Mykistävää hurmaa vanhassa teatterissa

Valot himmenevät ja puheensorina lakkaa. Vain valkokangas loistaa pimeässä. Kuin mikä tahansa ilta elokuvissa – paitsi että tämä elokuvateatteri ei ole mikä tahansa teatteri. Rakennus on satavuotias puutalo, jonka sisäseiniä koristavat käsin maalatut ornamentit. Tasaista lautalattiaa halkoo rivi pitkiä, puisia penkkejä. Teatterista ei löydy pehmeitä istuimia, mukitelineitä tai kaltevaa lattiaa. Elokuvakaan ei ole mikä tahansa, vaan mykkäelokuva vuodelta 1928.

Olen Forssan Mykkäelokuvafestivaalien avajaisnäytöksessä. Knallipäinen pianisti laskee sormensa koskettimille. Musiikki täyttää pienen huoneen ja mustavalkoiset kuvat alkavat liikkua silmieni edessä. Epämukavat penkit unohtuvat kun King Vidorin ohjaama Show People sulattaa yleisön nauruun.

Pääosanesittäjä Marion Davies tunnettiin aikanaan lähinnä lehtimoguli William Hearstin rakastajattarena. Ei tämä salarakas mitenkään kyvytön silti ole: ainakin minut Davies komediennena sai vakuuttumaan. Show People on paitsi viihdyttävä komedia myös kiinnostava teemansa puolesta. Se on tarina näyttelijättärestä, joka saapuu Hollywoodiin tuhansien muiden lailla noustakseen tähtiin. Aiheen käsittelystä ei sarkasmia puutu. Elokuvabisneksen kummallisuuksia käsitellään hauskasti, eikä Daviesin henkilöhahmon diivailusta ole vaikeaa löytää yhtymäkohtia nykyajan tähtiinkään. Tekeepä Davies roolinsa ohella cameovisiitin omana itsenäänkin kameran eteen.

Mykkäelokuvan kokeminen autenttisessa teatterissa on mykistävä kokemus. Toiset näkemistäni elokuvista jäivät mieleen paremmin kuin toiset, mutta kaiken kaikkiaan elävän musiikin ja vanhojen elokuvien yhdistelmä on herkullinen. On hämmentävää huomata, miten jo 1920-luvulla elokuvan perusasiat ovat olleet hallussa. Slapstick-komedia naurattaa klassisin keinoin ja traaginen draama kirvoittaa yleisön kyyneliin asti. Näytöksen jälkeen takki on tyhjä. 2000-luvun tekeleet tuntuvat teennäisiltä ja ylitsepursuavilta. Miksei enää osata tehdä elokuvaa, jossa elokuva on pääosassa?

Vain parhaimmisto säilynyt

Mykkäfestivaaleilla vieraillut elokuvahistorioitsija Eric Grayson romuttaa lapsellisen nostalgisointini:

– "On helppo sortua ajattelemaan, että kaikki mykkäelokuvat olivat mestariteoksia. Tosiasiassa niistä on säilynyt vain kymmenisen prosenttia – eli ne parhaimmat."

Tilanne on sama nykyään: ehkä kymmenen prosenttia elokuvista erottuu keskinkertaisuuden massasta. On vaikeata tietää, mitkä elokuvat tulevat kestämään ajan hampaan ja ketkä näyttelijöistä pääsevät Garbon, Chaplinin ja Keatonin seuraksi tähtitaivaalle.

– "Ehkä 75 vuoden päästä tiedetään, mitkä tämänhetkisistä elokuvista ovat päässeet arvostettuina pidettävien elokuvien kaanoniin. Siihen asti joudumme katsomaan Adam Sandleria vain huomataksemme, ettei mies ole edes hauska," Grayson naurahtaa.

To be continued…

Forssan mykkäelokuvafestivaalit ovat onnistuneet vakiinnuttamaan asemansa kotimaisella festivaalikentällä. Festivaalien pääkoordinaattori Ville Koiviston mukaan kuuden vuoden mittainen kokemus on helpottanut järjestäjienkin taakkaa.

– "Aluksi mykkäelokuvia oli vaikeaa löytää, kun ei ollut yhteyksiä ja festivaali oli tuntematon. Vuosien mittaan olemme saaneet luottamusta, mikä on helpottanut toimintaa."

Tämänvuotisen festivaalin sato olikin kenties komein tähänastisista. Arki on kuitenkin jälleen edessä.

– "Seuraavan vuoden festivaalien järjesteleminen alkaa heti kun edellinen päättyy. Mitään varmaa ei ole ensi vuoden ohjelmiston osalta vielä päätetty, mutta yksi esiin noussut vaihtoehto on Hitchcockin varhainen tuotanto," Koivisto paljastaa.

Hyvästi siis, vanha teatteri puisine penkkeineen. Mutta vain ensi vuoteen.