Digiunelmia, artisaanityötä ja suurta sydäntä

Festivaalin tämänvuotinen animaatiosarja Animoidut unet oli sekä laadun että tarjonnan laajuuden osalta pääosin kiitettävä. Animen seuraksi sarjaan oli valikoitu joukko keskenään hyvinkin erilaisia teoksia. Seitsemän elokuvan sarjan lisäksi myös avainelokuvien joukossa oli kaksi animaatiota.

Digitaalisten työkalujen yleistyminen on helppo huomata näistäkin elokuvista, mutta mikään autuaaksi tekevä asia se ei ole. Kuten minkä tahansa uuden teknologian kohdalla, ei tässäkään tapauksessa korea ulkomuoto tai tekninen kikkailu pelasta muuten kehnoa elokuvaa. Uusia uria ja tyylejä digianimaatio tietysti poikii, eikä mahdollisuus elokuvien tekemiseen entistä pienemmällä budjetilla ja koneistolla huono asia ole.

Perinteisesti Japanista

Kolme elokuvaa sarjasta edustivat animea. Tästä joukosta löytyy myös festarianimaatioiden ainoa todellinen huti. Appleseed (2004) perustuu Masamune Shirow’n parisenkymmentä vuotta vanhaan mangasarjakuvaan. Kokonaan tietokoneanimaationa toteutettu elokuva sijoittuu kolmannen maailmansodan jälkeiseen yhteiskuntaan. Päällisinpuolin paratiisilta vaikuttavassa kaupungissa ihmiset sekä keinotekoiset biodroidit elävät harmoniassa. Kaupunkiin sodan runtelemalta alueelta tuotu kova naissotilas huomaa kuitenkin pinnan alla kytevät yhteenoton ainekset.

Vauhdikkaita ja näyttäviä jaksoja riittää, mutta Shinki Aramakin Appleseed on kuitenkin liian silotellun näköinen. Maisemat ovat kauniita, mutta ihmiset näyttävät muovisilta. Tätä ei yhtään auta se, että sekä mies- että naismallit elokuvaan on otettu perinteisistä Ken ja Barbie -kuvastoista. Tiukka-asuisia ja runsailla ryntäillä varustettuja naisia ja pyykkilaudan omaavia miehiä jaksaisi ehkä katsoa jos elokuva ei ottaisi itseään niin vakavasti, mutta nyt näihin nukkesotilaisiin kyllästyy äkkiä. Vielä kun juoni on ehtaa b-luokkaa, ei tästä jää paljoakaan käteen. Kaiken huipuksi elokuva julkaistiin dvd:llä juuri festivaalien alla, joten sen mukanaolo ohjelmistossa ihmetyttää.

Masamune Shirowon kynäillyt myös Ghost In The Shell -mangaa, jonka vuonna 1995 tehty ensimmäinen elokuva-adaptaatio lienee parhaiten tunnettujen anime-elokuvien joukossa Suomessa. Festivaaleilla sai Suomen ensiesityksensä Mamoru Oshiin Ghost In The Shell 2: Innocence, joka on löyhää jatkoa ensimmäiselle osalle tarinan puolesta, mutta kehittelee edeltäjänsä teemoja ja filosofista pohdiskelua pidemmälle. Tietokoneilla tämäkin on suurimmaksi osaksi tehty, mutta piirretty jälki näkyy muun muassa henkilöhahmojen toteutuksessa. Lopputulos, uusien ja vanhojen tekniikoiden yhdistelmä, on upea. Muuten elokuva on omintakeinen yhdistelmä räiskintää ja hidastempoista mietiskelyä. Tarina jää sivuosaan unenomaisen tunnelman tieltä. Kantavaksi teemaksi nousee ihmisyyden olemus ja ihmisten ja koneiden erot ja samankaltaisuudet.

Sarjan kolmas anime, Satoshi Konin Millennium Actress (2001), on ainakin kuvauksen perusteella mielenkiintoinen tarina ikääntyneen tv-tähden etsinnästä ja tämän menneisyydestä. Valitettavasti elokuvan alunperin ainoaksi tarkoitettuun näytökseen ei saatu käännöstekstejä ajoissa, joten se jäi minulta näkemättä. Halukkaat saivat toki lippunsa hyvitettyä ja elokuvasta järjestettiin uusi näytös myöhemmin.

Ei pelkästään lapsenmielisiä varten

Tanskalainen Kresten Vestbjerg Andersenin, Stefan Fjeldmarkin ja Thorbjorn Christoffersenin ohjaama Terkel in Trouble (2004) on naiivin ja pirteän näköiseksi tehty. Sen näköinen sarja ei iskisi silmään viikonloppuaamujen animaatioputkissa. Sisältö sen sijaan iskisi ja lujaa.

Elokuvassa nimittäin kiroillaan ja rivoillaan minkä ehditään. Siinä ei onneksi ole koko elokuvan sisältö. Terkelissä pyöritellään yllättävänkin rankkaa mustaa huumoria aroista aiheista, ja moralisointi on heitetty romukoppaan. Tanskalainen South Park tämä ei kuitenkaan ole. Terkel on ala-astetta käyvä poika, joka saa ongelmia koulukiusaajista. Perheestäkään ei ole apua – isän sanasto on rajoittunut yhteen sanaan ja äiti keskittyy kaikkiin muuhun paitsi oikeisiin ongelmiin. Kaikki hahmot perustuvat standup-koomikko Anders Matthesenin radiokuunnelmiin, ja hän hoitaakin koko elokuvan dialogin. Elokuvan muoto ja sisältö ovat räikeässä kontrastissa keskenään, mikä lisää vaikutusta mukavasti. Vielä kun samalla linjalla hoidetaan homma loppuun asti ja hahmot tuntuvat eläväisiltä, on tulos erittäin hauska ja toimiva.

The District (2004) kuulostaa paperilla kaikin puolin omaperäiseltä ja kiinnostavalta. Löyhä hiphop-versiointi Romeosta ja Juliasta, vieläpä Unkarista! Lisäksi elokuva on toteutettu uudella tekniikalla valokuvasarjoja ja piirroksia yhdistelemällä. Ulkonäkö onkin komean näköistä. Adaptaatio osoittautuu kuitenkin todella löyhäksi, mikä ei automaattisesti huono asia tosin ole. Minkäänlaista punaista lankaa elokuvassa ei kuitenkaan ole, joten myöskään minkäänlaista jännitettä ei pääse syntymään. Lupaavista lähtökohdista liidetään aikakoneen mukana menneisyyteen öljyvarantoja kasvattamaan ja lähinnä liikutaan irtonaisesta kohtauksesta toiseen. Maanläheisyydellä olisi kenties päässyt paljon kiinnostavampaan lopputulokseen, eikä irtopisteitä tarvitsisi kerätä kiroilusta ja paljaasta pinnasta. Parhaaksi anniksi jää unkarinkieliset hiphop-osuudet, jotka toimivat hyvin. Elokuva aiotaan dubata laajempaa levitystä varten englanniksi. Musiikkiosuuksien jättäminen alkuperäisiksi lienee toiveajattelua.

Jugoslaviassa syntynyt mutta Ranskassa uransa luonut sarjakuvapiirtäjä Enki Bilal on itse adaptoinut sarjakuviansa valkokankaalle. Immortel (ad vitam) (2004) perustuu löyhästi kahteen Bilalin albumiin. Elokuva kuuluu Sky Captain and The World of Tomorrow’n ja Sin Cityn kanssa ensimmäisiin elokuviin, joissa näyttelijöitä on kuvattu pelkästään sinistä kangasta vasten ja taustat on lisätty jälkeenpäin tietokoneella. Immortelissa asetelma viedään vielä astetta pitemmälle, sillä ihmisnäyttelijöitä elokuvassa on vain kourallinen ja loput ovat tietokoneella luotuja.

Elokuva sijoittuu tulevaisuuden New Yorkiin, jonka päällä leijailee outo pyramidi. Pyramidissa majailee muiden jumalien joukossa Horus, joka saa seitsemän päivää aikaa tutkia kaupunkia. Hänen toimiensa seurauksena poliittisesti vaarallinen vanki ja outo nuori nainen saatetaan yhteen. Kuvauksestakin voi päätellä, ettei luvassa ole tavanomaista tarinaa. Sarjakuvien tapahtumien monimuotoisuutta ei saavuteta, mutta kiehtovan kokonaisuuden Bilal on luonut. Visuaalisuuden puolesta jokaista yksityiskohtaa on luultavasti mietitty huolella. Täyteen symboliikkaa ladattu elokuva on silti tarpeeksi suoraviivainen ettei huku taiteellisiin tarkoitusperiinsä. Lopputulos on myöskin tietokonehahmoista huolimatta paljon eläväisempi kaikilta osin kuin vaikkapa Sky Captain.

Vanhassako vara parempi

Sarjan perinteisimmän näköinen elokuva on virolainen Kaspar Jancisin, Ülo Pikkovin ja Priit Tenderin Frank & Wendy (2005). Huonoin se ei kuitenkaan missään nimessä ole, rosoista jälkeä oli mukava katsella varsinkin kaikkien digianimaatioiden jälkeen. Käsikirjoittajana on toiminut Priit Pärn, jonka ohjaamat animaatiot ovat Suomessakin tunnettuja. Viroon sijoitetuista CIA:n superagenteista kertovat surrealistiset seikkailut ovat mielikuvituksekkaita ja hauskoja. Ensimmäisen episodin natsitonttujen makkaratehdas on hyvä esimerkki elokuvan sfääreistä. Näytökseen oli kerätty yhteen kaikki seitsemän episodia, mikä oli suurin miinus. Vaikka taso ei heikentynytkään loppua kohden, olisivat episodit toimineet pieninä annoksina nautittuina luultavasti paremmin.

Vanhassa siis vara parempi, tai ainakaan uutta teknologiaa ei tulisi itseisarvona pitää. Tämä on onneksi muistettu pitää mielessä suurimmassa osassa animaatiosarjan elokuvista. Katsojia tuntui riittävän myös heikommin tunnetuille elokuville, joten toivottavasti jatkossakin Rakkautta & Anarkiaa pitää animaatioidenkin suhteen vaihtelevaa ja laadukasta tarjontaa yllä.