Ihmisarvosta

Sodankylän elokuvajuhlilla oli jälleen tarjontaa moneen makuun niin elokuvaohjelmistossa kuin myös vierailijoissa. Päävieraiden Roy Ward Bakerin ja Jean-Pierre ja Luc Dardennen lisäksi Sodankylän raitilla nähtiin mm. turkkilainen Yesim Ustaoglu, uruguaylaiset Juan-Pablo Rebella ja Pablo Stoll sekä itävaltalainen Hans Weingartner.

Runsaasta tarjonnasta huolimatta elokuvajuhlilla nousi näkyvästi esiin ihmisarvon käsittely aina Dardennen veljesten inhorealistisista tulkinnoista Ustaoglun runollisempaan ilmaisuun. Henkilökohtaisesti tätä teemaa mielenkiintoisimmin ja haastavimmin käsittelevät elokuvat tuli kuitenkin nähtyä kategoriassa Uuden elokuvan helmiä. Festivaalin ohjelmiston laatijoita voi vain onnitella ajan hermolla pysymisestä. Jälleen kerran Sodankylässä oli mahdollista nähdä maailman parasta elokuvaa, jota syystä tai toisesta ei tuoda Suomeen kaupalliseen levitykseen.

Siirtolaisesta kansalaisyhteiskunnan jäseneksi

Yksi Sodankylän elokuvajuhlien helmistä oli Ranskan César-elokuvapalkintojen yllätyskahmija, tunisialaissyntyisen Abdellatif Kechichen L`Esquive (2004). Ohjaajan toinen pitkä elokuvavakuutti Kechichen olevan tämän hetken kiinnostavimpia nuoria eurooppalaisia elokuvantekijöitä.

L`Esquiven juoni on sinällään pelkistetyn yksinkertainen. Elokuva seuraa siirtolaisnuorten ihmissuhdekoukeroita ranskalaisen suurkaupungin lähiössä. Varsinainen keskushenkilö, Krimo, toimii jonkinlaisena tapahtumien katalysaattorina lopetettuaan suhteensa tyttöystävänsä kanssa ja ihastuttuaan kaveripiirin primadonnaan, Lydiaan. Ihmissuhdepuuroon tuo toisen, reflektoivan kerroksen nuorten harjoittelema Marivaux´n klassikkonäytelmä. Näytelmässä käsitellään yhteiskuntaluokkien välisiä rakkaussuhteita, pääosissa ylhäinen neito ja narri.

Nuorten arkielämä ja näytelmä kietoutuvat yhteen kun Krimo päättää näytellä narrin osan päästäkseen lähelle Lydiaa. Krimo ja Lydia eivät kuitenkaan ole tunteineen yksin, vaan joutuvat vastaamaan koko ystäväpiirilleen. Kechiche on kuvannut siirtolaisnuorten yhteisön loputtomasti asioita puivana, puheakrobaattien riitaisana joukkiona, joka tuntuu viettävän kaiken vapaa-aikansa väitellen. Kechichen ohjaajantaitoja ei voi kuin ihailla L`Esquiven pitkissä väittelykohtauksissa, jotka amatöörinäyttelijät ottavat haltuunsa joka solullaan. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta elokuva kasvaa intiimistä nuorisokuvauksesta suureksi siirtolaiselokuvaksi. Se kuvaa siirtolaiset arkisena kansanosana jota koskettavat samat inhimilliset tarpeet niin kuin muitakin ihmisiä.

Sodankylän elokuvajuhlien ohjelmistossa oli myös toinen Kechichen elokuva, ohjaajan esikoinen La Faute á Voltaire (2000). Se tarttuu siirtolaiskysymykseen L`Esquivea suoremmin. Päähenkilö, tunisialainen Jallel saapuu Ranskaan ja valehtelee viranomaisille olevansa Algeriasta saadakseen oleskeluluvan helpommin. Vapaus, veljeys ja tasa-arvo eivät ole kuitenkaan samat kaikille Kechichen tulkinnassa. Hieman sinisilmäinen Jallel kohtaa siirtolaiskeskuksessa saamiensa ystävien kanssa ranskalaisen byrokratian. Hän kulkeutuu siirtolaiskeskuksesta rakkaussuhteen kautta mielisairaalaan, sieltä kahviloihin ja baareihin myymään ruusuja uuden rakastetun kanssa. Sinnikkyydestään ja lämpimistä ystävyyssuhteista huolimatta Jallel tulee kuitenkin huomaamaan, että ilman virallisten papereiden tuomaa legitimiteettiä ihminen on Euroopassa arvoton.

La Faute á Voltaire ja L`Esquive muistuttavat lähestymistavoiltaan suuresti toisiaan. Elokuvissa siirtolaisuus on todellisuutta ja kyseenalaistamaton tosiseikka. Ihmisvirta Eurooppaan on katkeamaton ja paremman elämän tavoittelu on jokaisen ihmisen perusoikeus. Kechiche havainnollistaa tämän keskittymällä lähes kokonaan kuvaamaan siirtolaisia sivuuttamalla ympäröivän yhteiskunnan näkökulman. Kosketus ranskalaiseen "valkeaan" yhteiskuntaan tapahtuu lähes aina vain instituutioiden läpi, koulun, sairaalan tai poliisin kautta. La Faute á Voltairessa tämä suhde oli vielä alisteinen, mutta esimerkiksi L`Esquivessa koulu näyttelee suurta osaa nuorten tulevaisuuden haaveissa kohentaa omaa asemaansa.

Kechichen elokuvat eivät myöskään romantisoi siirtolaisia. Krimo on passiivinen vetelehtijä, kykenemätön näyttelemään Marivaux´n narria ja tehden siten itsestään todemman narrin omassa elämässään. Jallel kuvataan turhan romanttisena hupsuna, joka saa maistaa hetken eurooppalaista vapautta vain menettääkseen sen epäonnisen sattuman kautta. Myös Krimon ja Jallelin lähipiirit ovat verevän inhimillisiä. Nuoret siirtolaiset pahoinpitelevät toisiaan, varastavat ja valehtelevat selviytyäkseen. Jallelin kaverit eivät tee poikkeusta. Osa koettaa saada elantonsa hanttihommilla, osa alistuu vain kuluttamaan aikaansa siirtolaiskeskuksessa.

Vapauden kaipuuta Lähi-idästä

Euroopan lähialueiden elokuva on kovassa nosteessa ja tuottaa koko ajan uusia mielenkiintoisia tekijöitä. Tämän todisti yksin Yesim Ustaoglu kahdella elokuvallaan Journey to the Sun (1999) ja Waiting for the Clouds (2004). Edellisen elokuvan keskittyessä kuvaamaan kurdien raakaa kohtelua Turkissa, Waiting for the Clouds kertoo kreikkalaisvähemmistöön kuuluvan Ayshen tarinan identiteetin etsimisestä.

Kechichen ja Ustaoglun elokuvien lisäksi Sodankylässä nähtiin myös kaksi muuta tärkeää vapautta, valtaa ja ihmisarvoa käsittelevää elokuvaa. Juopuneiden hevosten ajan (Zamani baraye masti asbha, 2000) ohjanneen Bahman Ghobadin Turtles Can Fly (2004) nousi elokuvajuhlien koskettavimpien elokuvien joukkoon. Elokuva sijoittuu Irakin Turkin puoleiselle rajalle, pakolaisten pahaiseen telttakylään. Pääosassa ovat rajalta miinoja keräävät lapset, johtajanaan maanisen energinen 13-vuotias Satelliitti-Sorin. Sorin on oikea shemeikka, ovela kauppamies ja synnynnäinen supliikkimies jota jopa kylän vanhimmat kuuntelevat. Sorinin rutiini järkkyy kun hän ihastuu orpoon tyttöön, joka kantaa selässään pikkuveljekseen kutsumaansa pientä lasta. Tytöllä on myös miinojen runtelema kädetön isoveli jolla on ennaltanäkemisen lahja.

Ghobadin elokuva on lohduton ja miltei toivoton, mutta esittää hädän ja puutteen keskellä elävät lapset lämpimästi elämän tuomaa komiikkaa unohtamatta. Telttakylän lapset ovat vain joukko pieniä ihmisiä, jotka repivät selviytymisen muruset Yhdysvaltain invaasion alla sieltä mistä kykenevät: kauppaamalla keräämiään miinoja ja muuta sotaromua, hyödyntämällä aikuisten tietämättömyyttä ja keräten voimaa ja turvaa keskinäisestä solidaarisuudesta. Kovapintainen Satelliitti joutuu kuitenkin taipumaan tajutessaan rakastamansa tytön ja tämän perheen tragedian. Vapautusta seudun lasten elämään ei tuo hänen hankkimansa raha eikä hänen valtansa. Elokuvan lopussa Satelliitti kieltäytyy näkemästä amerikkalaisia sotilaita. Hän kuvainnollisesti kääntää selkänsä Yhdysvaltain sotakoneille joita ennen piti vapauden tuojina.

Vapautta ja valtaa pohtii myös Israelissa, palestiinalaiskaupungissa syntyneen Tafwik Abu Waelin Thirst (2004). Elokuvassa Abu Shukri, autoritaarinen perheenpää pitää vaimoaan, kahta tytärtään ja poikaansa rautaisessa otteessaan. Erakoitunut perhe asuu laittomasti miltei tuhoutuneessa betonisessa rakennuksessa ei-kenenkään maalla. Perhe johon kuuluu vanhemmat, kaksi tytärtä ja poika, hankkivat toimeentulonsa polttamalla puuhiiltä.

Thirstin tempo on verkkainen ja kuvaus tarkkaavaisen kaunis. Kamera seuraa alakuloisesti ja alistuneesti ahertavaa perhettä kuin sivustakatsojana. Näin elokuva kasvattaa hiljalleen kysymyksiä joihin katsojan on turha odottaa helppoja vastauksia. Saamme tietää vain, että Abu Shukri on yksin päättänyt pitää perheensä syrjässä. Syy tähän on kaukana menneisyydessä. Perheen vanhinta tytärtä on syytetty haureudesta. Perhe on siis pakosalla siksi, ettei patriarkaattisella isällä ole ollut kykyä puolustaa jälkikasvuaan.

Perhe ei puhu paljoa, ilmeet ja eleet saavat kertoa miten Abu Shukri pitää valtaansa yllä. Pelkkä isän katse saa muut toimimaan. Lopulta vanhin tytär, Jamila uskaltautuu uhmaamaan isäänsä kieltäytymällä juomasta tämän rakentamasta vesijohdosta. Tämä sysää koko perheen valtataisteluun ja lopulta isän vallan valtikan perii perheen poika, Shukri.

Rauhallinen kuvakerronta ja yhä jännittyneemmäksi kasvava perhehelvetti ovat elokuvan kantavat voimat. Thirst on upeasti kehittyvä draama elämänjanosta ja on täynnä symbolisia kuvia. Kyse ei enää olekaan ainoastaan vapautuksesta patriarkaattisesta vallasta vaan myös vallasta yleisemmällä tasolla.

Näiden Euroopan lähialueiden kasvattien elokuvien kautta vähän kuin salaa Sodankylän elokuvajuhlat esittelivät joukon elokuvia joissa valtaapitävät saavat tuta. Ghobadi, Abu Wael, Kechiche ja Ustaoglu asettavat kaikki elokuvissaan kyseenalaiseksi vahvemman vallan oikeutuksen. Samalla tuli myös yhä selvemmäksi se tosiseikka, ettei länsimainen (elokuva)kulttuuri enää voi jatkaa elinvoimaisena huomioimatta siitä poikkeavia näkemyksiä. Sodankylän elokuvajuhlien 20-vuotissyntymäpäivistä tulikin vapauden, solidaarisuuden ja tasa-arvon pohdinnan juhlaa.