Jon ja Juhani – ulkopuoliset

Suomalaisen elokuvan festivaalin teemaohjaajan Erkko Kivikosken ensimmäinen pitkä elokuva, hellyttävä nuorisokuvaus Kesällä kello 5 vuodelta 1963, ja kaksikymmentä vuotta myöhemmin valmistunut Jaakko Pyhälän esikoisohjaus, raadollinen Jon, ovat kaksi erilaista, aikansa ja tekijänsä näköistä nuorison maailmantuskan kuvausta.

Nuoret ovat olleet Suomessa aina elokuvien suurkuluttajia. Kuitenkin vasta 1960-luvulla varsinaisen nuorisokulttuurin syntyessä suomalaisen elokuvan uuden aallon persoonalliset ohjaajat saivat mahdollisuuden tehdä elämänmakuisia nuorisokuvauksia. Kuuluisin näistä on eittämättä Mikko Niskasen Käpy selän alla (1966). Nuoren Erkko Kivikosken uusi ja raikas tapa havainnoida ihmisiä ja arkisia yksityiskohtia oli taas saanut kansainvälistä huomiota jo Tori-lyhytelokuvassa.

Kesällä kello 5:ssä Kivikoski rakensi hauraan, jopa naivin nuoruuden ilmapiirin. Festivaaliesityksen alussa elokuvaa kommentoi sen leikkaajana toiminut Juha Gartz, jonka mukaan Kivikosken näkemys ei ole valitettavasti kestänyt aikaa kovin hyvin. Elokuvassa Pentti Lasasen jazz-musiikki ja kuvaaja Virke Lehtisen huolettomat kuvat kesäisestä Helsingistä kuljettavat tarinaa helsinkiläisestä Juhanista (Martti Koski), joka jättää kesäheilansa, mutta joutuu pohtimaan valintaansa ja arvojansa uudelleen.

1970-luvulla ei juuri tehty nuorisoelokuvia ja vasta vuonna 1980 Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämä elvytti lajityypin. Samalla uusi ohjaajasukupolvi syrjäytti 60-luvun kaartin Kivikoskineen. Maailma oli muuttunut. Jaakko Pyhälän ohjaamassa Jonissa aggressiivinen ja syrjäytynyt helsinkiläinen Jon lähtee töihin Jäämeren saarelle ja päätyy ryyppäämään Vesa-Matti Loirin esittämän surkuhupaisan luuserin Öljys-Heikin ja muiden humalahakuisten äijien kanssa. Toisin kuin Juhanin sydänsuruille, Jonin angstille ei kerrota selkeää syytä

Kesällä kello 5 oli kaikesta Juhanin tuntemasta ulkopuolisuudesta huolimatta selkeä rakkauselokuva. Jon kuuluu taas 1980-luvun "ahdistuselokuvan" lajityyppiin yhdessä Apinan vuoden (1983) ja Harmagedonin (1986) kanssa. Kari Väänänen teki Jonina läpimurtoroolinsa kun taas Kesällä kello 5:n amatöörinäyttelijöille elokuva jäi heidän ainoakseen. Festivaaliyleisön reaktioista kävi selväksi, että Jonin rajumpi nuorisokuvaus vetoaa enemmän nykypäivän ihmisiin.

Jonissa on Kivikosken kesäisen huolettomuuden tilalla kaljanhuuruista angstia ja aggressiivisuutta. Jonia ahdistaa aivan kuten Juhania kaksi vuosikymmentä aikaisemmin, mutta epämääräisemmällä tavalla. Siinä missä Juhani oli kohtelias nuori mies, Jon riehuu ja raivoaa. Yleistä lohduttomuutta lisäävät kuvaaja Pertti Mutasen jylhän apokalyptiset kuvat Euroopan reunalta. Nuorison hiljainen ulkopuolisuuden tunne ja 1960-luvun alun orastava kapina yhteiskunnan arvoja vastaan olivat kahdessa vuosikymmenessä saavuttaneet surullisen päätepisteensä arktisella sotilasalueella roskien seassa ryyppäävän Jonin hahmossa.