Kotimainen lastenelokuva omien juurien jäljillä

Kotimainen lastenelokuva Unna ja Nuuk kertoo nykyajassa elävästä Unna-tytöstä, joka isoisänsä sairastuttua saa tietää olevansa vanhaa parantajasukua. Shamaanirummun avulla hänelle avautuu ovi kauas menneisyyteen, mistä Unna lähteekin etsimään parannusta ukilleen. Muinaisajalla hän tutustuu outoa vanhanaikaista kieltä puhuvaan Nuuk-poikaan, joka auttaa Unnaa etsimään lääkettä isoisälleen ja myös palaamaan takaisin nykyaikaan.

Ohjaaja Saara Cantell tiesi leffan ideasta jo ennen kuin tuottaja Pamela Mandart pyysi häntä mukaan, sillä Cantellin kanssa samaan aikaan Taideteollisessa korkeakoulussa opiskeli myös Joona Tena, jonka alkuperäisideaan Unna ja Nuuk perustuu. Cantell oli ehtinyt lukea jo alustavan käsikirjoitusversion, ja viehättyi tarinaan heti monestakin eri syystä.

– Minusta se toimii hyvin juonen tasolla, ja on vauhdikas, hauska ja jännittävä. Elokuva kertoo ihan oikeista asioista ja ne teemat, joita tarina pitää sisällään, kuten omien juurien löytäminen, sukupolvelta toiselle välittyvän tiedon merkitys ja myös tämä parantajateema ovat tärkeitä. Mitä itse toin vahvemmin mukaan käsikirjoitusta kehitettäessä, on vierauden pelon voittaminen. Vaikka kulttuuri- ja kielierot tuntuisivat kuinka suurilta, niin ihmisten väliset yhtäläisyydet ovat kuitenkin aina isompia.

Tiettyjen asioiden esiintuominen elokuvassa oli ohjaajasta tärkeää, mutta vaikka kyseessä onkin lastenelokuva, josta voi lukea monia aiheita luonnon- ja vanhempien kunnioittamisesta aina sukupuolten välisiin voima-asetelmiin, kovin suurta kasvatus- tai opetusroolia Cantell ei halua työlleen antaa, vaan luottaa ennemmin katsojien omaan tulkintaan.

– Mielestäni elokuva, tai ehkä taide ylipäätään, ei ole se väline, jonka avulla suoraa kasvatusta pitäisi antaa. Toisaalta, eihän tyhjän päälle tehdä mitään, vaan pitää olla joku näkemys maailmasta, joku syy miksi jotain halutaan tehdä ja sanoa. Parhaat tarinat toimivatkin monella tasolla, ja ne ajatukset, joita ne herättävät katsojassa tai lukijassa, tulevat sieltä ikään kuin huomaamatta eikä niin, että siellä joku rautalangasta vääntää että näin teidän pitäisi oppia.

Kaikille jotain

Useita lyhytelokuvia ja lastensarjoja aiemmin ohjannut Cantell piti ensimmäisen pitkän elokuvansa tekemistä jopa helpompana kuin aiempia töitään, sillä aikaa oli käytettävissä liki kaksinkertaisesti kuvattuun materiaaliin verrattuna, mikä taas salli kunnianhimoisemman lopputuloksen. Huolimatta pitkästä ja monivaiheisesta casting-prosessista ohjaaja ei myöskään koe, että lasten kanssa työskentely olisi sen haastavampaa kuin aikuistennäyttelijöiden.

– On olemassa sellainen myytti, että lasten ohjaaminen on vaikeaa ja olisikin hirveän hauskaa jos voisin sanoa, että minä vain olen niin hyvä. Mutta aikuisnäyttelijöillä on helpompi ainoastaan se casting-vaihe, koska yleensä he ovat sellaisia, joiden kanssa on aikaisemmin tehnyt työtä tai heidät muuten tuntee, kun taas lasten kanssa täytyy tehdä isompi työ, että löytää juuri ne oikeat lapset. Sen jälkeen ohjaaminen on oikeastaan ihan samanlaista.

Leffan lehdistö- ja ennakkonäytöksiin on pyydetty mahdollisimman paljon esimerkiksi koululaisia katsomoihin, jotta saataisiin tuntumaa siihen miten lapset ottavat elokuvan vastaan. Palaute onkin ollut kaikin puolin positiivista, ja Cantell kokee erityisen hienona sen, että vaikka tyttöjen ja poikien mielenkiinto kohdistuu eri asioihin, elokuvasta löytyy kaikille jotain.

– Esimerkiksi Helsingin pressissä tytöt tulivat sanomaan, että ihaninta oli, kun se vauva ja ukki paranivat, ja sitten pörröiset puput. Pojat taas sanovat, että parasta oli, kun Nuuk pissasi, tai kun se kännykkä soi ja karhumiehet innostui. Tytöillä ja pojilla on ihan eri asiat, jotka kolahtaa, mutta silti tämä toimii.

Toiveissa jatkoa lastenelokuvien menestykselle

Tulevaisuudessa Cantellilla itsellään on kehitteillä elokuvaprojekteja, osa lyhyitä ja osa vähän pitempiäkin, jotka ovat vielä alkuvaiheessa. Pääasiassa huomio kiinnittyy kuitenkin väitöskirjaan.

– Minulla on intohimona lastenelokuvan lisäksi alle 15-minuuttinen fiktioelokuva, ja sitä väitöskirjaa minun pitäisi tässä nyt jonkun verran tehdä. Siihen kuuluu taiteellinen osuus, eli olen ohjannut kolme lyhytelokuvaa ja vielä pitäisi pari–kolme ohjata. Ja siitä pitäisi osata jotain teoreettistakin sanoa.

Suomalaisen lastenelokuvan 1990-luvun loppupuolelta Poika ja ilves -elokuvasta käynnistynyt nousukausi on Saara Cantellin mukaan ainakin osittain asennemuutoksen seurausta. Rahoittajat ja päättäjät ovat heränneet huomaamaan, että myös lastenelokuvaan kannattaa panostaa ihan rahallisestikin. Silti parantamisen varaa vielä on.

– Vielä opiskeluaikanani oli asenne, että lastenelokuvia tekevät vain jotkut tätöset, jos he eivät voi muuta tehdä. Muistan kuinka silloin raivostutti, että esimerkiksi Tanskasta tuli aivan loistavia lastenelokuvia, joita parhaat ohjaajat tekivät, mutta siellä olikin korvamerkitty 25 % leffarahoista joka vuosi lastenelokuvalle. Siitä me olemme vielä kaukana, mutta onneksi Suomessa on tehty ja tehdään koko ajan hyviä lastenelokuvia.

Unna ja Nuuk -elokuvan vienti kansainvälisille markkinoille on vielä auki, mutta aiemmat kotimaisten lastenelokuvien menestystarinat herättävät ohjaajassakin toivoa, että kiinnostusta esimerkiksi eri festivaaleilta löytyisi. Cantell toteaa kuitenkin, ettei kansainvälisiä markkinoita elokuvan tekemisen aikana pohdittu tietoisesti missään vaiheessa, vaan pääasiallinen kohderyhmä löytyy kotimaasta.