Äärimmäisyydestä toiseen

Tämän vuoden Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali tuntui tarjonnaltaan aiempaa epätasaisemmalta. Elokuvien teemat ja tyylilajit liikkuivat odotetusti äärimmäisyyksistä toiseen. Valikoimaa tutkiessa löytyi jälleen silmiinpistävän paljon itsetarkoituksellisen shokeeraavaa seksiä ja väkivaltaa. Aiempina vuosina on nähty aina myös hyvän maun rajoissa pysyvää mustaa huumoria, sympaattisia ihmissuhdedraamoja sekä kokeilevuudessaan onnistunutta marginaalielokuvaa. Nyt sellaisia ei ensin tahtonut löytyä.

Jätin suosiolla väliin groteskeimman tarjonnan ja koetin keskittyä hillitympään laatuelokuvaan. Osa elokuvista oli kuitenkin piinallista katsottavaa. Takeshi Kitanon Takeshis’ (2005) kumisi sisällöllistä tyhjyyttään kierrättäessään samaa absurdia väkivaltakohtausta, eikä onnistunut yrityksessään kritisoida väkivaltaa ja tähtikulttia ihannoivaa mediaa. Brasilialaisen Andrucha Waddingtonin melodraama House of Sand (2005) tuntui pitkäpiimäisyydessään vain luonnostelevan kolmen sukupolven naisten kehityskaaria, eikä päässyt henkilöiden tunteisiin tai motiiveihin pintaa syvemmälle.

Myös norjalaisen Jens Lien The Bothersome Man oli hienoinen pettymys. Siinä itsemurhan tehnyt mies joutuu kuoleman jälkeiseen maailmaan, joka muistuttaa Osloa, vain sillä erotuksella että mikään ei tunnu enää miltään, eikä täältä pääse pakoon, ei edes itsemurhan avulla. Ulkoinen hyvinvointi on korvannut tunne-elämän, ja suurimmat tunnekuohut syntyvät kylpyhuoneen sisustusta suunnitellessa. Elokuva esittää teesinsä nopeasti, eikä saa syvyyttä. Näyttelijäntyö on tietoisen kontrolloitua ja huvittaa aluksi, mutta alkaa puuduttaa.

Ehkä pettymykset johtuvat elokuvamakuni yksipuolistumisesta tai sitten syynä ovat vuodesta toiseen elokuvat valitsevan festivaalitoimikunnan maun jumiutumisesta. Lopulta odotukseni ja kriteerini kuitenkin palkitsi erityisesti Itä-Euroopan elokuvaa esittelevä sarja Uutisia itärintamalta ja päällimmäiseksi jäi kaikesta huolimatta hyvä ja kiitollinen mieli.

Näkemistäni elokuvista koskettavin oli romanialaisohjaaja Cristi Puiun lähes kolmituntinen Death of Mr. Lazarescu (2005). Elokuvan henkilöt tuntuivat niin todellisilta, että välillä unohti katsovansa fiktiota. Dokumentinomaisuutta korosti käsivarakuvaus sekä kameratyöskentelyn tarkkaileva passiivisuus. Päähenkilö (Ion Fiscuteanu) on yksinäinen ja syrjäytynyt herra Lazarescu, joka sairastuu äkillisesti ja kuolee hitaasti hoidon puutteeseen. Miehen terveydentilassa elokuvan aikana tapahtuva muutos on järkyttävän aito. Romanian terveydenhuoltojärjestelmän nykytila saa kasvot kuolevaa laiminlyövässä sairaalahenkilökunnassa ja yksilökohtalo muuttuu tehokkaasti äärimmäisen poliittiseksi. Tätä kohtiko ollaan menossa myös omassa hyvinvointivaltiossamme?

Catalin Mitulescun esikoisohjaus The Way I Spent the End of the World (2006) kuvaa teinitytön näkökulmasta arkielämää Ceausescun valtakauden viimeisinä päivinä romanialaisessa pikkukaupungissa. Asukkaat jakautuvat ideologiansa mukaan niihin, joita peloissaan mielistellään ja niihin, joita valtion salainen poliisi saapuu noutamaan. Elokuva luottaa nuoriin näyttelijöihin, jotka tekevätkin hyvää työtä, erityisesti Timotei Duma pikkuveljen roolissa on liikuttava. Kokemattomuus kuitenkin näkyy, sillä kokonaisuus ei pysy kasassa vaan rönsyilee päämäärättömästi.

Corneliu Porumboiun 12:08 East of Bucharest alkaa lupaavasti. Se tarkastelee romanialaisen lähihistorian traumaa inhimillisesti ja mustaa huumoria onnistuneesti viljellen. Ankea ränsistynyt miljöö avaa hyvin tunnelmaa tarinaan, jossa näennäisesti eletään tavallista arkea, mutta pinnan alla kuohuu. Elokuva huipentuu absurdin pitkään kohtaukseen, jossa kolmen miehen epätasainen joukkio vetää tahattoman koomista show’taan nuhjuisessa tv-studiossa. Vihjeet menneisyyden tapahtumiin ovat hienovaraisia ja päällimmäiseksi jää tunne, että maan historiaa pitäisi tuntea tarkemmin ymmärtääkseen piilevät merkitykset.

Argentiinalaisen, äskettäin kuolleen Fabián Bielinskyn The Aura (2005) on hypnoottinen kuvaus elämässään ulkopuoliseksi jättäytyneestä miehestä, eläimiä rakastavasta eläintentäyttäjästä, joka saa nautintoa suunnitellessaan pankkiryöstön yksityiskohtia. Sattumien kautta hän joutuu keskelle rikollisjoukkiota ja huomaa johtavansa ryöstöä, joka päätyy veritöihin. Elokuvan hiljalleen kiristyvä juoni on tiivis, mutta tuntuu miltei toisarvoiselta, sillä jälki on kaikin puolin nautittavaa katseltavaa. Kuvat ovat rauhallisia, avaria, tunnelma on vahva ja pitää tiukasti otteessaan.

Turkin arvostetuin nykyohjaaja Nuri Bilge Ceylan tutkii kiinnostavalla tavalla rakkauden valtapeliä raskassoutuisessa ja intensiivisessä elokuvassaan Climates (2006). Ohjaajan itsensä palavasti esittämä päähenkilö on elämässään ajelehtiva, turhautunut mies, joka ei osaa tehdä valintaa seksin ja rakkauden välillä. Kipeän parisuhteen kuvaus menee syvälle tunteisiin ja käyttää vaikuttavasti maisemaa ja luontoa tunteiden metaforana. Helsingin elokuva-arkisto tarjoaa pian mainion mahdollisuuden täydentää tietoisuutta turkkilaisesta elokuvasta sarjalla, jossa näytetään myös Ceylanin aiempi teos Distant.

Bohdan Sláman Something Like Happiness (2005) on pieni suuri elokuva, joka kertoo arkisista asioista syvällisellä lämmöllä. Nuorten ystävysten hitaasti syttyvää rakkautta seuratessaan alkaa sydämensä pohjasta toivoa onnellista loppua. Elokuvan haikeus, inhimillisyys ja lempeä huumori jättävät hyvän olon, eikä tarinan soisi loppuvan. Parisuhteen ja rakkauden ongelmia kuvataan makeilematta ja tuoreesti. Pääpari Pavel Liska ja Tatiana Vilhelmová tekevät upeaa näyttelijäntyötä.

Tsekkiläisen Tomás Vorelin Goblin (2005) on pieni, hassu elokuva, kevyessä anarkistisuudessaan raikas ja viehättävä. Mykkäelokuvia jäljittelevä tyylittely, mimiikalla ja äännähdyksillä korvattu dialogi, nopea tempo ja karikatyyrimäiset hahmot, tekee elokuvasta hektisen, mutta ratkaisu on persoonallinen. Elokuva kuljettaa perheen tarinaa, jossa isä tasapainoilee rakastajattaren ja vaimon välillä, marketissa raatava äiti pukeutuu peruukkiin ja pitsiin miellyttääkseen miestään, teinipoika kapinoi järjestelmää vastaan ja tytär ystävystyy ilkikurisen menninkäisen kanssa. Teurastamosta pelastetaan possu ja hampurilaisravintolaa boikotoidaan.

Loppusyksystä elokuvateattereihin jatkava Jonathan Daytonin ja Valerie Farlsin Little Miss Sunshine (2006) on ihastuttava pieni musta komedia, joka kritisoi amerikkalaisten lapsimissikilpailuja. Sarkastinen huumori on osuvaa ja istuu täydellisesti elokuvaan, joka vaivihkaa käsittelee vakavia ja tärkeitä teemoja. Itsemurhaa yrittäneen, rakkaudessa pettyneen Proust-tutkijan ja Nietzscheä ihannoivan, jurottavan teinipojan ystävyyden syveneminen on kuvattu sympaattisesti, ja missikruunusta haaveilevaa 6-vuotiasta Olivea esittävä Abigail Breslin on hurmaava.