unohtuvat kun King Vidorin ohjaama Show People sulattaa yleisön nauruun.

Pääosanesittäjä Marion Davies tunnettiin aikanaan lähinnä lehtimoguli William Hearstin rakastajattarena. Ei tämä salarakas mitenkään kyvytön silti ole: ainakin minut Davies komediennena sai vakuuttumaan. Show People on paitsi viihdyttävä komedia myös kiinnostava teemansa puolesta. Se on tarina näyttelijättärestä, joka saapuu Hollywoodiin tuhansien muiden lailla noustakseen tähtiin. Aiheen käsittelystä ei sarkasmia puutu. Elokuvabisneksen kummallisuuksia käsitellään hauskasti, eikä Daviesin henkilöhahmon diivailusta ole vaikeaa löytää yhtymäkohtia nykyajan tähtiinkään. Tekeepä Davies roolinsa ohella cameovisiitin omana itsenäänkin kameran eteen.

Mykkäelokuvan kokeminen autenttisessa teatterissa on mykistävä kokemus. Toiset näkemistäni elokuvista jäivät mieleen paremmin kuin toiset, mutta kaiken kaikkiaan elävän musiikin ja vanhojen elokuvien yhdistelmä on herkullinen. On hämmentävää huomata, miten jo 1920-luvulla elokuvan perusasiat ovat olleet hallussa. Slapstick-komedia naurattaa klassisin keinoin ja traaginen draama kirvoittaa yleisön kyyneliin asti. Näytöksen jälkeen takki on tyhjä. 2000-luvun tekeleet tuntuvat teennäisiltä ja ylitsepursuavilta. Miksei enää osata tehdä elokuvaa, jossa elokuva on pääosassa?

Vain parhaimmisto säilynyt

Mykkäfestivaaleilla vieraillut elokuvahistorioitsija Eric Grayson romuttaa lapsellisen nostalgisointini:

– ”On helppo sortua ajattelemaan, että kaikki mykkäelokuvat olivat mestariteoksia. Tosiasiassa niistä on säilynyt vain kymmenisen prosenttia – eli ne parhaimmat.”

Tilanne on sama nykyään: ehkä kymmenen prosenttia elokuvista erottuu keskinkertaisuuden massasta. On vaikeata tietää, mitkä elokuvat tulevat kestämään ajan hampaan ja ketkä näyttelijöistä pääsevät Garbon, Chaplinin ja Keatonin seuraksi tähtitaivaalle.

– ”Ehkä 75 vuoden päästä tiedetään, mitkä tämänhetkisistä elokuvista ovat päässeet arvostettuina pidettävien elokuvien kaanoniin. Siihen asti joudumme katsomaan Adam Sandleria vain huomataksemme, ettei mies ole edes hauska,” Grayson naurahtaa.

To be continued…

Forssan mykkäelokuvafestivaalit ovat onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa kotimaisella festivaalikentällä. Festivaalien pääkoordinaattori Ville Koiviston mukaan kuuden vuoden mittainen kokemus on helpottanut järjestäjienkin taakkaa.

– ”Aluksi mykkäelokuvia oli vaikeaa löytää, kun ei ollut yhteyksiä ja festivaali oli tuntematon. Vuosien mittaan olemme saaneet luottamusta, mikä on helpottanut toimintaa.”

Tämänvuotisen festivaalin sato olikin kenties komein tähänastisista. Arki on kuitenkin jälleen edessä.

– ”Seuraavan vuoden festivaalien järjesteleminen alkaa heti kun edellinen päättyy. Mitään varmaa ei ole ensi vuoden ohjelmiston osalta vielä päätetty, mutta yksi esiin noussut vaihtoehto on Hitchcockin varhainen tuotanto,” Koivisto paljastaa.

Hyvästi siis, vanha teatteri puisine penkkeineen. Mutta vain ensi vuoteen.

Digiunelmia, artisaanityötä ja suurta sydäntä

Festivaalin tämänvuotinen animaatiosarja Animoidut unet oli sekä laadun että tarjonnan laajuuden osalta pääosin kiitettävä. Animen seuraksi sarjaan oli valikoitu joukko keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Seitsemän elokuvan sarjan lisäksi myös avainelokuvien joukossa oli kaksi animaatiota.

Digitaalisten työkalujen yleistyminen on helppo huomata näistäkin elokuvista, mutta mikään autuaaksi tekevä asia se ei ole. Kuten minkä tahansa uuden teknologian kohdalla, ei tässäkään tapauksessa korea ulkomuoto tai tekninen kikkailu pelasta muuten kehnoa elokuvaa. Uusia uria ja tyylejä digianimaatio tietysti poikii, eikä mahdollisuus elokuvien tekemiseen entistä pienemmällä budjetilla ja koneistolla huono asia ole.

Perinteisesti Japanista

Kolme elokuvaa sarjasta edustivat animea. Tästä joukosta löytyy myös festarianimaatioiden ainoa todellinen huti. Appleseed (2004) perustuu Masamune Shirow’n parisenkymmentä vuotta vanhaan mangasarjakuvaan. Kokonaan tietokoneanimaationa toteutettu elokuva sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen yhteiskuntaan. Päällisinpuolin paratiisilta vaikuttavassa kaupungissa ihmiset sekä keinotekoiset biodroidit elävät harmoniassa. Kaupunkiin sodan runtelemalta alueelta tuotu kova naissotilas huomaa kuitenkin pinnan alla kytevät yhteenoton ainekset.

AppleseedVauhdikkaita ja näyttäviä jaksoja riittää, mutta Shinki Aramakin Appleseed on kuitenkin liian silotellun näköinen. Maisemat ovat kauniita, mutta ihmiset näyttävät muovisilta. Tätä ei yhtään auta se, että sekä mies- että naismallit elokuvaan on otettu perinteisistä Ken ja Barbie -kuvastoista. Tiukka-asuisia ja runsailla ryntäillä varustettuja naisia ja pyykkilaudan omaavia miehiä jaksaisi ehkä katsoa jos elokuva ei ottaisi itseään niin vakavasti, mutta nyt näihin nukkesotilaisiin kyllästyy äkkiä. Vielä kun juoni on ehtaa b-luokkaa, ei tästä jää paljoakaan käteen. Kaiken huipuksi elokuva julkaistiin dvd:llä juuri festivaalien alla, joten sen mukanaolo ohjelmistossa ihmetyttää.

Masamune Shirowon kynäillyt myös Ghost In The Shell -mangaa, jonka vuonna 1995 tehty ensimmäinen elokuva-adaptaatio lienee parhaiten tunnettujen anime-elokuvien joukossa Suomessa. Festivaaleilla sai Suomen ensiesityksensä Mamoru Oshiin Ghost In The Shell 2: Innocence, joka on löyhää jatkoa ensimmäiselle osalle tarinan puolesta, mutta kehittelee edeltäjänsä teemoja ja filosofista pohdiskelua pidemmälle. Tietokoneilla tämäkin on suurimmaksi osaksi tehty, mutta piirretty jälki näkyy muun muassa henkilöhahmojen toteutuksessa. Lopputulos, uusien ja vanhojen tekniikoiden yhdistelmä, on upea. Muuten elokuva on omintakeinen yhdistelmä räiskintää ja hidastempoista mietiskelyä. Tarina jää sivuosaan unenomaisen tunnelman tieltä. Kantavaksi teemaksi nousee ihmisyyden olemus ja ihmisten ja koneiden erot ja samankaltaisuudet.

Sarjan kolmas anime, Satoshi Konin Millennium Actress (2001), on ainakin kuvauksen perusteella mielenkiintoinen tarina ikääntyneen tv-tähden etsinnästä ja tämän menneisyydestä. Valitettavasti elokuvan alunperin ainoaksi tarkoitettuun näytökseen ei saatu käännöstekstejä ajoissa, joten se jäi minulta näkemättä. Halukkaat saivat toki lippunsa hyvitettyä ja elokuvasta järjestettiin uusi näytös myöhemmin.

Ei pelkästään lapsenmielisiä varten

Tanskalainen Kresten Vestbjerg Andersenin, Stefan Fjeldmarkin ja Thorbjorn Christoffersenin ohjaama Terkel in Trouble (2004) on naiivin ja pirteän näköiseksi tehty. Sen näköinen sarja ei iskisi silmään viikonloppuaamujen animaatioputkissa. Sisältö sen sijaan iskisi ja lujaa.

Elokuvassa nimittäin kiroillaan ja rivoillaan minkä ehditään. Siinä ei onneksi ole koko elokuvan sisältö. Terkelissä pyöritellään yllättävänkin rankkaa mustaa huumoria aroista aiheista, ja moralisointi on heitetty romukoppaan. Tanskalainen South Park tämä ei kuitenkaan ole. Terkel on ala-astetta käyvä poika, joka saa ongelmia koulukiusaajista. Perheestäkään ei ole apua – isän sanasto on rajoittunut yhteen sanaan ja äiti keskittyy kaikkiin muuhun paitsi oikeisiin ongelmiin. Kaikki hahmot perustuvat standup-koomikko Anders Matthesenin radiokuunnelmiin, ja hän hoitaakin koko elokuvan dialogin. Elokuvan muoto ja sisältö ovat räikeässä kontrastissa keskenään, mikä lisää vaikutusta mukavasti. Vielä kun samalla linjalla hoidetaan homma loppuun asti ja hahmot tuntuvat eläväisiltä, on tulos erittäin hauska ja toimiva.

The District (2004) kuulostaa paperilla kaikin puolin omaperäiseltä ja kiinnostavalta. Löyhä hiphop-versiointi Romeosta ja Juliasta, vieläpä Unkarista! Lisäksi elokuva on toteutettu uudella tekniikalla valokuvasarjoja ja piirroksia yhdistelemällä. Ulkonäkö onkin komean näköistä. Adaptaatio osoittautuu kuitenkin todella löyhäksi, mikä ei automaattisesti huono asia tosin ole. Minkäänlaista punaista lankaa elokuvassa ei kuitenkaan ole, joten myöskään minkäänlaista jännitettä ei pääse syntymään. Lupaavista lähtökohdista liidetään aikakoneen mukana menneisyyteen öljyvarantoja kasvattamaan ja lähinnä liikutaan irtonaisesta kohtauksesta toiseen. Maanläheisyydellä olisi kenties päässyt paljon kiinnostavampaan lopputulokseen, eikä irtopisteitä tarvitsisi kerätä kiroilusta ja paljaasta pinnasta. Parhaaksi anniksi jää unkarinkieliset hiphop-osuudet, jotka toimivat hyvin. Elokuva aiotaan dubata laajempaa levitystä varten englanniksi. Musiikkiosuuksien jättäminen alkuperäisiksi lienee toiveajattelua.

Immortel (ad vitam)Jugoslaviassa syntynyt mutta Ranskassa uransa luonut sarjakuvapiirtäjä Enki Bilal on itse adaptoinut sarjakuviansa valkokankaalle. Immortel (ad vitam) (2004) perustuu löyhästi kahteen Bilalin albumiin. Elokuva kuuluu Sky Captain and The World of Tomorrow’n ja Sin Cityn kanssa ensimmäisiin elokuviin, joissa näyttelijöitä on kuvattu pelkästään sinistä kangasta vasten ja taustat on lisätty jälkeenpäin tietokoneella. Immortelissa asetelma viedään vielä astetta pitemmälle, sillä ihmisnäyttelijöitä elokuvassa on vain kourallinen ja loput ovat tietokoneella luotuja.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin, jonka päällä leijailee outo pyramidi. Pyramidissa majailee muiden jumalien joukossa Horus, joka saa seitsemän päivää aikaa tutkia kaupunkia. Hänen toimiensa seurauksena poliittisesti vaarallinen vanki ja outo nuori nainen saatetaan yhteen. Kuvauksestakin voi päätellä, ettei luvassa ole tavanomaista tarinaa. Sarjakuvien tapahtumien monimuotoisuutta ei saavuteta, mutta kiehtovan kokonaisuuden Bilal on luonut. Visuaalisuuden puolesta jokaista yksityiskohtaa on luultavasti mietitty huolella. Täyteen symboliikkaa ladattu elokuva on silti tarpeeksi suoraviivainen ettei huku taiteellisiin tarkoitusperiinsä. Lopputulos on myöskin tietokonehahmoista huolimatta paljon eläväisempi kaikilta osin kuin vaikkapa Sky Captain.

Vanhassako vara parempi

Sarjan perinteisimmän näköinen elokuva on virolainen Kaspar Jancisin, Ülo Pikkovin ja Priit Tenderin Frank & Wendy (2005). Huonoin se ei kuitenkaan missään nimessä ole, rosoista jälkeä oli mukava katsella varsinkin kaikkien digianimaatioiden jälkeen. Käsikirjoittajana on toiminut Priit Pärn, jonka ohjaamat animaatiot ovat Suomessakin tunnettuja. Viroon sijoitetuista CIA:n superagenteista kertovat surrealistiset seikkailut ovat mielikuvituksekkaita ja hauskoja. Ensimmäisen episodin natsitonttujen makkaratehdas on hyvä esimerkki elokuvan sfääreistä. Näytökseen oli kerätty yhteen kaikki seitsemän episodia, mikä oli suurin miinus. Vaikka taso ei heikentynytkään loppua kohden, olisivat episodit toimineet pieninä annoksina nautittuina luultavasti paremmin.

Vanhassa siis vara parempi, tai ainakaan uutta teknologiaa ei tulisi itseisarvona pitää. Tämä on onneksi muistettu pitää mielessä suurimmassa osassa animaatiosarjan elokuvista. Katsojia tuntui riittävän myös heikommin tunnetuille elokuville, joten toivottavasti jatkossakin Rakkautta & Anarkiaa pitää animaatioidenkin suhteen vaihtelevaa ja laadukasta tarjontaa yllä.

Pingviineistä kaneihin, pikkutytöistä puutarhureihin

Yleiset teemat tämänvuotisilla Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla tuntuivat pysyttelevän tuttuun tapaan synkkinä ja masentavina. Negatiiviset tunnelmat käsittivätkin kiitettävästi lähestulkoon kaikki tarjolla olleet maanosat. Pedofiilitarinoita kerrottiin sekä ecuadorilaisen Sebastian Corderon Crónicasin että Amerikan indietä edustaneen Gregg Arakin Mysterious Skinin kautta. Pohjoismainen elokuva levitti puolestaan kankaalle mm. sodan turmelemaa ihmispsyykettä Susanne Bierin Brothersin muodossa. Hupi jatkui sittemmin aasialaisella hyvän maun rajoilla pelailulla, kun Takashi Miiken Izo ja Fruit Chanin Dumplings todistivat elävästi moraalittoman tappamisen monet muodot.

Battle in HeavenAvainelokuvista tähän ahdistavuuteen meksikolaisen Carlos Reygadasin ohjaaman Battle in Heavenin kertomus lapsenkaappauksesta ja elämään turtumisesta sulautuikin muitta mutkitta. Sen sijaan muu avainelokuvatarjonta ei yhteistä suurta linjaa löytänyt; tarjolla oli niin Hollywood-elokuvaa, huippuanimaatiota, luontodokumenttia kuin pikkubudjetin ihmiskuvaustakin. Myös mielialat vaihtelivat aina synkistelystä puhtaaseen komediaan, suurista suruista pieniin iloihin ja kaikkeen siltä väliltä. Yhteisenä nimittäjänä toimi kuitenkin avainantimien korkea taso. Mukana oli paljon jo tuttujen Rakkautta & Anarkiaa -konkareiden ja muiden nimekkäiden ohjaajien teoksia. Näiden väleihin mahtui silti myös pieniä onnistumisia, esikoisteoksia ja todellisia uusia yllättäjiä.

Maailmassa kasvamisen vaikeudesta

Jonkinlaisena miniteemana avainelokuvissa toimi tänä vuonna nuorten ja varsinkin kasvutarinoiden kuvaus. Yhtenä näistä esitettiin aiemmin Koppsin ja Jalla! Jalla!:n ohjanneen Josef Faresin uusin, Zozo. Elokuva on festivaaleillakin vierailleen miehen työnä poikkeuksellinen; se on vakava ja osaksi omaelämänkerrallinen tarina Libanonista sodan jaloista Ruotsiin pakenevasta pojasta. Samaa vaikean lapsuuden teemaa edustivat myös avainsarjan kaksi aasialaista edustajaa: japanilaisen Hirokazu Koreedan Nobody Knows ja kiinalaisen Gu Changwein Peacock. Nobody Knows on kertomus nuoresta pojasta, joka joutuu äitinsä lähdettyä pitämään huolta nuoremmista sisaruksistaan. Peacockin tarina kertoo puolestaan perheen taistelusta uuden yhteiskuntajärjestelmän vankeina. Elokuvien toisiaan sivuavat ongelmat ovat oikeita, ja siksi koskettavia – niin sopeutuminen muutokseen kuin omien unelmiensa uhraaminen yhteisen hyvän nimissäkin.

ThumbsuckerMyös amerikkalaisteinien ongelmat asetettiin tapetille, lähinnä maan indie-sarjassa. Näistä avainelokuvissa päti entisen musiikkivideo-ohjaaja Mike Millsin Thumbsucker. Teinipoika Justinin (Lou Taylor Pucci) elo on ongelmaista, eikä apua heru kotoakaan vanhempien itse ollessa vähintään yhtä pihalla. Justinin ainoaksi tukipilariksi muotoutuukin oman peukalon imeminen. Toiminta ei kuitenkaan lukeudu korrektiin käytökseen, joten se on kitkettävä pois – olkoonkin seurauksena sitten vaikka loputon korvikkeiden etsiminen. Teinin ajatusmaailman kuvauksena kyseinen indie-elokuva on harvinaisen realistinen ja aito; Justinin tuska löytää paikkansa maailmassa on käsin kosketeltavaa. Jonkinlaista amerikantautista ”hyväksy itsesi” -tematiikkaa viljelee tämäkin teos, vaikka onkin selkeästi yksi festareiden positiivisista yllättäjistä. Mainittakoon vielä, että sivuosaileva Keanu Reeves on Justinin hampi-&henkilääkärinä parhaassa roolissa sitten My Own Private Idahon (1991).

PalindromesKokeilevan elokuvan sarjassa mahtipontisimmin potin kotiin veti vähemmän yllättävästi jo ennalta paljon kohistu Palindromes – eräänlainen kasvutarina kai tämäkin. Onni ja Storytelling-elokuvat ohjannut Todd Solondz ei tällä kertaa totisesti päästänyt katsojaansa helpolla. Se, elääkö meissä kaikissa nymfomaaneja pikkutyttöjä, suuria mustia naisia ja Jennifer Jason Leigh jäi vielä mietinnän päähän. Selväksi tuli sen sijaan ainakin, että pedofiilit rakastavat lapsia – ja ilmeisesti myös toisinpäin. Palindromes on kaikessa moraalisten raja-aitojen kaatamisessaan hillitön; mitä enemmän asialla on tabu-arvoa, sitä passelimpi ivan kohde se Solondzille on ollut. Uskonto, seksuaalisuus, vammaisuus ja kuolema asetetaan osaksi eriskummallista elämänkatsomusta ja hyvin sairasta huumoria. Kotona voikin sitten pysähtyä miettimään, mille oikein taas tulikaan naurettua.

Hiljainen, liikkuva ja poliittinen

Hyvänmielen elokuvat saattavat olla väliin harvassa, mutta niitä kannatti nytkin odottaa. Megalomaanisin avajaiselokuvakaartista lienee Monty Python -mies Terry Gilliamin fantasiaelokuva Grimmin veljekset. Välttämättä näillä festivaaleilla elokuva ei ollut täysin omassa elementissään; sen tavoitteena kun on puhdas viihde, vieläpä Hollywood-sellainen. Mutta tunne voittaa järjen – vai voiko salillinen fantasiaseikkailua katsovia ihmisiä olla väärässä? Taikuutta! Puujalkavitsejä! Monica Bellucci! Juonellisesta tyhjänpäiväisyydestäänkin huolimatta jo elokuvan visuaalinen näyttävyys riitti tämän kriitikon vakuuttamiseen. Suorastaan häkellyttävän satumaiset maisemat saivat jumalaiset Grimmin sadut heräämään eloon aivan toisella lailla, kuin elokuvan juoni yritti tehdä. Vaan eihän Gilliamilta sen vähempää odottaisikaan.

Pingviinien matkaPositiivisella linjalla jatkoi suorastaan yllättävän suosion itselleen haalinut Pingviinien matka, joka oli yksi festivaalien hiteistä. Myös käsittämättömän sijan yhtenä Yhdysvaltain katsotuimmista elokuvista itselleen saanut Luc Jacquetin pingviinidokumentti tullee kaikkien sen festivaaleilla näkemättömien, kuten itseni, iloksi myös kotomaamme teattereihin joulukuussa. Kehutussa elokuvassa keskitytään kuvaamaan keisaripingviinien elämää pingviiniperheiden näkökulmasta vuoden eri vaiheina. Informatiivisuus ei peittyne taiteellisen ilmaisun jalkoihin, sillä sekä kuvaus, että musiikki näyttelevät elokuvassa suurta osaa. Laadusta ei ainakaan tässä suhteessa ole tingitty; musiikista kun vastaa Ranskan Björkiksi tituleerattu Emilie Simon.

Festivaalien ehdottomasti parasta antia edustaa jo aiemminkin R&A:ssa tuotantoaan esitelleen Kim Ki-dukin Rautakolmonen. Elokuva on hiljainen ja eriskummallisesti etenevä tarina miehestä, naisesta, tämän puolisosta, ja golf-mailasta. Tuttuun Ki-duk tapaan Rautakolmonenkin kuvaa tarkkaan yksinäisiä ja epätavallisia ihmiskohtaloita, tällä kertaa vain harvinaisen positiiviseen sävyyn. Kyseinen elokuva lienee sekä Ki-dukin hauskin että onnellisin elokuva koskaan. Se onnistuu paitsi koskettamaan, myös välittämään päähenkilöiden välisen jännityksen täydellisesti – ja lähes ilman sanoja. Ki-duk toimitti elokuvan maailmalle ennätysnopeassa ajassa. Syykin on selvä: suuria lavasteita tai erikoistehosteita ei tarvittu. Koska aikaa jäi ilmeisesti Rautakolmosen teon jälkeenkin, oli ahkeralla elokuvamiehellä festivaaleilla tänä vuonna myös toinen uusi elokuva, The Bow.

Liikkuva linnaYhdeksi sarjan tärkeimmistä elokuvista jo alkuspekuloinnin aikana nousi japanialaisohjaaja Hayao Miyazakin (mm. Henkien kätkemä) uusin anime Liikkuva linna, josta festivaaleilla esitettiin sekä originaali että suomeksi dubattu versio. Elokuvan alkuperäinen versio myytiin tiukasti loppuun heti alkuunsa, eikä lisänäytöksiä kovasta kysynnästä huolimattakaan herunut. Kaikeksi onneksi elokuva pyörähti kuitenkin tavalliseen teatterilevitykseen vielä festivaalien aikana. Henkien kätkemän tavoin Liikkuva linna poikkeaa aiemmista Studio Ghiblin elokuvista keskittymällä kuvaamaan itse tarinaa ja sen ihmissuhteita yhteiskunnallisen sanoman sijasta. Grimmin veljesten lailla seikkailuja, rakkausjuonia, hienoja vehkeitä ja hulluja linnoja hakeville animefaneille elokuva tarjoaa varmasti nautinnollisia hetkiä.

Viimeisenä avainhelmenä nostettakoon pintaan lähinnä käsikirjoittajansa Lars von Trierin nimellä ratsastava, Thomas Vinterbergin ohjaama Dear Wendy. Vaikka elokuva ei tekijöidensä mukaan ole sittenkään kannanotto Amerikan aseongelmia vastaan, ovat sen viittaukset aiheeseen selkeät. Elokuva kertoo nuorista pasifisteista, joiden intohimoiseksi harrastukseksi aseet nousevat. Se on myös miehen ja pistoolin välinen herkkä rakkaustarina. Maailmana toimii upea villilänsimäinen pikkukaupunki, jossa hyvisten ja pahisten välinen raja on häilyvä, eikä oikeudenmukaisuus kulje nimellä laki. Loistavasta elokuvakokemuksesta on tässä tapauksessa kiittäminen niin taitavaa ohjausta, käsikirjoituksen nerokkaasti ivailevaa von Trier-asennetta kuin erinomaisia nuoria näyttelijöitäkin.

Festivaalien avainelokuvien tarjonnan runsaus ei pettänyt katsojaansa tänäkään vuonna. Valitsemisen vaikeutta sen sijaan ilmeni useampaankin otteeseen. Edellä mainittujen lisäksi avainelokuvina nähtiin tänä vuonna venäläistä elokuvaa edustanut Ilya Khrzhanovskyn 4, Shane Blackin veijarikomedia Kiss kiss, Bang bang, Fernando Meirellesin John le Carré-romaanifilmatisointi The Constant Gardener, Wim Wendersin amerikkalaisten terrorismipelkoa kuvaava Land of Plenty, Nick Parkin ja Steve Boxin kokopitkä Wallace&Gromit -animaatio Wallace&Gromit – Kanin kirous sekä Juan Pablo Rebellan ja Pablo Stollin argentiinalainenveljesdraama Whisky.

Lapsiyleisöä kunnioittaen

Vuoden ainoa kotimainen lastenelokuva Valo sai maanantaina 19. syyskuuta Turun ensiesityksensä Koulukino-näytöksessä. Ohjaaja Kaija Juurikkala on erikoistunut lasten- ja nuortenelokuviin ja tunnetaan muun muassa elokuvasta Kyytiä Moosekselle (2001) ja tv-sarjasta Laura (2002). Elokuvan jälkeen Juurikkala ja Koulukinon toiminnanjohtaja Outi Freese olivat yleisön jututettavina ja lisäksi esittelyssä oli elokuvaan liittyvää oppimateriaalia. Lastenelokuvan asiantuntijoilla oli mielenkiintoista sanottavaa paitsi Valosta myös lastenelokuvasta yleensä.

”Paras elokuva ikinä”

Lasten oma-aloitteisuutta juhlistavan Valo-elokuvan asenne lapsia kohtaan on ihailtavan kunnioittava ja positiivinen. Ja positiivisuus palautuu katsojilta takaisin: Valo on valloittanut Juurikkalan ja Freesen mukaan sydämiä kaikkialla. Edellisessä näytöksessä Kajaanissa olivat jopa kovapintaiset goottitytöt tulleet kädestä pitäen hehkuttamaan ylistystä ”parhaalle näkemälleen elokuvalle.”

Turussakin elokuva imaisee levottomat kolmasluokkalaiset tiivisti tarinaan mukaan ja kirvoittaa jopa spontaanit taputukset vaikuttavan kohdan jälkeen. Esityksen jälkeen ohjaajalta kysellään muun muassa elokuvan musiikista ja elokuvan tapahtumien historiallisesta ajankohdasta.

Vakiokysymykseen lapsinäyttelijöiden ohjaamisen vaikeudesta Juurikkala vastaa, ettei lasten ohjaaminen ole ongelma, vaan castaaminen. Juurikkalaa ei innosta perinteinen roolituspalvelujen käyttö, vaan elokuvaa varten kierrettiin urakalla kouluja, joissa koekuvatuksi tuli huikeat 4000 lasta.

– ”Roolituspalvelun kautta äidit tuovat tyrkylle esiintymisvimmaiset reippaat lapsensa, kun tärkeämpää olisivat muut asiat, kuten näyttelijän läsnäolo vaikkapa hiljaisissa kohtauksissa.”

Valon esittäjä oli heti selvä Vili Järvisen koe-esiintymisen jälkeen: ”Oli vain yksi mahdollinen Valo,” Juurikkala tähdentää.

Lasten näkökulman tärkeys ja vaikeus

Outi Freese on selvästi ylpeä saadessaan esittää Valoa Koulukino-elokuvana:

– ”Elokuvassa näkyy niin hyvin Kaijan ammattitaito rakentaa lasten näkökulmasta. Elokuva on selvästi lapsille tehty, mutta ei silti yhtään tätimäinen.”

Lasten näkökulmasta rakentamisen ei siis suinkaan tarvitse tarkoittaa piparkakkumaassa pitäytymistä.

Juuri Kööpenhaminan lastenelokuvafestivaaleilta palannut Freese näkee vaikeita aikoja ja tärkeitä asioita käsittelevän Valon osana yleistyvää suuntausta lastenelokuvassa. Festivaaleilla nähtyjen elokuvien aiheet olivat yllättävän rankkoja eikä tyypillistä hyväntuulenelokuvaa nähty ollenkaan. Freese oli yllättynyt muun muassa lapsen näkökulmasta tehdyistä sotakuvauksista ja nuorten raadin palkitsemasta rankasta insestikuvauksesta.

– ”Ehkä lastenelokuva on murroksessa. Nyt onkin haastetta löytää rajat, miten suoraan ja millä tavalla esimerkiksi sotaa tai väkivaltaa voi lapsille näyttää,” Freese pohtii.

Lapsia ei saa aliarvioida

Juurikkala yhtyy ehdottomasti käsitykseen lastenelokuvan murroksesta ja on asiasta erittäin hyvillään.

– ”Sehän on vain lapsiyleisön kunnioittamista!” ohjaaja intoilee, ”Lapset ovat ihmisiä siinä missä aikuisetkin ja heitä vaivaavat samat peruskysymykset.”

Juurikkala kammoaa tätimäisiä käsityksiä joiden mukaan ”lapsen sielu on vielä puhdas” eikä sitä saa turmella elämän ”julmilla” tosiasioilla.

Juurikkalan sanojen puolesta puhuvat myös elokuvan käsikirjoituksen pohjana olleet Aleksanteri Valo-Aholan päiväkirjat. 7–8-vuotiaana kirjoitetut päiväkirjat ovat todellinen osoitus siitä, että lapsetkin tietävät missä mennään ja haluavat vaikuttaa asioihin.

Päiväkirjoista välittyvä vilpitön usko ihmiseen saikin ohjaajan tarttumaan aiheeseen. Epäoikeudenmukaisuuksilta ei voi elämässä välttyä ja Juurikkalan mukaan aikuiset yleensä turtuvat sulkemaan nämä kokemukset pois alistumalla ja vaikenemalla. Lapsilla on tallella vielä se tärkeääkin tärkeämpi kyky ihmetellä: lapsi on vielä ”auki”, kuten Juurikkala osuvasti ilmaisee. Mutta jo koulussa alkaa vaikenemisen prosessi:

– ”Hyvällä tavallakin kapinoivat lapset otetaan silmätikuksi tai poistetaan häirikköinä.”

Aikana, jolloin idealisteja ja maailmanparantajia pidetään hiukan yksinkertaisina tarvitaan epäilemättä Juurikkalan ja Valon kaltaisia opettajia. Ilman aikuisten hiljaista alistumista maailma voisi olla hyvinkin toisenlainen.

Uuden Venäjän viheliäät kasvot

Venäläistä uutta elokuvaa saatiin vihdoinkin valkokankaillemme, kun Rakkautta & Anarkiaa 2005 esitteli Suomessa harvoin nähtyä naapurimaan nykyelokuvaa. Russkino-sarjan viisi elokuvaa olivat keskenään hyvin erilaisia katsantoja uuden Venäjän maisemiin ja samalla ne osoittautuivat tasoltaan epätasaisiksi. Elokuvataiteen ulottuvuus aikansa yhteiskunnallisena peilinä on niissä kaikissa kuitenkin ilmeinen.

Jos jotain yhteistä voi näissä eri genrejä ja tyylikeinoja edustavissa elokuvissa nähdä, se on harvinaisen yksiselitteinen toteamus: nyky-Venäjällä elämä on viheliäistä, tylyä ja jos mahdollista, vielä ankeampaa kuin olisi odottanut. Elämä ei tarjoa juuri muuta toivoa kuin oman käden oikeuden. Rikos on usein ainoa vaihtoehto selviytyä karussa elinympäristössä maalla tai kaupungissa, kun tarjolla ei ole työtä, turvaa eikä liiemmälti inhimillisiä tunteita. Kuitenkin synkkyyden vastapainona ilmeni myös toinen perivenäläinen piirre: veriside on tärkeintä, se tuntuu olevan ainoa pysyvä asia häilyvässä maailmassa. Perheyhteyden ja läheisten ihmissuhteiden tärkeys nousi kaikissa elokuvissa harvinaisen selkeästi esiin.

Fantasiaa ja inhorealismia

Night WatchElokuvien muotokieli oli realistista, lukuun ottamatta fantasiaseikkailua Night Watch (Nochnoy dozor, 2004). Se on aitoa Amerikan fantasiakauhua, jossa vampyyrit ja demonit nousevat viimeiseen taistoon valon voimia vastaan. Virkistävää oli silti katsella vaihteeksi rujoa Moskovan maisemaa ja kuulla sankareiden puhuvan venäjää. Timur Bekmambetovin ohjaama elokuva on visuaalisesti komeaa ja kalsean tyylikästä jälkeä, mutta ilmaisullisesti tai juonellisesti se ei tarjoa mitään kovin omaperäistä. Tosin tarina kirotusta neitsyestä tuo perinteiseen myyttikuvastoon jotain uutta ja yllättäen naiskuvaus välttää objektisoivan asenteen – pisteet siitä. Pohjimmaiseksi teemaksi voi tulkita tänä uusperheiden aikakautena isän ja pojan välisen kriisin, jossa poika hylkää kelvottoman isänsä tämän pahojen tekojen seurauksena.

Dead Man’s BluffAleksei Balabanovin Dead Man’s Bluff (Zhmurki, 2005) tarjosi puolestaan inhorealistista veriaction-parodiaa junttihuumorilla höystettynä. Siinä pikkurikollisveljekset Sergei ja Simon juoksevat toteuttamassa sadistisen pomonsa käskyjä ja onnistuvat aina mokaamaan. Tuloksena syntyy paljon ruumiita, eikä verta säästellä. Tapahtumat sijoittuvat 1990-luvun puoliväliin, joka kuvataan ”siirtymäkautena”; tuolloin ase vielä puhui ja sivistyneempi rikollisuuden muoto vasta teki tuloaan. Loppukohtaus tapahtuu nykyajassa, kun oligarkeiksi ryhtyneet veljekset ökyilevät omistamassaan liikehuoneistossa keskellä Punaista toria. Tarantinomaiseksi väitetty huumori oli pikemminkin ala-arvoista ja yhteiskunnallinen otekin jäi sivuseikaksi vastenmielisissä verikekkereissä.

Äitiä etsimässä

ItalianSen sijaan lastenkotiin joutuneen pikkupojan matka äidin luo oli karuudessaan koskettava tarina. Andrei Kravchukin Italian (Italianetz, 2005) kuvaa 6-vuotiaan Vanjan selviytymistä lastenkodin julmassa hierarkiassa sekä pojan vankkumatonta uskoa löytää oma äiti, joka ottaisi pojan takaisin. Lapsinäyttelijät ovat aitoja ja vahvoja, juoni pitää otteessaan ja yllättää. Elokuvassa on ankeudestaan huolimatta sellaista haavoittumatonta toivoa, jota vain lapsen mielestä voi löytää. Karu miljöökuvaus ja aikuismaailman katala mielenmaisema luovat väkevät puitteet herkälle tarinalle. Elokuvan pateettisuuden tarkasti kiertävä sanoma kertoo oikeudenmukaisuuttakin löytyvän, vaikkakin harvoin.

Suomalaisenkin on helppo ymmärtää kansallista itsetuntoa kokoavan sotakuvauksen merkitys kansakunnalle. Kotimaassaan valtavan suosion saanut Dmitri Meskhiyevin sotaelokuvan Our own (Svoi, 2004) ansiot voi nähdä siinä, ettei se rakenna isänmaallista sankarikuvaa vaan pyrkii tarkastelemaan puolueettomasti ja psykologisella otteella ihmismieltä ääriolosuhteissa. Taiteelliselta tasoltaan elokuva edusti kuitenkin heikointa tasoa. Näyttelijäntyö oli osittain kömpelöä ja juonta rasitti jahkaava rytmi.

Tapahtumat sijoittuvat vuoden 1941 elokuuhun, jolloin saksalaiset vyöryvät Neuvostoliittoon. Kolme sotavankia karkaa pieneen kylään, jossa yhden kotitalo sijaitsee. Koti ei kuitenkaan ota poikaansa avosylin vastaan, sillä isä tekee yhteistyötä natsien kanssa. Hän on valmis uhraamaan kaksi muuta karkuria pelastaakseen poikansa. Kuitenkin jokainen on valmis oman hengen eteen tappamaan niin vihollisia kuin omiakin ja lopulta jännitteet kasvavat sietämättömiksi. Sivujuonena viritellään rakkaustarinaa, mutta kuvasto ei oikein tahdo istua kokonaisuuteen.

Onnea väkivallan varjossa

SchizoRaikkain elämys oli yllättäen pieni elokuva, nuoruudenkuvaus Schizo (Shiza, 2004), jossa teini-ikään liittyvät ensimmäiset kokeilut ja uudet tuntemukset saavat epätavallisen ahdistavan varjon väkivaltaisesta ympäristöstä. Kuitenkin Gulshat Omarova sarjan ainoana naisohjaajana onnistuu pääasiassa kuvaamaan ihmisiään ja kuivettunutta aroa ihailtavalla lämmöllä ja kaiholla. Ihmiset ovat mitättömiä silmänkantamattomiin jatkuvalla tasangolla ja tapahtumat vääjäämättömiä kuin paahtava aurinko. Onni löytyy pienistä asioista, uimalaseista, ruusumekosta, tanssista ja suudelmasta, joiden maukkaus elämän tarjoamassa laihassa keitossa on helppo ymmärtää.

Päähenkilö on 15-vuotias hitaanpuoleinen Mustafa, joka on saanut lempinimekseen Schizo, ”skitso”. Poika joutuu äitinsä uuden miesystävän pestissä värväämään työmiehiä järjestettyihin nyrkkeilyotteluihin, jotka saattavat päätyä kuolemaan. Schizo aiheuttaakin välillisesti viattoman miehen kuoleman ja rakastuu tämän naiseen, Zinkaan, josta alkaa pitää huolta. Pojan juoppo eno tekee valloittavan sivuroolin nyrkkeilijäkorston päihittävänä antisankarina. Elokuva on syystäkin päässyt Kazakstanin ensimmäiseksi Oscar-ehdokkaaksi. Onnellinen loppu, joka päättää kovat koettelemukset, tuo tarinaan suloisen viatonta lohtua.

Venäläisen elokuvan katsausta täydensi avainelokuvien sarjaan kuulunut 4 (Chetyre, 2004), joka kuvaa kolmen ihmisen erillisiä kohtaloita sen jälkeen, kun he sattumalta ovat kohdanneet toisensa yöllisessä baarissa. Ilya Khrzhanovskyn ohjaus on vaikea, provosoiva ja ehdoton. Käsikirjoituksesta vastaa Venäjän kohutuin nyky-kirjailija, Vladimir Sorokin, jonka teoksia nationalistiset Putin-nuoret polttavat kotimaassa roviolla.

Elokuvassa on loistavia pitkiä kohtauksia, jotka pysyvät kasassa absurdin mutta terävän dialogin ja oivaltavan toistorakenteen avulla. Hitaat, hiljaiset otokset luovat aavemaista maisemaa autioista kaduista, joille kaivinkoneet yhtäkkiä syöksyvät kuin iskujoukot. Fyysisyyttä kuvataan antaumuksellisella inholla. Runsas kantaaottava symboliikka sekä tulkinta maan nykytilasta on ilmeistä, mutta ydinajatus jää lopulta hämärän peittoon.

Katsomiskokemus on kokonaisuudessaan niin raskas, että pahoinvointi muuttuu loputtomilta tuntuvissa babushkojen bakkanaaleissa suorastaan fyysiseksi. Uskoisin ettei nuoren kunnianhimoisen ja taiteessaan tinkimättömän ohjaajan pyrkimys ole yhtään vähäisempi, mutta äärimmäiset reaktiot, joita pyritään aiheuttamaan, eivät sittenkään ole aina perusteltuja saati tarkoitusperissään onnistuneita.

Näinkin suppea johdatus venäläiseen nykyelokuvaan otetaan kiitollisena vastaan ja yleisökin löysi tiensä näytöksiin, joita pyöritettiin myös suurimpien salien parhaimpina katseluaikoina. Juuri suurien teattereiden penkkirivien autius kuitenkin kertoi paljasta kieltään kenties niistä syvälle juurtuneista ennakkoluuloista, joita suomalaiskatsojat kokevat venäläisyyttä kohtaan. Ennakkoluulot osoittautuivat kuitenkin suurimmaksi osaksi aivan vanhanaikaisiksi.

Ehyt matka toiseen maailmaan

Ohjaaja Klaus Härön edellinen elokuva Näkymätön Elina kahmi paljon palkintoja eri elokuvafestivaaleilla. Elinan menestys ei ahdistanut eikä auttanut Äideistä parhainta tehtäessä.

– ”Palkinnot eivät aiheuta yhtään paineita, kun eivät ne siellä kuvauspaikalla kuitenkaan auta, kun ollaan meren rannalla ja tuuli puhaltaa niin kovaa, että puheesta ei saa selvää. Ja vartin kuluttua on niin väsynyt, että luulee, ettei pysy pystyssä seuraavaa kahdeksaa tuntia.”

Elokuvan esilletuomisessa palkinnot ovat rohkaisevia, ja kuuluvat Härön mielestä samaan tekoprosessiin, johon liittyy myös kylmän kahvin juonti ojan penkalla auringon esiintuloa odotellessa.

Lapsia ja aikuisia

Äideistä parhain, kuten Näkymätön Elinakin kertoo lasten ja aikuisten suhteista. Jengikuvauksia enemmän Häröä puhuttelevat perheen, lapsien ja vanhempien, välisiä suhteita ruotivat elokuvat.

– ”Minuun on varmaan enemmän vaikuttanut henkilönä suhde sukuun, vanhempiin ja omiin lapsiin kuin kaverit. Varmaan se heijastuu, mikä on minulle tärkeätä.”

Suomenruotsalaisena Härö on kasvanut ruotsalaisten ja tanskalaisten lastenelokuvien kanssa. Toiveena on tehdä yhtä hyvää elokuvaa. Peppi Pitkätossujen lisäksi myös vakavammat aiheet kuten Pelle Valloittaja ja Elämäni koirana ovat innoittaneet.

– ”Olen ollut monttu auki katsomossa ja miettinyt, että miten ne tekevät, miten ne osaavat? Miksi meillä Suomessa lapset ovat puupökkelöitä ja Amerikassa taas niin siirappisia, että niihin on vaikea samaistua? Vaikka amerikkalainen elokuva onkin usein kaikkein rakkainta, niin kun pohjoismainen elokuva on hyvää, niin silloin tuntuu että vau, nyt kerrotaan meidän elämästä.”

Klassisuus

Härö on tunnustautunut klassisen elokuvakerronnan kannattajaksi. Klassisuus tarkoittaa hänelle selkeää päähenkilöä ja tarinaa, joka vie katsojaa mukanaan. Yleisön pitää pystyä ottamaan aihe vastaan. Ohjaajan ei tarvitse kikkailla ja tuoda itseään esille:

– ”Elokuvan tekijä ei tyrkytä itseään näkyville. — Yleisö pääsee unohtamaan elokuvan tekijän, pääsee katsomaan tarinaa ja niitä ihmisiä, joista se kertoo.”

Sotalapsen tarinaa kerrottaessa oli tärkeää, että lapsen yksinäisyys välittyisi. Siitä lähti ajatus erottaa Suomi ja Ruotsi väreiltään ja maisemaltaan toisistaan hyvin selkeästi. Suomen kuvasto on pystymetsää, ahtautta, pystyviivoja. Ruotsin maisema on avointa ja täynnä poikkiviivoja aina pienimpään rekvisiittaan asti.

– ”Kun poika siellä Skoonen maisemissa seisoo, niin se on vähän niin kuin yksinäinen kuu-ukko. Maisema kuvastaisi sitä tunnetta, kun tullaan vieraaseen paikkaan. Mistä tahansa, kuka tahansa voi kurkkia mua, mut mä en nää ketään.”

Amerikkalaisen elokuvan traditio, jossa muoto tukee sisältöä, on Härön mielestä innostavaa. Ehyt elokuva, jonka valinnat on tehty niin, että muoto ja sisältö ovat kestävällä pohjalla, saa arvostusta ohjaajalta. Myös kiinalaisen Zhang Yimoun elokuvat ovat inspiroivia, koska niiden maailma on kuosissaan:

– ”Minulle Elokuva isolla E:llä on tärkeä. Alkumetreiltä tuntuu, että nyt minua viedään matkalle ja haluan mennä sinne mukaan. Elokuva ei heitä pois, vaan menet toiseen maailmaan.”

Vakavaa ja feelgoodia

Härö ei vielä tiedä, mitä Äideistä parhain hänelle elokuvan teosta opetti. Ainakin hän hyödynsi aiemmin Näkymättömästä Elinasta oppimaansa. Elokuvakoulun opit eivät Elinaa tehdessä riittäneet. Kuin olisi luokalle jäänyt, ohjaaja miettii. Lasten ja ruotsalaisten kanssa työskentely sujui Äideistä parhainta tehtäessä helpommin.

Kesällä Härö kerkesi tekemään ’ihan varkain’ lyhytelokuvan, joka pohjautuu Tove Janssonin romaaniin Päärooli. Lyhytelokuva nähdään televisiossa keväällä 2006. Seuraava pitkä elokuva ei aihepiiriä aiemmista kevennä. Täysin Ruotsissa tehtävä elokuva käsittelee pakkosterilaatioita.

– ”Itse tykkään tietyllä tavalla viihteellisemmästä elokuvasta, pehmeästi soljuvasta feelgood-elokuvasta. Minä aina ajattelen, että joku päivä teen sellaisen, mutta se ei ole nyt seuraava vaan sitä seuraava!”

Kiertoajelu menneessä maailmassa

Festivaalien kunniavieraana ollut elokuvahistorioitsija Eric Grayson oli tuonut mukanaan viiden näytöksen sisällön omista arkistoistaan. Yksi harvinaisista keloista oli kiertoajelu MGM:n studioilla vuodelta 1925. Elokuvaa ei ollut tarkoitettu julkiseen levitykseen vaan se oli suunnattu toisella puolella maata sijaitseville osakkeenomistajille, joten kovin usein mahdollisuutta tämäntapaisen dokumentin näkemiseen ei ole.

Useita näytöksiä alustanut Grayson kommentoi kiertoajelua koko sen pituuden ajan ja kertoi mielenkiintoista lisätietoa valkokankaan tapahtumista. 25-minuuttinen tutustumiskäynti studioilla antoi hyvän kuvan studiokompleksin jättimäisestä koosta. Seitsemäntoista hehtaarin kokoinen alue piti sisällään kymmeniä rakennuksia ja kuvauspaikkoja sekä oman sairaalan. Paikan pyörittämiseen vaadittavalla sähköllä pystyisi kuulemma ylläpitämään 8000 kotia.

1920-luvulla studiojärjestelmä oli voimissaan ja elokuvia tehtiin vuosittain paljon nykyistä enemmän. 1920- ja 1930-luvulla Yhdysvalloissa ilmestyi keskimäärin 800 elokuvaa vuosittain. Hollywoodin viiden ison studion joukkoon 1920-luvun loppuun mennessä kasvanut MGM perustettiin vuonna 1924 kolmesta tuotantoyhtiöstä. Vielä tuolloin studiot hallitsivat monopolin omaisesti tuotantoa, levitystä ja tärkeimpiä esityspaikkoja, ja tähdet sekä tekijät olivat sopimussuhteessa studioiden kanssa. MGM maksoi jo kiertoajelun aikaan vuosittain palkkaa yli 100 000 ekstralle, joten mistään nappikaupasta ei ollut kysymys.

Kiertoajelun aikana näytetäänkin kaikkia elokuvien tekemiseen osallistuvia studion työntekijöitä, ja lista on pitkä. Käsikirjoittajien ja ohjaajien joukossa on muun muassa Victor Sjöström, Erich von Stroheim, King Vidor ja Tod Browning. Näyttelijöitä studiolla on pilvin pimein. Erikseen esitellään esimerkiksi ”uusi löytö” Lucille Le Sueur, joka tosin nousee myöhemmin julkisuuteen nimellä Joan Crawford.

Puvustajat, lavastajat, rakentajat, korjaajat, sähkömiehet, tanssinopettajat, kaikki näytetään jotta osakkeenomistajat pysyisivät rauhallisena. Pitkässä otoksessa kameramiehistä Grayson osoittaa mielenkiintoisen yksityiskohdan. Kameroita piti kuvatessa kammeta käsin, ja koska kaikki kampeavat omalla tahdillaan, voi vanhan elokuvan esittämisnopeus olla väärä. Tällöin elokuva voi näyttää joko hassun nopealta tai hitaalta.

Kiertoajelun loppupuolella näytetään elokuvien kehittämistä ja esityskopioiden valmistamista. Valmiit kelat viedään varastohuoneeseen, joka on lattiasta kattoon asti täynnä lokeroja keloille. Grayson kertoo surullisen faktan – yli puolet ruudussa näkyvistä elokuvista on tuhoutunut. Tuolloin filmissä käytettiin materiaalina vielä erittäin paloherkkää nitraattia, mikä aiheuttikin monta tuhoisaa tulipaloa. Lopussa valmiita filmejä ympäri maata kuljettamaan lähtenyt kuorma-auto olikin Graysonin mukaan kuin liikkuva pommi.

Lon Chaneyn hullu virnistys

Mykkäelokuva on nykypäivän audiovisuaalisessa kulttuurissa marginaalissa. Mykän ajan elokuvia, edes niitä klassisimpia, ei elokuvateattereissa nähdä. Televisiostakin jäsenneltyjä sarjoja tulee vain harvoin, ja vastaisuudessa varmaan vain digikanavien yönäytöksinä. Tilastojen kuvitteellista keskivertokatsojaa, joka määrää ohjelmapolitiikan linjat jo Yleisradiossakin, ei ilmeisesti pidä rasittaa elokuvan historialla. Forssan mykkäelokuvafestivaali on niitä asianharrastajien talkoovoimin rakentamia tapahtumia, jotka taistelevat moista unohdusta vastaan.

Kuudennen kerran järjestetyt Forssan mykkäelokuvafestivaalit tarjoilivat taas laajaan kattauksen herkkuja Erich von Stroheimista King Vidoriin ja Fritz Langista suomalaisiin elokuviin. Ainoa loppuunmyyty näytös oli Stroheimin Häämarssi, muuten väki mahtui mukavasti tunnelmalliseen elävien kuvien teatteriin. Sään suosiessa pieni harrastajajoukko sai nauttia säestetyistä elokuvista vielä kesäisissä tunnelmissa.

Omaan haaviini tarttui muistettavimmin Tod Browningin hurja West of Zanzibar, joka elokuvana oli yhtä muotopuoli ja vinksahtanut kuin pääosaa esittäneen Lon Chaneyn roolihahmo. Chaney oli mykän elokuvan kameleonttimainen tuhatkasvo, joka muistetaan erityisesti hirviörooleistaan. Naispääosaa esittänyt Mary Nolan oli juuri palannut Euroopasta, jonne hän oli seksiskandaalin vuoksi paennut. Nolan oli saanut aviorikkojan maineen, mikä kaksinaismoralismin kyllästämässä Hollywoodissa tiesi työtilaisuuksien ehtymistä. Tämä ei haitannut Tod Browningia, joka ei muutenkaan piitannut filmikaupungin soveliaisuussäännöistä.

Merkillisiä aukkoja täynnä olevassa, käsittämättömällä introlla alkavassa tarinassa ei ollut logiikan häivääkään. Afrikkaan sijoittuva ”juoni” punoutui petetyn rakkauden, sadistisen koston ja mustan magian ympärille. Ontuva tarinalinja omituisella tavalla vain vahvisti elokuvan hysteeristä tunnelmaa. Lon Chaneyn roolityössä oli vimmaa ja fyysistä teatraalisuutta, jotain sellaista, josta Jari Halonenkin saattaisi olla innoissaan. Kostonhimoista rampaa esittäneen Chaneyn sairas virnistys ja hehkuva katse hallitsivat lähikuvia. Oman lisänsä katsomiskokemukseen antoi Heikki Elon kolmihenkisen orkesterin säestys. Se toimi niin hyvin, että välillä koko musiikki unohtui ja tuntui saumattomalta osalta elokuvaa. Saksofonin, syntikan ja perkussioiden yhteispeli synkkasi nähdyn elokuvan kanssa tavalla, joka kieli intohimoisesta paneutumisesta. Elon orkesterin musiikki oli enemmän kuin ”vain” säestystä. Se ikään kuin elvytti elokuvan alkuperäisen kiihkon. Hillitöntä ja hullua, mutta jotenkin aivan mielettömän kiihkeää elokuvaa.

West of Zanzibar oli ainutlaatuinen elokuvaelämys, enkä nyt tarkoita vain esteettistä kokemusta. Kyseessä oli nimittäin tiettävästi ainoa esityskunnossa oleva 35-millinen kopio elokuvasta. Sen omistanut, ensimmäistä kertaa Euroopassa vieraillut elokuvakeräilijä Eric Grayson oli erikoistunut Lon Chaneyn elokuviin. Festivaaleilla ansiokkaasti elokuvia alustanut Grayson oli ihmeissään, kun filmi meni poikki kesken näytöksen. Järjestäjien helpotukseksi tuho rajoittui ”parin palan” irtoamisen. Tämä osoitti taas konkreettisesti, millaisia harvinaisuuksia Forssassa näytetään. Mykän elokuvan historian tutkiminen on kadonneiden kopioiden metsästämistä. Kuvaavana esimerkkinä oli Buster Keatonin varhaisen The Boat –elokuvan esityskopion tarina. Se oli löydetty James Masonin omistaman talon ullakolta. Selvisi, että Mason oli ostanut talon ihailemaltaan Keatonilta, joka oli yksinkertaisesti unohtanut ullakolle joitain kopioita elokuvistaan.

Grayson alusti myös elokuvan varhaisvaiheiden historiaa esitelleen kimaran, jossa nähtiin otteita niin Lumièren veljesten kuin Georges Mélièsin tuotannosta. Kiinnostavana yksityiskohtana mainittakoon myös Thomas Alava Edisonin tuottama The Execution of Queen Maria Stuart. Jouhevasti toteutettu pään irtoaminen todisti, että kuoleman näyttäminen on kiehtonut elokuvantekijöitä jo sen varhaisvaiheista lähtien. Kooste toimi opettavaisena muistutuksena siitä, millaista liikkuva kuva oli ennen kuin leikkaus nivoi kuvat yhtenäiseksi elokuvaksi. Erityisesti Mèlièsin kekseliäisyyttä ja luovaa hulluutta voi vain ihastella. Kaikki fantasia- ja tieteiselokuvien efektinikkarit ovat jollain tasolla Mélièsin perillisiä.

Forssan mykkäelokuvafestivaali on suunnattu elokuvaharrastajille. Suuri osa kävijöistä oli luultavasti ulkopaikkakuntalaisia. Järjestäjät ovat, hämmästyttävää kyllä, onnistuneet pitämään kiinni valitusta linjasta. Vaikka festivaalille toivoisi suurempia katsojamääriä, on myös todettava, että yleisömäärän nousu tietäisi ongelmia esityspaikan suhteen. Siirtyminen alkuperäisestä

puutalosta nykyaikaisempaan teatteriin voisi ehkä vähentää tila- ja esitysteknisiä ongelmia, mutta se muuttaisi myös festivaalin luonnetta. Nyt festivaali toimii pienimuotoisena ja intiiminä, ehkä vähän uneliaanakin kulttuuritapahtumana. Hyvä niin, sillä elokuvat ovat olivat nytkin festivaalin keskiössä. Konseptin laajentaminen ei siis välttämättä ole tarpeen eikä edes toivottavaa. Moni kulttuuritapahtuma on tukehtunut tai vesittynyt liian suurisuuntaiseen laajentamiseen. Pieni on kaunista Forssassakin.

Koko festivaalin pyörittäminen on käytännössä ollut pitkälti muutaman henkilön harteilla. Nyt tilanne on muuttumassa, sillä Forssaan on perustettu mykkäelokuvayhdistys. Toivottavasti se osaltaan takaa, että kulttuuriteot jatkuvat Forssassa tulevinakin vuosina.

Täysi-ikäisellä festivaalilla laaja tarjonta

Täysi-ikäisyyden saavuttava Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoaa 18:ntena vuotenaan entistä laajemman tarjonnan sekä elokuvien että esityspaikkojen suhteen. Peruskiven, aasialaisen elokuvan lisäksi esillä on omat sarjat muun muassa Venäjän uutta elokuvaa ja pohjoismaista elokuvaa. Kotimaisuutta korostetaan ensimmäistä kertaa järjestettävässä Kotimaisessa gaalanäytöksessä sekä animaatioon keskittyvässä kaksipäiväisessä seminaarissa. Esityspaikkoja on Helsingissä laajennettu Bristoliin ja joitain elokuvia tullaan näkemään Espoossa, Tampereella, Jyväskylässä ja Turussa. Vanhan ylioppilastalon seinustaan kiinnitettävä kangas tarjoaa lyhytelokuvien ohella myös musiikkivideoita ja mediataidetta.

Pohjoismaisessa sarjassa näytettävän Petri Kotwican Koti-ikävän lisäksi kotimaisuus on siis läsnä ensimmäisen viikonlopun gaalassa, joka keskittyy suomalaisen elokuvan uusiin lahjakkuuksiin. Ennakkonäytöksenä nähdään Klaus Härön Äideistä parhain. Gaalassa luovutetaan myös ensimmäinen Hinku ja Vinku -palkinto parhaan kotimaisen animaation ohjaajalle. 15.–16. päivä järjestettävä Rakkautta & Animaatiota -seminaari puolestaan käsittelee kotimaisen animaation mahdollisuuksia maailmalla ja tämänhetkistä tilannetta maailmanmarkkinoilla. Vieraita on mm. DreamWorksilta, brittiläisestä Aardmanista ja japanilaiselta IG Productionista. Festivaalin animaatiosarja tukee seminaaria esittämällä IG:n Ghost In The Shell 2: Innocencen.

Avajaiselokuvana nähdään Cannesissa tuomariston pääpalkinnon voittanut Jim Jarmuschin Broken Flowers.Bill Murray esittääpääosaa lakonisen hauskassa ja koskettavassa elokuvassa. Avajaisten jälkeisinä yhdeksänä päivänä tarjolla on melkein 90 elokuvaa. Avainelokuvista voisi mainita vaikkapa Kim Ki-Dukin Rautakolmosen ja Hayao Miyazakin Liikkuvan linnan. Ki-Dukin muutaman vuoden takainen Viisi vuodenaikaa oli levityksessä Suomessakin, eivätkä sen ystävät tule pettymään. Miyazakin uutukainen nähdään sekä alkuperäiskielellä että suomeksi dubattuna. Josef Faresin Zozo nähdään sarjassa myös, ja ohjaaja itse on festivaaleilla vieraana.

Edellä mainittujen sarjojen lisäksi teemoina ovat fiktion puolelta eurooppalaiset ja latinoamerikkalaiset elokuvat sekä yhdysvaltalaiset indie-elokuvat. Vieraaksi saapuvat Benito Zambrano, jonka Havanna Blues kertoo kuubalaisesta musiikkibisneksestä, sekä Lucile Hadzihalilovic ja Thomas Clay. Clayn väkivaltainen The Great Ecstasy of Robert Charmichael kohahdutti keväällä Cannesissa. Latinoamerikkalaisessa sarjassa nähdään elokuvia vähän tunnetuista elokuvamaista, kuten Boliviasta ja Costa Ricasta.

Dokumentit on jaettu kahteen sarjaan. Ajan kuvia -sarja keskittyy historiallisiin ja ajankohtaisiin kysymyksiin. Sen puitteissa nähdään mm. Inside Deep Throat, joka tutkii Syvä kurkku-pornoelokuvan aikaansaamaa vaikutusta. Myös itse elokuva vuodelta 1972 on näytillä. Ääntä ja vimmaa –sarja sisältää musiikkidokumentteja, kuten Punk: Attituden, joka käsittelee 1960- ja 70-luvun punkin synnyttävää maaperää. George Michael: A Different Story taasen antaa artistin itse puhua suunsa puhtaaksi asioista, joista hän haluaa.

Sarjakortit, katalogit ja näytöskohtaiset liput ovat jo myynnissä. Lisätietoa löytyy festareiden kotisivuilta osoitteesta www.hiff.fi.

Kirkasotsaista viihdettä

Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvan ohjaajan Timo Koivusalon kolme edellistä elokuvaa olivat selkeästi todellisiin henkilöihin sidottuja. Oli Rautavaaraa, Helismaata, Irwiniä ja Sibeliusta. Koivusalo ei näissä elokuvissa halunnut lähteä liikaa muokkaamaan todellisia tapahtumia omaksi tarinakseen. Nyt oli mukava vaihteeksi keskittyä fiktiivisempiin elementteihin.

Musiikin tekeminen jäi edellisissä elokuvissa taustalle, koska oli luontevaa käyttää kyseisten elokuvien henkilöiden omia sävellyksiä. Kaksipäisen kotkan varjossa viitekehykseksi valikoitui niin sanotut sortovuodet viime vuosisadan vaihteessa.

– ”Haaveilin, että tehdäänpäs musiikkielokuva, jossa on paljon musiikkia, niin kuin edellisissäkin mutta nyt eri tavalla toteutettuna. Ja sitten kun haluaa tehdä suurien tunteiden, sanoisiko jopa melodraaman, kirkasotsaisen viihde-elokuvan, niin se vaatii taustakseen voimakkaan viitekehyksen, aikakauden ja tarinan.”

Suuret tunteet, itkun ja naurun sekoittaminen sekä musiikin intensiivinen käyttö ovat Koivusalolle tärkeitä. Chaplinia hän onkin ihaillut nuoresta pitäen.

Koivusalismi

Musiikin käyttö elokuvan elementtinä tietyllä tavalla on vakiintunut eräänlaiseksi ”koivusalismiksi”. Koivusalo ei ole operettimaisuuksien ystävä. Hänen elokuvissaan ei yhtäkkiä pimahdeta laulamaan, vaan musiikki liittyy selkeästi tarinaan. Kansalliset ainekset ovat myös liittyneet Koivusalon elokuviin.

– ”Toivottavasti koivusalismi tarkoittaa sitä että täysi elokuvateatterisalismi! — Minkälainen aikakausi synnyttää ja minkälainen aikakausi tarvitsee minkälaisen sankarin? Se on tässäkin teemana ihan niin kuin näissä muissakin (elokuvissa). — Nyt on fiktiivinen hahmo, runoilija jonka liian suomenmieliset tekstit meinaavat johtaa siihen, että hän pääsee hengestään.”

Kirjallisuuden vaarallisuutta valtaapitäville on vaikea kuvitella tämän päivän Suomessa. Toisinajattelijoiden vaientaminen on kuitenkin nykytodellisuutta monessa maailman kolkassa, Koivusalo pohdiskelee.

Auteurismi

Koivusalo on varsinainen auteur: hän tekee elokuvissaan lähes kaiken itse. Tuotanto, käsikirjoitus, ohjaus, leikkaus, musiikin sävellys ja sanoitus – kuulostaa isolta urakalta yhdelle miehelle. Toisaalta aikaa säästyy, kun ei tarvitse pitää tuotantopalavereja muiden kuin itsensä kanssa. Koivusalo ei kirjoita riviäkään ennen kuin tarina on täysin valmiina päässä.

– ”Mä mietin sen moneen kertaan ja editoin ja leikkaan sitä elokuvaa päässäni. — Samalla kun kirjoitan sitä paperille, niin mulla se on jo kuvina mielessä. Se tarkoittaa sitä että siinä tekee jo lomittain ohjaajan ja käsikirjoittajan työtä. Se helpottaa aivan valtavasti!”

Koivusalo vitsailee, että kukaan ei ole niin hullu, että lähtisi hänen elokuviaan tuottamaan, joten ne täytyy tehdä itse. Suuret tuotannot vaativat hänen mielestään selkeän johtajan, joka ottaa vastuun hyvässä ja pahassa. Ohjaustyö ja musiikki ovat herkkua, mutta tuottajan osa ei ole helppo.

– ”Sen tietää joka ainut suomalainen pienyrittäjä, että se on se kaikkein kurjin puoli, lippujen, lappujen, kuittien ja muiden järjestäminen… Ja silloin kun väkeä pyörii yli viisi sataa, ja jokaiselle pitäisi saada vielä murua rinnan alle, niin kyllä tuottajalle tulee hiki.”

Elokuvateollisuus

Aloittaminen on ollut kerta kerralta helpompaa. Kaksipäisen kotkan varjossa on jo Koivusalon yhdeksäs pitkä elokuva. Hänen tuotantoyhtiönsä Artista Filmi alkaa olla koneistona hyvin öljytty, koska elokuvia on tehty säännöllisesti.

Koivusalo oli muutama vuosi sitten ideoijana Nakkilan kunnan kanssa suunnittelemassa Villilän elokuva- ja televisiokeskusta. Hänen mielestään jatkuvuus on elokuvanteossa tärkeää. Mestari-kisälli -periaatteella mennään eteenpäin ja vain tekemällä oppii. Villilän kaltainen keskus ja useita elokuvia tuottavat yhtiöt ovat suomalaiselle elokuvateollisuudelle ja ammattitaidolle tärkeitä.

– ”Silloin se osaaminen säilyy tässä maassa. Välillä oli vähän semmoinen katkos suomalaisessa leffassa, että opeteltiin kaikkea uusiksi. Kun saatiin elokuvalle rahat, ostettiin kaikki kynänteroittimista lähtien yhtä tuotantoa varten ja sen jälkeen yhtiötä ei enää ollut.”

Taunot ja Ansat, Veskut ja Annelit

Koivusalo ei halua käyttää viidenneksi parasta näyttelijää, jos on mahdollista saada paras. Elokuvan tuottaminen on sen verran kallista puuhaa. Kaksipäisen kotkan varjossa -elokuvaan hän sai kaikki toivomansa näyttelijät, ja on siitä tyytyväinen.

– ”Jokaisessa staabissa on niin hyvä ja vankka tekijä, että silloin elokuvakatsoja voi selkeästi odottaa elokuvalipulleen vastinetta. Tietää, että määrätyt asiat ovat ainakin kunnossa.”

Vernerin roolihahmon Koivusalo kirjoitti nimenomaan Vesa-Matti Loiria ajatellen. Samoin Anneli Saariston esittämä hahmo on mittatilaustyönä suunniteltu. Elokuvan nuoret rakastavaiset, Mikko Leppilampi ja Helena Vierikko voivat tuoda mieleen Ansa Ikosen ja Tauno Palon, ja ihan tarkoituksellisesti. Esko Nikkari on ollut Koivusalon jokaisessa elokuvassa:

– ”En varmaan osaisi tehdäkään ilman häntä (Nikkari) leffaa enää. Se herra tavallaan varastaa koko sen tilan ja ottaa valkokankaan haltuunsa.”

Seuraavaksi elokuvakseen Koivusalo suunnittelee jotain, mikä ei olisi epookkielokuva, ja jossa ei tarvittaisi satoja ihmisiä. Omat kokemukset mielisairaanhoitajana saattavat tulevaisuudessa olla tragikoomisen roadmovien aiheena.

Olipa kerran skitsofrenia – Musiikkielokuvat dokumenttisarjan helmiä

Espoon tämänkertaisen dokumenttitarjonnan mieleen jäävimmät tapaukset olivat musiikkidokumentteja. Näistä Jeff Feuerzeigin The Devil And Daniel Johnston (Yhdysvallat, 2004) taisi saman tien olla koko festivaalin paras elokuva. Austinilaisesta laulaja-lauluntekijästä kertova riipaiseva henkilökuva on yksi kaikkien aikojen komeimmista musiikkidokumenteista.

Daniel Johnston on suurelle yleisölle tutuin Kurt Cobainin usein julkisuudessa pitämästä Johnston-t-paidasta. On helppo ymmärtää, mikä Johnstonissa Nirvana-liideriin musiikin ohella vetosi. Vuonna 1962 syntynyt Johnston nousi 1980-luvun puolivälissä kotikaupunkinsa vaihtoehtomusiikkiskenen kuumimmaksi nimeksi. Hän tuotti huonosti äänitettyä, äärimmäisen herkkää ja melko lailla kokeellista mies, kitara ja piano -tunnelmointia kotitalonsa kellarissa c-kaseteille, joita sitten jakeli kaikille halukkaille. Kasettien maaginen tunnelma ja Johnstonin epävakaat, mutta intensiiviset lavaesiintymiset nostivat nuorukaisen nopeassa tahdissa jopa MTV-läpimurron kynnykselle.

Juuri kun kaikki näytti hyvältä, pitkään pinnan alla kyteneet mielenterveysongelmat alkoivat aktualisoitua. Fundamentalistikodissa kasvanut Johnston alkoi osoittaa sekä skitsofrenian että maanis-depressiivisyyden merkkejä. Musiikki meni hetken jopa kiinnostavampaan suuntaan, mutta Johnstonin käytös yhä omituisempaan. Hän esimerkiksi katosi kuukausiksi kiertävän tivolin matkaan.

The Devil And Daniel Johnston seuraa Johnstonin, tämän perheen, ystävien ja työtovereiden tuskien taivalta läpi mielisairaalavuosien. Dokumentti hyötyy suunnattomasti Johnstonin tavasta nauhoittaa kaikki mahdollinen joko videolle tai c-kasetille. Artisti on dokumentoinut sekä kohtaamisiaan ihmisten kanssa että pitkinä monologeina omia ajatuksiaan. Feuerzeig hallitsee materiaalivuoren upeasti. Tulos on elämäniloisen, mutta traagisen ja äärimmäisen hankalan taiteilijan muotokuva. Elokuva koskettaa, vaikkei Johnston ennalta tuttu olisikaan.

Itä-Länsi

Varsin onnistunut on myös nimiohjaaja Fatih Akinin (Suoraan seinään) Crossing The Bridge: The Sound Of Istanbul (Saksa/Turkki, 2005). Siinä teollisuusmetelipioneeri Einsturzende Neubautenin basisti, saksalainen Alexander Hacke kiertelee Istanbulia esittelemässä paikallista musiikkiskeneä ja pohtimassa omaa kiinnostustaan sitä kohtaan.

Kenen tahansa on helppo arvata, että Istanbulin musiikkipiireissä itäiset soinnit kohtaavat läntiset vaikutteet. Ihan heti ei tule ajatelleeksi, mitä kaikkea se tarkoittaa. Hacke tapaa niin paikallisia supertähtiä kuin kellaritason yrittäjiäkin. Esimerkiksi turkkilaista hc-punkkia tai hip hoppia on päässyt kuulemaan harvemmin.

© 2005 corazon / intervistaVaikka leffan musiikki kiinnostaa tavalla tai toisella koko ajan (tai melkein, miksi ihmeessä lopputekstien taustalla soi Madonnan Music?), ei Akinin teos ole vailla virheitä. Hacken rooli mietityttää jatkuvasti. Hän tarjoaa toki tekosyyn musiikkinäytteiden kuulemiselle, äijä nimittäin haluaa nauhoittaa kaikkia tapaamiaan artisteja. Toisaalta hän on Istanbulista toissa vuonna innostunut nahkahousu, jolla ei aina ole kovin syvällistä kerrottavaa aiheestaan. Tarkoitus on varmasti samastuttaa katsoja maallikon tiedonhaluun, mutta välillä epäilyttää löytääkö Hacke sittenkään juuri oleellisimmat paikalliset talentit.

Amerikkalaisia ikoneita

Festivaalin suurimpiin pettymyksiin kuuluivat ehdottomasti James Dean -dokumentti Forever Young, sekä ainoastaan aiheen tasolla huvittava kvasi-dokumentti CSA: Confederate States Of America.

Michael J. Sheridan -nimisen ihmisen ”ohjaama” Dean-dokkari häviää kirkkaasti esimerkiksi kaikille pian suomessakin ilmestyvän Warnerin massiivisen Dean-dvd-boksin ekstroina oleville dokumenteille. Forever Young kertoo James Deanin tarinan tämän teatteri-, tv-, ja elokuvaroolien kronologiana. Siinä se. Mitään näkökulmaa aiheeseen ei ole edes yritetty miettiä. Harmi, sillä arkistomateriaalia varsinkin juuri Deanin tv-töistä Sheridan on haalinut paljon.

Kevin Willmottin lievästi kohuttu CSA kuvittelee, miten Amerikan historia olisi mennyt, jos etelävaltiot olisivat voittaneet sisällissodan. Leffa kaatuu kerrontansa amatöörimäisyyteen ja satiirinsa osoittelevuuteen.

Traagisia ihmiskohtaloita, vahva päähenkilö

Pekka Lehto on tehnyt elokuvia liki kolmekymmentä vuotta. Hän on ohjannut aikaisemmin esimerkiksi Real McCoyn, Tango Kabareen ja Kaivon. Nyt Lehto teki ensimmäisen nuorisoelokuvansa. Game Overissa maailmaa katsotaan nuoren narsistin näkökulmasta. Elokuva on Lehdon mukaan myös ajankuva Suomesta.

– ”Eikä pelkästään Suomesta, vaan tästä markkinatalousmaailmasta, missä nuorilta edellytetään menestystä mahdollisimman aikaisin, mahdollisimman nuorina, mahdollisimman nopealla tavalla. Ei uurastamalla, ei työtä tehden, vaan jollain nerokkaalla suunnitelmalla, jolla pitää rikastua ja tulla huomatuksi.”

Kansainvälisyys ja aluepolitiikka

Game Overin tuotannossa on kansainvälinen tunnelma. Studiokohtaukset on kuvattu Ruotsissa, Trollhättanissa ja Suomessa elokuvaa tehtiin Villilässä. Alueellinen rahoituspolitiikka on vaikuttamassa kuvauspaikkojen valintaan.

– ”On tietysti hyvin kallis tapa viedä neljäkymmentä ihmistä Trollhättaniin tai Nakkilaan ja sen kautta saada rahoitusta. Se on hyvin tarkan markan paikka itse kunkin laskea…”

Lehdolla on paljon kansainvälisiä kontakteja. Elokuvassa on Ruotsi–Suomi-yhteistyön lisäksi mukana henkilökuntaa Englannista, jossa ohjaaja on asunut viisi vuotta. Kansainvälisyys näkyy ehkä myös elokuvan laadussa ja tuottamistavassa, tuumii Lehto.

– ”Englantilaisia kiinnosti se eritoten, että he saivat lukea käsikirjoituksen ja heillä sai olla mielipiteitä ja ehdotuksia. Isoissa kansainvälisissä tuotannoissahan mielipiteet ja ehdotukset on rajattu aika harvoille.”

Haasteena kieli

Lehto toivoo, että suomalainen elokuva löytäisi kansainvälisempiä kanavia. Se on ainoa tie, joka vie elokuvaa eteenpäin ja laajemmalle yleisölle. Kova haaste kaikille tekijöille on suomen kieli. Jos lisää rahoitusta tai askelkin eteenpäin vielä halutaan, on kieltä vaihdettava.

– ”Varmaan ihan lähivuosina tullaan näkemään suomalaisia elokuvatuotantoja, jotka on suoraan kansainvälisille markkinoille tarkoitettu, joiden kieli on englanti ja joissa on englantilaisia näyttelijöitä.”

Lehtoa itseään kiinnostaa enemmän Venäjä. Elokuvateatterilevitys on kunnossa ja sadanviidenkymmenen miljoonan ihmisen markkina-alue on iso ja naapurissa.

– ”Suomella ja Venäjällä on historiallisesti yhteisiä kokemuksia hyvässä ja pahassa. Niistä varmaan joku taitava, lahjakas elokuvantekijä vois saada tiettyjä hyviä aiheita. — Se on melkein niin kuin Amerikka meille!”

Sankarin karisma

Game Overissa, kuten muissakin elokuvissaan, Lehto on pyrkinyt sisältöön, laatuun ja visuaalisesti erityiseen näköisyyteen. Traagiset ihmiskohtalot ja vahva päähenkilö ovat kaikille hänen elokuvilleen yhteisiä piirteitä. Karismaattiset sankarit kiinnostavat:

– ”Suomessa on paljon kollektiivista sankaruutta aina Tuntemattomasta sotilaasta eteenpäin. Minä näen elokuvan taas niin, että se on päähenkilön vetämää toimintaa. Päähenkilön kautta katsotaan tilanteita. Päähenkilö on se, joka toimii, jolle sattuu ja joka muuttuu, joka ei ole elokuvan lopussa sama henkilö kuin elokuvan ja tarinan alussa.”

Lehto innostuu puhumaan pitkään Game Overin tematiikasta. Elokuva on ”positiivisesti kylmäävä”. Valkokankaalla ei kyynelehditä, mutta katsojalle voi herätä emotionaalinen kokemus. Ihmiset toimivat kohtalonomaisesti. Elämänarvojen ja toimintamallien välittyminen ovat tärkeitä kysymyksiä.

– ”Lapsethan ja kaikki me opimme imitoimalla. Kun nuoret imitoi tätä bisneskäyttäytymistä niin se on myös aika traagista.”

Lehdon mietteissä nuorten pärjääminen aikuisten kylmässä ja kovassa maailmassa ei ole helppoa. Paljon pitäisi olla neuvoja matkassa. Vanhemmat ovat ylpeitä, kun lapset menestyvät yhä nuorempina. Vaaroja ei aina kuitenkaan haluta nähdä. Opetuselokuvasta ei Game Overissa ole Lehdon mukaan kyse. Toisaalta elokuvan lopusta voi tulla mieleen, että kovista riskeistä saattaa joutua maksamaan.

– ” Nuorillahan on periaatteessa kaikki tiet auki mutta ne saadaan myös aika nopeasti kiinni.”

Seuraavaksi Pekka Lehto käy taas karismaattisen päähenkilön kimppuun. Tekeillä on kokeellinen elokuva taidemaalari Kalervo Palsasta.

Stroheimin, Browningin ja Langin harvinaisuuksia

Forssan kansainväliset mykkäelokuvafestivaalit järjestetään jo kuudennen kerran. Ajankohtana on tällä kertaa syyskuun ensimmäinen viikonloppu, 2.-4.9. Mykkäelokuvafestivaalin järjestäminen Forssaan oli alusta asti ”hullu” idea, joka on poikinut todella varteenotettavan festivaalin. Sen pääosissa ovat vanhat elokuvat, ei muu oheistoiminta. Tänäkin vuonna festivaalin järjestäjät ovat onnistuneet haalimaan aarteita, jotka saavat monen elokuvahullun silmät kiilumaan. Oletteko nähneet Eric von Stroheimin Häämarssia (The Wedding March,1928) tai Fritz Langin Der Müde Todia (1921)? Ainakaan allekirjoittanut ei ole. Ja nyt ne voi katsoa vielä valkokankaalta!

Stroheim - Wedding March - PhotoplayKaikki pitkät elokuvat esitetään tunnelmallisessa, pian sata vuotta täyttävässä Elävien kuvien teatterissa. Sen autenttisessa ympäristössä voi todella eläytyä siihen, miltä säestyksen kanssa esitetty mykkäelokuva joskus 80 vuotta sitten näytti. Festivaalien teemaksi on valittu Erich von Stroheim, mykän elokuvan keskeisiä voimahahmoja ja ehkä ensimmäinen ohjaaja, joka teki itsestään väärinymmärretyn neron. Stroheim oli oman aikansa Orson Welles, omapäinen ja suuruudenhullu visionääri. Stroheimin elokuvia ei ole nähty pitkään aikaan juuri missään, mutta nyt Häämarssi on tosiaan mahdollista katsastaa Forssassa. Vaikka Stroheimin jälkimaine perustuu hänen ohjauksiinsa, oli hän omana aikanaan yhtä lailla tunnettu näyttelijänä. Stroheimin näyttelijäprofiilia festivaaleilla esittelevät ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuvat melodraamat The Heart of Humanity (1918) ja The Unbeliever (1918), jotka ovat sotakuvauksina jo kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia.

Capra - Strong Man - PhotoplayOman lukunsa muodostaa harvinaisuus nimeltä West of Zanzibar (1928). Kun ohjaajana on Hollywoodin pimeiden sivukujien hahmo Tod Browning ja pääosassa tuhatkasvo Lon Chaney, on lupa odottaa jotain erityistä. Browningin elokuvia on nähty niin harvoin, että tässäkin on kyse taas oikeasta kulttikamasta. Myös muiden tunnettujen ohjaajien mykän ajan tuotantoa on tarjolla. Frank Capran ensimmäisen ohjaustyön Vahva mies (The Strong Man, 1928) pääosissa on omana aikanaan suosittu koomikko Harry Langdon, jonka elokuvat ovat jääneet Chaplinin, Keatonin ja Lloydin varjoon. King Vidorin ohjaaman, filmikaupungin seurapiireihin sijoittuvan komedian Show Peoplen (1928) pääosissa puolestaan keikistelee muuan Marion Davies: lehtikeisari William Randolph Hearstin rakastettu, jota Orson Welles sittemmin piikitteli Citizen Kanessa.

Amerikkalaisten elokuvien ohella on tarjolla myös saksalainen harvinaisuus, itsensä Fritz Langin ohjaama Der Müde Tod (1921). Ohjaaja-käsikirjoittaja pariskunnan Lang/Thea von Harbou yhteistyönä syntynyt fantasiaelokuva syntyi neljä vuotta ennen Metropolista. 1930-luvulla parin yhteistyö katkesi dramaattisesti. Lang lähti natseja pakoon Yhdysvaltoihin, kun taas Harbou liittyi kansallissosialistisen puolueen jäseneksi. Der Müde Tod on kuitenkin näyte yhteistyön varhaisvuosilta ja on pakollinen nakki kaikille Langin elokuvien bongaajille.

Tuttuun tapaan kaikissa lähes elokuvissa on myös säestys, josta huolehtivat mm. Hillel Tokazier, Trio Mutual, Heikki Elon orkesteri sekä Rauma Jazz Film Orchestra. Kahden edellisvuoden tapaan festivaaleille saapuu vieras ulkomailta, tällä kertaa amerikkalainen elokuvakeräilija ja -historioitsija Eric Grayson. Osa festivaaleilla esitettävistä elokuvista onkin peräisin hänen kokoelmistaan.

Lopuksi vielä vinkki tieteiselokuvien ystäville. Sunnuntain Lumière & Méliès -koosteessa on mukana A Trip to the Moon (Le Voyage dans la lune, 1902). Kyllä vain, se elokuvan historiaa käsittelevissä dokumenteissa vilahteleva ”ihmiskasvoinen kuu” -kohtaus on juuri tästä elokuvasta – ja siitä tieteiselokuvan historian yleensä katsotaan alkavan!

Lupaava ohjelmisto

Espoo Cinén kuudestoista vuosikerta (23.–28. elokuuta) avautuu Timo Koivusalon elokuvalla Kaksipäisen kotkan varjossa ja päättyy Lars von Trierin Manderlayhin. Vaikka villisti arvaten suomalaisen suomiehen ja tanskalaisen kuvantaitajan uutukaiset voi olettaa tyyleiltään poikkeaviksi, uskon niiden ilmentävän mainiosti väliin mahtuvan ohjelmiston moninaisuutta. Maantieteellinen hajonta on tietenkin mainittua laajempaa, filmilähteinä muun muassa Islanti, Hongkong, Espanja, Tšekki ja Israel.

FactotumCinén ohjelmisto vaikuttaa lupaavimmalta vuosiin. Tässä on kyse henkilökohtaisista mieltymyksistä, kuten Charles Bukowskista, jonka romaaniin pohjautuva elokuva, norjalaisen Bent Hamerin ohjaama Factotum saa Suomen kantaesityksensä Tapiola-salissa, ja jo mainitusta herra Trieristä, joka uutuudellaan laajentaa Dogvillen kuvaa Yhdysvalloista ja saanee yleisönsä voimaan heikosti. Luvassa on totta kai myös karamellimaan kivaa, kuten Danny Boylen muuntautuminen lastenelokuvaohjaajaksi teoksellaan Millions. Ellei hän ollut lastenelokuvaohjaaja jo aiemmin.

Vanhoille Espoon kävijöille löytyy tutunnimisiä sarjoja. Pink Zone esittelee homo- ja lesboelokuvia. Niistä Sébastien Lifshitzin Wild Side on näemmä kuvaelma ranskalaisen transseksuaalin, pohjoisafrikkalaisen miesprostituoidun ja venäläisen laittoman siirtolaisen yhteentörmäyksestä. ”Montrealin Pikku-Italiaan” sijoittuva Mambo Italiano puolestaan heittää Mafiaveljien kuninkaan Paul Sorvinon katselemaan, kun oma poika astuu ulos kaapista.

Méliés d’Argent -ohjelman, eurooppalaisen fantasiaelokuvan kilpasarjan lipunmyyjänä toiminee mainittu Boyle-elokuva Millions, mutta myös perinteisempää pimeänkierrettä, verta ja kauhua riittänee alan harrastajille. Sarjan voittajasta päättävän tuomariston puheenjohtajana toimii ohjaaja Petri Kotwica. Cinén paras pääsee kisaamaan maailman parhaan eurooppalaisen fantasiaelokuvan palkinnosta (Méliés d’Or), joka ensi vuonna jaetaan muuten Espoossa.

CrashParia ennakkoesitettyä filmiä voi jo kommentoida. Million Dollar Babyn käsikirjoittaneen Paul Haggisin ensimmäinen pitkä ohjaustyö, kriitikkohitiksi osoittautunut Crash on mielikuvituksettomasti toteutettu, mutta ihmiskuvaukseltaan ehkä onnistuneempi ja tunneskaalaltaan vilpittömämpi mosaiikkielokuva kuin Magnolia. Useiden kulttuurien kautta Haggis tarkastelee rasismia Yhdysvalloissa. Suurkaupungin autot, mekaaniset ja kylmät peltisimpukat ilmentävät henkilöhahmojen vieraantuneisuutta ja yhteydenkaipuuta. Haggis tasapainoilee viileän ironian ja lämpimän, ”humaanin” kosketuksen välillä melko onnistuneesti. Näyttelijöistä erottuu Matt Dillon ongelmallisena poliisina.

Metodinäytteliöihin aateliin noussut Dillon pistää kaikkensa peliin myös Factotumissa, jonka viinahuuruinen laitapuolen elämän kuvaus toteutettiin sisäistyneesti vain miljoonalla dollarilla. Hamerin Bukowski-maailma asettuu sopivasti johonkin Barbet Schroederin Barflyn miehisen sankarifantasian sekä Marco Ferrerin Kaupungin kauneimman tytön ahdistuneemman yksinäisyyskuvaelman välille. Huumori ja tragiikka sulavat yhteen puoliuneliaalla ja viehättävällä tavalla. Helppoihin nauratuksiin ei sorruta, mutta pari spontaania rykäisyä saatiin tästä katsojasta hulppeilla nyrkkitappeluilla. Erikoislaatuisen kerrontansa, monimielisen runollisuutensa tähden Factotum täytyy katsoa vielä uudestaan. Se kuuluu niihin loisteliaisiin teoksiin, jotka jäävät aaltoilemaan katsojan mieleen useiksi päiviksi. Dillonin valinta pääosaan on muuten elokuvahistoriallisesti osuva. Moottoripyöräpoika Mickey Rourken jälkeen kuka sopisi Henry Chinaskin osaan paremmin kuin tämän pikkubroidi!

CachéTodennäköisiä huippuelokuvia Espoossa edustaa ainakin Michael Haneken Caché, joka palkittiin Cannesissa parhaan ohjaajan palkinnolla sekä Michael Winterbottomin sci-fi-kuvaelma Code 46, pääosassa Tim Robbins. Koivusalon pelottavan uutuuden lisäksi on esillä erinomaisen Kyytiä Moosekselle -elokuvan ohjaajan Kaija Juurikkalan uutuus Valo, joka kirkastaa Espoon aina loisteliasta lasten- ja nuortenelokuvan sarjaa. Erikoisuuksista mainittakoon ulkoilmaesityksenä jo aiemminkin ”ilahduttanut” kitschaava kulttimusikaali Grease sekä Helsingin Tavastialla asti esitettävä Eisensteinin mykkä toteemi Panssarilaiva Potemkin, säestäjänään mainio Cleaning Women.

Runsasta lisätietoa löytyy verkkosivuilta www.espoocine.org. Ja paikallehan pääsee kätevästi ilmaisbussilla Helsingin keskustasta.

Eväitä Rauman elokuvajuhlille

Rauman vuosittaiset Sinisen meren elokuvajuhlat järjestettiin ensi kertaa 1994. Tapahtuma paikkasi toimintansa lakkauttaneen Rauman elokuvakerhon jättämää tyhjiötä ja suuntautui ensisijaisesti paikalliselle yleisölle, jolla ei elokuvakankaan kautta ollut mahdollisuutta tutustua kovin laajasti edes vuosittaiseen kotimaiseen tuotantoon. Festivaali keskittyy Itämeren maiden tuoreeseen elokuvatarjontaan, mutta esittää elokuvia myös muualta. Tunnelmansa puolelta tapahtuma on erinomaisessa maineessa, vaikkakin harvemman elokuvahullun vakituisena vaelluskohteena. Monenkirjavat kuvapäivät järjestetään tänä vuonna 18.–21. elokuuta.

Menen itse neitsytvierailulleni, joten ennakkokutinat nojaavat ohjelmistotarjontaan sekä muutaman ihmisen hupaisaan kuvaukseen tapahtumasta ”mini-Sodankylänä”. Paikalle saapuu vaikuttava leegio ajankohtaisia kotimaisia elokuvantekijöitä, kuten Louhimies, Salmenperä, Olsson, Aaltonen, Paljakka, Kuusi, Helminen ja Lehmuskallio & Lapsui, puhumattakaan näyttelijöistä. Keskustelua luulisi heräävän näytösten yhteydessä, muutama provokatiivinen kysymys on tietenkin jo takataskussa. Pahan maan kunniaksi järjestetään lauantai-iltapäivän paneelikeskustelu otsikolla ”Elokuva ja pahuus”, vetäjänään pappi, kirjailija ja tulevan Pekka Lehto -projektin käsikirjoittaja Jaakko Heinimäki.

Pitkiä elokuvia esitetään yli 40. Ruotsista on esillä muun muassa Lukas Moodyssonin Reikä sydämessäni ja Ella Lemhagenin Vaihtolippu, Norjasta Erik Poppen Hawaii, Oslo ja Bent Hamerin Keittiötarinoita, Venäjältä Andrei Zvjagintsevin Isän paluu, Virosta Jaak Kilmin ja Rene Reinumägin Sikojen vallankumous, Saksasta Perikato ja Islannista Suomen-ensi-iltana Hilmar Oddsonin Kylmää valoa, Vigdís Grímsdóttirin suositun romaanin pohjalta.

Toinen Suomi -dokumenttisarja pyörittää yhdeksän dokumenttielokuvaa Helsingin ulkopuolisten elokuvantekijöiden kotiseuduilta. Suomalaista videotaidetta esitellään parinkymmenen teoksen koosteessa, mukana muun muassa Mika Taanilaa ja Seppo Renvallia. Lastenelokuvan sarjassa nähdään muun muassa loistavan Heikki Prepulan pätkiä sekä latvialaisen Nils Skapansin animaatioita. Rauman merimuseossa esitellään Jouko Nummelan meriaiheisia teoksia, koosteotsikolla ”Kaksipäisen kotkan jäljillä” (Koivusalohan on vain varjossa).

Festivaalin maineikkain osasto on Baltic Herring -lyhytelokuvakilpailu, joka tänä vuonna esittää yli 50 pätkää. Useista maista on osallistunut ohjaajia amatööreistä audiovisuaalisen alan opiskelijoihin ja kouliintuneisiin tekijöihin.

Sinisen meren elokuvajuhlat keskittyvät Rauman taidemuseon pihalle sekä elokuvateatteri Iso-Hannuun. Myös näyttelyitä on esillä, kuten pitkän linjan elokuvaleikkaajan ja kuvataiteilijan Anne Lakasen ”Optiset laitteet”, jonka monitasoiselta vaikuttava kokonaisuus syntyy filmin historiaa edeltäneiden kuvaprojisointilaitteiden avulla. Musiikkiesitapahtumat lupaavat myös paljon. Rauma Jazz Film Orchestra tulkitsee Carl Meyerin ja Karl Freundin kirjoittaman, Walter Ruttmannin ohjaaman maineikkaan Saksalaisen mykkäelokuvan Berlin: Sinfonie der Grossstadt (1927).

Olisiko tässä jo tarpeeksi pohjaa, muistaen, että tapahtuma kestää vain neljä päivää. Lisätietoja saa tietenkin festivaalin kotisivuilta www.blueseafilmfestival.com.

Elokuvafestivaalit eivät lopu kesken, sillä Rauman jälkeen alkaa Espoo Ciné.

Cannes-voittajat Sodankylässä

Kaksinkertaiset Cannesin elokuvajuhlien pääpalkinnon voittajat, belgialaiset Jean-Pierre (s. 1951) ja Luc (s. 1954) Dardenne,saapuivat Sodankylän elokuvajuhlille esittelemään tuotantoaan ja puhumaan erityisesti toukokuussa 2005 Kultaisen Palmun napanneesta elokuvastaan The Child (L’Enfant, 2005). Sodankylä on ensimmäinen paikka, jossa veljekset vierailivat voittonsa jälkeen.

Dardenne veljekset (kuva Ilona Hongisto)

Sodankylän ohjelmistoa täydensi veljesten kolme aikaisempaa pitkää fiktioelokuvaa: Lupaus (La Promesse, 1996), ensimmäinen Cannes-voittaja Rosetta (1999) ja The Son (Le Fils, 2002). Sodankylästä Dardennen veljesten matka jatkui kohti Moskovan elokuvajuhlia ja sieltä edelleen Müncheniin ja Monacoon. The Child -elokuvan Belgian ensi-ilta on vasta 14. syyskuuta, Ranskassa ja Sveitsissä teos nähdään kankailla 19. lokakuuta alkaen. Suomessa levittäjää ei ole vielä löytynyt. Pahimmassa tapauksessa Sodankylän kaksi ennakkonäytöstä jäävät myös ainoiksi.

Tuotanto – perheyhteisö

Kaikki neljä fiktioelokuvaa on kuvattu veljesten kotikaupunki Seraingissa lähellä Liègeä. Teokset käsittelevät yhteiskunnan laitamilla eläviä henkilöitä, joiden arki kuluu erilaisissa selviytymiskamppailuissa. Ihmisten tilanteet kuvataan armottomasti, koreilematta. The Child on tarina Brunosta, nuoresta pikkurikollisesta, joka nopean voiton toivossa myy juuri syntyneen lapsensa adoptoitavaksi. Veljesten teoksille tyypilliseen tapaan elokuva keskittyy kuvaamaan päähenkilöitään erityisen läheltä: katsoja laitetaan asemaan, jossa hän näkee maailman Brunon näkökulman kautta.

Brunoa näyttelevä Jérémie Renier näytteli jo veljesten elokuvassa Lupaus. Tuolloin 15-vuotiasta Igor-poikaa näytellyt Renier näyttelee uusimmassa teoksessa parikymppistä nuorta miestä. Lupaus ja The Child -elokuvien välinen jatkumo asettaa teokset mielenkiintoiseen suhteeseen kuvatun ympäristön kanssa. Kukin teos käsittelee yksittäistä hetkeä tai tapahtumaketjua, mutta niitä yhdistää belgialaisen pikkukaupungin todellisuus. Teosten välille ei ole rakennettu suoraa yhteyttä, mutta saman näyttelijän käyttäminen samassa ympäristössä kuvatuissa teoksissa luo elokuvien välille mielenkiintoisen suhdeverkoston. Ikään kuin fiktioelokuvat muodostaisivat dokumentaarisen kokonaisuuden, joka kuvaa vuodesta toiseen säilyvää karua elinympäristöä, jossa ihmiset kasvavat aikuisiksi. Tuotannot ovatkin eräänlaisia perheyrityksiä, sillä Renier ei ole ainoa useampaa roolia näytellyt henkilö. Esimerkiksi Olivier Gourmet on näytellyt kaikissa neljässä fiktioelokuvassa, välillä suurissa ja välillä pienissä rooleissa.

Lupaus-juliste (kuva Ilona Hongisto)

Veljekset pitävät erittäin tärkeänä paitsi kotikaupunkiinsa sijoittuvia lähtökohtiaan, mutta myös sitä, kuinka he pystyvät pitämään kuvausvaiheessa kiinni omista ajatuksistaan monen läheisen työtoverin tehdessä jatkuvasti uusia ehdotuksia. Esimerkiksi kuvaustilanteessa toinen seuraa oton etenemistä kameraan yhdistetyltä tv-ruudulta ja toinen työskentelee näyttelijöiden kanssa. Kaksi hieman eri näkökulmasta katsovaa silmäparia antaa paremman kokonaiskuvan tapahtumista.

Jean-Pierre ja Luc Dardenne käsittelevät teoksissaan lyhyttä tapahtumajaksoa, johon lomittuu laajempia yhteyksiä. Keskittymällä vain muutamaan henkilöön ja joihinkin yksityiskohtiin erittäin intensiivisesti he onnistuvat rakentamaan elokuvallisen todellisuuden, joka jatkuu myös teoksen rajojen ulkopuolella. Esimerkiksi The Childin juoni kattaa vain muutaman päivän. Elokuvan 12 viikkoa kestäneissä kuvauksissa olikin keskeistä pitää rytmi intensiivisenä, jotta lyhyt aikajakso välittyisi myös katsojalle. Brunon myymää lasta esitti useampi vauva, sillä vastasyntyneet kasvavat niin nopeasti, että kuvausaikaa ja elokuvan tarinan aikaa oli muuten mahdoton sitoa toisiinsa.

Työskentelytapa – dokumentaarista fiktioon

– ”Ennen kuin aloimme tehdä fiktioita, teimme dokumenttielokuvia. Se, mitä olemme pyrkineet säilyttämään dokumenttielokuvista, on tietynlainen työskentelytapa. Ajattelemme, että kuvaamamme asiat ovat olemassa jo ennen kuin me saavumme paikalle kameroinemme. Ja ne myös tulevat olemaan siellä lähdettyämme. Me emme määritä niiden olemassaoloa.” (J-P.D.)

Veljesten teosten dokumenttielokuviin rinnastettava tyyli on yksityiskohtaisesti punnittu ratkaisu. Dardennet ovat pyrkineet säilyttämään direct cinema -tyyppisen asetelman, jossa kamera seuraa tapahtumia määrätyn hetken ajan läheltä. Tavoitteena on säilyttää myös fiktioelokuvissa tuntemus siitä, että todellisuutta on mahdotonta kuvata kokonaisuutena – kaikkea ei voi näyttää. Näin ollen myöskään henkilöhahmojen tekemisiä ei juuri selitetä. Sillä eihän kenenkään tekemisiä voi selittää täydellisen kattavasti. Dardennen veljesten fiktiiviset asetelmat ovat dokumentaarista perua siinä mielessä, että he suhtautuvat kuvaamaansa samoin kuin he suhtautuvat todelliseen maailmaan, jota ei voi hallita täydellisesti:

– ”Emme halua, että kuvaamamme henkilöt ovat läpinäkyviä, vaan pyrimme säilyttämään tietyn himmeyden, tuntemattoman alueen heidän hahmoissaan. Järjestämme niin, että se, mitä kuvaamme, vastustaa meitä.” (J-P.D.)

– ”Fiktioissa vastustus voidaan saada aikaan esimerkiksi niin, että kameraa käytetään tavalla, joka ei näytä kaikkea. Ollaan koko ajan tietoisia siitä, että jotakin jää näkemättä. Rakennamme teostemme lavasteet niin, että vaikuttaa siltä, ettemme voi mennä pidemmälle – ikään kuin todellisuus ei antaisi meidän nähtäväksemme yhtään enempää. Se on huijausta, elokuvavalhe. Kaikki on rakennettu niin, ettei kameraa yksinkertaisesti voi siirtää toiseen kulmaan. Rakennamme itsellemme paikan, jonka vankeja olemme. Emme voi nähdä enempää.” (L.D.)

– ”Tämän vuoksi usein esimerkiksi kuvatessamme henkilöä, joka astuu sisään huoneeseen, kamera ei koskaan ole huoneen sisällä odottamassa, vaan seuraa aina – tai ainakin lähes aina – henkilön mukana.” (J-P.D.)

Mutta missä on toivo?

Dokumentaarinen ilmaisu ja rankat aihevalinnat ovat herättäneet kysymyksiä veljesten poliittisista mielipiteistä. Aina Lupauksesta The Childiin veljesten elokuvien kantavana ideana on ollut antaa ääni niille, joilla sitä ei normaalisti ole.

– ”Elokuvamme eivät ole poliittisia siinä mielessä, että meitä kiinnostavat ihmiset. Toisin sanoen emme ole kiinnostuneita poliittisista instituutioista, vaan niistä kysymyksistä ja ongelmista, joita ihmiset elämässään kohtaavat. Me olemme kiinnostuneita tutkimaan niitä moraalisia eli ihmisten välisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä, joita ihmiset itselleen asettavat.” (L.D.)

– ”Tässä mielessä elokuvissamme ei ole poliittista sanomaa. Emme esimerkiksi puhu Euroopan puolesta tai sitä vastaan. Henkilöhahmojemme köyhyys ja huonot oltavat eivät ole hyökkäyksiä Euroopan Unionia kohtaan. Mutta luonnollisesti tulee pitää mielessä, että keskitymme elokuvissamme siihen 15 prosenttiin kansasta, joka on jäänyt yhteiskunnan ulkopuolelle. Ilmiö on osa aikaamme ja pakottaa kysymään, mistä tämä kaikki johtuu.” (L.D.)

The Child -juliste (kuva Ilona Hongisto 2005)

Pienen teollisuuskaupungin kylmän kalskeat olosuhteet ja henkilöiden lohduttomat kohtalot ovat tuottaneet tulkintoja, joiden mukaan veljesten teokset eivät juuri jätä tilaa muutoksen mahdollisuudelle. Asiaa kysyttäessä veljekset vastaavat ykskantaan, että toivoa on.

– ”Esimerkiksi Brunon kohdalla on paljonkin toivoa. Hänessä tapahtuu jotain. Hän tunnistaa itsessään jotakin, hän tuntee olevansa lapsen isä. On siis olemassa tulevaisuus. Se on toivoa.” (L.D.)

Toivoa ei tule veljesten teosten kohdalla ymmärtää suhteessa poliittiseen muutokseen ja parempiin institutionaalisiin mahdollisuuksiin. Toivo on siinä, että ihmiset oppivat ymmärtämään toisiaan.

– ”Rosetta oppii ymmärtämään, että ehkä hän sittenkin voi luottaa ainoaan auttajaansa, eikä hän näe tätä enää kilpailijanaan. Rosetta näkee entisen vastustajansa ihmisenä. Lupauksessa Igor oppii tunnistamaan tilanteiden epäoikeudenmukaisuuden, ja uskaltautuu kertomaan totuuden isänsä laittomista toimista. Siinäkin on toivoa.” (L.D.)

– ”Olemme aina sanoneet, että epätoivosta on tullut konformismia. On helppoa olla epätoivoinen. Epätoivosta voi tehdä vihaisia elokuvia, se on hienoa. Mutta emme halua tehdä elokuvia, joissa ei ole ulospääsyä, jonkinlaista porttia parempaan. En usko, että kukaan edes haluaisi katsoa sellaisia elokuvia.” (L.D.)

Veljesten sanoma tuntuu olevan, että maailma jatkuu lopputekstien jälkeenkin.

Lapinsuu (kuva Ilona Hongisto)

Ihmisarvosta

Sodankylän elokuvajuhlilla oli jälleen tarjontaa moneen makuun niin elokuvaohjelmistossa kuin myös vierailijoissa. Päävieraiden Roy Ward Bakerin ja Jean-Pierre ja Luc Dardennen lisäksi Sodankylän raitilla nähtiin mm. turkkilainen Yesim Ustaoglu, uruguaylaiset Juan-Pablo Rebella ja Pablo Stoll sekä itävaltalainen Hans Weingartner.

Jean-Pierre ja Luc Dardennen (kuva: Jaska Järvilehto)Runsaasta tarjonnasta huolimatta elokuvajuhlilla nousi näkyvästi esiin ihmisarvon käsittely aina Dardennen veljesten inhorealistisista tulkinnoista Ustaoglun runollisempaan ilmaisuun. Henkilökohtaisesti tätä teemaa mielenkiintoisimmin ja haastavimmin käsittelevät elokuvat tuli kuitenkin nähtyä kategoriassa Uuden elokuvan helmiä. Festivaalin ohjelmiston laatijoita voi vain onnitella ajan hermolla pysymisestä. Jälleen kerran Sodankylässä oli mahdollista nähdä maailman parasta elokuvaa, jota syystä tai toisesta ei tuoda Suomeen kaupalliseen levitykseen.

Siirtolaisesta kansalaisyhteiskunnan jäseneksi

Yksi Sodankylän elokuvajuhlien helmistä oli Ranskan César-elokuvapalkintojen yllätyskahmija, tunisialaissyntyisen Abdellatif Kechichen L`Esquive (2004). Ohjaajan toinen pitkä elokuvavakuutti Kechichen olevan tämän hetken kiinnostavimpia nuoria eurooppalaisia elokuvantekijöitä.

L`Esquiven juoni on sinällään pelkistetyn yksinkertainen. Elokuva seuraa siirtolaisnuorten ihmissuhdekoukeroita ranskalaisen suurkaupungin lähiössä. Varsinainen keskushenkilö, Krimo, toimii jonkinlaisena tapahtumien katalysaattorina lopetettuaan suhteensa tyttöystävänsä kanssa ja ihastuttuaan kaveripiirin primadonnaan, Lydiaan. Ihmissuhdepuuroon tuo toisen, reflektoivan kerroksen nuorten harjoittelema Marivaux´n klassikkonäytelmä. Näytelmässä käsitellään yhteiskuntaluokkien välisiä rakkaussuhteita, pääosissa ylhäinen neito ja narri.

Nuorten arkielämä ja näytelmä kietoutuvat yhteen kun Krimo päättää näytellä narrin osan päästäkseen lähelle Lydiaa. Krimo ja Lydia eivät kuitenkaan ole tunteineen yksin, vaan joutuvat vastaamaan koko ystäväpiirilleen. Kechiche on kuvannut siirtolaisnuorten yhteisön loputtomasti asioita puivana, puheakrobaattien riitaisana joukkiona, joka tuntuu viettävän kaiken vapaa-aikansa väitellen. Kechichen ohjaajantaitoja ei voi kuin ihailla L`Esquiven pitkissä väittelykohtauksissa, jotka amatöörinäyttelijät ottavat haltuunsa joka solullaan. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta elokuva kasvaa intiimistä nuorisokuvauksesta suureksi siirtolaiselokuvaksi. Se kuvaa siirtolaiset arkisena kansanosana jota koskettavat samat inhimilliset tarpeet niin kuin muitakin ihmisiä.

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistossa oli myös toinen Kechichen elokuva, ohjaajan esikoinen La Faute á Voltaire (2000). Se tarttuu siirtolaiskysymykseen L`Esquivea suoremmin. Päähenkilö, tunisialainen Jallel saapuu Ranskaan ja valehtelee viranomaisille olevansa Algeriasta saadakseen oleskeluluvan helpommin. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole kuitenkaan samat kaikille Kechichen tulkinnassa. Hieman sinisilmäinen Jallel kohtaa siirtolaiskeskuksessa saamiensa ystävien kanssa ranskalaisen byrokratian. Hän kulkeutuu siirtolaiskeskuksesta rakkaussuhteen kautta mielisairaalaan, sieltä kahviloihin ja baareihin myymään ruusuja uuden rakastetun kanssa. Sinnikkyydestään ja lämpimistä ystävyyssuhteista huolimatta Jallel tulee kuitenkin huomaamaan, että ilman virallisten papereiden tuomaa legitimiteettiä ihminen on Euroopassa arvoton.

La Faute á Voltaire ja L`Esquive muistuttavat lähestymistavoiltaan suuresti toisiaan. Elokuvissa siirtolaisuus on todellisuutta ja kyseenalaistamaton tosiseikka. Ihmisvirta Eurooppaan on katkeamaton ja paremman elämän tavoittelu on jokaisen ihmisen perusoikeus. Kechiche havainnollistaa tämän keskittymällä lähes kokonaan kuvaamaan siirtolaisia sivuuttamalla ympäröivän yhteiskunnan näkökulman. Kosketus ranskalaiseen ”valkeaan” yhteiskuntaan tapahtuu lähes aina vain instituutioiden läpi, koulun, sairaalan tai poliisin kautta. La Faute á Voltairessa tämä suhde oli vielä alisteinen, mutta esimerkiksi L`Esquivessa koulu näyttelee suurta osaa nuorten tulevaisuuden haaveissa kohentaa omaa asemaansa.

Kechichen elokuvat eivät myöskään romantisoi siirtolaisia. Krimo on passiivinen vetelehtijä, kykenemätön näyttelemään Marivaux´n narria ja tehden siten itsestään todemman narrin omassa elämässään. Jallel kuvataan turhan romanttisena hupsuna, joka saa maistaa hetken eurooppalaista vapautta vain menettääkseen sen epäonnisen sattuman kautta. Myös Krimon ja Jallelin lähipiirit ovat verevän inhimillisiä. Nuoret siirtolaiset pahoinpitelevät toisiaan, varastavat ja valehtelevat selviytyäkseen. Jallelin kaverit eivät tee poikkeusta. Osa koettaa saada elantonsa hanttihommilla, osa alistuu vain kuluttamaan aikaansa siirtolaiskeskuksessa.

Vapauden kaipuuta Lähi-idästä

Yesim Ustaoglu (kuva: Jaska Järvilehto)Euroopan lähialueiden elokuva on kovassa nosteessa ja tuottaa koko ajan uusia mielenkiintoisia tekijöitä. Tämän todisti yksin Yesim Ustaoglu kahdella elokuvallaan Journey to the Sun (1999) ja Waiting for the Clouds (2004). Edellisen elokuvan keskittyessä kuvaamaan kurdien raakaa kohtelua Turkissa, Waiting for the Clouds kertoo kreikkalaisvähemmistöön kuuluvan Ayshen tarinan identiteetin etsimisestä.

Kechichen ja Ustaoglun elokuvien lisäksi Sodankylässä nähtiin myös kaksi muuta tärkeää vapautta, valtaa ja ihmisarvoa käsittelevää elokuvaa. Juopuneiden hevosten ajan (Zamani baraye masti asbha, 2000) ohjanneen Bahman Ghobadin Turtles Can Fly (2004) nousi elokuvajuhlien koskettavimpien elokuvien joukkoon. Elokuva sijoittuu Irakin Turkin puoleiselle rajalle, pakolaisten pahaiseen telttakylään. Pääosassa ovat rajalta miinoja keräävät lapset, johtajanaan maanisen energinen 13-vuotias Satelliitti-Sorin. Sorin on oikea shemeikka, ovela kauppamies ja synnynnäinen supliikkimies jota jopa kylän vanhimmat kuuntelevat. Sorinin rutiini järkkyy kun hän ihastuu orpoon tyttöön, joka kantaa selässään pikkuveljekseen kutsumaansa pientä lasta. Tytöllä on myös miinojen runtelema kädetön isoveli jolla on ennaltanäkemisen lahja.

Ghobadin elokuva on lohduton ja miltei toivoton, mutta esittää hädän ja puutteen keskellä elävät lapset lämpimästi elämän tuomaa komiikkaa unohtamatta. Telttakylän lapset ovat vain joukko pieniä ihmisiä, jotka repivät selviytymisen muruset Yhdysvaltain invaasion alla sieltä mistä kykenevät: kauppaamalla keräämiään miinoja ja muuta sotaromua, hyödyntämällä aikuisten tietämättömyyttä ja keräten voimaa ja turvaa keskinäisestä solidaarisuudesta. Kovapintainen Satelliitti joutuu kuitenkin taipumaan tajutessaan rakastamansa tytön ja tämän perheen tragedian. Vapautusta seudun lasten elämään ei tuo hänen hankkimansa raha eikä hänen valtansa. Elokuvan lopussa Satelliitti kieltäytyy näkemästä amerikkalaisia sotilaita. Hän kuvainnollisesti kääntää selkänsä Yhdysvaltain sotakoneille joita ennen piti vapauden tuojina.

Vapautta ja valtaa pohtii myös Israelissa, palestiinalaiskaupungissa syntyneen Tafwik Abu Waelin Thirst (2004). Elokuvassa Abu Shukri, autoritaarinen perheenpää pitää vaimoaan, kahta tytärtään ja poikaansa rautaisessa otteessaan. Erakoitunut perhe asuu laittomasti miltei tuhoutuneessa betonisessa rakennuksessa ei-kenenkään maalla. Perhe johon kuuluu vanhemmat, kaksi tytärtä ja poika, hankkivat toimeentulonsa polttamalla puuhiiltä.

Thirstin tempo on verkkainen ja kuvaus tarkkaavaisen kaunis. Kamera seuraa alakuloisesti ja alistuneesti ahertavaa perhettä kuin sivustakatsojana. Näin elokuva kasvattaa hiljalleen kysymyksiä joihin katsojan on turha odottaa helppoja vastauksia. Saamme tietää vain, että Abu Shukri on yksin päättänyt pitää perheensä syrjässä. Syy tähän on kaukana menneisyydessä. Perheen vanhinta tytärtä on syytetty haureudesta. Perhe on siis pakosalla siksi, ettei patriarkaattisella isällä ole ollut kykyä puolustaa jälkikasvuaan.

Perhe ei puhu paljoa, ilmeet ja eleet saavat kertoa miten Abu Shukri pitää valtaansa yllä. Pelkkä isän katse saa muut toimimaan. Lopulta vanhin tytär, Jamila uskaltautuu uhmaamaan isäänsä kieltäytymällä juomasta tämän rakentamasta vesijohdosta. Tämä sysää koko perheen valtataisteluun ja lopulta isän vallan valtikan perii perheen poika, Shukri.

Rauhallinen kuvakerronta ja yhä jännittyneemmäksi kasvava perhehelvetti ovat elokuvan kantavat voimat. Thirst on upeasti kehittyvä draama elämänjanosta ja on täynnä symbolisia kuvia. Kyse ei enää olekaan ainoastaan vapautuksesta patriarkaattisesta vallasta vaan myös vallasta yleisemmällä tasolla.

Näiden Euroopan lähialueiden kasvattien elokuvien kautta vähän kuin salaa Sodankylän elokuvajuhlat esittelivät joukon elokuvia joissa valtaapitävät saavat tuta. Ghobadi, Abu Wael, Kechiche ja Ustaoglu asettavat kaikki elokuvissaan kyseenalaiseksi vahvemman vallan oikeutuksen. Samalla tuli myös yhä selvemmäksi se tosiseikka, ettei länsimainen (elokuva)kulttuuri enää voi jatkaa elinvoimaisena huomioimatta siitä poikkeavia näkemyksiä. Sodankylän elokuvajuhlien 20-vuotissyntymäpäivistä tulikin vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon pohdinnan juhlaa.

Vakavasti

Sodankylässä juhlittiin elokuvaa jälleen juhannusta edeltäneellä viikolla, nyt jo kahdettakymmenettä kertaa. Olinko se vain minä, vai olivatko juhlavuoden elokuvat tavanomaista vakavampia? Siirtolaisten, senegalilaisten, lähiomaisensa menettäneiden, toistensa ohipuhuvien, yksinäisten ja mielisairaiden kohtaloita käsitelleet elokuvat olivat kauniita ja koskettavia, mutta ennen kaikkea surullisia ja ahdistavia. Huumori oli niukkaa ja traagista, lähinnä läsnä vain korostamassa kohtaloiden kovuutta.

Singaporelaisen Eric Khoon Be With Me (2005) nivoo yhteen kolme erillistä tarinaa. Osia yhdistävä tekijä on rakkaus, kahdessa tarinoista hyvin onneton sellainen. Nämä onnettomat tarinat yhtyvät rytisten, kolmas jää jo dokumentaarisuutensa vuoksi erilliseksi ja rikkoo elokuvan rakennetta. Tyttöjen välinen rakkausystävyys ja syrjäytyneen miehen yksipuolinen rakkaus kauniiseen virkanaiseen limittyvät elokuvan lopussa, mutta todelliseen henkilöön perustuva kuurosokean naisen tarina jää kovin irralliseksi. Sinänsä kuurona ja sokeana elämästään selvinneen naisen tarina on kiinnostava, mutta sen seuraaminen omana dokumenttielokuvanaan olisi saattanut olla toimivampi ratkaisu.

Kuolema on läsnä japanilaisen Hirokazu Kore-edan Nobody Knowssa (2004), maanmies Jun Ichikawan Tony Takitanissa (2004), sekä Kari Paljakan tositapahtumiin pohjaavassa elokuvassa Eläville ja kuolleille (2005). Tony Takitani palkkaa samannimisessä, lakonisessa elokuvassa kuollutta vaimoaan muistuttavan naisen touhuamaan kotiinsa surunsa lievittämiseksi. Pieneksi helmeksi osoittautuneessa Nobody Knowssa äiti hylkää neljä pientä lastaan miehen vuoksi ja jättää vastuun pienemmistä sisaruksista 12-vuotiaalle Akiralle. Syyllisyyden raskas taakka onkin musertaa pojan, kun rahat ja ruoka loppuvat ja pieni sisko kuolee tapaturmaisesti. Akira kantaa sisarensa ruumiin vaaleanpunaisessa matkalaukussa lentokentälle haudatakseen tämän vapautta symbolisoivien lentokoneiden läheisyyteen. Yuki-sisar haaveili aina lentämisestä.

Kari Paljakan Eläville ja kuolleille kuvaa poikansa tapaturmaisesti menettäneiden vanhempien, mutta myös henkiin jääneen isoveljen suruprosessia vuoden verran onnettomuuden jälkeen. Taitavat näyttelijät (Hannu-Pekka Björkman, Katja Kukkola ja Johannes Paljakka) pienen pojan kuolemaa surevien perheenjäsenten rooleissa takaavat loistavan lopputuloksen hirveän vaikeaa aihetta käsittelevälle elokuvalle. Suru on läsnä käsin kosketeltavana, elävätkin alleen hautaavana, musertavana vyörynä. Elokuvan lopussa surijoille ja katsojalle suodaan kuitenkin jo hauraita toivonsäteitäkin.

Pitkiin elokuviin keskittyvälle festivaalille oli kelpuutettu vain kuusi lyhytelokuvaa pitkien alkukuviksi. Yksi hienoimpia oli Lahden Muotoiluinstituutissa lopputyöksi tehty 12 -minuuttinen Mies etsii miestä (2004). Matti Harjun käsikirjoittama ja ohjaama tragikomedia on kuvaus kahden suomalaisen miehen, isän ja pojan, väärinkäsitysten värittämästä kohtaamisesta. Rajatussa tilassa ja lyhyessä ajassa Harju luo huikean hauskan ja liikuttavan jännitteen toistensa ohi puhuvien miesten välille ja antaa sitten tilanteen laueta luontevan ja vaivattoman oloisesti. Nauru vaihtuu tälläkin kertaa raskaisiin huokauksiin.

Saksalaisen Hans Weingartnerin White Sound (2001) on minibudjetilla toteutettu kuvaus paranoidiin skitsofreniaan sairastuvasta nuoresta Lukasista (Daniel Brühl). Useilla festivaaleilla palkittu elokuva nousi jymymenestykseksi Saksassa – eikä suotta. Aivotutkijana ja neurologina ennen elokuvien tekemiseen ryhtymistä kunnostautunut Weingartner tietää mistä puhuu puhuessaan skitsofreniasta. Lukasin käytös on arvaamatonta ja harhojen aiheuttama ahdistus on musertaa paitsi hänet, myös katsojan.

Hans Weingartner (kuva Tomi Knuutila)Elokuvan jälkeen yleisökysymyksiin vastaillut Weingartner totesi halunneensa kuvata sairastuvan nuoren miehen samastuttavana ja tunnistettavana ”kenenä tahansa”, ei laitokseen arkisesta ympäristöstä eristettynä mielipuolena. Lukas onkin kuin rakas veli tai hyvä ystävä, tavallinen nuori mies, jonka oma mieli kääntyy itseä vastaan luomalla ahdistavia ja pelottavia harhoja. Harhojen keskellä eläminen näyttäytyy kauhistuttavan uskottavana ja juuri siksi niin tavattoman koskettavana.

Tuoreessa elokuvassaan Edukators (2004) Weingartner jatkaa marginaalissa elävien nuorten kuvaamista. Tällä kertaa keskiössä on kolme poliittisesti valveutunutta ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistellessaan äärimmäisiin tekoihin valmista nuorta. Festivaalin päätöselokuvana esitetty Edukators antaa myös toivoa yhteiskuntiemme pinnallisuuteen ja rahanahneuteen kyllästyneille: maailmaan voi vaikuttaa ja asioita muuttaa. Kaikkeen ei ole pakko alistua tai mennä mukaan jos se ei oikealta tunnu.

Muutoksen tuulet puhaltavat myös Senegalissa. Maan ylpeyden, Ousmane Sembénen uusin elokuva Moolaadé (2004) liittyy afrikkalaisen nykyelokuvan jatkumoon käsitellessään ikiaikaisten perinteiden ja modernistuvan yhteiskunnan yhteentörmäyksestä syntyviä ristiriitoja. Moolaadéssa oman tyttärensä ympärileikkauksen komplikaatioihin menettänyt nainen puolustaa leikkausta pakoilevia pieniä tyttöjä koko vihaista kyläyhteisöä vastaan ja vaatii vaarallisen tradition lopettamista. Lopulta enemmistö kääntyy naisen kannalle ja tyttöjen ”puhtauden” takaava perinne haudataan hengenvaarallisena.

Vastareaktio?

Kari Paljakka (Jaska Järvilehto)Miksi Sodankylän tarjoama kattava esitys maailman nykyelokuvasta näyttää näin vakavalta? Ja onko vakavuus lainkaan paha asia? Kari Paljakka toteaa Lapin Kansan haastattelussa (16.6.2005) vakavilla ja syvällisillä aiheilla olevan entistä tärkeämpi rooli taiteessa, koska ”kaikesta ja kaikkialla tehdään viihdettä”. Katsojan on hinnalla millä hyvänsä saavutettava katsomisen päätteeksi kaikesta negatiivisesta vapauttava katharsis. Paljakka manaa, että nykymaailmassa Hamletistakin tehtäisiin menestystarina. Kuolemaa ja ahdistusta ei olisi ja synkästä prinssistä muovattaisiin läpimätään yhteiskuntaansa vaivattomasti sopeutuva leppoisa optimisti. Oikeassa elämässä kuolleet pysyvät kuolleina, sairaat eivät noin vain nouse ja kävele, eikä vanhapoika saa prinsessaa ja puolta valtakuntaa, vaan palaa väsyneenä maanantaiaamuna sukkatehtaalle, sytyttää valot ja ryhtyy töihin, kuten kovin kaurismäkeläisessä Whiskyssa (Uruguay, 2004) tapahtuu.

Paljakan tulkintaan on helppo yhtyä. Vakavia aiheita käsittelevät elokuvat ovat tervettä vastareaktiota yltiöviihteellistynyttä ja kaupallista menestystä tavoittelevaa maailmaa ja nykyelokuvaa vastaan. Syrjäytyneiden, sairaiden, surevien ja ahdistuneiden kohtaloista ei kovin äkkiä taida syntyä kassamagneettia eikä hyvin myyvää oheiskrääsää. Onkin tavattoman terveellistä ja lohdullistakin huomata, että maailmassa on yhä olemassa myös nurja ja syvä puolensa taloudellista voittoa ja nopeaa tyydytystä tarjoavan pikaruokaviihteen lisäksi. Molemmille löytynee paikkansa maailmasta. Ja katsojansa elokuvateattereissa.

Turkkilaisen riippumattoman elokuvan vapaudenkaipuu

Sodankylän elokuvajuhlien turkkilainen ohjaajavieras Yesim Ustaoglu (s. 1960) esitteli festivaaleilla kaksi teostaan. Ustaoglu tarttuu elokuvissaan poliittisesti ajankohtaisiin aiheisiin, joita hän käsittelee eurooppalaisen taide-elokuvaperinteen innostamin keinoin. Vuodesta 1985 elokuvia tehnyt ohjaaja toi Sodankylään kaksi uusinta fiktioelokuvaansa.

Yesim Ustaoglu (kuva Ilona Hongisto)Berliinin elokuvajuhlilla parhaan eurooppalaisen elokuvan palkinnon voittanut A Journey to the Sun (Günese yolculuk, 1999) kertoo kahden miehen ystävyydestä. Tummahipiäinen maaseudulta kaupunkiin muuttanut Mehmet vangitaan ja pahoinpidellään, koska häntä luullaan kurdiksi. Tapahtumien seurauksesta hän menettää työpaikkansa ja asuntonsa. Mehmet kohtaa Istanbulin vilinässä virkavaltaa pakoilevan Berzanin, joka auttaa epäonnista uuteen alkuun. Berzan, joka on kurdi, kuitenkin tapetaan kadulla mellakan yhteydessä. Mehmet päättää viedä ystävänsä ruumiin tämän kotikylään toiselle puolelle Turkkia.

Ustaoglun viimeisin ohjaustyö, Waiting for the Clouds (Bulutlari beklerken, 2004), sijoittuu pääosin maaseudulle, Koillis-Turkin vuoristoon. Teos kertoo vanhasta naisesta, joka menetettyään lapsena vanhempansa on peittänyt kreikkalaiset juurensa orpokotiin joutumisen pelossa. Häntä kalvaa syyllisyys pikkuveljen jättämisestä heitteille ja hänen joutumisestaan orpokotiin. Ayshe vetäytyy kyläyhteisöstään vuorille, jossa hän pyrkii selvittämään suhteensa menneisyyteen.

Molemmat teokset nostavat esiin kysymykset identiteetistä, kulttuurisista rajoista ja historiallisista juurista. Kurdi- ja kreikkalaisvähemmistöjen kautta turkkilaista todellisuutta lähestyvä ohjaaja luottaa rauhalliseen, paikoin elliptiseen kerrontaan ja maalauksellisiin kuvastoihin, tippaakaan rankasta tematiikasta tinkimättä. Yesim Ustaoglu kertoi Sodankylän vilinässä Film-O-Holic.comille elokuvantekoperiaatteistaan, työskentelytavoistaan ja mietteistään riippumattomasta elokuvasta.

Arkkitehtuurista elokuvaan

Koillis-Turkissa syntynyt ja kasvanut Ustaoglu on koulutukseltaan arkkitehti. Valmistuttuaan hän muutti Istanbuliin ja alkoi arkkitehtina työskentelyn ohella valmistella restaurointia käsittelevää väitöskirjaa. Siirtyminen elokuvantekoon tapahtui nimenomaan Istanbulissa, jossa Ustaoglu kävi elokuvakursseja ja osallistui yksityisten koulujen tarjoamaan elokuvaopetukseen. Suurimmaksi audiovisuaaliseksi tuuppaukseksi uranvaihdolle hän mainitsee Ingmar Bergmanin elokuvan Hiljaisuus (Tystnaden, 1963).

Nähtyään Bergmanin elokuvan – monien muiden ohella – Ustaoglu alkoi miettiä elokuvan mahdollisuuksia. Elokuva tuntui arkkitehtuuria sopivammalta keinolta kehittää omia visioita ja tavoitteita. Elokuvanteko antoi vapauksia, joita arkkitehdilla ei ollut. Ustaoglu ei kuitenkaan näe elokuvaa ja arkkitehtuuria toisilleen vastakkaisina taiteenlajeina. Hänelle arkkitehtuuri ja restauraatio-opinnot ovat edelleen tärkeitä, sillä niiden kautta Ustaoglu kertoo oppineensa tuntemaan turkkilaisia elämäntapoja ja asenteita:

– ”Mitä ikinä teen, elokuvia tai rakennuksia, haluan ymmärtää aiheeni täydellisesti.” Sekä elokuvateosta että valmista rakennusta edeltää intensiivinen valmisteluvaihe ja pitkä tutkimusprosessi.

Arkkitehtuurin ja elokuvan suhde määrittyy Ustaoglun mukaan myös auringonvalon kautta. Rakennusten suunnittelemisessa auringonvalolla on suuri merkitys talojen lämmitykselle, kun taas elokuvantekoa sanelevat valaistusolosuhteet. Auringon rytmi käytännössä sanelee kuvausaikataulut ja Ustaoglu kertookin seuraavansa työskennellessään aurinkoa. Sekä arkkitehtuurissa että elokuvateossa on tunnettava auringon liikkeet optimaalisen tuloksen saavuttamiseksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja miettii jo kirjoitusvaiheessa kuvauspaikkoja, valaistusolosuhteita ja kompositioita. Lopputuloksena ovat usein hulppeat valokuvaukselliset maisemat.

Porttikoski, Sodankylä (kuva Ilona Hongisto)

Ustaoglu ei maalaa teoksissaan varsinaisia arkkitehtoonisia visioita, niin kuin esimerkiksi Michelangelo Antonioni, vaan hän luottaa yksityiskohtaisiin asetelmiin. Paikoin Ustaoglun teoksissa on esimerkiksi havaittavissa Robert Bressonin teoksista muistuttava suhtautuminen elokuvalliseen tilaan. A Journey to the Sun -elokuvassa Mehmet kulkee ympäri kaupunkia mukanaan ainoa työvälineensä; kuuntelulaite, jonka avulla hän kartoittaa maanalaisten vesiputkien halkeamia. Yksittäiset äänet jäsentävät Mehmetin olemista kaupunkitilassa. Asetelma vertautuu kiinnostavasti esimerkiksi Bressonin elokuvaan Kuolemaantuomittu on karannut (Un condamné à mort s’est échappé, 1956), jossa päähenkilö Fontainen suhde sellinsä ulkopuoliseen maailmaan rakentuu nimenomaan yksittäisten äänien varaan.

Turkkilainen elokuva

Ustaoglun mukaan Turkissa on meneillään riippumattoman elokuvan esiinnousu. Videoita ja lyhytelokuvia tehdään paljon: monet nuoret ovat innostuneet elokuvailmaisusta sen antamien vapauksien takia. Riippumattomalle tuotannolle on selvästi myös tilaus, sillä Ustaoglu kertoo myös yleisön löytäneen ”vapaiden elokuvien” luokse. Nuoren sukupolven vaikutus näkyy myös laajemman yleisön suosiossa olevissa populaareissa teoksissa. Uudet tekijät toimivat niin valtavirrassa kuin sen ulkopuolellakin.

Naistekijöiden asema turkkilaisessa elokuvakulttuurissa on edelleen suhteellisen heikko. Joitakin naistekijöitä kyllä löytyy ja erityisen kiinnostavaa on, että heidän elokuvansa ovat usein aiheiltaan rohkeita ja mielipiteiltään rankan harkittuja Ustaoglun omien kokemusten mukaan asetelma on kahtiajakautunut: työyhteisössä hän ei ole koskaan kokenut ongelmia tai syrjintää. Luottamus ja kunnioitus vallitsevat saman asian puolesta työskentelevien välillä. Sen sijaan hän toteaa:

– ”Joskus on vaikeuksia suhteessa vallitsevaan elokuvakulttuuriin ja vaikuttajiin. He aiheuttavat ongelmia. Jos olisin mies, aiheeni ja tekotapani olisivat hyväksyttävämpiä. Ristiriitaisia ajatuksia herättävät aiheeni ja sukupuoleni ovat joillekin vaikea yhdistelmä.” Teosten vastaanotto vaihtelee jokaisen projektin kohdalla: ”Jotkut näkevät kanssani samalla tavalla, katsovat samoilla silmillä, ja jotkut eivät.”

Turkin elokuvateollisuus ei ole massiivinen koneisto, mutta se kasvaa koko ajan. Ustaoglu korostaa erityisesti, että teknistä osaamista ja laitteistoa on kyllä tarjolla, mutta rahoitusjärjestelmät puuttuvat. Turkissa ei ole kansallista elokuvakeskusta tai -säätiötä, joka koordinoisi jaettavia tukia. Tänä vuonna kulttuuriministeriössä on kuitenkin otettu muutama askel hyvään suuntaan, mutta vielä on liian aikaista sanoa, milloin ja miten muutokset tulevat vaikuttamaan.

Tiukasti valtioon sidotun taloudellisen tuen sijaan Ustaoglu kuitenkin korostaa kansainvälisten rahastojen tärkeyttä. Yhteistuotannot ja kansainvälinen rahoitus ovat hänen mukaansa riippumattoman elokuvan ainoa mahdollisuus säilyä riippumattomana. Esimerkiksi Eurimages voisi Turkin mahdollisen EU-jäsenyyden myötä elävöittää kansallista elokuvatuotantoa. Esimerkiksi kansainvälisyydestä käy myös se, että Aki Kaurismäenkin elokuvia leikannut Timo Linnasalo on yksi Waiting for the Clouds -elokuvan leikkaajista.

Elokuvajuhlien julistetaidetta (kuva Ilona Hongisto)Kansainvälisistä tuulista huolimatta Ustaoglu on kuitenkin vakaasti päättänyt pysyä Turkissa ja tehdä elokuvia turkkilaisuudesta. Hänen elokuvansa syntyvät turkkilaisista lähtökohdista ja rakentuvat turkkilaisen todellisuuden varaan. Tässä mielessä saksalaisen nykyelokuvan Turkki-aalto täydentää Ustaoglun teoksia mielenkiintoisesti. Esimerkiksi Fatih Akinin tapa käsitellä Saksassa asuvia siirtolaisia ponkaisee Ustaoglun tematiikkaan verrattavissa olevista identiteettikysymyksiä luotaavista lähtökuopista. Ustaoglu käsittelee turkkilaisia, jotka ovat vieraita omassa maassaan, ja Akin kertoo vieraalla maalla olevista turkkilaisista. Kansainvälisestikin ajateltuna uuden tekijäsukupolven teokset ovat oman historian kanssa neuvottelua.

Dokumentaarisuus

Elokuva on Ustaoglun mukaan kritiikin väline, jota ei kuitenkaan voi erottaa taiteesta. Hän pyrkii käsittelemään vaikeita aiheita yhdistämällä suoraan todellisuuteen tarrautuvat elementit ja taiteellisen ilmaisun. Ustaoglu käyttää teoksissaan pääosin amatöörinäyttelijöitä ja liittää fiktioelokuviinsa paljon dokumentaarista materiaalia. Materiaalin kerääminen ja arkistoissa käyminen on tärkeä osa työprosessia:

– ”Ennen kuvausten aloittamista, käsikirjoitusvaiheen aikana, teen paljon tutkimusta. Matkustan paljon ja tallennan kaiken näkemäni ja kuulemani.”

Esimerkiksi elokuvaan A Journey to the Sun lomittuu nälkälakkojen ja mellakoiden uutisointi, jotka sitovat teokset vankasti turkkilaisiin lähtökohtiin. Waiting for the Clouds -elokuvan tarinaan lomittuu arkistoista löydettyjä valokuvia ja käsikirjoitusta ovat värittäneet Ustaoglun tekemät haastattelut. Elokuvan alussa ja lopussa näkyvä valokuva muutti koko elokuvan juonikaaren. Ustaoglu kertoo liikuttuneensa nuoren äidin ja lapsen kuvasta niin paljon, että löydettyään valokuvan arkistosta hän kirjoitti elokuvan lopun uusiksi. Alkuperäistä lopetusta hän ei suostu paljastamaan.

Dokumentaarinen materiaali on Ustaoglulle keino tarttua Turkin historiaan ja kulttuuriin. Haastattelujen tekeminen, arkistoissa käyminen, valokuvien kerääminen ja uutismateriaalin läpikäyminen antavat mahdollisuuden tulkita ja ymmärtää nykyhetkeä. Arkistomateriaalin käyttö ei näin ollen ole taaksepäin katsomista, vaan katseen suuntaamista nykyisyyteen ja sitä kautta varovaisesti myös tulevaan.

Erityisesti tehdessään elokuvaa Waiting for the Clouds Ustaoglu huomasi työmetodinsa ohjaavan häntä myös dokumentaaristen elokuvien suuntaan. Kolme vuotta kestänyt tutkimusperiodi tuotti myös Life on Their Shoulders -dokumentaarin (2004), jota Sodankylässä ei kuitenkaan valitettavasti nähty. Dokumentaari käsittelee kuvauspaikaksi valitun kylän ihmisten elämää ja jokapäiväisiä asioita. Ustaoglu kertoo, että dokumentaarin kuvaaminen oli siinä mielessä helpompaa, että näytteleminen koettiin kylässä syntinä, mutta dokumentaarin tekemiseen uskonto ei tuonut rajoitteita. Onneksi eräs kylässä vaikuttanut vahva nainen sai muut kyläläiset lopulta vakuuttuneiksi myös fiktion synnittömyydestä.

Yksi Sodankylän elokuvajuhlien kolmesta esityspaikasta (kuva Ilona Hongisto)

Seuraava askel

Yesim Ustaoglu valmistelee jo seuraavaa projektia, joka on tällä hetkellä käsikirjoitusvaiheessa. Valmistelu vie kuitenkin totuttuun tapaan oman aikansa. Uudesta projektistaan Ustaoglu suostuu paljastamaan ainoastaan sen, että myös tulevassa teoksessa on mukana road movie -elementti:

– ”Nyt kun ajattelen asiaa, elokuvissani liikutaan aina jonnekin. Ehkä se on osa turkkilaisuutta: unelma matkustaa jonnekin muualle.”

Kaupunkia ja maaseutua erottavat tekijät, pitkät välimatkat ja kaupunkien sisältä löytyvät erilaiset mikrokosmokset määrittävät Ustaoglun teoksia. Valtion sisällä olevat kulttuuriset säröt kytkeytyvät maantieteellisiin eroihin. Pilvien halkoma vuoristo, kuivat pellot, Istanbulin kapeat kadut ja lähiöistä löytyvät ankeat teollisuusalueet lomittuvat toisiinsa ja pakottavat miettimään, minkälaisesta turkkilaisuudesta ja kenen Turkista oikeastaan onkaan kyse.

Haastattelu tehty Sodankylän elokuvajuhlilla 18.06.2005.

Villilästä luovan talouden vetomoottori

Villilä tunnettiin vielä vähän aikaan sitten seutuna, josta sai Suomen parasta ruisviljaa. Nykyään Nakkilan kunnassa sijaitsevan pikkupaikan valtakunnallista tunnettavuutta on nostanut sinne pystytetty Länsi-Suomen tv- ja elokuvakeskus.

Vierailin itse Villilässä oppiaineeni, Turun yliopiston digitaalisen kulttuurin edustajana kesäkuun alussa. Vierailun varsinainen fokus oli Villilän studioiden ja Satakunnan korkeakoulujen ja muiden oppilaitosten yhteistyöstrategian hiominen, jolla alustetaan studioiden laajempia alueellisia yhteistyöhankkeita. Kulttuuriministeriö on viimeisimpien tietojen mukaan seuraavien vuosien aikana nostamassa merkittävästi tukeaan kotimaiselle elokuvatuotannolle. Siksi Villilän studioiden ympärille ollaan rakentamassa asiantuntijoista, rahoittajista, kouluttajista koostuvaa klusteria, jonka on tarkoitus toimia alueellisena vastapainona pääkaupunkiseudun tuotantokeskittymälle. Päämääränä on myös nostaa Suomen elokuvateollisuus normaalille pohjoismaiselle tasolle.

Tulevaisuuden visionäärit puhuvat elokuvan kuulumisesta luovaan talouteen, poikkimediaalisista tuotekonsepteista, siirtymisestä perinteisestä teollisuudesta elämysteollisuuden pariin. Porin kaupungin ja Nakkilan kunnan kannalta kysymys on todella isosta projektista, alueelliset päättäjät puhuvatkin kulttuuriteollisuuden ”kärkihankkeesta”. Varsinkin taloudellista menestystä kaivataan, pitkän tähtäimen tavoitteet ovat kunnianhimoiset ja toistaiseksi Villilässä kehitys on mennyt harppauksin eteenpäin.

Raskaan draaman tuotantolaitos

Varsinaiset elokuvastudiot on rakennettu luonnonkauniiseen ja historialliseen Villilän kartanomiljööseen. Paikan kehitystarina alkaa 1990-luvun loppupuolelta. Ohjaaja Timo Koivusalo oli mukana rakentamassa Länsi-Suomen elokuvakeskusta, jonka varsinainen nousu alkoi Sibelius-elokuvan jälkeen. Virallinen avajaispäivä oli 19.2.2003.

Tavalliselle elokuvakatsojalle Villilän nimi tuskin on tuttu, vaikka monet tunnetut kotimaiset draamaelokuvat on siellä kuvattu. Villilä ei varsinaisesti tee elokuvia vaan toimii tuotantoyhtiöiden palveluorganisaationa. Yhtiöt listaavat tarpeensa ja Villilä yrittää järjestää tarvittavat palvelut. Suomessa toimii tätä nykyä useita muitakin pienempiä tuotantokeskuksia, muun muassa Vaasassa, Oulussa ja Joensuussa, mutta Villilä on toistaiseksi näistä suurin. Mitään veristä kilpailua keskusten välillä ei toistaiseksi ole, sillä yhteistyöprojektit lisärahoituksen saamiseksi ovat käynnissä. Keskukset ovat myös osaltaan erikoistuneet ja Villilän ydinosaamista ovat raskaat draamat.

© ArtistaFilmiToistaiseksi paikalla on valmistunut kolme täyspitkään elokuvaa ja kahden tuotanto on vielä kesken. Viime vuoden kesällä kuvattiin Timo Koivusalon Kaksipäisen kotkan varjossa. Suomalaiskansallisella aiheella ratsastava draama saa ensi-iltansa tämän vuoden syyskuussa. Tulevista kuvauksista neuvottelujen alla on jo aiheensa puolesta suurta huomiota saavuttanut Jadesoturi, suomalainen kalevala-aiheinen kung-fu-elokuva. Lähivuosien tähtäimessä on, että Villilässä kuvattaisiin ympäri vuoden.

Kolmen vuoden jälkeen studiot ovat kokeneet melkoisen muodonmuutoksen. Paikalle on kotiutunut useita alan yrityksiä ja infrastruktuuria on kehitetty nopeaan tahtiin. Kireät tuotantoaikataulut ja toisaalta alueen jatkuva kehittäminen ovat synnyttäneet melko kiperiä tilanteita. ”Viime kerralla täällä valmistuivat uudet tuotantotilat aivan viime hetkessä. Elokuvaväki oli juuri tullut paikalle ja alkanut purkamaan varusteitaan. Sanoimme, että hetkinen vielä ja kävimme ripustamassa verhot ja kokeilemassa että vessa oikeasti toimi”, muistelee toiminnanjohtaja Aarne Norberg.

Tällä hetkellä tuotantokeskuksen tärkein osa on tiilinavetta, johon on rakennettu tilava, täysin äänieristetty ja ammattitasoinen studio. Isokokoisetkin lavasteet ja kalustot saadaan hyvin nopeasti paikalleen, sillä navetan yhteyteen rakennettua ramppia pitkin kaikki kuljetusautot voidaan ajaa suoraan kuvauspaikalle.

Tuotantoyhtiöiden kannalta tärkeää on myös ympäröivä rauhallinen maaseutu. Kartanon ympärillä on käytännössä hehtaareittain alueita, joille voidaan rakentaa uusia kuvauspaikkoja. Tuotantoyhtiön väen viihtyvyydestä myös pidetään huolta. Kartanoalueella on saneerattuja majoitustiloja ja tilausravintola saunoineen ja kabinetteineen. Aarne Norberg mukaan kaikki tänne tulleet ovat viihtyneet Villilän maalaismaisemissa. Epäilemättä monille kehä kolmosen sisäpuolella asuville paikka voi tuntua suorastaan eksoottisen rauhalliselta.

FC Venus Villilässä

© Talent HouseKesäkuun alussa Villilässä eletään vireän toiminnan kautta. Parhaillaan kuvataan Talent Housen kanssa yhteistyössä jalkapalloaiheista romanttista komediaa FC Venus. Elokuvan ohjaa Joona Tena. Näyttelijäkaartista mainittakoon Minna Haapkylä, Petteri Summanen, Laura Malmivaara, Lotta Lehtikari ja Taneli Mäkelä. Tarinan mukaan ohjaaja sorvasi aiheen käsikirjoitukseksi ilmeisesti helsinkiläisen seitsemännen divisioonan jalkapallojoukkueen kapakkaillan päätteeksi. Kuvaukset on aloitettu toukokuun lopussa ja ensi-iltaan elokuva pääsee tammikuussa.

Käymme tutustumassa Norbergin luotaamana navetan yläkerran kuvaustiloihin. Saamme mukaamme myös henkilökuntaa, jotka esittelevät kuvauspaikkojen käytännön työskentelyä. Nuoret lavasteteknikot ja puvustajat tekevät kovalla kiireellä töitä, eivätkä kiinnitä vierasjoukkoon mitään huomiota. Paikalle on rakennettu kaksi kuvauspaikkaa: remontin alla oleva huone ja kapakka. Viinapulloissa vilahtelevat tutut brändimerkit ja kapakan isot ”Jameson” ja ”Koff” kyltit ja plakaatit herättävät joukossamme hieman hilpeyttä. Kysellessämme tuotteiden esiin tuomista filmausten aikana saamme vastaukseksi vain, että ”se on tuotantoyhtiön asia”.

Alakerrasta löytyvät jälkituotantotilat ja auditoriot. Saapuessamme takaisin alakertaan kuvaukset ovat juuri alkamassa. Hyvin nuoren tuntuista näyttelijäkaartia löntystelee paikalle. Seuraa päivän käsikirjoituksen läpikäynti. Sivukorvalla kuulemme, että tänään tehdään hieman tylsän kuuloisia täytekohtauksia, tyyliin ”mies astuu sisään kapakkaan ja sulkee oven takanaan”. Ulkopuolisesta kuvaukset voivat tuntua huvittavan lyhyiltä. Keskimäärin yksi otos kestää noin seitsemän sekuntia. Päivässä ehditään kuvata arviolta kolme minuuttia valmista materiaalia, joka toimitetaan Helsinkiin asti tarkistettavaksi. Nykyään kuvauslaitteet ovat jo hyvin varmoja ja uusintakuvauksia ei tarvitse enää ottaa kovinkaan usein teknisten murheiden vuoksi. Jos materiaali todetaan priimaksi tuotantoporukka siirtyy nopealla tahdilla eteenpäin. Täysipitkä studioelokuva saadaan näin periaatteessa purkkiin kolmessakymmenessä päivässä.

© ArtistaFilmiKäväisemme vielä pihamaalla, jonne oli Kaksipäisen kotkan kuvausten aikana rakennettu vajaan hehtaarin suuruinen ja yhdeksän metriä korkea lavastekortteli. Pihamaan asfaltin päälle oli tasoitettu yli kymmenen sentin syvyinen kerros multaa, hiekkaa ja irtomaata. Nyt koko Suomen elokuvahistorian suurimmasta lavastekolossista ei ole jäljellä enää lautaakaan. Pihan toisella puolella olevasta puurakennuksesta kuuluu sirkkelin rauhallista sirinää ja vasaran määrätietoista pauketta. ”Siellä on meidän lavastetyöpaja. Se on hieman karun oloinen sisältä. Muun muassa lämmitys puuttuu vielä. Toisaalta mitä kylmempi siellä on niin sitä nopeammin varmaan työt sujuvat”, vitsailee yksi henkilökuntaan kuuluvista.

Poistuessamme Villilästä huomiomme kiinnittyy kauhakuormaajien jatkuvaan ahkerointiin lähialueella. Keskusaukealla tehdään kovaa kyytiä puuistutuksia. Navettaan on ajanut uusi auto suoraan rampille ja sisään kannetaan lisää tavaraa. Huomisen kuvauksia ilmeisesti jo valmistellaan. Lyhyeksi jäänyt vierailu tarjosi lähinnä hätäisen läpivalaisun studioiden työskentelyyn, mutta jo tämän perusteella yleisvaikutelma oli melko myönteinen. Vielä pari vuotta sitten Villilän projektille naureskeltiin yleisesti pääkaupunkiseudulla, mutta nyt peltoaukean keskelle on hyvin nopeassa tahdissa noussut täysin elinkelpoiselta vaikuttava draamaelokuvien tuotantolaitos. Tulevaisuuden suunnitelmissa on myös teemapuiston ja näyttelyjen rakentaminen studioiden yhteyteen. Näissä kehitystavoitteissa lähestytään jo enemmän luovan talouden kunnianhimoisempia äärilaitoja.

Yöttömän yön elokuvajuhlat täyttävät 20 vuotta

Sodankylän elokuvajuhlat järjestetään tänä vuonna jo 20. kerran. Luvassa on jälleen viisi intensiivistä vuorokautta keskiviikosta sunnuntaihin pullollaan unohtumattomia elokuvia ja totaalista juhlahumua. Napapiirille saapuu mielenkiintoinen vierasjoukko ympäri maailman. Festivaalikävijöillä on mahdollisuus tänä vuonna nähdä myös 3D-elokuvia sekä päästä nauttimaan karaokesta aidossa rillumarei-hengessä.. Unohtaa ei sovi myöskään festivaaliklubia, jota isännöivät Markku Peltola ja Janne Haavisto. Vapaa-ajasta saattaa siis todellakin tulla huutava pula.

Vieraat

Sodankylään on aina onnistuttu houkuttelemaan elokuvan vanhoja mestareita, kiintotähtiä ja uusia nousevia nimiä. Tänä vuonna järjestäjiä on todellakin lykästänyt sillä juhlille saapuvat belgialaiset Jean-Pierre ja Luc Dardenne. Veljeksethän nappasivat aiemmin toukokuussa Cannesin Kultaisen Palmun elokuvallaan L’ Enfant (2005). Elokuvan vanhempaa sukupolvea edustaa 1916 syntynyt Roy Ward Baker, mm. Alfred Hitchcockin ja Carol Reedin apulaisohjaaja. Lisäksi mies on ohjannut sellaisia tähtiä kuin Marilyn Monroe ja Tyrone Power sekä tehnyt televisiolle mm. Me kostajat-sarjaa.

Nuorempaan sukupolveen kuuluu turkkilainen Yesim Ustaoglun, jonka elokuvien kautta kuva Turkista elokuvamaana varmasti syvenee. Uruguaysta saapuvat Juan Pablo Rebella ja Pablo Stoll komediallaan Whisky (2004). Komedia on myös vieraaksi saapuvan Hans Weingartnerin itävaltalais-saksalainen tuotanto Die fetten Jahre sind vorbei (2004). Elokuva tulee syksyllä myös Suomen elokuvateattereihin.

Aiemmin ilmoitetut vieraat Stephen Frears, Carlo Lizzani, Pawel Pawlikowski ja Malgorzata Szumowska ovat peruneet vierailunsa. Tästä huolimatta Pawlikowskin ja Szumowskan uusimmat elokuvat My Summer of Love (2004) ja Ono (2004) esitetään Sodankylässä

Vieraiksi saapuu myös muita elokuvan ammattilaisia. Bernard Eisenschitz, Raymond Bellour ja Raffaele Donato ovat kaikki pitkän linjan elokuvantuntijoita. Eisenschitz on elokuvahistorioitsija ja Cinéma-lehden perustaja ja päätoimittaja. Hän on julkaissut kirjoja mm. Fritz Langista ja Nicholas Raysta. Bellour tunnetaan elokuvakriitikkona ja kirjailijana. Hänen julkaisuihinsa lukeutuu teoksia mm. Jean-Luc Godardista, westerneistä ja amerikkalaisesta elokuvasta. Donato sen sijaan kuuluu The Film Foundation-yhtiöön, joka pyrkii ylläpitämään elokuvasivistystä ja säilyttämään itse elokuvia.

Suomesta Sodankylän elokuvajuhlille osallistuvat elokuvineen ainakin Liisa Helminen, Aku Louhimies, Kari Paljakka, Aleksi Salmenperä, Petri Kotwica, Irina Björklund sekä Peter Franzén. Festivaalien osallistujajoukko saattaa muuttaa vielä muotoaan ennen festivaaleja, mutta tässä mainitut vieraat, sekä ulkomaalaiset että suomalaiset, ovat jo varmistaneet osallistumisensa.

Uudet ulkomaiset elokuvat ja Suomen ensi-illat

Sodankylän elokuvajuhlien luonteeseen kuuluu myös läpileikkaus uuteen elokuvaan ympäri maailman. Tänä vuonna mukana on noin kaksikymmentä elokuvaa niin vanhoilta konkareilta kuin vasta uraansa aloittelevilta ohjaajiltakin. Ermanno Olmin, Abbas Kiarostamin ja Ken Loachin junaelokuva Tickets (2005) edustanee ensin mainittuja. Kanadalaiselta Guy Maddinilta esitetään kaksi elokuvaa, musikaali The Saddest Music in the World (2003) ja mykkäfilmi Cowards Bend The Knee (2003) Afrikan mantereelta saapuu senegalilaisen Ousmane Sembenen ympärileikkausta käsittelevä elokuva Moolaadé (2004). Ranskasta tulevat alun perin tunisialaisen Abdel Kechichen palkitut siirtolaiskysymystä pohtivat La Faute à Voltaire (2000) ja L’Esquive (2003). Myös palestiinalais-israelilainen elokuvatuotanto esittäytyy: Cannesissa arvostelijoiden palkitsema Tawfik Abu Waelin Atash (2004) nähdään Sodankylässä.

Suomen ensi-iltoina nähdään Garth Jenningsin Linnunradan käsikirja liftareille (The Hitchhiker’s Guide to the Galaxy, 2005) joka on tulkinta Douglas Adamsin samannimisestä kulttisuosiota nauttivasta kirjasta. Muita ensi-iltoja ovat Frank Millerin, Robert Rodriguezin ja Quentin Tarantinon yhteisprojekti, sarjakuvafilmatisointi Sin City (2005), Catherine Hardwicken skeittausfilmi Lords of Dogtown (2005) ja Francois Ozonin Rakkaus – Meno & Paluu (5 x 2, 2004).

Suomalaistekijöiden ensi-iltoja ovat Mika Kaurismäen musiikkidokumentti Brasileirinho (2005) ja Petri Kotwitcan nuorisokuvaus Koti-ikävä (2005). Sodankylässä ensi-illassa nähdään myös Hanna Bergholmin ohjaama lyhytelokuva Mun Lappi (2005), joka on filmatisointi Mun Lappi-novellikilpailun voittonovellista.

Erikoisesitykset

Tänä vuonna Sodankylän elokuvajuhlilla esitetään kolme mykkäelokuvaa elävällä säestyksellä Anssi Tikanmäen Film Orchestra säestää Lev Kuleshovin Lain mukaan (Po sakonu, 1926) sekä Aki Kaurismäen Juhan (1999). Hieman erilainen muttei varmasti yhtään laimeampi esitys nähdään ja kuullaan kun Laika and the Cosmonauts soittavat näkemyksensä Fritz Langin Metropoliksesta (1926).

Parin vuoden tauon jälkeen Sodankylässä nähdään myös 3D-elokuvia. Luvassa on ainakin kaksi lajin klassikkoa, Alfred Hitchcockin Täydellinen rikos (Dial M for Murder, 1954) ja André de Tothin hieman villimpi Vahakabinetti (House of Wax, 1953).

Erikoisesityksissä nähdään myös Samuel Fullerin sotaelokuva Voittamaton ykkönen (The Big Red One, 1980) josta esitetään restauroitu, alkuperäistä elokuvaa 40 minuuttia pidempi versio. Teuvo Tulio-tribuuttina on tänä vuonna vuorossa Sellaisena kuin sinä minut halusit (1944). Eräänlaisina kuriositeetteina ovat vielä Rocky Horror Picture Show (1975) ja Sodankylän elokuvajuhlien maskottifilmi Rovaniemen markkinoilla (1951), joka nähdään perjantaiyönä teltassa. Rillumarei-elokuva on luvattu esittää erityisen karaokegaalan yhteydessä, jossa olisi tulkkaus myös ranskaksi.

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmiston tarjonta on siis hyvin laaja. Tässä mainittujen elokuvien lisäksi Sodankylässä on nähtävissä dokumentteja ja lastenelokuvia. Käymisen arvoisia ovat myös Peter von Baghin vetämät aamukeskustelut päävieraiden kanssa Kitisen rannan koululla.

Lisää Sodankylän elokuvajuhlista ja tarkempia tietoja ohjelmistosta löytyy: www.msfilmfestival.fi .

Kauan, kauan sitten kaukaisessa nuoruudessani

Turku, Humalistonkatu, joulukuu vuonna 1977: Elokuvateatteri Dominon edessä palavat tervapadat luovat lämpöä ja ensi-illan juhlavuutta ympärilleen. Lippujonossa ihmiset supisevat innostuneina ja odotuksen ilmapiiri tihenee. Se saa myös 16-vuotiaan tieteiskirjallisuutta ja seikkailuelokuvia ahmineen teinipojan mielikuvituksen laukkaamaan doupatun ravihevosen lailla.

Elokuvateatterin hämärässä kihelmöinti kasvaa sietämättömiin mittoihin, kun salivalot himmenevät ja valkokangas alkaa elää. 20th Century Foxin mahtava tunnari ja sitten – Tööt! Mieletön tekstilogo rävähtää mahtipontisen torvisoiton säestyksellä silmieni eteen ja keltaiset kirjainrivistöt alkavat valua avaruudesta. Mitä hittoa tämä oikein on? Yritän lukea tekstiä ja saada otetta tarinaan, turhaan. Musiikki vaimenee ja tähtitaivas rauhoittuu. Kamera panoroi alas, esiin tulee muutama planeetta ja avaruusalus sujahtaa esiin. Lasersäteet laulavat. Ja sitten, jotain käsittämätöntä vyöryy näköpiiriin: jättimäinen alus työntyy esiin kuin hidastettu tikari halkaisten valkokankaan ja tajuntani. Voi herran jumala! Mitään tällaista en ole koskaan nähnyt tai kokenut. Tuolloin en vielä viattomuuttani osannut aavistaa, etten koskaan tulisi vastaavaa näkemäänkään – tai ainakaan kokemaan.

© Lucasfilm Ltd.Tähtien sota (1977) oli kaikkea mitä tieteis- ja avaruusseikkailuihin hurahtanut nuori mies osasi märissä unissaan toivoa. Kirkasotsaisia ritareita lasermiekkoineen pelastamassa kaunista prinsessaa kaiken pahuuden tiivistymän, mustan lordin kynsistä. Outoja otuksia kaukaisilta planeetoilta ja ennen kaikkea avaruustaisteluja toinen toistaan hienompien alusten suihkaillessa ympäriinsä ensimmäistä kertaa uskottavasti. Ei mitään naruissa roikkuvia lautasia tai muuta halpistuotantokamaa! Tuolloin ei tietenkään vielä osattu unelmoidakaan mistään tietokoneilla luoduista 3D-digitaaliefekteistä. Nykyään ensimmäisen Tähtien sodan alukset ja tehosteet tuntuvatkin ehkä aika heiveröisiltä, mutta silloin ne tekivät paljon voimakkaamman vaikutuksen kuin mitkään nykyiset efektit. Ehkä siksi, ettei sellaisia oltu ennen nähty, eivätkä erikoistehosteet olleet niin yleisiä kuin nykytuotannoissa. Spektaakkeli oli sana, jota käytettiin tuolloin vain vanhoista ja lähinnä historiallisiin aikoihin sijoittuvista tai raamatullisiin aiheisiin liittyvistä Hollywood-elokuvista.

Kuolontähti lähestyy

© Lucasfilm Ltd.Tähtien sodan ensimmäisen trilogian ilmestymisaikaan kaikki oli vielä kunnossa. Imperiumin vastaisku (1980) ja Jedin paluu (1983) olivat oivia jatko-osia. Ehkä suureksi osaksi siksi, että niitä ei ohjannut herra ylin Sith-lordi, George Lucas itse, vaan Irwin Kershner ja Richard Marguand. Ehkäpä vielä enemmän näiden elokuvien onnistumiseen vaikutti se, että jatko-osien käsikirjoitusten tekoon osallistui Lucasin ohella muun muassa Lawrence Kasdan. Lucasin näkökulma tarinaan kun näyttää olevan aivan liian likinäköinen. Hän ei pysty hahmottamaan kokonaisuutta, kun käsitellään elokuvaa itsenäisenä taideteoksena. Tämä paljastuu varsinkin nyt, kun Lucas on saanut valmiiksi kaikki kolme uutta Tähtien sota -elokuvaansa, episodeiksi I-III nimetyt filmisarjan osat. Niistä yksikään ei toimi itsenäisenä teoksena, vaan ne ovat vain osia jostain suuremmasta, siitä päättymättömästä saagasta, jonka Lucas on ilmeisesti luonut vain bisneksensä jatkuvuutta silmälläpitäen. Näin varmistetaan Star Wars -materiaalin ajankohtaisuus tulevaisuudessakin. Tarina ei koskaan lopu, tarvittaessa se vain alkaa uudelleen ja rönsyilee ympäri mittaamatonta oheistuotteistettua avaruutta.

Täytyy tunnustaa, että itsekin odotin ensimmäiseltä uudelta episodilta, Pimeyden uhalta (1999), todella paljon. Ja niin kuin miljoonat muutkin Star Wars -fanit näin elokuvassa vain mitä halusin. Pelkkä tunnusmusiikki sai verenkiertoni voimistumaan, ehkei niinkään aivoissani kuin muissa ruumiinosissani. Olin myyty, ainakin hetken aikaa. Halusin uskoa Voimaan ja George Lucasiin. Useampi katselukerta kuitenkin nakersi pikkuhiljaa innostustani ja uskoni perusteita. Kloonien hyökkäys (2002) vei sitten viimeisenkin uskonrippeen ja hukutti sen digitaalitehosteiden suohon. Pyhä Yrjö oli kääntynyt pimeälle puolelle ja myynyt sielunsa. Valta, varsinkin täydellinen valta, näyttää tosiaankin turmelevan täydellisesti.

Sith happens

© Lucasfilm Ltd.Uskoni menettäneenä, odotukset nollassa ja inha pelko keski-ikäisissä luissani istahdin Sithin koston ennakkoesitykseen Turun Kinopalatsin suuren valkokankaan eteen toukokuussa 2005. Vielä kerran vastasin Tähtien Sodan tunnusmusiikin kutsuun ja aivojeni sopukoista nousi hetkellisesti esiin uusi toivon kipinä. Annoin aistieni avautua ja pehmensin kyynisen mieleni vastaanottamaan pelastuksen. Elokuvan ensihetkien mieletön digitaalivilske sai aikaan melkein vastustamattoman haluan paeta paikalta, mutta toivon kipinä paloi yhä, en voinut antaa sen sammua heti elokuvan alkumetreillä. Ensimmäisten kohtausten joukossa pilkahti pieniä muistumia alkuperäisen Tähtien sodan letkeästä huulenheitosta. R2-D2:n piipitys loi tuttua tunnelmaa ja uskoni sai pienen nosteen.

© Lucasfilm Ltd.Mutta sitten kun asiat vakavoituivat, iski elokuvan dialogiin tuo kammottava, edellisistä osista tuttu kuolonkankeus. Toiminta otti ylivallan ja henkilöhahmot surkastuivat banaaleiksi muovifiguureiksi. Teknologia jyräsi alleen kaiken inhimillisen ja tuhosi hataran tunnelman. Toivoni hiipui ja vajosi tietoisuuden pohjamutiin. Lähes kaksi ja puolituntinen tuskien taival, Anakin Skywalkerin Via Dolorosa valitusta jediritarista pahuuden mystiseksi mustakuupaksi, oli pitkäpiimäistä ja synkeän masentavaa katseltavaa. Ei yksin tarinan olemattoman sisällön takia, vaan myös siksi, että elokuvan korean ulkokuoren alta paljastui suuri, avaruuden hyytävää kylmyyttä muistuttava sisällöllinen tyhjyys.

Hiljaisuus on laskeutunut, tarina on lopussa – vai onko se nyt alussa? En jaksa enää edes miettiä tätä. Kaukana muistojen sopukoissa särähtelevät lasermiekat varmaankin ainaisesti, mutta enää eivät niin iloisesti kipinöiden. Marssiessani ulos teatterista Vaderin teeman tahdissa mieleeni nousi pakostakin ajatus, että näin käy kun Sith hits The Fan.

Katajaneuloista digitekniikkaan

Suomalaisen elokuvan festivaalilla oli elokuvien oheen järjestetty myös muuta teemaan sopivaa ohjelmaa. Perjantaina Taideakatemian tiloissa Tuomo Kattilakoski valotti yleisölle erästä usein unholaan jäävää puolta elokuvanteosta – äänimiesten työtä. Sen merkitys lopputuloksessa ei ole vähäinen. Elokuvien äänittämisestä vankan kokemuksen omaava Kattilakoski piti yhdessä monitoimiosaaja Olli Soinion kanssa eläväisen luennon. Tilaisuus oli kaikille avoin, mutta valtaosa yleisöstä oli Taideakatemian oppilaita.

Kattilakoski ehti ennen eläkkeelle jäämistään työskennellä melkein kahdensadan elokuvan äänimaailman parissa. Hänellä onkin enemmän pitkiä elokuvia tehtynä kuin kenelläkään muulla äänimiehellä Suomessa. Vuonna 1976 hän sai valtion elokuvapalkinnon yhteisesti elokuvista Mies, joka ei osannut sanoa ei, Rakastunut rampa, Kesän maku ja Ikäluokka. 1950-luvulla alkaneen uran ja tekniikan kehityksen kautta tuli luontevasti käsiteltyä suomalaisen äänityöskentelyn historiaa.

Aina äänittäminen ei ole ollut yhtä helppoa kuin digitaaliajalla. Puolivuosisataa sitten laitteisto ”painoi kun perkele”, eikä jälkikäsittelymahdollisuuksia juurikaan ollut. Jos kohtauksessa oli musiikkia, se piti soittaa paikan päällä gramofonilla.

– ”Kerran kuvaukset olivat 25 kilometrin päässä kämpiltä. Perille päästyämme huomasimme, että gramofonin neulat olivat unohtuneet. No, ei siinä sitten muu auttanut kuin värkätä katajan neulasista gramofonin neuloja,” Kattilakoski muistelee.

1960-luvulla eräs työtehtävä oli Rin Tin Tin -elokuvan dubbaaminen. Sen ajan laitteistolla täytyi äänittää yhteen menoon 15 minuuttia. Lisäksi miksaaminen tapahtui kirjaimellisesti leikkaamalla ja liimaamalla. Nauhanpätkiä piti teipata toisiinsa kiinni. Jos nykyajan äänimiehet joutuisivat vastaavaan hommaan, ”ne sanois ittensä irti, jokainen”.

Tärkeiksi asioiksi sekä uransa että tekniikan kannalta Kattilakoski mainitsee Finnvoxin ja Suomen elokuvasäätiön äänittämöt. Vuonna 1967 avattu Finnvoxin äänittämö nosti laadun lähelle ruotsalaista tekniikkaa, joka silloin oli suomalaista tasoa korkeampi. Vuonna 1985 avattu elokuvasäätiön äänittämö oli puolestaan jo mannermaista tasoa. Kattilakoski osallistui jälkimmäisen suunnitteluun ja sen valmistuttua siirtyi vastuuhenkilöksi.

Pääsyy Kattilakosken Turun vierailuun oli sunnuntaina esitetty Rauni Mollbergin Tuntematon sotilas. Kattilakosken itsensä mukaan hän tuli puolustamaan elokuvan puutteellista äänimaailmaa.

– ”Molle ei ole niitä helpoimpia ohjaajia. Ehkä osa hänen nerouttaan on se, ettei hän ole teknisesti suuntautunut ihminen,” Olli Soinio pohti.

Mollberg piti äänimiehet tiukasti hihnassa, eikä hyväksynyt läheskään kaikkia heidän normaaliin työnkuvaansa kuuluvia asioita. Jälkiäänitetyt laukausten äänet kuulostivat erilaisilta kuin kuvauksissa käytetyt räkäpäät, joten Mollberg suhtautui mustasukkaisesti teoksensa muunteluun äänimiesten toimesta. Elokuvan miksasi ruotsalainen miksaaja. Soinion mukaan oli pelkästään hyvä asia, ettei Mollberg puhunut ruotsia.

– ”Toisaalta sillä oli sen body language sitten,” Soinio sanoo ja demonstroi näyttämällä kieltä sekä heiluttamalla keskisormea.

Kattilakoski jäi eläkkeelle vuonna 1995 Tukkijätkän tekemisen jälkeen. Ura, joka oli alkanut mukana raahattavalla laitteistolla päättyi digitaalisesti äänitettyyn elokuvaan. Vaikka tekniikka onkin kehittynyt huimasti, työtavat eivät ole olennaisesti muuttuneet. Luennon lopuksi Kattilakoski muistutti paikalla olleita äänialan opiskelijoita tärkeästä asiasta.

– ”Muistakaa, että te käytätte laitteita eikä laitteet teitä.”

Mollbergin vaakasuora ihmiskuva

Suomalaisen elokuvan festivaalin prologina kuultiin luentoja festivaalien päävieraan, Rauni Mollbergin elokuvista. Mediatutkimuksen professori Jukka Sihvonen pohti haastavassa puheenvuorossaan Mollbergin elokuvien keskeistä teemaa, maan halua. Sihvonen avasi ajatustensa mutkia lukuisilla elokuvaesimerkeillä.

Mollbergin elokuvissa keskeistä on ihmisen ja luonnon välinen suhde. Sihvosen mukaan ihmisen suhde maahan on Mollbergin elokuvissa hyvin konkreettinen ja suora. Esimerkiksi Maa on syntinen laulu (1973) viittaa maahan jo nimelläänkin. Sihvonen havainnollistaa tätä horisontaalisuuden konkretiaa heittäytymällä pitkäkseen Thalian sinisen kirjavalle kokolattiamatolle.

Siunattu hulluusSihvosen mukaan makaaminen on Mollbergin elokuvissa keskeinen asento. Se ilmaisee pyrkimystä päästä kosketuksiin maan kanssa. Siunatun hulluuden (1975) kohtaus, jossa lehmä kammetaan sänkyyn makaamaan alleviivaa absurdiudellaan ajatuksen osuvuutta. Makuuasento on paitsi luontainen, myös hyvin tarkoitushakuinen asento. Ihmisten julkisella paikalla pötköttely on sosiaalisesti arveluttavaa, ellei kyseessä ole vauva, tajuton tai yhteiskunnasta syrjäytynyt. Toisaalta kesä ja maaseutu jälleen luonnollistavat makoilun, minkä vuoksi se on yleistä Mollbergin syrjäseuduille sijoittuvissa elokuvissa.

Horisontaalinen ihmiskäsitys on myös demokraattinen. Siinä missä vertikaalinen liittyy hierarkioihin ja valtasuhteisiin, horisontaalisessa ihmiskäsityksessä olemme kaikki samalla vaakasuoralla viivalla. Hengen ja ylevöittävän sijaan Mollbergin hahmot tavoittelevatkin kosketusta toiseen ihmiseen.

Maan halu ilmenee Mollbergin teoksissa myös yksilön moneutena. Elokuvissa keskitytään yksilöihin, mutta yhteisön jäseninä. Yhteisö on kaiken aikaa läsnä yksilössä siten, että yksi on aina jo ollut monta.

Tuntematon sotilasMollbergin elokuvien moniäänisyys kiteytyy festivaalin päättävään Tuntemattomaan sotilaaseen (1985). Siinä maan halu on samalla sen menettämisen pelkoa. Tuntemattoman tutut hahmot ovat jatkuvasti kosketuksissa arvolatautuneeseen (isän)maahan ryömiessään rintamalla ja katsellessaan sen ylle avautuvaa tähtitaivasta. Maata haluava yksilö on yhtä kuin kansakunta, yksi ja monta samaan aikaan, jatkuvassa yhteydessä toisiin siinä rinnalla.

Mollbergin elokuvissa ihmisillä on konkreettinen, ruumiillinen ja aistillinen yhteys maahan esimerkiksi elämän ja kuoleman syklisen kiertokulun kautta. Ruumiillisuus ja aistillisuus kulminoituvat seksuaalisuudessa, lihallisimmillaan elokuvissa Milka (1980) ja Maa on syntinen laulu. Sihvonen ei kuitenkaan huomioi näiden Lappiin sijoittuvien elokuvien hurmoshenkistä, vanhoillista uskonnollisuutta, joka ilmenee jo Timo K. Mukan romaaneissa. Uskonnollisuuteen liittyy olennaisesti juuri ruumiillisten nautintojen kieltäminen. Uskonnollisuus siis problematisoi paitsi maan halun, myös horisontaalisuuden ajatuksen, sillä pienen ihmisen ja Suuren Jumalan suhde lienee vertikaalisista vertikaalisin.